Live: Suede (Suede) - Brixton Academy, Lontoo, 19.5.2011

Jos taisin viime vuonna sanoa, että Sueden olisi ollut fiksua pitää comebackinsa vain yhden konsertin pituisena, olen nyt muuttanut mielipidettäni. Albert Hallin esitys oli loistelias, mutta vasta pidempään jatkunut kiertue on ehtinyt muistuttaa suurelle yleisölle, miten tärkeä ja erikoinen yhtye Suede onkaan. Sueden kaksi viimeistä albumia - vaikka ainakin omasta mielestäni mainioita ovatkin - taisivat tahrata bändin mainetta sen verran, että monilta pääsi unohtumaan se tosiasia, että Suede on yksi kaikkien aikojen parhaita ja omaperäisimpiä brittiyhtyeitä. Tämän viikon kolme konserttia Brixtonissa toimivat maineenpalautusmissiona: Suede soittaa kolmen illan aikana kolme ensimmäistä albumiaan kokonaisina, alleviivaten sitä, miten myöhemmistä hudeista huolimatta yhtye tulitti vuosien 1992-97 välillä pelkkiä täysosumia.

Jo viime vuoden esiintymisistä tuttu rentous, mutta samanaikainen kunnioitus musiikkia kohtaan suorastaan hehkuu uusvanhasta Suedesta. Bändin soitto on supertiukkaa ja klassikkobiisejä ei pilata omahyväisellä kikkailulla, vaan kappaleet soitetaan, niin kuin ne on soitettu (tai niin kuin ne olisi pitänyt soittaa) jo vuonna 1993. Brett Anderson on huippukunnossa sekä äänensä että ulkonäkönsä osalta: laulun suhteen eroa vuoteen 1996 ei ole lainkaan, mutta habituksessa ei onneksi yritetä matkia nuoruusvuosia, vaan Anderson näyttää kypsältä ja tyylikkäältä, aikuiselta poptähdeltä mustissa suorissa housuissaan ja hyvin istuvassa valkoisessa paidassaan. Muu bändi on pukeutunut mustiin ja pysyttelee vähäeleisesti sivummalla kirkkaimmista spottivaloista. Kosketinsoittaja / kakkoskitaristi Neil Codlingin tapauksessa vähäeleisyys menee jopa koomisen tylsistyneeltä näyttämisen puolelle, mutta niin ehkä Codlingin tapauksessa kuuluu mennäkin.

Keikan alkupuoli siis koostui kokonaan vuoden 1993 Suede-debyyttialbumista levyn biisijärjestyksessä soitettuna. Suede on siitä hauska levy, että sillä on oikeastaan vain kahdenlaisia kappaleita: vauhdikkaita rokkibiisejä sekä hitaita, melodramaattisia balladeja. Tämän tyylirajaus tuo albumille hyvin omalaatuisen estetiikan ja kummankin kategorian kappaleet ovat poikkeuksetta loistavia. Brixtonin illassa Anderson suorastaan nyrkkeili Movingin lavalta kohti yleisöä ja potki The Drownersin salin takaseinään asti: energiataso nopeissa biiseissä oli huikea. Hitaammista kappaleista kohokohtia olivat mm. valtavaksi loppua kohden kasvanut Pantomime Horse sekä loistava Breakdown, jossa soolokitaristi Richard Oakes väläytteli parasta osaamistaan.

Oakes soitti muutenkin läpi keikan aivan upeasti, vaikka hänen roolinsa kahden ensimmäisen levyn suhteen on hieman ristiriitainen: Oakes on huipputaitava ja oman, tunnistettavan tyylin omaava kitaristi, mutta kahden ensimmäisen Suede-levyn biiseissä hän joutuu soittamaan tismalleen Bernard Butlerin alkuperäiset osuudet kopioiden. Tavallaan kuitenkin juuri tämä korostaa kappaleiden hienoutta sävellyksinä: Butlerin luomat, näennäisen yksinkertaiset riffit, soolot ja soinnutukset ovat kuin pop-versioita klassisesta musiikista - ja Oakes on ehdottomasti planeetan paras Butler-sinfonioiden tulkitsija. Sama kuin vaikkapa J. S. Bachin sävellyksiä voi soittaa kuka tahansa, mutta olet onnekas, jos pääset näkemään Berliinin filharmonikkojen tulkitsevan niitä. Tai jotain. Tärkeintä siis on, että hienot kappaleet pääsevät oikeuksiinsa: se, että Sueden alkuperäinen kitaristi ei ole niitä nyt soittamassa, ei haittaa pätkääkään.

Kun koko levy oli soitettu läpi, konsertissa seurasi lyhyt tauko, jonka jälkeen oli odotettavissa kyseisen levyn aikaisia B-puolia. Tämä toinen näytös kuitenkin yllätti sekä positiivisesti että hieman negatiivisesti: aluksi kuultiin hienot High Rising, He's Dead ja To The Birds... mutta näiden jälkeen hypättiinkin yllättäen Killing Of A Flashboy'hin, joka on Dog Man Star -kauden B-puolia, eli vasta seuraavan päivän ohjelmistoa! Yllätysputki jatkui, sillä viimeisinä kappaleina kuultiin Head Music -levyn Can't Get Enough sekä Coming Up:in megahitit Trash ja Beautiful Ones. Ei tietenkään saisi koskaan valittaa keikasta, joka päättyy Beautiful Onesiin, mutta tavallaan loppuhitit olivat illan kokonaisuuden suhteen hieman tarpeettomia. Debyyttilevyn glamourisen synkeä maailma on niin omanlaisensa ja Suede oli ehtinyt rakentaa sen livenä niin hienosti, että tunnelma hieman särkyi, kun peliin alettiin tuoda mukaan myöhemmän kauden hyvin erityylisiä kappaleita. Tietysti reilua niitä yleisön jäseniä kohtaan, jotka eivät ole menossa katsomaan jokaista kolmea esitystä, mutta ne, joilla on lippu kaikkiin kolmeen konserttiin, saivat nyt tunnelmaa hieman devalvoivaa esimakua tulevien päivien keikoista.

Ehkä pitäisi huomenna lähteä pois ennen encorea? Varsinkin Dog Man Star -tunnelma järkkyy aivan älyttömästi, jos Still Lifen jälkeen esiin vedetäänkin yhtäkkiä Trash. No, sen näkee huomenna...

Tweet