Levy: Suede - Dog Man Star -uudelleenjulkaisu (Demon Music Group, 2011)

En tiedä, onko aihe näkynyt suomalaisessa mediassa mitenkään, mutta Britanniassa kevät 2011 on ehdottomasti ollut Suede-kevät. Albumikokonaisuuskeikat Brixtonissa muutama viikko sitten olivat iso juttu ja kesäkuun alusta alkaneet levyjen uudelleenjulkaisut ovat myös saaneet näkyvästi palstatilaa lehdistössä. Suede on siis parhaillaan julkaisemassa jokaisen levynsä uutena, laajennettuna erikoispainoksena: Suede tuli pari viikkoa sitten, Dog Man Star viime viikolla, Coming Up toissapäivänä ja Head Music sekä A New Morning odottavat vielä vuoroaan tulevina viikkoina.

Jokainen levy julkaistaan nyt kahden CD:n ja yhden DVD:n kattavassa paketissa: ykkös-CD:llä on perusalbumi kirkkaan selkeästi uudelleenmasteroituna, kakkos-CD:llä B-puolia, ennenjulkaisemattomia kappaleita, remixejä ja muita harvinaisuuksia, ja DVD:llä bändin haastatteluja, livevideoita ja muuta sekalaista tavaraa. Kun kuulin uudelleenjulkaisuprojektista aiemmin keväällä, jätin sen oikeastaan omaan arvoonsa, sillä ajattelin, että tupla-CD + DVD -paketti tulisi olemaan kamalan tyyris, eikä minun kannattaisi edes haaveilla moisesta. Yllätyksekseni havaitsin viime viikolla, että uudelleenjulkaistut levyt kustantavat kuitenkin vain £9,99 (€11,99) + postikulut per paketti, joten pistin Dog Man Starin heti tilaukseen.

Hehkutin alkuperäistä levyä varmasti aivan tarpeeksi jo viime kuussa, mutta myös uudelleenjulkaisu ansaitsee korkeat kehut. Useimmissa tapauksissa "remasterointi" ei mielestäni tunnu tuovan vanhoihin levyihin oikeastaan minkäänlaista lisäarvoa, mutta Dog Man Starissa soundit ovat hieman heleämmät ja syvemmät - eli ykkös-CD:kin tuo jotain iloa niille, jotka omistavat jo alkuperäisen levyn. Ykkös-CD:n loppuun on lisätty myös muutama neliraitanauhurilla nauhoitettu, kieltämättä melko kamalan kuuloinen demo, jotka jaksaa ehkä kuunnella kerran kuriositeettina, mutta tuskin enää toista kertaa. Kakkos-CD kuitenkin latoo pöytään rutkasti herkkuja: tietenkin legendaariset B-puolet, jännittävän pianoversion The Living Deadista ja jopa ennenjulkaisemattoman, ihan kohtalaisen kappaleen We Believe In Showbiz, mutta ennen kaikkea lyhentämättömät versiot The Wild Onesista ja The Asphalt Worldista. Viimeksimainitun kesto kasvaa 11 ja puoleen minuuttiin, joten kaikki ne, joiden mielestä alkuperäinen 9,5 -minuuttinen Asphalt World on yksi maailman hienoimpia kappaleita, saavat nyt vielä pari minuuttia ekstranautintoa.

Ja kuten Ostos-TV:llä (kai yhä) sanotaan: ei tässä vielä kaikki. Oma suosikkiosuuteni koko paketista on itse asiassa DVD, joka sisältää parikymmenminuuttisen Andersonin ja Butlerin haastattelun tämän vuoden helmikuulta (!), horjuvalla käsivarakameralla kuvatun 10 biisin mittaisen klubikeikan Pariisista vuoden 1993 marraskuulta sekä aiemmin samana päivänä Pariisissa nauhoitetun lyhyen akustisen levykauppakeikan. Etenkin akustinen osuus on uskomatonta katsottavaa - varsinkin, jos pitää mielessään aikakauden kontekstin. Miten oudolta yleisöstä on varmasti tuntunutkaan katsella liian lyhyeen mustaan nahkatakkiin pukeutunutta Brett Andersonia heiluttelemassa naismaista kampaustaan ja huutamassa "Fuck off!" juuri ennen kuin Bernard Butler aloittaa kauniin Still Lifen näppäilemällä taidokkaasti kitaraansa outojen ranskalaisten pukumiesten seisoessa lavan taustalla. Mielestäni tuo esitys tiivistää erinomaisesti sen, miksi oikeaa, fiksua pop-musiikkia sekä oikeita, ainutlaatuisia pop-tähtiä tarvitaan: ne tuntuvat tulevan aivan aidosti toisesta maailmasta ja osoittavat omalla kummallisuudellaan, miten absurdia tavallinenkin elämä on. Coolin ja naurettavan välimaastossa tasapainoileminen on paljon, paljon mielenkiintoisempaa, kuin kiltisti varman päälle pelaaminen. Vaikka Paradise Oskar jostain kumman syystä pystyisikin kirjoittamaan Still Lifen tasoisen kappaleen, hän ei varmasti esittäisi sitä niin kuin Anderson ja Butler tekivät ankeasti valaistussa pariisilaisessa levykaupassa marraskuussa 1993.

Koko tämän kirjoituksen pointti on siis se, että Dog Man Star -uudelleenjulkaisun hankkiminen on ehdottomasti tarpeellista, vaikka alkuperäisen levyn sattuisikin jo omistamaan. Vanhan levynsä voi vaikka antaa lahjaksi jollekin, jonka olettaa tarvitsevan merkittävää musiikkia elämäänsä - tai vaikkapa jättää ohikulkijan löydettäväksi johonkin julkiseen paikkaan. Tällaisella menettelyllä kaikki hyötyvät: joku toinen saa alkuperäisen, upean Dog Man Starin elämäänsä ja sinä saat fiilistellä 11,5-minuuttista Asphalt Worldia uudelleenjulkaisulta.

Tweet