Mutta onko moisessa enää mitään hohtoa ja mysteeriä jäljellä, kun viisi studioalbumia julkaissut ja maailman moneen kertaan kiertänyt artisti ilmoittaa Twitterissä soittavansa yllätyskeikan pohjoislontoolaisessa pubissa? Luultavasti periaatteessa voi ollakin, mutta tämäniltaisessa Carl Barâtin tapauksessa ehdottomasti ei ollut.
Alku toki vaikutti lupaavalta: helteisen päivän iltana Heroes Bar oli täynnä innokasta yleisöä, lämmittelymusiikkina soitettiin T. Rexiä, Sladea ja muuta reipasta tunnelmannostatustavaraa, ja lavalle oli aseteltu esiintyjää varten valmiiksi monipuolisesti kitaroita, kosketinsoittimet, pari virvelirumpua sekä sello. Lähtökohdat olivat siis aivan hyvät.
Kun Barât taustayhtyeineen sitten saapui lavalle rotevien turvamiesten saattelemana, negatiiviset yksityiskohdat alkoivat selvitä. Suurin kompastuskivi ensialkuun oli yleisö. Kyse ei ollut innostuksen puutteesta, vaan ehkä hieman vääränlaisesta innostuksesta: fanaattinen teinieturivi ei niinkään ollut tullut katsomaan keikkaa kuin sirkusta. Setin aluksi soitetut pari kappaletta Barâtin viimesyksyiseltä soololevyltä kyllä kuunneltiin kohteliaasti läpi, mutta selvästi suurimmat suosionosoitukset koettiin, kun Barât riisui villapaitansa ja paljasti käsivartensa ja libertine-tatuointinsa hihattomassa paidassa.
Yleisön osalta meno yltyi hurjalle tasolle Dirty Pretty Things -kappale Deadwoodin aikana ja suurin piirtein tässä vaiheessa alkoi artistin alamäki: kun Barât huomasi, että suurinta osaa kiinnostavat vain vanhat hitit ja paidanriisumiset, hän lähti leikkiin mukaan ja lopetti yrittämästä tehdä mitään muuta kuin vain esittää yleisölle "Carl Barât" -hahmoa. Jokainen kappale laulettiin hyvin teatraalisin ja teennäisin äänenpainoin, mukaintohimoisin ilmein varustettuna. Monen kappaleen välissä juotiin shotti sambucaa ja koko ajan oli selvää, että jossain vaiheessa soitettaisiin vanhoja Libertines-klassikoita. Välijuomat selvästi tekivät tehtävänsä, sillä ennen pitkää Barâtin silmät olivat kierossa ja spiikit melkoista sössötystä.
Ongelma on oikeastaan siinä, että melko monet Carl Barâtin soolobiiseistä ovat melko tylsiä ja pastissinomaisia, ja etenkin Libertinesin (osin myös Dirty Pretty Thingsin) maine on niin kova, että on täysin ymmärrettävää, että yleisö haluaisi kuulla pelkästään vanhoja tuttuja kappaleita. Olin totta kai itsekin eniten innoissani Bang Bang You're Deadin ja Time For Heroesin kohdalla. Surullista kuitenkin on se, että Barât jotenkin tuntuu esittävän sekä uudemmat että vanhemmat kappaleensa kohtalaisen epäaidosti ja vaivaantuneesti. Olo oli kuin olisi ollut seuraamassa jonkinlaista rock-versiota satutunnista, jossa televisiosta tuttu satusetä kertoo lapsille vanhoja tuttuja tarinoita liioitelluin ilmein ja äänenpainoin, koska yleisö on jo aavistuksen verran vanhaa saduille.
Toivottavasti karaokeisäntä Barât löytää pian jostain jotain uudenlaista kipinää. Tämänhetkisestä menosta on hohto kaukana, vaikka yleisö yhteislaulutuokioista tietysti pitääkin.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti