30 heinäkuuta 2010
Manicsin huippuvire jatkuu
Manic Street Preachersin mainio uusi single (It's Not War) Just The End Of Love jatkaa bändin viime vuosikymmenen loppupuolelta alkanutta uutta kultakautta. James Dean Bradfieldin tyylikäs soololevy vuonna 2005 ja vuoden 2007 raikas Manics-albumi Send Away The Tigers palauttivat bändin tyylin parin levyn mittaiselta harharetkeltä taas rehellisen antheemiselle kitararock-linjalle ja sisälsivät roppakaupalla kappaleita, jotka kilpailevat hyräiltävyysasteikolla täysin tasaväkisesti 1990-luvun puolivälin hitti-Manicsin klassikoiden kanssa.
Viime vuoden Journal For Plague Lovers oli harkittu välityö, jonka tarkoituksena oli enemmänkin tehdä kunniaa edesmenneeksi julistetulle Richey Jamesille kuin olla varsinainen jatko-osa Send Away The Tigersille. Tuo jatko-osa on luvassa vasta nyt, kun uusi albumi Postcards From A Young Man ilmestyy syyskuun lopulla. Ainakin ensimmäisen singlen perusteella odotettavissa on jälleen kerran sellaista höperön ja skarpin välissä viihdyttävästi tasapainoilevaa musiikkia, jota tässä maailmassa vain Manic Street Preachers osaa tehdä.
Haastan kenet tahansa kuuntelemaan ylläolevan kappaleen pariin kertaan ja todistamaan, ettei se muka jää soimaan päähän koko loppuviikoksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
39 kommenttia:
Pakko puuttua yhteen juttuun. Veikkaisin että aika monelle lähes kaikki muu tuotanto 2000-luvulla on ollut välityötä ennen Journalia. Mullekin nimenomaan se oli kaivattu paluu hyvään kuntoon, enkä todellakaan laske itseäni hoosee-pandaosastoon.
Riippuu ihan, mitä hakee Manicsilta. Mun mielestä nimenomaan ...Tigers oli se paluu, koska siinä käytettiin taas klassisia Manics-soundeja verrattuna etenkin edeltäneeseen Lifebloodiin.
Tää on myös itselleni just sitä manicsia josta tykkään. En oo tykänny yhtään siitä "räminä manicsista" ja just nää "klassiset" manicsit on niitä suosikkeja mulle. Lifeblood oli myös hyvä levy, viime levy on aika pettymys, toivottavasti tää korjaa sen.
- Intellectual Shit
Tigersissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta omiin korviini siitä puuttuu intohimo. Vähän kuin bändi olisi kadottanut nimestään ensimmäisen sanan. Klassisesta Manics-soundista puhuminen on tietysti sinänsä täysin suhteellista. On loppujen lopuksi makukysymys, edustaako sitä esimerkiksi enemmän A Design for Life vai Faster.
Totta, totta. Bändillä on sen verran pitkä historia ja tosiaan Richeyn aikaisilla levyillä oli (sanoituksista puhumattakaan) hyvin erilaiset vibat kuin post-Richey -levyillä.
Mulla on sellainen teoria, että jokaisella bändillä on sellainen jonkinlainen luonnollinen olemus, jonka ne löytää jollain tietyllä hetkellä. Oman näkemykseni mukaan Manics haeskeli tuota olemusta aina Everything Must Go'hun asti: sitä edelliset levyt poukkoili vähän laidasta laitaan, mutta sitten se löytyi.
Joillain bändeillä se löytyy jo ihan ensimmäisellä levyllä, esim. Oasis. Jotkut bändit taas sitten on niin lahjakkaita, että niilä voi olla useita erilaisia "luontoja", esim. Beatles, Damon Albarnin jutut
Se luonnollinen olemus taitaa kuitenkin olla pitkälti jälleen jokaisen kuuntelijan omassa päässä. Kuten hyvin tiedät, monelle MSP-fanille bändi suurin piirtein lakkasi olemasta Holy Biblen jälkeen. Itselleni käy sopivina annoksina oikeastaan kaikki yhtyeen olomuodot, mutta kyllä mullekin nimenomaan HB on se kulmakivi, joka tekee orkesterista erikoislaatuisen.
Kyllä kyllä, totta kai. Sama juttu Suedessa ja Dog Man Starissa. Mutta mun mielestä on ihan kuultavissa, että Everything Must Go on suoranainen helpotuksen huokaus musiikillisessa muodossa. Se kuulostaa luonnolliselta ja helpolta ja sujuvalta - kun sitä ennen Manicsissa oli kuitenkin ollut aika paljon vähän sellaista "väkisin yrittämistä".
Uskon, että richeynjälkeisen Manicsin kieltäjissä on myös suuri joukko sellaisia, joiden aikuistumisen hetki ajoittui juuri Holy Biblen ja EMG:n välille: Manics oli monille kenties määritellyt teini-ikää ja toiminut varmasti nuorille melkoisena silmien avaajana monissa asioissa, mutta sitten hieman vanhempana se juttu ei tuntunutkaan niin relevantilta enää.
Tai sitten juuri haluttiin jäädä paikoilleen nuoruuteen, eikä hyväksyä sitä, että ihmiset muuttuvat ja kasvavat?
No, tämä on vain arvailua.
Manicsien historiaan en ole perehtynyt juuri yhtään, mutta kyllä Tigers on minulle SE levy. Jotenkin siitä kuulee sen, että bändi on sinut itsensä kanssa ja biisimateriaali on kovaa. Journal on hyvä levy kanssa, mutta ei siinä ole sellaista samanlaista iskevyyttä kuin Tigersissa.
Uusi biisi toi hyvällä tavalla mieleen taas Tigersin. Uutta Your Love Alonea siitä ei tullut, mutta hyvää settiä kumminkin.
Mun oma suosikki kaikista Manics-levyistä on kuitenkin ehkä This Is My Truth Tell Me Yours. Täytyy myöntää, että tää on siinä mielessä vastoin mun luonnollisuus ja helppous -teoriaa, että TIMTTMY ei oo mitenkään kovin soljuva levy tai mitään. Mutta siinä on tosi omanlaisensa tunnelma verrattuna mihinkään muuhun Manicsin tai kenenkään muun levyyn. Jostain syystä huomaan pyörittäväni biisiä Born A Girl aika usein, heheh.
Heh, nää on aina jänniä juttuja, kun tulee peräti sukupolvienkin erilaiset lähtökohdat ja näkökulmat mukaan. Tahtoisin kernaasti tietää, löytyykö yhtään sellaista bändiä ysärillä fanittanutta, joka pitäisi Tigersiä suosikkilevynään.
Laurille ja intellectualille voisin selvennykseksi todeta, että monen vanhan fanin mielestä yhtyeen ei nimenomaan pidä olla soljuva, helpon radioystävällinen ja kerrasta iskevä. En halua mitenkään painostaa, mutta varsinkin Holy Bibleen (lyriikoineen, bändihistorioineen + kuvallisine materiaaleineen) kannattaa tutustua jo yleissivistyksen takia ja siksi, että sen jälkeen aika moni shokeeraavalta tai kuohuttavalta vaikuttava levy ja muu viihdeilmiö saattaa yhtäkkiä näyttää aika laimealta ja muoviselta.
Pete, tiedän hyvin mitä tarkoitat. Manics jos mikä on aivan varmasti sellainen bändi, jonka maailmasta moni on kasvanut täysin ulos. Ehdottomuus ja provosoivuus kuluvat ihmisestä lähes luonnonlain varmuudella.
Piti vielä lisätä albumin kymmenvuotispainoksen arvostelu NME:ssä: http://www.nme.com/reviews/name/7538
Manicsista on kyllä kuullut sanottavan, että ne on aina pyrkinyt olemaan ilmaisussaan stadion-ystävällinen ja samalla julistaa sanomaansa. Holy Bibleen on kyllä jo pitkään pitänyt tutustua ja tiedänkin sen olevan brittipopin historiassa todella merkittävä levy.
Jep, paitsi että Holy Bible on varmaan niin anti-brittipoplevy kuin vain voi olla tässä kontekstissa. Bändillä on aina ollut dilemmana se, että sanomaa pitäisi julistaa mahdollisimman monelle, mutta se sanoma ei saisi laimeta liikaa.
Niinpä, eikös jo Generation Terroristsin aikaan Manicsin tavoitteena ollut myydä 50 miljoonaa levyä, kiertää stadionit ja sitten hajota? ;-)
Hyvää keskustelua, kiitos NME-linkistä myös; toi oli hyvin kirjoitettu arvostelu!
Pakko muuten sanoo tässä ysäri-MSP:täkin muistellessa, että ikävä tulee hieman sellaista antaumuksellista faneutta, jonka muun muassa kyseinen bändi monessa aikalaisessa herätti. Eihän kukaan voi käytännössä fanittaa jotain Arcade Fireä yhtä kokonaisvaltaisesti jo pelkästään sen takia, että yhtyeen henkilöt ovat täysin epäkiinnostavia ja lähes persoonattomia. En uskaltaisi ihan ajan hengeksi mennä manaamaan, mutta kyllä tilausta pihville sämpylöiden välissä olisi. Aina tulee mieleen Noel jossain alkuaikojen haastattelussa: "It's time for rock 'n' roll again".
Joo, toi on aivan ehdottomasti totta! Nykyään sellaiset Hahmot isolla H:lla on harvassa. Alkuperäisessä Manicsissa oli 2 Hahmoa, eikä niistä kumpikaan ollut edes laulusolisti!
Uskoisin, että yksi syy hip hopin menestykseen on se, että siitä genrestä löytyy suuria Hahmoja. Rockissa ne on tällä hetkellä vähissä.
Totta, hopparit on osanneet tuon puolen kautta historian. Jotkut tarjoaa selitykseksi rokkitähteyden sekä oikeasti merkittävien bändien ja levyjen inflaatioon netin tuomaa salaperäisyyden verhon hälvenemistä. Mielestäni tämäkin perustelu ontuu. Päinvastoin, tulevaisuuden tähdet osaavat takuulla ottaa uudesta teknosta kaiken hyödyn irti.
Rock-musiikissa on ongelmana nyt vähän se, että indie on tämän päivän juttu ja indie-bändeille huomio ja pröystäily ei tunnu kuuluvan kuvaan yhtään. Mielestäni esimerkkinä käytetyn Arcade Firen laulaja Win Butler on karismaattinen heppu, mutta Gallaghermaisuutta ei tietty hänestäkään löydy. Johnny Borrell pikkaisen yritti olla elämää suurempi Hahmo, mutta sekin naurettiin kotiinsa.
Toisaalta on aika lohdullista, että nykyisin musiikki on se juttu mikä nostaa bändit isoiksi, eikä pelkästään imago. Varmasti nuoria inspiroi enemmän se, että Arcade Firen kaltainen bändi pystyy vetämään Madison Square Gardenilla kaksi keikkaa kuin se, että areenojen täyttämiseen vaadittaisin mallin ulkonäköä ja täydellistä medioiden hallintaa, jos moinen kärjistys sallitaan.
Kärjistyksien tiellä jatkaen indie on tämän päivän juttu siksi, että indiebändit eivät tällä hetkellä ole riittävän hyviä/kiinnostavia astumaan suurempiin saappaisiin. Oasis, Blur, MSP ynnä muut olisivat sinänsä ihan yhtä indietä kuin kaiken maailman twodoorcinemaclubit ja foalsit, mutta niissä oli ja on sitä jotain, joka nostaa ne massasta. Esim. Noel päätti aikoinaan tietoisesti, että bändinsä ei saa jäädä juuri tuohon pikkukivaan indiepiipittelyyn, vaan tavoitteet olivat alusta asti paljon korkeammalla.
Jälleen arvostus- ja makukysymys, tulisiko bändien olla "kasvottomia" ja nousta tietoisuuteen pelkästään musiikkinsa laadun perusteella. Itse pidän tähän liittyvää indiepurismia suoraan sanottuna helkkarin tylsänä ja rasittavana, tekopyhänäkin. Ei musiikki ole parhaimmillaan pelkästään musiikkia, muun muassa visuaalisuus kuuluu kokemukseen olennaisesti.
Ajat muuttuvat ja tilanne nykyisin on mielestäni eri kuin 90-luvulla. 90-luvun jätit syntyivät oikeastaan koko brittipop-skenen alkupuolella, koska silloin niille oli kysyntää. Bluristakin tuli jopa vähän vahingossa meganimi. Nyt kysyntää on, mutta tarjontaakin on aivan eri tavalla. Jatkuvasti on puskemassa uusia bändejä esiin, jotka tyrkkäävät "viisi vuotta vanhat reliikit" altaan pois. Osasyy on kyllä bändeilläkin. Arctic Monkeys voisi suosionsa puolesta helposti olla tällä hetkellä maailman isoin bändi, mutta ovat jättäytyneet vähän taka-alalle huomionsa puolesta.
On tosiaan täysin mausta ja arvostuksesta kiinni, pitääkö enemmän kasvottomuudesta vai visuaalisuudesta musiikin lisäksi. Mielestäni musiikki tulee aina ykkösenä ja kaikki sen jälkeen on pelkkää lisämaustetta. Ymmärrän toki pointtisi myös. Kyllähän visuaalisuus lisää kokemukseen aivan valtavasti, jos se on hyvin toteutettu. Huonosti toteutettuna se taas pilaa koko paketin. Razorlight olkoon yksi esimerkki.
Se pitää vielä lisätä, että juuri nyt kun tarjontaa on niin valtavasti ja joukosta pitää erottua, niin visuaalisuus ja tietynlainen itsensä väkisin esiinpuskeminen lisääntyy aivan varmasti. Silti esim. The XX on noussut isoksi nimeksi, vaikka bändin jäsenet eivät ole hyvännäköisiä, karismaattisia tai edes kovinkaan paljon esillä mediassa. Musiikkikin on hyvin pienieleistä. Arctic Monkeysin nousun takana on myös fanit, jotka puskivat bändin musaa Myspaceen ja muihin yhteisöpalveluihin. Ota nyt sitten selvää siitä, mikä on avain menestykseen.
Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että brittipop-ilmiötä ei olisi olemassakaan ilman genreen niputettuja bändejä. Toistan vielä kerran, että suuret brittipopnimet olisivat aikanaankin olleet "vain" indietä indien joukossa, mutta niissä vain sattui olemaan sitä jotain.
Mikään ei mielestäni estä sitä, että vaikka jo huomenna syntyisi brittipoppiin verrattava uusi ilmiö. Sitä ei estä esimerkiksi netti tai tarjonnan yltäkylläisyys. Hyvä biisi on hyvä biisi ajasta ja paikasta riippumatta. Samoin lahjakkuudet erottuvat aina.
Varsin hyvän esimerkin aiheeseen liittyen tarjoaa mielestäni Pulp. Yhtye tarpoi koko 80-luvun aivan mutasarjassa (eli teki lähinnä "opiskelijoita" kiinnostavaa pikkuindietä), mutta käytännössä parin massiivisen biisin myötä nousi koko kansakunnan tietoisuuteen ysärin puolivälissä. Nousu ei siis johtunut ensisijaisesti siitä, että samaan aikaan Britanniassa oli useita muitakin poikkeuksellisen lahjakkaita bändejä, jotka niputettiin brittipopiksi. Pulpista tuli genren suurnimi hyvien kappaleiden myötä ja siksi, että Jarvis osoittautui karismaattiseksi hahmoksi. Odotellaan, jos vaikka The xx jonain päivänä saisi aikaan oman Common Peoplensa.
Se on ihan totta, että itse musiikki on totta kai ykkösasia. Hyvät biisit ratkaisee. Noelin ja Johnny Borrellin ero on juuri siinä, että vaikka omakehuläpät oli aika samanlaiset, Noel oli kuitenkin kirjoittanut Live Foreverin.
XX:stä sen verran, että ne on taas "kasvottomuudessaan" niin ehdottomia, että siitä tulee jo niiden juttu. Niillä se on selkeästi valinta, että ollaan ei-tähtiä. Sitten on taas se perusmassa niitä bändejä, jotka on kasvottomia vain sen takia, että ne ei pysty muuhun. Mä tilaan NME:tä ja luen yleensä joka ikisen artikkelin, mutta aina välillä joudun oikein läpsimään itseäni hereille, että minkä ihmeen takia mun pitäisi olla kiinnostunut jostain Bombay Bicycle Clubin basistin ajatuksista.
Nää on monsyisiä juttuja.
Toisaalta taas on noloa se, kun Hahmosta tulee isompi juttu kuin musiikista. Esim. tällä hetkellä Richard Ashcroft on henkilönä parempi konsepti, kuin mitä Richard Ashcroftin musiikki on musiikkina, ja se on tietysti suuri sääli. (Tai Kasabian käy tähän kategoriaan myös, hah!)
Kummallakin on hyviä argumentteja, mutta taidan sittenkin kallistua Laurin puolelle hieman enemmän.
Ehkä olennaista on juuri indien hallitsevuus tällä hetkellä, ja sitten siihen liittyy taas se puoli, että tämän päivän "indie" on aika eri kuin esim. 1980- tai 1990-luvun "indie". Ehkä Oasis, Suede, Pulp, Blur jne. tosiaan oli 'teknisesti' indietä, mutta ne halusi nousta siitä mainstream-popbändeiksi. Niinä aikoina indie oli oikeasti marginaalista: jos indiebändin single pääsi UK:ssa TOP40:een, se oli ihan poikkeuksellista.
Sitten, kun UK:ssa Brittipopista tuli juuri näiden bändien mainioiden hittibiisien myötä uusi mainstream, indie tavallaan lakkasi olemasta indietä, koska indiesoundiset bändit olikin yhtäkkiä listoilla.
2000-luvulla indie on ehkä polarisoitunut: toisaalta osa siitä on palannut sellaiseen "Hyvä, että saadaan itse liimailla tarroja meidän seiskatuumaisiin ja soittaa keikkoja tiedostaville ihmisille kellareissa" -tyylisuuntaan ja sitten toisaalta siihen suuntaukseen, joka haluaa seurata 90-luvun Brittipop-suuruuksien linjoilla kohti listasijoituksia ja areenakonsertteja.
Joten pelkkä "indie" on tänä päivänä terminä ehkä hieman liian laaja tai sitten liian väljähtynyt.
Pete, olet aivan oikeassa siinä, että indiestä on jossain määrin tullut valtavirtaa ennen kokemattomalla tavalla. Jenkeissä joku Modest Mouse on ymmärtääkseni myyntilistojen kärkiartisti, ja Britanniassa pigeondetectivesit sun muut napsivat uskomattoman korkeita listasijoituksia, jotka vielä ysärillä oli varattu vain ehkä Oasikselle ja Blurille. Ehkä haen itse mahdottomia, mutta kai ajatuksissani on sellainen uusi bändi tai ilmiö, joka lähtisi ruohonjuuritasolta ja tuntuisi monen mielestä "omalta", siis oikeasti fanittamisen arvoiselta jutulta. Itseänikin ottaa nimenomaan päähän se, että näistä bombaybicyleclubeista ei koskaan tulla esimerkiksi näkemään julisteita kenenkään huoneen seinällä. On sääli, että Mani pääsee edelleen selittämään samat jorinansa siitä, että eipä tässä paljon mitään ole tapahtunut sitten Rosesin debyn.
Indie on ehkä jopa molempia. Yritäpä vaikka selittää jollekin mitä indie-musiikki on? Siihen saa sisällyttää aika monta juttua. Indien alla on niin käsittämättömän paljon toisistaan eroavia juttuja, että se on terminä turhan laaja. Väljähtäneisyydestä kertoo se, että suomalainen muotiblogiportaali on nimennyt itsensä Indie Daysiksi. Nuff said.
Nythän aika olisi otollinen uudelle "ilmiölle", koska pitkään aikaan ei ole oikeastaan tapahtunut mitään isoa ja mullistavaa. Punk ja jossain määrin brittipoppikin syntyivät vastaiskuina silloisille valtavirtakulttuureille. Grunge myöskin. Mikä se sitten on, niin en sitä tiedä. Tuskinpa kukaan vielä.
Vielä yksi vertailukohta tuli mieleen grungesta ja brittipopista. Kuluvalla vuosituhannella ei ole vielä syntynyt sellaista ilmiötä, jonka pohjalta julkaistaisiin tulevaisuudessa musalehtien erikoisnumeroja jo kauan kovimman villityksen mentyä ohi. Esimerkiksi grimestä ei ollut siihen, jostain nu ravesta nyt puhumattakaan. Odotellaan rauhassa.
Nu rave oli kyllä ihan vitsi. Toivottavasti koko "skene" unohdetaan jo viiden vuoden sisään. Dubstepillä voi olla pienet mahikset nousta aika isoksikin jutuksi. Saa nähdä.
Eiks dubstepissä kuitenkin oo jo vähän ilmoilla se, että sitä ollaan laimentamassa mainstreamia varten (Magnetic Man?), jolloin siitä ehkä mutatoituu taas joku uus genre ja jotkut old skool -dubstep-puristit saa sitten taas junnata omaa linjaansa ja muistella kulta-aikoja?
Eiköhän kohta ole otollinen sauma taas täydelliselle nollaukselle, tyyliin Sex Pistols / Nirvana. Nyt on just samanlaiset merkit kuin 1970-luvun puolivälissä tai 1980-luvun lopussa: rockissa suurinta suosiota nauttii itseään parodioivat sarjakuvabändit kuten Muse, Green Day, jne. Eli tarvitaan taas joku aito jengi, joka vie ilmaisua nihilistisempään suuntaan ja osoittaa stadionbändit alastomiksi kuninkaiksi.
(Strokes oli tekemässä samaa resettiä 2000-luvun alussa ja alku näytti hyvältä, mutta itse asiassa ne vaan olikin alusta kasalle landfill-indietä.)
Toisaalta nyt internet-aikana genret ei kilpaile niin verisesti keskenään, koska kaikille on tilaa elää. Uudella Sex Pistolsilla ei olisi motivaatiota tuhota vanhaa Genesistä, koska kummallekin riittää yleisöä omissa lokeroissaan.
Dubstepin tila on menossa koko ajan mainstreamimpaan suuntaan, mutta ilmeisesti puristit on jopa aika innoissaan tuosta Magnetic Manista. Skream ja Benga on kumminkin sellaisia nimiä, joita pahimmatkin puristit kunnioittaa, joten niiden yhteistuotokset kiinnostaa lähes kaikkia. Rusko ja Caspa taitaa tällä hetkellä olla ne nimet, jotka tekee helpointa ja tanssittavinta steppiä ja sekin hyväksytään puristipiireissä. Dubstep on kai genrenäkin sen verran elävä, että sen nimissä saa tehdä aika laajastikin kamaa. Siksi siitä voikin tulla niin iso juttu. Tiedän, koska koko kesän olen töissä keskustellut aiheesta yhden dubstep-dj:n kanssa. :D Toisaalta, Timbaland keksi dubstepin
Jos miettii siltä kannalta, että punk ja grunge oli molemmat genrejä, jotka nousi todella nopeasti suosioon ja kuolivat lähes yhtä nopeasti, niin ehkä nykyindiessä on jotain samaa. Sitä ei vain ole markkinoitu samalla tavalla. Franz Ferdinand oli se, joka näytti Briteissä, että muullakin kuin tanssimusalla voi menestyä ja sen jälkeen indie-bändejä syntyi kuin sieniä sateella ja konemusa koki pienen kuoleman. Samahan oli punkilla ja grungella. Ehkä vähän kaukaa haettu ajatus, mutta ajattelinpa vaan sanoa.
Tietty on mahdollista ajatella, että netti on demokratisoinut tiedonvälityksen peruuttamattomasti siten, että suuria musailmiöitä ja ylipäänsä nuorisokulttuureita ei enää voisi syntyä. Kukaan ei enää ole entisaikojen MTV:n ja muutaman painetun julkaisun varassa, vaan jokainen voi entistä itsenäisemmin valita laajalta skaalalta juttuja ilman "auktorisoituja" siivilöitä. Tossa perustelussa on vaan ongelmana se, että netti voi toimia myös poikkeuksellisen nopeana ihmisten yhteen liittäjänä. Äkkiäkös joku uusi juttu kerää mainintoja koko blogosfäärissä ja 500 000 kannatusta Facebookissa, jos ihmiset kokevat jonkun kannattamisen arvoiseksi.
Mutta: "blogosfäärin" kuukauden kuuma puheenaihe ja edes puoli miljoonaa Facebook-fanitusta ei oo mitään verrattuna entisaikojen monokulttuuriin, ei lähellekään.
(En tietysti monokulttuuria kaipailekaan.)
Mikäli näin on, niin sitten kai on melko turhaa tehdä vertailuja entisaikoihin. En tiedä miksi, mutta kuitenkin vähän epäilen tuota peruuttamatonta pluralisoitumista. Jossain politiikassakin ihmiset ovat vuoroin olleet valmiita uskomaan yksiin totuuksiin, vuoroin taas on seurannut hajaannuksen kausia. Postmodernia aikaamme voinee seurata jälleen jotain ihan muuta. Mutta joo, nyt meni jo ehkä vähän liian kauas Manicsin huippuvireen jatkumisesta. Keskustelu on kuitenkin ollut mielestäni aivan mainiota, kiitos siitä.
Samaa mieltä olen internetin vaikutuksesta. Alakulttuureissakin on kulttuurit jakautuneet ties kuinka moneen omaan alakulttuuriin, joten yhteistä isoa skeneä tuskin enää koskaan tulee olemaan, koska omat pikkuskenet haluavat olla oma eri juttunsa. Jos miettii kuinka iso alakulttuuri punkkikin aikoinaan oli. Netistä löytää uusia juttuja alta aikayksikön ja vanhat "portinvartijat", kuten radiokanavat, MTV ja musalehdet menettävät vaikutusvaltaansa jatkuvasti. Niin kuin anonyymi jo aiemmin sanoikin.
Blogosfääri tai Facebook ei oikein riitä minkään massailmiön aiheuttamiseen. Kuukauden kuuma juttu voi seuraavana kuuna olla täysin passé. Muutenkin tuntuu, että nykyisin ihmiset haluaa entistä enemmän uusia juttuja koettavakseen, joten keskittymiskynnys on laskenut todella alas. Kuka jaksaa intoilla jostain bändistä paria kuukautta pidempään, kun uusia juttuja tulee jatkuvalla syötöllä?
Vaikka itse olen hieman "blogosfäärin" jatkuvaa uusien juttujen haalimista hieman vastaan, niin silti on varmasti bändeille hienoa, että jo yksi demo voi saada suitsutusta aivan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Toisaalta se voi johtaa siihen, että ensimmäisen virallisen julkaisun aikaan siitä bändistä ei jaksa enää kukaan innostua, kun se bongattiin jo ajat sitten.
Tosiaan tämä ei liity mitenkään enää Manicsiin, mutta hyvä ja antoista keskustelu tämä on ollut. Kiitos siitä teille molemmille!
Samoin, toverit: kiitos teille! Tässä on tullut käsiteltyä aika monenlaista teemaa aiheen tiimoilta.
Pahoittelen heti alkuun kielenkäyttöä, mutta ei hitto miten mielenkiintoista keskustelua täällä! Tunnen itseni liian tyhmäksi ja tietämättömäksi osallistuakseni, plus oleellinen on kai tullutkin jo sanottua.
Keskityn siis ihan vaan Manicseihin: itselleni Know Your Enemy on THE levy, koska sen julkaisemisen jälkeen näin bändin ensi kerran livenä (Provinssirock 2001). Itse tutustuminen Manicseihin taisi muutamaa yksittäistä biisiä lukuun ottamatta tapahtua pääasiassa TIMTTMY'n kautta, mikä ei sitten taas muuten oo mielestäni bändin parhaimmistoa ollenkaan. Uudemmista Send Away the Tigers on upea, samoin muutamilta välilevyiltä löytyy joitakin helmiä. Journal for Plague Lovers on valitettavasti jäänyt liian vähälle kuuntelulle.
Alkutuotanto on sekin ajallisesti jäänyt mulle vieraammaksi, vaikka meininki on selkeästi havaittavissa erilaiseksi ja biisit ovat mahtavia toki sielläkin. Mutta kuten sanottu, niiltä teinimieleeni on jäänyt lähinnä yksittäisiä hittejä - musiikkimakuni parani vasta vähän myöhemmin.. ;) Uudelta levyltä odotan paljon, mielestäni jo pelkästään nimi enteilee hyvää! Toivottavasti emme pety :)
Lähetä kommentti