Franz Ferdinand on erittäin tärkeä yhtye. Juuri sen ansiota oli 2000-luvun alkupuolella nu-metalin ja muiden vastaavien, nolojen ja sisällöttömien musiikkityylien syrjäyttäminen listojen kärjestä ja melodisen ja kekseliään kitaramusiikin palauttaminen valtavirran valtiaaksi. Keväällä 2004 kuuntelin radiota jotenkin voitonriemuisissa tunnelmissa, kun viimeiseksi jääneen ankean Limp Bizkit -hitin jälkeen eetterissä soi Franzin Take Me Out. Silloin todella tuntui, että jotain merkittävää ja oikeaa on tapahtumassa. Näinhän sen pitikin mennä: pukinpartaiset, skeittarisortsiset kolmikymppiset teinipellet sivuun ja tyylikäshiuksiset, linjakashousuiset taidekouluälyköt tilalle!Siitä alkoikin Franz Ferdinandin n. puolitoistavuotinen ylivertaisuuden aika: ensilevyn huippuhitit kuten Take Me Out ja The Dark Of The Matineé saivat heti seuraavan vuoden syksyllä jatkokseen kakkosalbumi You Could Have It So Much Betterin kiehtovan täydelliset popsävellykset, kuten esimerkiksi The Fallen ja Eleanor Put Your Boots Back On. Franz Ferdinandilta pukkasi loistobiisiä helpon tuntuisesti yksi toisensa perään. Jäljittelijöitä riitti, mutta kaiken maailman Futureheadsit ja muut tippuivat kyydistä melko nopeasti. Vaikutti siltä, että Franz Ferdinand tulisi määrittelemään kitaramusiikin suunnan 2000-luvulla.
... Kunnes tapahtuikin jotain outoa. Franz katosi pitkille kiertueille ja sen jälkeen studioon lähes kolmeksi vuodeksi ja kärkkäästi mahdollisuuttaan odottanut seuraava sukupolvi levy-yhtiökollega Arctic Monkeysin johdolla varasti kaiken huomion. Franzin mystiikka kasvoi kasvamistaan bändin poissaollessa, kun yhtyeen luova johtaja Alex Kapranos kumppaneineen antoi kuulla itsestään vain harvoin ja silloinkin mitä ihmeellisimpiä juoruja: ensin Franz levyttää Xenomanian kanssa, sitten suuntana onkin afrobeat, seuraavaksi ripustellaankin mikrofoneja kattoon ja paukutellaan luurankoja rytmisoittimina..! Näin pitkän poissaolon ja näin eriskummallisten "uusia suuntia" luvanneiden juorujen jälkeen Franz Ferdinandilta olisi voinut siis odottaa täysin mullistavaa ja järisyttävän nerokasta uutta albumia.
Valitettavasti Tonight: Franz Ferdinand on kuitenkin lievä pettymys eikä missään nimessä ennakkosuitsutuksen arvoinen. Xenomanian kanssa tehdyt sessiot on hylätty studion pölyisimpään nurkkaan, afrobeatia saa hakea stetoskoopin kanssa, eivätkä luurankorummutkaan oikein erotu muiden soittimien keskeltä. Enimmäkseen soundi on jo kahdelta aiemmalta levyltä tuttua perus-Franzia: diskokomppia, riffitteleviä kitaroita, Kapranosin leuhakkaa laulua ja isoja, simppeleitä kertosäkeitä. Bändi kuitenkin soittaa tyylikkäämmin kuin koskaan aiemmin: rytmiosasto on todella tiukka ja etenkin basisti Bob Hardy on saanut instrumenttiinsa aivan uudella tavalla jykevää kosketusta. Toisaalta Tonight kuulostaa vähän liiankin hiotulta ja ammattimaiselta, jopa tunteettomalta. Tietenkin tunteiden vähäeleisyys ja tyylin viileys ovat Franz Ferdinandin peruspalikoita, jotka kuuluvat bändin olemukseen jo lähtökohtaisesti, mutta paikoin moinen kylmyys muodostuu jo hieman liialliseksi.
Pahin ongelma Tonightissa on kuitenkin kappalemateriaalin heikkous. Turn It Onissa on kyllä aivan kelvollisen menevä meininki, Bite Hardissa alussa hauska shufflekomppi ja lopussa hieman niitä afrobeat-vaikutteitakin, What She Came Forissa cool bassokuvio, ja niin edelleen - mutta silti ne ovat kaikki aivan selviä täytekappaleita, eikä sellaisia todellisuudessa pitäisi olla mukana 12 kappaleen levyllä, jota on valmisteltu kolme vuotta. Levy on tyylillisesti ehkä yhtenäisin Franz Ferdinand -albumi tähän mennessä, mutta edellisten levyjen kaltaisia yksittäisiä täysosumia sillä ei ole. Useimmissa biiseissä pelastavana elementtinä toimiikin lähinnä Alex Kapranosin komea ja omaperäinen ääni, joka varsinkin puhtaammin lauletuissa osissa on erittäin kiinnostavaa kuultavaa. Myös singlebiisi Ulyssesin kuiskailut ovat Kapranosilta hauska tehokeino.
Ei siis niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Eikä Franz Ferdinand onneksi ole tälläkään kertaa aivan täysin epäonnistunut sävellystenkään suhteen: Twilight Omens on banjoineen, tanssikomppeineen ja outoine sointuineen erittäin älykäs popkappale, levyn päättävä pienimuotoinen balladi Katherine Kiss Me on kierolla tavalla kaunis, Dream Againin kertosäkeessä on miellyttävä Tohtori Sykerö -tunnelma ja Lucid Dreams on indierock-biisi, joka yhtäkkiä muuttuu minimalistiseksi Ranska-elektroksi. Itse asiassa Lucid Dreams on juuri sellainen kappale, jonka tyylisillä Franz Ferdinandin olisi pitänyt täyttää koko albumi vallatakseen takaisin paikkansa kitarapopin ykkösliigassa ja vakuuttaakseen sekä vanhat että uudet kuulijansa yhtyeen relevanssista vuonna 2009.
Jos Lucid Dreamsissa kuultava kekseliäisyys, melodiantaju, kokeellisuus ja hauskuus olisi tarttunut muuhunkin levyyn, kyseessä olisi varmasti yksi tämän vuoden kovimpia levyjä ja Franz Ferdinandin arvolle sopiva paluu. Nyt Tonight jää kuitenkin vain hieman väkinäisen kuuloiseksi ja etäiseksi levyksi, jolla on kohokohtansa, mutta joka ei tavoita vanhan Franz Ferdinandin letkeyttä ja rentoutta.
Arvio: 3/5
Nimensä mukaisesti albumi muuten kuulostaa paljon paremmalta pimeässä kuin päivänvalossa. Kylmä ja kliininen tunnelma sopii kuun ja yölampun kajoon istuvammin kuin auringonpaisteeseen.
Lucid Dreams
Twilight Omens
Tekstit
13 kommenttia:
Ohhoo! Hienoa että omistamme sentään joitakin yhteisiä musiikillisia mieltymyksiä, vaikka Oasis onkin mennyt kokonaan minulta ohi (joojoo, kyllä minä vielä joskus tutustun siihen oikein kunnolla).
Itse ostin aikoinaan molemmat levyt ja tykästyin. Sitten olenkin ihmetellyt, minne FF onkaan kadonnut - en varmaan olisi kuullut "paluusta" ilman blogiasi. :-) Nyt minulla tosin on jo vähän latistunut ennakkoasenne levyyn, mutta mitäs tuosta :-D
Olet varmaan kuullut saman jutun mikä aikoinaan YleX:ltä tuli tietooni. Franz Ferdinand oli ollut esiintymässä televisio-ohjelmassa, ja yhdellä bändistä oli ollut printtipaita, jossa luki "Franz Fuckin' Ferdinand". Ohjaamossa oli toki näin kamala paita pitänyt leikata pois kuvista. Itseäni kyllä hymyilytti moinen itseironia. :-)
t.torneå
ps. Eeei se Limp Bizkitkään ihan surkea ole... ;-)
ps. Eeei se Limp Bizkitkään ihan surkea ole... ;-)
Onpas. Se on aivan käsittämättömän surkea. En näe siinä bändissä mitään hyvää. Paitsi ehkä sen, että ne ei taida enää tehdä levyjä. Kauheaa oli silloin, kun ne teki, ja kaikki idiootit niistä piti. Ei voi puolustella moista.
Sä oot vaan liian sivistyny ja tyylikäs(?) kuuntelemaan sitä. :-D
En mä sitä bändiä koskaan varsinaisesti kuunnellu-kuunnellu, mutta muutamia meneviä viisuja saaneet aikaan! Älä provosoi noin pahasti, tässähän on potentiaaliset mahikset kolmanteen maailmansotaan... :-)
t.torneå
Ite ainakin oon ihan tyytyväinen tuohon levyyn, mutta oot todellakin oikeassa, että ton levyn pitäis kuulostaa paljon paremmalta, jos sitä kerran tehtiin (jopa) 3 vuotta, kun taas esim. juuri tuo Arctic Monkeys teki ihan lyhyessä ajassa loistavalle debytilleen loistavan jatkon. Kuuntelin Limp Bizkittiä paljon nuorempana ja tykkäsin ja omistan yhden levynkin, mutta nyt ei sitten putoa millään ei yhtään millään. Sen verran nololta se yhtye nykyään näyttää ja kuulostaa. Ps. Toi kolme tähteä on ihan sopiva tolle levylle ja se lucid dreamssin loppuosa on parasta koko levyssä.
Jos kolmas maailmansota on alkaakseen, se sais mun puolesta ihan hyvin alkaa aiheesta Limp-Bizkit-on-maailman-surkein-bändi-ikinä. Koska se on.
Kuva kertoo enemmän kuin 10 000 sanaa. Kts. kuva 1. Kts. kuva 2.
Hymyilytti. :-)
Kauneushan on tunnetusti katsojan silmässä. Onnekas juttu on se, että promokuvat eivät ole ratkaiseva tekijä kuunnellessani musiikkia. (Nojoo, et sä sitä tarkoittanut, mutta...)
Minulle, niin kauhealta kuin se voi kuulostaa, Bizkitti ja Oasis ovat ihan samalla viivalla, kumpikaan ei ole liikuttanut sydäntäni kovin järisyttävästi paikoiltaan.
Mutta niin; makuasioistahan ei voi kiistellä. Rauha maassa.
t
Mun mielestä noi kuvat tiivistää aika hyvin myös musiikillisen tasoeron. Ja just makuasiathan on nimenomaan ainoita, joista voi kiistellä! Faktoista ei voi, koska ne on faktoja. Tämä on fakta.
Mm-m, ja tää makuasioista jankkaaminen vasta hedelmällistä onkin :-D
No joo, musta noi kuvat tuo esille lähinnä genre-eron tasoeron sijaan. Se, ettei halua itseään otettavan tyylikkään vakavasti, ei mielestäni ole yhtä kuin merkki huonosta bändistä. Itseäni harmittais suunnattomasti, jos musiikkimaailma olis sisäsiittoisesti täynnä vain brittiläisiä kitarakikkailijoita (joissa itsessään ei toki ole mitään vikaa!)
Toistan itseäni, mutta kaksi erilaista bändiä, jotka mielestäni kumpikin ansainneet paikkansa historiassa.
t
No siis paikkansa ja paikkansa. Jos olisi kyse esimerkiksi paikasta poliittisessa historiassa, niin Limp Bizkit olisi Johanna Tukiainen ja Oasis olisi Winston Churchill. Paikka on kummallakin.
Aivan; toinen on ollut todella tärkeä mutta toisella on ollut selvästi enemmän viihdearvoa.
Sillä erolla että Tukiaisesta en pidä.
t
ps. Tämä siis viime aikoina. On Winstonillakin varmasti ollut hetkensä. Sinänsä mielenkiintoista verrata Oasista tyyppiin, joka on viihtynyt vaakatasossa jo reilu neljäkymmentä vuotta.
Sir Winston viihtyi vaakatasossa usein jo eläessäänkin, ei siinä mitään.
Johanna Tukiainen tekee koko elantonsa viihtymällä vaakatasossa.
Lähetä kommentti