Laajempi Manics-kaarihan 2000-luvulla on mennyt näin: vuoden 2001 Know Your Enemy oli puolivillainen ja intohimoton, vuonna 2002 ja 2003 kierrätettiin hittejä ja B-puolia kokoelmilla, vuoden 2004 Lifeblood oli oivaltava ja aidosti erilainen mutta väärinymmärretty ja huonosti vastaanotettu, kunnes taas vuoden 2007 Send Away The Tigers ja viimevuotinen Journal For Plague Lovers olivat paluu tutun korkealle Manics-tasolle. Bändi on siis osin tahallaan ja osin tahtomattaan luovinut itsensä tilanteeseen, jossa 1990-luvun huippuvuosien kaavan toistaminen (Send Away The Tigers pyrki emuloimaan Everything Must Go'ta ja Journal For Plague Lovers puolestaan The Holy Biblea) tuo enemmän suosiota ja miellyttää kriitikoitakin paremmin, kuin minkään uuden yrittäminen. Jos Know Your Enemy ja Lifeblood olisivat jääneet tekemättä, Manics-historia näyttäisi erilaiselta, eivätkä myöhemmät perustyyleihin palanneet levyt ehkä tuntuisi niin kiinnostavilta eikä ihmisillä olisi niin kova halu pitää niistä. Tarvitaan siis laaksoja, jotta tasangotkin tuntuvat huipuilta.
Periaatteessa vanhan toistaminen ja oman itsensä nostalgisointi ei Manicsin tapauksessa ole huono juttu, sillä bändi tekee sen niin hyvin. Uusin albumi Postcards From A Young Man tunnustaa nostalgiateemansa jo nimessään ja yrittää kurottaa jopa Send Away The Tigersia selvemmin kohti Everything Must Go'n täydellisiä pop-korkeuksia. Ensimmäisen puoliskonsa aikana levy onnistuukin siinä kiitettävästi: singlebiisi (It's Not War) Just The End Of Love on juuri niin suureellinen ja hölmö, kuin pitääkin; nimikappale Postcards From A Young Man on iskevä ja kypsällä tavalla tunteellinen; Some Kind Of Nothingness on kuorrutettu Echo & The Bunnymenin Ian McCullochilla ja gospel-kuorolla ja Hazelton Avenue on Motown/Brittipop-hybridi, jossa paksut kitarat ja muhkeat sellot pönkittävät toisiaan. Jokainen näistä kappaleista mahtuisi Everything Must Go'lle... jos se ei sisältäisi juuri niitä klassikkobiisejä, jotka se sisältää. Tunne on hieman sama, kuin syödessä Maraboun minttukrokanttisuklaalevyä: mausta kyllä nauttii, mutta takaraivossa kolottaa koko ajan murhe siitä, että kookossuklaalevyn maahantuonti on lopetettu.
Virkeän alun jälkeen Postcards sujahtaa hieman vapaavaihteelle. Golden Platitudes on tähän mennessä ensimmäinen suoraan Beatlesilta vaikutteita ottava Manics-biisi ja sinällään aivan toimiva, mutta ei mitenkään pankkia räjäyttävä (tai edes kirjelapulla ryöstävä). I Think I Found It on hilpeä, mandoliineilla koristeltu perusbiisi; A Billion Balconies Facing The Sun hienosti nimetty, levyn punkein kappale ja albumin päättävät The Future Is Here 4 Ever ja Don't Be Evil aivan kelvollista perus-Manicsia, joista ensin mainitulla kuullaan rumpali Sean Mooren aina tyylikästä trumpetinsoittoa. Postcards From A Young Manin toisen puoliskon tärkein palanen on kuitenkin kolmanneksi viimeisenä kuultava All We Make Is Entertainment, joka on musiikillisesti melko valoisan ja kevyen kuuloinen, mutta sanoitukseltaan jollain tapaa katkera ja pessimistinen kertomus siitä, miten valmistava teollinen työ on muuttanut pois Britanniasta ja ainoa jäljelle jäänyt, menestyksekäs teollisuudenala on viihdebusiness. Kyseessä on siis albumin poliittisin kappale - ja Manics-levyltähän täytyy aina vaatia edes ripaus poliittisuutta.
All We Make Is Entertainment nostalgisoi siis tehtaita ja teollisuutta, mutta muilta osin Postcardsin sanoitukset keskittyvät lähinnä henkilökohtaisen nostalgian ympärille. Nicky Wire on jälleen kerran tuottanut joitain mainioita one-linereita James Dean Bradfieldin laulettavaksi, mutta aivan Journal For The Plague Loversilta löytyneiden oivalluksien tasoisia ajatuksia tämä levy ei tarjoa. Richey Edwards on siis kadonneena ja kuolleeksi julistettunakin yhä Manicsin paras sanoittaja. Sekavan ja poukkoilevan arvostelun lopuksi vielä muutama sana Bradfieldista. James Dean Bradfield on ehdottomasti kautta aikain yksi brittiläisen rockin taidokkaimpia laulajia sekä soolokitaristeja. Juuri hänen taitojensa vuoksi jokaista Manic Street Preachers -levyä jaksaa kuunnella, vaikka homma ei muuten niin kiinnostaisikaan. Tällä levyllä Bradfield väläyttää jälleen kerran joitain todella upeita kitarasooloja ja laulaa taatun tyylikkäästi ja juuri oikeita yksityiskohtia painottaen.
Kenties tämä kirjoitus on antanut Postcards From A Young Manista liian negatiivisen kuvan. Kyseessä ei missään nimessä ole heikko albumi, vaan kokonaisuutena erittäin toimiva levy, jolla on kourallinen todella hyviä kappaleita. Ongelma on lähinnä siinä, että olisin ainakin itse toivonut ja odottanut Manicsilta tällä kertaa jotain hieman yllättävämpää: Everything Must Go -nostalgisointi tehtiin jo Send Away The Tigersilla hieman rouheammin soundein ja hieman hauskemmalla asenteella, joten se olisi tavallaan voinut riittää. Tämä levy ei itsessään tuo mitään uutta Manicsin jo laajaksi venähtäneeseen tuotantoon, mutta tavallaan asettaa osan aiemmista levyistä uuteen valoon. Jos Everything Must Go ja Holy Bible on nyt jo onnistuneesti kierrätetty, voisiko seuraavaksi saada kakkososan This Is My Truth Tell Me Yoursista?
Omat suosikkikappaleet:
1) Hazelton Avenue
2) Some Kind Of Nothingness
3) Postcards From A Young Man
koko levy Spotifyssa
Tekstit
5 kommenttia:
Hmm, mä oon ehtinyt kuunnella levyn vasta kertaalleen läpi (kipeänä lattialla maatessa koneen hyvät erilliset kaiuttimet jäivät pöydälle enkä jaksa säätää, itse koneelta kuunneltuna soundit tietysti kärsii järjettömästi), mutta mulla jäi aika positiiviset vibat. Paluuta vanhaan nimenomaan. Jostain syystä edelliseen en koskaan päässyt ihan sisälle (liian vähän kuuntelua, I know), mutta Send Away the Tigers on huippulätty. Samoin vastoin monien muiden käsitystä, musta Know Your Enemy on loistava. Johtunee tosin siitä, että sen levyn jälkeen näin Manicsit ensimmäistä kertaa livenä ja biiseihin liittyy erilaisia muistoja kuin moniin muihin.
Oon muutenkin vähän myöhäisherännäinen, ja esim. Holy Bible ei sykähdyttänyt ennen kuin vasta vuosia sen ilmestymisen jälkeen. Vanha Manics on toki täysin omanlaistansa ja aikansa tuotosta, sisältäen upeaa hittimateriaalia, mutta ei niin henkilökohtaista kuin jotkut uudemmat tuotokset.
Manicsissa on samaan aikaan sekä hienoa että jotenkin turhauttavaa se, että niiden sisällä tuntuu olevan samassa paketissa useampi kuin yksi bändi. Ehkä ennen ne on toimineet skitsofreenisemmin ja antaneet niiden eri bändien ponnahdella esille yhtäaikaisesti, mutta nyt muutaman viime vuoden aikana ne on alkaneet jotenkin rajaamaan eri tyylejä eri osastoille ja eri levyille.
Postcards olisi ehkä hyötynyt yhdestä hieman yllättävämmästä ja erilaisemmasta biisistä - tai sitten yhdestä niin täydellisesti rakennetusta täsmähitistä kuin Tigers-levyn Your Love Alone Is Not Enough. Nyt tää jää osittain vähän ilmaan.
Erinomainen arvostelu. Nyt pitäisi vaan jaksaa kuunnella sitä levyä... Eka yritys oli pakko lopettaa jossain nelosbiisin vaiheilla, kun alkoi tökkiä niin pahasti. Vähän hassu tilanne: ilman viimevuotista levyä (josta siis tykkäsin hulluna) tämä uusin ei kiinnostaisi yhtään, mutta nyt tuntuu, että olisi pakko antaa sille edes tilaisuus.
No, tokalla yrityksellä pystyin näköjään kuuntelemaan levyn ihan sujuvasti läpi. Ei se kuitenkaan innostusta herättänyt, joten tuttavuutemme saattaa jäädä aika pinnalliseksi. (Ehkä pitäisi ensin saada vähän valaistusta sinne This Is My Truthin ja Plague Loversin väliseen mustaan aukkoon.)
Välillä on vaan sellaisia kausia (pitkiäkin), että ei voi yhtään kuunnella Manicsia. Samanlaisia kausivaihteluista kovasti riippuvia bändejä on mm. Kent - välillä vaan ei pysty, ja välillä sitten ei haluaisi muuta kuunnellakaan. Jos Manics ei toimi nyt, odota vain seuraavaa sopivaa ajankohtaa?
(Tosin tää on just syksylevy, nyt kun on kirpeitä ilmoja ja vielä valoisia päiviä.)
Lähetä kommentti