Murtautuessaan laajempaan tietoisuuteen kolmisen vuotta sitten Glasvegas toi mieleen 1994-aikojen Oasiksen: bändillä oli helposti tunnistettava ja valmiin oloinen oma soundi, kourallinen välittömän vaikuttavia tykkibiisejä ja hienona kokonaisuutena rullaava, tiivis ensilevy. Siinä, missä Oasis seurasi tyrmäävällä helppoudella debyyttiään jo reilun vuoden kuluttua toisella klassikkolevyllä, Glasvegas vaikuttaa kulkeneen hieman tuskaisempaa tietä. Skottiporukka kiersi parin vuoden aikana maailman joka kolkan soittaen yleisöille, joilla ei kenties ollut minkäänlaista tuntumaa sellaisiin karun arkitraagisiin aiheisiin, joista James Allan paksulla Glasgow'n murteellaan lauloi. Kun näin bändin levykauppakeikalla New Yorkissa tammikuussa 2009, takanani nimmarijonossa seisoi syvästi ruskettunut teiniblondi, joka kalifornialaisittain kujertaen tiedusteli muilta jonottajilta: "So this is 'Glasvegas'? These guys are so awesome!" Jo siinä vaiheessa oltiin hyvin kaukana skotlantilaisesta lähiöelämästä - ja vielä kauemmaksi oltiin ilmeisesti menossa.
Kuvioon sopivasti Euphoric Heartbreak onkin nauhoitettu Santa Monicassa Yhdysvaltain länsirannikolla. Rantafiiliksiä tai Beach Boys -vaikutteita on kuitenkin turha odottaa: päällimmäinen vaikutelma levystä on ehdottomasti se, että James Allanilla ei ole ollut viime vuosina kovin hauskaa kaikesta menestyksestä huolimatta. Soundeiltaan levy on hyvin synkkä ja jokseenkin läpipääsemätön: ykköslevyltä tutut tiheät kitaravallit ovat saaneet useissa kappaleissa seurakseen vielä äänimaailmaa paksuntavia syntetisaattorimattoja ja sovitusten osalta valoa ja varjoa on melko vähän; enimmäkseen kappaleet paahdetaan läpi täydellä intensiteetillä, ainakin Allanin laulusuoritusten osalta.
Tarkemman kuuntelun myötä Euphoric Heartbreak alkaa kuitenkin paljastaa koukuttavia yksityiskohtia ja hienoja sävellyksiä ja synkkyydestä löytyy pian paljonkin toiveikkuutta ja optimismia. Alkuvuodesta ilmaisena downloadina julkaistu World Is Yours ei tuolloin vielä vakuuttanut, mutta nyt se seuraa sulavasti introbiisi Pain Pain Never Againia ja yhtäkkiä koko hommassa onkin paljon enemmän järkeä. Väkevä Shine Like Stars tuo Glasvegasille uudet syntetisaattorit näkyvään rooliin ja pääsee tehokkaasti kertosäkeeseensä jo puolen minuutin paikkeilla, Dream Dream Dreaming on erittäin tarttuva ja tarjoaa loppupuolella hienoa kitaransoittoa, ja singlebiisi Euphoria, Take My Hand nousee ilman muuta debyyttilevyn klassikkobiisien tasolle. Seitsenminuuttinen Lots Sometimes on ehkä yksinkertaisen Glasvegas-sävellys koskaan, mutta toimii simppeliydessään oikein hyvin. Vastaavasti Stronger Than Dirt (Homosexuality Pt. 2) vaikuttaa ensialkuun tylsältä, mutta sen melodia paljastuu ennen pitkää kiinnostavan monipuoliseksi ja kappaleen sanoma on eittämättä tärkeä.
Parasta Euphoric Heartbreakissa onkin juuri se, että levy vaatii kuulijalta hieman vaivannäköä, eikä paljasta itsestään kaikkea aivan heti. Yleensä tällaiset albumit kestävät paremmin aikaa. Euphoric Heartbreak ei ole samanlainen välitön klassikko kuin Glasvegasin ensilevy: sen kappaleet ovat hieman liian pitkiä, sen äänimaailma on ehkä hieman liian tiheä ja tunkkainen, ja se sisältää pari turhan oloista junnaavaa kappaletta kuten You tai I Feel Wrong (Homosexuality Pt. 1). Debyytillään Glasvegas piti homman tiukkana eikä sortunut tällaisiin ansoihin. On vaikea kuvitella, että Euphoric Heartbreakin laittaisi yhtä kevyesti soimaan iPodista kuin ensimmäisen Glasvegas-levyn: tämän kuunteleminen vaatii enemmän keskittymistä ja panostusta. Levy kuitenkin ansaitsee tulla kuulluksi nimenomaan kokonaisuutena, sillä sen yksittäiset kappaleet pääsevät täysiin oikeuksiinsa vasta muiden joukossa.
Osittaisista heikkouksistaan huolimatta Euphoric Heartbreak on kuitenkin mielenkiintoinen levy hyvin mielenkiintoiselta bändiltä ja jotenkin tuntuu siltä, että se on osa suurempaa tarinaa. Glasvegasin viimeaikaiset esiintymiset antavat jotenkin ymmärtää, että bändi ei ole ehkä kertonut aivan kaikkea tämän levyn tekemisen ilmeisesti tuskaisista taustoista. Toivottavasti Glasvegas saa Euphoric Heartbreakin toistaiseksi heikosta listamenestyksestä huolimatta tehdä jatkossa vielä lisääkin musiikkia, sillä pitkällä juoksulla tämä on varmasti yksi tärkeä luku suuremmassa Glasvegas-tarinassa.
Omat suosikit: Shine Like Stars, Dream Dream Dreaming, Euphoria, Take My Hand, Whatever Hurts You Through The Night
Tekstit
2 kommenttia:
Levy ei minusta ole kovinkaan hyvä eikä mielenkiintoinen. Toki parantunut toistojen myötä, kuten melkein mikä tahansa muukin, mutta ehkä paras indikaattori on kuitenkin yleinen hiljaisuus odotettujen hehkutusten sijaan.
Vertailukohta ekaan levyyn vaan on aika vaikea. Kyllä tästä kuitenkin löytyy yksittäisiä kohokohtia, ja kokonaisuus toimii, vaikka se ei olekaan yhtä sulava kokonaisuus kuin viimeksi.
Lähetä kommentti