Ihmeempiä

Ankea viikko näyttää huipentuvan tähän päivään. Mikään ei tunnu hyvältä: olen kipeänä, jouduin heräämään liian aikaisin, tilaamani ruoka jäi tulematta enkä ehtinyt syödä, sähköposti on täynnä kielteisiä vastauksia kesätyöhakemuksiin ja en ole ehtinyt vielä edes alkaa lukea huomiseen tenttiin. Kaikki ärsyttää.

Eilen olin osallisena kiusallisessa tilanteessa. Vierailimme Suomen Pankissa pääjohtaja Erkki Liikasen kutsumana. Informatiivisten powerpoint-esitysten ja lyhyen nähtävyyskierroksen jälkeen ohjelmassa oli ruokailu tyylikkäästä noutopöydästä. Itse pääjohtaja Liikanen oli buffet-jonossa suoraan takanani. Ottaessani tomaattipiirakkaa hopeisella lastalla, tiputin vahingossa pari murusta lattialle, suoraan Liikasen kenkien eteen. Olin aika tiukassa paikassa: pitäisikö olla rehellinen, mutta nolo ja noukkia piirakanjämät matolta - vai yrittää olla huomaamatta koko asiaa ja vain kulkea jonossa eteenpäin? Päädyin nopean harkinnan tuloksena jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä en halunnut kiinnittää huomiota itseeni. Valinta kuitenkin osoittautui ehkä vääräksi, sillä siirtyessäni annostelemaan seuraavaa ruokalajia, Erkki Liikanen koukistui kohti lattiaa ja napsi piirakanrippeet ylös matolta. Tällaiset tilanteet tekevät minut hyvin vaivaantuneeksi. Liikanen vielä myöhemmin kehui maton mainioita äänieristeominaisuuksia muuten kaikuisassa ja korkeassa salissa. Jotenkin se teki minut vieläkin nolostuneemmaksi.

Tämä viikko ei ole ollut kovin hyvä. Välillä se on pienistä asioista kiinni. Jopa piirakanmurun kokoisista.

Tweet

Miksi Tanssii tähtien kanssa?

Kummankin iltapäivälehden lööpit kertoivat tänään Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta. Se on siis aihe, joka kiinnostaa ihmisiä ja mainostajia ja myy lehtiä. Mutta miksi? Ainakin minua nimenomaan tanssin suosio hieman hämmentää. Mistä lähtien koko Suomi on ollut niin innoissaan tanssimisesta?

Ymmärrän kyllä esimerkiksi vastaavan hömppäshow'n Idolsin menestyksen, sillä siinä sentään on kyse pop-musiikista, joka on merkityksellistä ja tärkeää monella tasolla - jopa television formaattiohjelman läpi suodatettuna. Pop-musiikki on osa ihmisten arkea ja juhlaa, sitä kulutetaan monella eri tapaa ja siihen voi suhtautua niin monesta näkökulmasta. Väitän, ettei tanssi ole eikä voi olla samalla tavalla mielenkiintoista ja oikeasti koskettavaa, joten en ymmärrä, miksi tanssiohjelma saavuttaa niin suuren suosion.

Ehkä kyse on suurten humppaikäluokkien viimeisestä ohjelmapoliittisesta kuolonkorahduksesta tai ehkä tässä maassa ei vain yksinkertaisesti tapahdu mitään mielenkiintoisempaa kuin televisioitu tanssi.

Muuta: Olen ollut jonkin aikaa Johanna Tukiaisen ystävä Facebookissa. Johannalla on yli 3500 ystävää ja minä olen yksi heistä. Ehken siis saisi levitellä ystävien välisiä asioita näinkään julkisella foorumilla kuin tällaisessa blogissa, mutta koska suurehkon lappilaiskunnan asukasmäärän laajuinen joukko ihmisiä on selvillä tällaisista aiheista jo ennestään, katson voivani referoida tässä pienen välähdyksen Johannan säihkeentäyteisestä elämästä. 

Johanna voitti pari viikkoa sitten arvostetun The Most Talked Glamour Person of The Year [sic] [ja sick!] -palkinnon. Omassa blogissaan hän kirjoittaa glamoröösistä illastaan, joka alkoi limusiiniajelulla ja vei illan sankarittaren mm. "Miljonärs Club yökerhoon". Facebook-profiilissaan Johannalla on fabulöösejä kuvia tuolta illalta ja etenkin niiden kuvatekstit ovat erinomaisen mainioita; esimerkiksi tämän kuvan hän on otsikoinut "Me with my pokal". Erään ryhmäkuvan selittävänä tekstinä on puolestaan "Johanna Tukiainen 'The Most Talked Glamour Person of the Year', Julia Tukianen 'GlamStar-2005' and Henna Kalinainen 'GlamStar-2009' are all living in the same house in Helsinki, Finland". Siinä on glamouria kerrakseen yhteen kotitalouteen!

Muistakaa myös legendaarinen Johanna Tukiainen esittelee kotinsa -pätkä viime kesältä sekä todistakaa omin silmin Tukiaisten siskosten johtaman Glamour Dolls -tanssiryhmän taituruutta!

Muuta, osa 2: Jos edellisten linkkien klikkailemisen jälkeen verkkokalvot tuntuvat saastuneilta, suosittelen lopettamaan päivän YouTube-kierroksen järkyttävän hauskan, edesmenneen amerikkalaisen stand-up koomikon Mitch Hedbergin esitykseen. Vuonna 2005 heroiinin ja kokaiinin yliannostukseen kuolleen Hedbergin huumorissa on todella hämmentävän outoja kulmia. "Is a hippopotamus a hippopotamus or a really cool opotamus?"

The Independentissä oli sunnuntaina mielenkiintoinen artikkeli stand-up -komiikan tämänhetkisestä stadionsuosiosta.

Tweet

Yllättävät kehittyjät

Parin viime viikon aikana olen kuullut kahdelta aiemmin ylihehkutettuna pitämältäni artistilta uutta musiikkia, joka on saanut minut muuttamaan mielipiteitäni.

NME:n laajasti hypettämä The Horrors oli aiemmin bändi, jolla oli vain hyvät hiukset mutta käsittämättömän tyhjänpäiväistä musiikkia. Uudessa, kahdeksanminuuttisessa singlessä Sea Within A Sea on sen sijaan aivan oikeasti ideaa, rohkeutta ja sisältöä. Ehkä The Horrors on sittenkin aivan oikea bändi, eikä vain viisipäinen hiusteline.

Jack Peñate puolestaan oli aiemmin vain hölmönaamainen, lässynlässyn pastellisävykiva-indietä tekevä ärsytys. Uusi kappale Tonight's Today on kuitenkin valtava musiikillinen irtiotto ja hieman Guillemots-tyylisine pseudosambafiiliksineen jopa mahdollinen kesähitti. Pidän tästä kappaleesta erittäin paljon, se on aika jännittävä.

On aina mukavaa, jos saa syytä tarkistaa omia mielipiteitään positiivisempaan suuntaan!

Tweet

Mietipä sitä, Alanis Morissette

Nälkäisenä mutta pihinä alennuin ostamaan teurasjäte-eineksen illallisekseni. Heti kassan jälkeen kuitenkin voitin peliautomaatista €12.

Olin siis yllättäen varakas, mutta jouduin silti syömään roskaa.

Se, jos mikä, on ironista.

... Jos ironian määrite on tämä.

Tweet

"Näitä lippusääntöjä"

Tänään olin jälleen kerran opettajansijaisena. Yläastelaisista varmasti tuntuu siltä, että jotkin säännöt ovat äärimmäisen epäoikeudenmukaisia ja huonosti perusteltuja - ja ymmärrän hyvin tätä tunnetta, vaikka joudunkin koulupäivän ajan edustamaan nimenomaan rajoitusten asettajan puolta.

Kotiin palatessani jouduin itse typerän VR:n säännön uhriksi. Matkustettaessa lähijunalla pääkaupunkiseudun YTV-alueen ulkopuoliselta paikkakunnalta Helsinkiin ei ilmeisesti ole mahdollista ostaa matkalippua vain ensimmäiselle mahdolliselle YTV-alueen sisäpuoliselle pysäkille asti ja maksaa matka siitä edespäin Matkakortilla, vaan koko matka on maksettava muilla menetelmillä alusta asti. Jos esimerkiksi haluaisin ostaa matkalipun käteisellä Siuntiosta Leppävaaraan, en saisi Leppävaarassa poistua junasta, tulla siihen takaisin ja maksaa loppumatkaa Leppävaarasta Helsinkiin matkakortilla, vaan minun pitäisi siirtyä kokonaan toiseen junaan, kuin siihen, jolla olen matkani aloittanut. 

Konduktöörikin piti tätä pykälää älyttömänä, mutta selitti sen johtuvan siitä, että "Suomessa on kaikkia tällaisia sääntöjä ja VR:llä on näitä lippusääntöjä." En jaksanut alkaa valittaa hänelle maailman tyhmyydestä, koska hän oli aivan rauhallinen ja mukava. Koulupäivien jälkeen olen kuitenkin aina jostain syystä sen verran kireänä, että jos konduktööri olisi käyttätynyt hitusenkin toisin, hän ja koko VR olisivat saaneet kuulla suurannoksen kitinää ja lyttäystä. Tosin ei se tietenkään olisi mitään auttanut. Kirjoittaisiko Kafka nykyään lähijunista, jos olisi elossa?

Ehkä eniten harmittaa se, että ylipäätään joutuu vieläkin kulkemaan lähijunilla. Jotenkin olin kuvitellut, että lähes 24-vuotiaana vakiomatkustusvälineeni olisivat jo lentokone, Lontoon musta taksi, kullattu kantotuoli tai edes keskieurooppalainen luotijuna. Että en enää tässä vaiheessa eläisi lähijunien vaikutuspiirissä.

The Hours - Murder or Suicide

"Some nights I can't decide between murder or suicide"

Tweet

Drinkkivinkki

Tässä raikas ja keväinen drinkkivinkki: ananas-Fanta-limoncello -sekoitus.

Juomaa varten tarvitaan:

- korkea lasi
- reilusti jäitä
- Limoncello-sitruunalikööriä
- Ananas-Fantaa
- sitruunaa

Kaada korkean lasin pohjalle reilu loraus Limoncelloa. Heitä joukkoon sitruunasiivu ja iso kasa jäitä. Kaada päälle ananas-Fantaa ja sekoita esim. pillillä. Nauti juomasta ja keväästä!

(Huom. Limoncello on erittäin makeaa, joten sitä tarvitaan vain pieni osa suhteessa raikkaaseen Fantaan.)

Tweet

Epäreilua

Surullista, että The Crash lopettaa. Mielestäni nokkelan Teemu Brunilan johtama turkulaisyhtye oli ehdottomasti paras kotimainen bändi, todellinen valopilkku tässä iskelmähevin ja jollottelurockin luvatussa maassa.

Kymmenen vuoden ja neljän studioalbumin jälkeen The Crashilta jää perinnöksi suuri joukko aivan kansainvälisen tason pop-lauluja. Jopa äitini piti bändin ensihitistä Sugared vuonna 1999, Star soi radioissa ulkomaita myöten vielä monta vuotta julkaisunsa jälkeen, Still Alive teki syksyllä 2004 valtavan vaikutuksen ja poikkesi soundiltaan valtavasti kaikesta muusta tuonaikaisesta musiikista ja hengästyttävän kaunis Thorn In My Side olisi parhaimmiston joukossa millä tahansa Coldplay-albumilla.

On epäreilua, että The Crash ei tämän tasoisella kappalemateriaalilla saavuttanut suurta kansainvälistä suosiota, jonka se olisi ehdottomasti ansainnut. Itse luulen, että syynä oli se, että The Crash oli hieman liian nokkela ja liian ironinen. Esimerkiksi juuri Melodrama-albumin Van Halen -imitaatiosyntetisaattorit ja Brunilan Bowie-vaikutteinen laulutyyli vetivät kenties liikaa huomiota itseensä ja peittivät alleen sen, että The Crashin suurin vahvuus oli loistavissa biiseissä. Suuren yleisön oli ehkä hieman vaikea hahmottaa bändin todellista olemusta, kun sen tyyliskaala vaihteli Big Ass Lovesta Thorn In My Sideen.

Levyjen lisäksi The Crash oli erinomainen myös live-keikoilla. Näin bändin vuosien saatossa ehkä kolme tai neljä kertaa ja jokainen konsertti oli erittäin viihdyttävä ja koskettava. Teemu Brunila oli loistava showmies ja tarinankertoja ja loi keikoille rennon ja jännittävän tunnelman. Paras muisto on helmikuulta 2005, jolloin The Crash soitti Tavastialla lyhyen keikan keskellä levytyssessioitaan ja esitteli ensimmäistä kertaa Thorn In My Siden ja Gracen, jotka jo raakileina tekivät suuren vaikutuksen. Haluaisin olla paikalla myös The Crashin viimeisellä Helsingin-keikalla Tavastialla 15.5., jos vain onnistun saamaan liput.

The Crash jättää itsestään hienon muiston. Se teki kaiken tinkimättömällä tyylillä, ei yrittänyt muuttaa itseään miellyttääkseen ketään, vaan pyrki vain houkuttelemaan ihmisiä omalla omaperäisyydellään. Suomen musiikkikentälle jää nyt ammottava aukko: The Crashin poistuttua tässä maassa ei ole enää yhtään bändiä, jonka levyjä itse ostaisin.

The Crash - Sugared

Tweet

Hyviä asioita X 4

Neljä asiaa, joista olen nauttinut viime aikoina:

1. The IT Crowd: Irlantilainen Graham Linehan on käsikirjoittanut useita suosikkisarjojani, esimerkiksi Black Booksia, Father Tediä ja The Fast Show'ta. Hänen uusin mestariteoksensa on nimeltään The IT Crowd. Se on melko perinteiselle kaavalle pohjaava tilannekomedia suururityksen nörttimäisistä IT-osaajista, mutta poikkeuksellisen hauskan siitä tekevät erinomaisen onnistuneet, huippuunsa asti viritetyt vitsit ja omintakeinen hahmokaarti, joka sisältää mm. The Mighty Booshista tutun Noel Fieldingin esittämän, IT-osaston salakomeroon suljetun melodramaattisen gootin. Englannissa Channel 4:n esittämää The IT Crowd'ia ei ainakaan toistaiseksi olla näkemässä suomalaisilla TV-kanavilla, mutta varmasti kaikki tiedämme, mistä sen voi nähdä.

2. Flight of The Conchordsin 2. tuotantokausi: Ennen The IT Crowdia edellinen uusi TV-suosikkini oli uusiseelantilainen komedia/musiikkihybridi Flight of The Conchords, jonka ensimmäinen tuotantokausi nähtiin Suomessakin YLE:n kanavilla. Toinen kausi päättyi juuri Amerikan HBO:lla ja on siten nyt nähtävissä myös internetissä. Bret McKenzien ja Jemaine Clementin esittämät sympaattiset hahmot olivat hyvin hauskassa iskussa myös kakkoskaudella, vaikka musiikillinen puoli olikin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta debyyttikautta vaisumpi. Flight of The Conchordsille täytyy nostaa hattua siitä, että se uskaltaa sekä sisällöltään että toteutukseltaan erottautua selkeästi yleisestä yhdysvaltalaisesta tilannekomediatyylistä; sarjassa on esimerkiksi paljon hahmojen välisiä vaivaannuttavia hiljaisuuksia ja väärinkäsityksiä. Sellainen on aidosti virkistävää!

3. Werthers Original Mint: Vanhaa tuttua Werthers-toffeeta saa nyt myös kermaisan mintun makuisena. Mielestäni minttu on oiva lisä lähes mihin tahansa elintarvikkeeseen ja se koristaa myös vanhaa Werthersiä oikein mainiosti. Candyfordinner.com kunnioittaa tätä uutuutta niin kiihkeästi, että kuvaa Werthers-pussin "punaisen marmorin päällä"!

4. Mövenpick-mansikkajäätelö: En yleensä ole kova mansikkajäätelön fani, se on makuna ehkä hieman liian turvallinen ja tavanomainen. Mövenpickin mansikka kuitenkin poikkeaa valtavasti kaikista muista mansikkajäätelöistä ja maistuu poikkeuksellisen raikkaalta ja omaperäiseltä. Voisin harkita lupaavani syödä tulevana kesänä pelkästään tätä jäätelöä! Älkääkä uskoko pelkästään minun sanaani: Mövenpick on sijoittunut mainiosti myös ilmeisen arvostetussa New Zealand Ice Cream Awards 2003 -kisassa!

Lyhyt pätkä The IT Crowd'ista.

Tweet

Näyttikö edes 80-luku näin pahalta?

Toivottavasti tästä ei tule kesän trendilookkia. Ei kai kukaan laita päällensä äitinsä yöpaitulia ja serkkunsa Torremolinoksesta tuliaiseksi tuomaa vyölaukkua, vaikka tällaista kokonaisuutta mainostettaisiinkin 10 metrin korkuisissa lakanoissa?

Muotiakin vaivaa paha historiattomuus: kaiken ei todellakaan tarvitsisi aina tulla uudestaan takaisin, eikä ruma muutu kauniiksi vaikka se olisikin retro-rumaa.

Tweet

Levy: Peter Doherty - Grace / Wastelands (EMI, 2009)

Levyjä kuunnellessa on yleensä mahdollista tuntea, millaisissa tunnelmissa musiikkia on nauhoitettu. Peter Dohertyn albumeista kaikki paitsi aivan ensimmäinen Libertines-levy ovat kuulostaneet siltä, että studiossa levytyshetkellä vallinneet tunnelmat eivät ole olleet kovinkaan mukavat ja valoisat. Babyshamblesinkin muuten paikoittain erinomaisiakin kappaleita varjostaa liian usein se, että niiden yllä leijuvasta ilmapiiristä on vainuttavissa epätoivon, väkinäisyyden ja hätäisyyden häivähdyksiä.

Ensimmäisellä soololevyllään Doherty (nyt siis arvokkaasti ja aikuisesti Peter) onnistuu kuitenkin karistamaan musiikistaan kaikki ylimääräiset luotaantyöntävät sävyt ja vaikuttamaan kuulijan siitä, että tällä kertaa syy musiikin tekemiseen on ollut musiikista nauttiminen eikä crack-addiktion rahoittaminen. On suorastaan helpottavaa saada kuulla sellaista Dohertyn tekemää levyä, jossa jokainen kappale ei kerro katkeruudesta ex-bändikavereita kohtaan tai huumeiden käyttämisen romanttisesta ihanuudesta.

Peter Dohertyn musiikki on ollut kiehtovimmillaan aina juuri akustisissa kotidemoissa ja intiimeissä live-esiintymisissä ja enimmäkseen akustinen Grace / Wastelands yrittääkin viisaasti korostaa juuri tätä puolta Dohertystä. Levyllä ovat avustamassa niin Blur-kitaristi Graham Coxon kuin kaikki Dohertyn Babyshambles-kollegatkin, mutta albumin ehdottomaksi keskipisteeksi nousee juuri Dohertyn välitön ja läheinen karisma: hänen lämmin ja persoonallinen äänensä sekä hänen soljuvat laulumelodiansa. Viimeinkin Doherty on oman show'nsa tähti eikä vain avuton mukaantempautuja!

Kappalemateriaali ei ole ehkä aivan kirkkainta ykkösluokkaa, mutta kokonaisuutena Grace / Wastelands on hienon yhtenäinen ja näkemyksellinen, vanhan ajan laulaja/lauluntekijä-levy. Suurimmiksi kohokohdiksi nousevat vähäeleisyydestä dramatiikkaa ammentava Salome, intohimoinen New Love Grows On Trees, mukavasti keinahteleva Sheepskin Tearaway sekä yllättäen rumpukonesampleen perustuva, juhlava singlekappale The Last Of The English Roses, jonka taittuu katkonaisistä säkeistöistään kiehtovan avonaiseen ja helppoon kertosäkeeseen. Heikoimmillaan albumi on A Little Death Around The Eyesissä, jossa Dohertyn ohut laulusuoritus hautautuu korskean jousisovituksen alle ja Sweet By And By'ssa, jossa on kyllä mukavan vanhanaikainen music hall -tunnelma ja hauskaa "Bah bah dah" -rallattelua, mutta ei oikein melodista sisältöä. Kokonaisuuden kannalta nämäkin kappaleet kuitenkin puolustavat paikkaansa, eivätkä sinällään madalla levyn mainiota tasoa.

Jos Grace / Wastelandsille olisi sattunut edes yksi sellainen aivan täydellinen Doherty-klassikkobiisi kuten esimerkiksi Babyshamblesin levyillä lähes hukkaan heitetyt Albion tai The Lost Art Of Murder, Doherty nousisi kaikkien muiden tämän hetken poptähtien yli. Nyt ei käy aivan niin, mutta Grace / Wastelands on silti kypsä, vaikuttava ja ennen kaikkea täysipainoisen kuuntelukelpoinen näyte siitä, että Peter Doherty on parhaimmillaan yksi sukupolvensa taitavimmista lauluntekijöistä ja valovoimaisimmista esiintyjistä. On hienoa, että Doherty näyttää tällaisesta kokopitkän albumin mittaisen todisteen, eikä vain ajoittaisia välähdyksiä, kuten viime vuosina on totuttu.

Kuuntele Grace / Wastelands Spotifyssä.

Peter Doherty - The Last Of The English Roses (Live on Jonathan Ross, 27.3.2009)

Tässä pätkässä on mahtavaa nähdä vanhaa Grahamia pitkästä aikaa!

Tweet

Työnhakija #1132

John Lennon sanoi sen osuvasti jo vuonna 1969: "Christ, you know it ain't easy." Lennon ei tosin laulanut kesätöiden hakemisesta, vaan aivan muista asioista, mutta olen joka tapauksessa sataprosenttisesti samaa mieltä.

Tänään aamulla ryntäsin meille suomalaisille rakkaan monopoliyhtiö Alkon avoimeen rekrytointitilaisuuteen . Enkä ollut suinkaan ainoa alkoholimyymälässä työskentelemisestä kiinnostunut: ovella saadun vuoronumeron perusteella olin päivän työnhakija numero 1132! Joukossa oli myös aivan oikeita aikuisiakin ihmisiä, ei pelkästään rusoposkisia abiturientteja ja meitä väkinäisen innokkaita korkeakouluopiskelijoita. Sain odottaa omaa haastatteluvuoroani kaksi ja puoli tuntia ja itse haastattelu kesti vain n. 5 minuuttia.

Tällainen työnhakuryntäys kertoo varmasti jotain näistä ajoista. Ihmisten on vaikea löytää koulutustaan vastaavaa työtä, joten kaikki mahdollisuudet kiinnostavat. Niin minuakin: haen kyllä Alkon-paikkaa aivan tosissani enkä sitä lainkaan väheksyen. Tietysti olisi ehkä mukavampaa saada sellaisia töitä, joista olisi "hyötyä" myöhemmällä "uralla", mutta tällä hetkellä ei ole paljon vaihtoehtoja. 

Onneksi ehdin sentään viime kesänä olla (lähes) "oikeissa töissä" - tänä kesänä sellaisesta ei kannata kai haaveillakaan.

Tweet

Pikkuseikkoja

Tiedän, että on ehkä hieman pikkumaista motkottaa muutamasta kirjaimesta, mutta esimerkiksi Idols-tuotanto on sen verran suuren kaavan projekti, että siltä odottaisi tarkkuutta yksityiskohtienkin suhteen.

Siksi olinkin hieman hämmentynyt havaitessani, että edellisen Idols-tuotantokauden kakkosen, Pete Parkkosen ensimmäisen levyn nimi on First Album. Tylsää nimivalintaa muuten kritisoimatta on kuitenkin sanottava, että nimi kuulostaisi juuri tarpeellisen pikkiriikkisen paremmalta, jos se olisi englannin määräisen artikkelin kanssa The First Album.

Ehkä Parkkosen artikkelittomuus on jonkinlainen taiteellinen valinta (sitä on esiintynyt Idols-piireissä ennenkin), mutta Idols-voittaja Koop Arponen voi tuskin perustella väärin kirjoittamista boheemeilla taiteilijasyillä: hänen levyltään löytyy kappale nimeltä I'm Loosing You. Yksi ylimääräinen o-kirjain ei varmasti tietenkään ole Arposen itsensä lipsaus, mutta luulisi, että levystä jonka ensimmäinenkin painos on varmasti jo useita kymmeniä tuhansia kappaleita, huomattaisiin karsia moiset pikkuvirheet pois.

Koopin uusi single oli tosin positiivinen yllätys. Mielestäni Every Song I Hearin Rhodes-pianot ja torvet ovat mukavasti pehmeän särmikkäitä ja kappaleessa on energisyyttä, vaikka se ei ehkä jääkään soimaan päähän ainakaan aivan ensikuulemalla.

Muuta: Vielä yksi pikkuasia, joka ei kuitenkaan liity Idolsiin vaan ehkä jonkinlaiseen lievään historialliseen ohitulkintaan: tämän päivän Metro-lehden Live-liitteessä toimittaja Inka Simola kertoo pian avattavasta Butterfly-baarista ja sanoo, että "-- baarin alaotsikko 'peace & love' viittaa 70-lukuun." Eiköhän todellinen peace and love -hippimeininki kuitenkin ollut muuttunut 70-luvulle tultaessa jo vähän raaemmaksi touhuksi, ainakin maailmalla? Nähtäväksi siis jää, mitä Butterfly todella on tarjoamassa.

Tweet

Oasis-mannaa

Halleluja! Oasis-uskovaisten herätyspäivät sen kuin vain jatkuvat ja uutta Oasis-mannaa sataa Gallagher-taivaasta aivan kaatamalla! Viime viikko toi uuden singlen sekä mainioita remixejä ja tällä viikolla on vuorossa äärimmäisen erinomainen akustinen livealbumi. Fade Away -kappaleen tekstinpätkän mukaan nimetty The Dreams We Have As Children on The Times -sanomalehden tarjoama nauhoite Noel Gallagherin akustisesta hyväntekeväisyyskonsertista Lontoon Royal Albert Hallissa keväällä 2007.

Gallagherin vuosina 2006 ja 2007 esittämät akustiset show't ovat mielestäni Oasista parhaimmillaan: riisutuissa sovituksissa kappaleiden hienot melodiat nousevat esiin tavallistakin paremmin ja taustatukea antava jousiorkesteri tuo musiikkiin kaunista sävyä. Esimerkiksi Slide Awaystä, (It's Good) To Be Freestä ja Sad Songista ei ole koskaan kuultu näitä parempia versioita! Akustinen Oasis kuulostaa tässä jopa paremmalta kuin vuoden 1996 MTV Unpluggedissa. Varsinaisia harvinaisuuksia tällä levyllä ovat harvoin kuultu Don't Go Away, yhdessä Paul Wellerin kanssa esitetty The Jam -klassikko Buttefly Collector sekä miellyttävän oasismainen versio The Smithsin There Is A Light That Never Goes Outista, jossa Noel Gallagherin hyvin hillitty tulkinta antaa alkuperäiselle kappaleelle uudenlaista näkökulmaa.

The Dreams We Have As Children on siis jokaiselle Oasis-fanille välttämätön aarre ja sulattaa mahdollisesti jopa Oasis-epäilijöidenkin sydämet. Lisäksi sen voi ladata koneelleen hyvällä omallatunnolla, sillä The Times ja Oasis ovat jo ennalta tehneet sen edestä lahjoituksen Teenage Cancer Trust -organisaatiolle.

Levyn kappaleet:

• (It’s Good) To Be Free
• Talk Tonight
• Fade Away
• Cast No Shadow
• Half The World Away
• The Importance of Being Idle
• The Butterfly Collector (with Paul Weller)
• All You Need Is Love (with Paul Weller)
• Don’t Go Away
• Listen Up
• Sad Song
• Wonderwall
• Slide Away
• There Is A Light That Never Goes Out
• Don’t Look Back In Anger
• Married With Children

Lataa levy tästä.

Tweet

Tällä viikolla nähtyä

Tällä viikolla minulla ei ole ollut paljoakaan tekemistä, joten olen ehtinyt katsella kaikenlaista.

Olen mm. nähnyt uuden japanilaisen soittimen, Tenori-onin. Se on futuristisen tyylikäs, kosketusnäytön kautta soitettava sekvensseri, joka yhdistää visuaalisuuden ja äänen mielenkiintoisella tavalla. Tenori-on vaikuttaa ensialkuun enemmänkin lelulta kuin instrumentilta, mutta esimerkiksi englantilaisen Little Bootsin nokkela, Tenori-onilla soitettu MGMT-cover todistaa, että vehje käy myös oikean musiikin tekemiseen. (Lisäksi se todistaa, että Time To Pretend on A-luokkainen sävellys vaikka se soitettaisiin Brio-hakalla.)

Guardianin musiikkisivusto esittelee hauskan uuden ilmiön: "kirjaimelliset musiikkivideot". Amerikkalainen Dustin McLean on tehnyt mm. A-Ha:n, Billy Idolin ja Red Hot Chili Peppersin klassikkovideoista uudet versiot, joissa lauletaan juuri sitä, mitä videossa milläkin hetkellä sattuu näkymään. Sen lisäksi, että tällaiset videot ovat huvittavia, ne ovat myös hyödyllisiä, sillä ne saavat katsojan kiinnittämään näkemäänsä tarkemmin huomiota. Itse en ollut koskaan oikeastaan pohtinut tarkemmin esimerkiksi Take On Me -videota, mutta sen yksityiskohtia on helpompi tarkkailla, kun laulaja laulaa ne samaan aikaan ääneen.

Tyhmin tällä viikolla näkemäni henkilö oli ehdottomasti Ylen Aamu-tv:n uutisissa tiistaina lomamatkavaraustaan selittänyt nainen. Tästä voi kuunnella (n. kohdassa 6:30), miten rouva Hippi on varannut matkan "-- Thaimaaseen, mutta sen kohteen nimeä en muista..." Thaimaan väärä taivutusmuoto on klassikkoärsyttäjä ja naisen höpötys oli muiltakin osin hieman nolo.

Aamu-tv on muutenkin nykyisin joskus jo lähes Pasilan Huomenta ihmiset -parodian tasolla: etenkin juontaja Satu-Lotta Peltolalta on toisinaan konsepti jokseenkin hukassa. Peltolan juontamina aamuina ohjelmassa on usein melko turhan tuntuisia segmenttejä, kuten askartelua (!) ja hänen esittämänsä kysymykset saavat välillä vieraat selvästi vaivaantumaan. Aamu-tv:n juontajien kritisoiminen on kuitenkin yhtä helppoa kuin saavissa olevien kalojen ampuminen, eli ei kovin reilua. Tuskin olisin itsekään kovin skarppina, jos heräisin kolmelta yöllä ja yrittäisin esittää järkevää televisiokameroiden edessä.

Lopuksi: Hill Street Blues on nykymittapuulla hidas ja vanhanaikainen, mutta älykkyydessään ja näyttelijöiden tasossaan aivan huippulaadukas poliisisarja. Lisäksi siinä on loistava tunnussävelmä!

Ja Frasierista olin kokonaan unohtanut, että yksi sen parhaita ominaisuuksia oli Frasierin kodin ikkunasta avautuva maisema (kuva yllä).

Tweet

Roald Dahl huijasi minua

Televisiossa näytettiin viime viikolla kaksi Roald Dahlin lastenkirjoihin perustuvaa elokuvaa ja ne saivat minut taas pitkästä aikaa pohtimaan dahlilaista maailmankuvaa.

Ala-asteikäisenä ahmin innolla kaikki Dahlin teokset ja viihdearvonsa lisäksi ne ovat varmasti vaikuttaneet mielenlaatuuni myös jollain alitajuisella tavalla. Yleensä peruskaava Roald Dahlin tarinoissa on se, että ansiottomassa alakynnessä viruva hyväsydäminen päähahmo saa ystävällistä avustusta joltain yllättävältä taholta ja yltää siten mullistaviin tekoihin joiden seurauksena sekä hyvä että paha saavat palkkansa ja myös auttaja saa apua. Usein kuvioon sisältyy lisäksi vielä aimo annos eskapismia ja matkustelua kiinnostavissa paikoissa, kuten Norjassa tai New Yorkissa.

Tällaisten kertomusten maailmoissa uitettuna olen itsekin aina jotenkin uskonut, että vielä jonain päivänä minäkin kohtaisin yllättäen nokkelan isoäidin / kiltin jättiläisen / avuliaan opettajattaren / taikakristalleja jakavan velhon tai muun vaikutusvaltaisen ja pyyteettömästi avuliaan tahon, joka muuttaisi koko elämäni ja mahdollistaisi uskomattomat seikkailut kaiken arkisen ulkopuolella. Mutta ehkä 23-vuotiaana olisi kuitenkin jo aika kohdata todellisuus ja tunnustaa se tosiseikka, ettei tällaisia hahmoja oikeasti ole olemassa ja etten tuskin koskaan pääse todistamaan kansainvälistä noitakokousta, juomaan erikoislimonadia jättiläisen kanssa tai matkustamaan jättiläismäisen hedelmän sisässä pitkin maailman meriä - edes vertauskuvallisesti, jos ei nyt aivan kirjaimellisesti.

Ehkä minun olisi pienenä pitänyt lukea jotain vähemmän toiveikkaaseen odotteluun satsaavaa ja enemmän omaan ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen kannustavaa, vaikkapa Peppi Pitkätossuja tai jotain sellaista. Ehkä sitten olisin jo löytänyt kesätöitä.

Tweet

Uutta Oasista: ennenjulkaisematon B-puoli ja 22-minuuttinen remix!

Kerrankin Oasis julkaisee levyltään juuri oikeat kappaleet singleinä: Falling Down oli ehdottomasti yksi viimevuotisen Dig Out Your Soul -albumin kirkkaimmista kohokohdista ja ansaitsee kaiken huomion myös erilläänkin.

Levyn aiemmat singlet ovat sisältäneet B-puolinaan ainoastaan remixejä, jotka ovat olleet sinällään aivan mielenkiintoisia, mutta silti on totta kai aina miellyttävää kuulla myös täysin uutta musiikkia. Falling Down -single paikkaa tämän puutteen ja sisältää ennenjulkaisemattoman Noel Gallagher -sävellyksen Those Swollen Hand Blues, joka on ilmeisesti peräisin jo vuoden 2005 Don't Believe The Truth -levyn nauhoituksista. Se on mukavan rento ja omaperäisiäkin melodiakulkuja sisältävä kappale.

Uudesta laulusta huolimatta Falling Down -singlen (tai itse asiassa singlejen: kappale julkaistaan neljässä eri formaatissa) kohokohta on kuitenkin 22-minuuttinen (!) "A Monstrous Psychedelic Bubble Mix by Amorphous Androgynous" -versio nimikappaleesta. Alunperinkin psykedeelisestä Falling Downista on tässä remixissä tehty entistäkin psykedeelisempi: nyt mukana on surisevan basson ja tukevien rumpujen lisäksi myös sitaria, huilua, lapsen puhetta, naisen laulua ja vaikka mitä muuta ihmeellistä. Pitkästä kestostaan huolimatta Monstrous Psychedelic Bubble Mix jaksaa pitää otteessaan ja kestää lukuisiakin uusintakuunteluja, toisin kuin useimmat remixit.

Eipä olisi voinut vuonna 1995 uskoa, että Oasis vielä joskus julkaisisi näin kokeellisen ja rohkean kappaleen! Tämäkin on jälleen osoitus siitä, että vuonna 2009 Oasis on vahvemmassa vedossa kuin pitkiin aikoihin ja kykenee yhä tarjoamaan uusia ja kiinnostavia elämyksiä: vihdoinkin Oasis on kasvanut samaan tahtiin kuin kuulijansa.

Kaikki Falling Down -singlen B-puolet voit ladata Big Brother Recordings -blogista. Muista myös vilkaista hätkähdyttävää Falling Down -musiikkivideota, jossa Oasis kieltäytyy kättelemästä kuningashuoneen jäsentä!

Tweet

Richardson V. Ramirez: "Make Money in Bed"

Minut haastettiin levynkansimeemiin. Homma toimii näin:

1. Valitse Wikipediasta artikkeli satunnaistoiminnolla. Tämä on bändisi nimi.
2. Ota tämän sivun viimeisestä sitaatista viimeiset neljä tai viisi sanaa. Ne ovat bändisi albumin nimi.
3. Valitse Flickr:in satunnaissivulta ylärivin kolmas kuva. Tässä on bändisi albumin kansikuva.
4. Yhdistä nämä esim. Photosopilla tai muulla kuvankäsittelyohjelmalla. Levynkantesi on valmis!
5. Julkaise levynkantesi blogissasi ja haasta mukaan 5 seuraavaa.

Oma levyni on Richardson V. Ramirezin Make Money in Bed. Pidän kannen yksinkertaisesta ja pintansa alla ehkä aavistuksen verran uhkaavastakin tunnelmasta. Se tuo mieleen varhaisen Sueden.

Haastan seuraavat blogit: One To Blame, wrybaby, Popkulttuuri-blogi, Duussi sekä Matka, Päivä, Kirja.

Tweet

Hämmentävä hivelykättely

Kättely on ainakin teoriassa sen verran yksinkertainen tapahtuma, ettei sen pitäisi olla mitenkään ongelmallista. Mutta silti hyvin monesti joutuu jotenkin oudon tai epämiellyttävän kättelytilanteen uhriksi.

Tänään oli yksi erikoisimmista: omituinen aloitettu, keskeytetty ja uudelleen jatkettu hivelykättely. Ojensin käteni vastapuolelle, ravistin pari kertaa ja sitten irrotin otteeni - mutta toinen osapuoli pitikin yhä kädestäni kiinni. En siis päässyt kättelystä irti, joten tartuin vastakättelijän käteen uudestaan, ja vielä jostain kumman syystä yritin etsiä jatkokättelyyn jotenkin paremman otteen. Sivelin siis hänen kättään pari kertaa oudosti sisäpuolelta, kun jo loppuneeksi luullun kättelyn jatkuminen yllätti minut.

Se oli ehkä huonoin kättely, jossa olen koskaan ollut mukana, vaikka olenkin joutunut todistamaan vaikka minkälaisia löysäilyjä ja megapuristuksia.

MGMT - The Handshake (Live)

Olen siis ollut tämän viikon taas opettajansijaisena. Hallituksen suunnittelema eläkeiän muutos puhuttaa paljon opettajanhuoneessa. Melko yleinen kommentti on "Ei näiden nykymuksujen kanssa yksinkertaisesti jaksa 65-vuotiaaksi!" Se ehkä kuulostaa vähän liioitellulta, mutta ymmärrän puhkinaisia opettajia kyllä oikein hyvin. Koulut ovat nykyisin aika rankkoja paikkoja!

Tweet

Kielen sukupuolitaudit

Matkustin iltapäivällä bussissa Meilahden sairaalakompleksin ohi; olin herännyt opettajansijaisuutta varten jo ennen kuutta, joten ajattelin melko satunnaisia asioita.

Nähdessäni Sukupuolitautien poliklinikan / Poliklinik för könssjukdomar infotaulun bussin ikkunasta, tulin miettineeksi, että sana "sukupuolitauti" on melko omituinen. Aivan kuin se olisi tauti, joka johtuisi nimenomaan sukupuolesta. Miestentauti tai naistentauti, sukupuolesta seurausta oleva tauti. Se ei ole kovin järkevä nimi.

Englannin "sexually transmitted disease" on paljon parempi - se kuvaa tarkemmin, mistä oikeastaan on kyse.

Eli englanti voittaa taas suomen kielten paremmuskisassa. Faktaa.

Tweet

"They're all desperate, aren't they?"

Oasis esiintyi eilen saksalaisessa Wetten Das -televisio-ohjelmassa. Playbackina näytelty I'm Outta Time ei ole tietenkään mitenkään merkittävä esitys, mutta kappaleen jälkeinen sananvaihto show'n juontajan ja Liamin välillä on oasismaisen takuuhauska (kohdassa 4:56) :



Juontaja: "Jennifer Aniston [joka oli siis ilmeisesti myös vieraana ohjelmassa], she was desperate: she said 'This is my only chance to see these guys!'"

Liam: "Desperate? They're all desperate, aren't they?"

Tweet

Satunnaisen musiikin viehätys

Mistäköhän johtuu, että hyvä musiikki kuulostaa vielä paremmalta, jos sitä kuulee yllättävässä tilanteessa?

Sain alkuillasta Oasis-gurultani tekstiviestin, jossa hän kertoi pysähtyneensä paikoilleen City-käytävään, kun Let There Be Love oli alkanut soida kauppakujan kaiuttimista. Sellaiset ovat hienoja hetkiä! Muistan itsekin, miten kasvoilleni nousi pari vuotta sitten Stockmannilla leveä hymy, kun tavaratalossa alkoi kuulua She's Electric.

Mutta miksi suosikkimusiikistaan pitää vielä tavallistakin enemmän, jos kuulee sitä oudossa paikassa? Miksi She's Electric on Stockmannin keskusradiosta kuultuna nautinnollisempi, kuin omasta iPodista valittuna?

Ehkä siinä on taustalla jonkinlainen toiveikas omahyväisyys: "Nyt koko Stockmann kuulee Oasista! Ullanlinnan turkismummotkin saavat Gallagher-annoksen!", voi ajatella mielessään. Tai sitten ilahtuu siitä, että jossain on joku toinen, joka myös pitää hyvästä musiikista ja on vaikutusvallallaan valinnut sen soitettavaksi esimerkiksi tavaratalossa. Jonkinlainen palvelus: joku jossain on laittanut Oasiksen soimaan ja tuo sinulle iloa ilman, että sinun itse tarvitsee tehdä sitä. Joka tapauksessa koko maailma on hetken aikaa parempi, kun suuri yleisö tulee altistetuksi hyvälle musiikille.

Nykyisin hyviä biisejä voi saada korviinsa hyvinkin satunnaisissa paikoissa: eilen kuulin bussissa Dodgya ja Supergrassia, joista etenkin Dodgy on nykyisellään jo niin kulttibändi, että sen kuuleminen edes omalta iPodilta olisi jo melko yllättävää! Kaikkein hämmentävin kuulokokemus sattui kuitenkin pari viikkoa sitten, kun odottelin Pasilan alkamista: TV2:n Homeloukku-ohjelman (!) taustalla soi The Good, The Bad & The Queenin loistava Herculean. Haluaisin todella tietää, kuka keksi yhdistää Damon Albarnin hienon Lontoo/Irak-hymnin homeisiin omakotitaloihin - jostain syystä se toimi aivan täydellisesti!

Tweet

Amishien takat

Muistin vasta nyt hyvin erikoisen ja hämmentävän mainoksen, jonka näin televisiossa Amerikassa tammikuussa. Pätkässä mainostettiin amishien valmistamia sähkötakkoja, jotka ilmeisesti ovat paljon laadukkaampia, tyylikkäämpiä ja energiasäästäväisempiä kuin mitkään muut takat.

Mielestäni tämä oli mahtavan yllättävä tulokulma takka-aiheeseen: aivan kuin esimoderneja elämäntapoja noudattavilla uskonlahkolaisilla olisi takanvalmistukseen (miksi juuri takkojen?!) joitain todella erityisiä taikavoimia!

Ehkä kyse on kulttuurieroista. Kenties Amishien asema ja kuva Yhdysvalloissa todella jotenkin perustuu käsityömaineelle ja perinteiden noudattamiselle, jotka puolestaan saattaisivat takanteossakin olla haluttuja ominaisuuksia. Silti olisi vaikeaa kuvitella, että Suomessa hihkuttaisiin vaikkapa körttien nikkaroimien saunankiukaiden perään!

Joka tapauksessa, kun tällaista näkee televisiosta kahdelta yöllä, kaikki tuntuu jokseenkin järkevältä ja alkaa ehkä itsekin vakuuttua Amish-takan tarpeellisuudesta:



(Ihanaa, miten amishit puuhastelevat juontajan taustalla kuin ahkerat tontut taikapajassaan!)

Muuta: Facebook-ystävieni joukossa on muutamia vanhoja luokkakavereitani, joita en ole edes tavannut vuosikausiin, mutta joiden vaiheita tulee silloin tällöin seurattua Facebookin kautta, jos on muuten oikein tylsää. Eräät tällaiset tapaukset ovat kuitenkin osoittautuneet hieman arveluttaviksi: huomasin esimerkiksi Facebookin sivupalkin mainoksesta, että "Simo Häyhä, nicknamed 'White Death' was a Finnish soldier and is one of the most successful snipers in history. Kaksi ystävääsi on faneja."! Klikkasin linkkiä nähdäkseni, ketkä "kaksi ystävääni" ovat kyseessä ja huomasin, että kumpikin oli vanhoja yläaste- ja lukiotuttujani. Jotenkin en olisi uskonut, että olin lukiossa tarkka-ampujafanien kanssa. Toinen näistä näkyi lisäksi vielä olevan surullisenkuuluisan "Lähetetään somaliystävämme takaisin kotiin" (tms.) -ryhmän jäsen. Pitäisi ehkä itse poistaa tuollaisen ajatusmaailman omaavat henkilöt omalta ystävälistalta.

Muuta 2: Löysin tämän blogin vasta tänään, mutta jo pienellä katsauksella kyseessä vaikuttaisi olevan sekä aihepiiriltään mielenkiintoinen että erittäin hauskalla ja lennokkaalla tyylillä kirjoitettu blogi. Juuri tuollaisen haluaisin omankin blogini olevan. Britpopsurvivor olkoon uusi esikuvani!

Tweet

Viimeinen nyky-Conan

Subtv esittää tänään klo 00.05 alkaen viimeisen jakson Late Night With Conan O'Brien -show'sta. Kyseessä on keskusteluohjelman 2725. jakso ja se esitettiin USA:ssa alunperin viime perjantaina.

Vaikka monet ovat ehtineet jo ehkä vähän kyllästyäkin Conaniin vuosien 2005-2006 Suomi-huuman jälkeen, itse nautin ohjelmasta kovasti aina, kun vain ehdin sen näkemään. Mielestäni Conanin yllättävä, Monty Python -vaikutteinen sketsihuumori on ollut jatkuvasti hauskaa. Suosikkijuttujani vuosien varrelta ovat olleet mm. The Interrupter, gorillahoitsu vanhanaikaisessa kuntoilulaitteessa, "oksentavat" jar barfs -purkit sekä espanjankieliset Conando-seikkailut (valitettavasti NBC on siivonnut monet näistä sketseistä tehokkaasti pois YouTubesta). Erittäin arvostettavaa Conanin show'ssa onkin ollut juuri se, miten Conan käsikirjoittajatiimeineen on kyennyt keksiä joka päivälle hyviä juttuja!

Nyt Late Night siis loppuu, mutta Conan siirtyy kesäkuussa Jay Lenon tilalle Tonight Show'n isännäksi. Jää nähtäväksi, vaikuttaako varhaisempi lähetysaika ja uusi sijainti jotenkin Conanin juttujen vauhdikkuuteen. Late Nightia on esitetty USA:ssa puoli yhdeltä yöllä, kun taas Tonight pusketaan eetteriin jo ennen puoltayötä. Vaikka jenkki-TV:n virallinen varoraja onkin klo 22:ssa, epäsovinnaisimmat ohjelmat esitetään silti yleensä vasta vuorokauden vaihduttua. En ole itse asiassa päässyt Lenon ohjelmaa kovinkaan paljoa näkemään, mutta jotenkin luulisin, että Conanin jutut ovat oudompia, kuin mihin Lenon lähetysajan katsojat ovat ehkä tottuneet. Onneksi vertailu vanhan ja uuden Conanin välillä on kuitenkin mahdollista, sillä Sub seuraa Conania ja alkaa esittää Tonight Show'ta kesäkuusta lähtien.

Viimeinen Late Night With Conan O'Brien siis tänään klo 00.05. Mukana mm. White Stripes ensimmäisessä yhteisessä esiintymisessään sitten vuoden 2007 peruutetun kiertueen!

Tweet

Pasila

Pasilan ensimmäinen tuotantokausi oli sen verran loistokas, että olin toisen kauden osalta jo varautunut jonkinlaiseen pettymykseen; samaa tasoa olisi varmasti vaikea pitää yllä. Mutta käsikirjoittaja Atte Järvinen joukkoineen on osoittanut kaikki huolet täysin turhiksi: Pasilan uudet jaksot ovat hämmästyttävän hauskoja ja tuntuvat vain parantavan juoksuaan viikko viikolta!

Mielestäni Pasilan suurin viehätys on nerokkaan oudoissa yksityiskohdissa. Esimerkiksi siinä, miten syytökseen "Sä olet ihan hirvee jätkä!" vastataan vihaisesti "Hei, mä olen Plan-kummi!" Tällaiset jutut tulevat myöhemmin katsottuina luomaan oivaltavaa ajankuvaa ja tarjoamaan kiehtovan näkemyksen Suomesta 00-luvun lopulla!

Sarjassa on myös paljon aivan oikeasti aika syvällisiäkin juttuja. Päähenkilö Kyösti Pöystin elämää ja olemusta analysoivat niin seurustelukumppanit, satunnaiset spurgut, kollegat kuin psykiatritkin ja esittävät usein melko tarkkanäköisiä ja yleispäteviä totuuksia, jotka pätevät moniin meistä! "Et mene elämässäsi minnekään, mutta mieluummin ahdistut siitä, kuin otat jonkun suunnan. Et tiedä, mitä haluat, mutta tiedät helvetin tarkkaan, mitä et halua. Pidät kaikkia muita tylsinä, mutta kadehdit niitä samalla. --" Ainakin itse pidän esimerkiksi edelläolevaa katsausta hyvinkin todenperäisenä ja koen samastuvani Pöystiin.

Pasilan toisen kauden hienoja piirteitä on myös se, että sarjan hahmot kehittyvät selkeästi ja heidän piirteitään viedään käsikirjoituksessa uusille urille. Esimerkiksi tuoreimmassa jaksossa kohtaus, jossa Repomies viimein hermostui Routalemmen iänikuiseen jännäilyyn, oli melko kohahduttava!

Pidän myös siitä, että Pasilassa mainitaan aika-ajoin Wikipedia.

Tweet

Sekalaista, osa #8763

Väitän, että take away -pizzan herkullisesta tuoksusta vähintään 50%:n ansio kuuluu itse asiassa pahviselle pizzalaatikolle. Joskus esimerkiksi bussissa oikein huumaantuu kanssamatkustajan pizzan tuoksusta, mutta kun alkaa tarkemmin pohtia (tai ehkä tämä ei oikein ole pohtimisen arvoinen asia?), onko kyseessä esimerkiksi tonnikalan vai herkkusienten tuoksu, päätyy siihen tulokseen, että tuoksu lähteekin lämpimästä pahvista.

Jos siis haluaa kotiinsakin joskus pizzeriatuoksua, kannattaa hieman kuumennella satunnaisia pahvilaatikoita.

Pizzaan liittyen: olin eilen kestittävänä uudistuneessa ravintola Vespassa ja voin lämpimästi suositella kellariosaston pizzoja. Paikan uusi sisustus oli moderni mutta lämminhenkinen, henkilökunta oli miellyttävää ja ruoka erittäin maittavaa. Golosina-pizzassa oli mm. herkullisen pehmeänkirpeää artisokkaa ja jättikokoisesta piiraasta riitti reilusti kahdelle. Hintakin jäi jaetun annoksen myötä alle kymppiin per aterioitsija.

Supermarket-kurssitilanteen käyrälle voisi taas lisätä uuden kuopan; nyt eletään jälleen sellaisia aikoja, että hintojen vertaileminen kaupassa on välttämätöntä. Ehkä ärsyttävintä nuukailemisessa on se, että hintapränttejä plärätessä kuluu aina rutkasti aikaa, ja kauppareissu kestää pitkään. Mielestäni marketissa ei ole koskaan muutoinkaan kovin hauskaa, joten säästeliäisyys yhdistettynä ajanhukkaan on tuplatylsää.

Pitäisi siis löytää töitä, jotta ei tarvitsisi enää käyttää aikaa juustopakettien vertailemiseen. Kirjoittelin viime perjantaina kai ainakin viisi työhakemusta. Urakan loppupuolella olin jo sen verran sekaisin, etten enää edes muistanut, minne kaikkialle olin hakenut töihin! Myös se on todella ärsyttävää, kun kaikkiin hakemuksiin joutuu toistamaan samat asiat esimerkiksi entisistä työpaikoistaan, opiskeluistaan ja muista perusfaktoista. "Kesällä 2006 tarkistelin pyydettäessä miesasiakkaiden alushousujen kokolappuja kurjassa pohjoismaisessa vaatemyymälässä..." Sellaisten kertomusten toistaminen uudestaan ja uudestaan alkaa jossain vaiheessa masentaa.

Mutta ärsytyksen ja masennuksen keskellä voi vaikkapa kuunnella hyvää musiikkia ja unelmoida, kuten Badly Drawn Boy hauskassa kappaleessaan You Were Right:


Badly Drawn Boy - You Were Right

"And I just had a dream the other night: / I was married to the Queen / And Madonna lived next door / I think she took a shine to me / And her kids were all grown up / But I had to turn her down 'cause I was still in love with you"

Lopuksi vielä muistutus mainiosta TV-sarjasta: YLE:n ykköskanavalla alkoi viime tiistaina lahjakkaan James Nesbittin tähdittämä Jekyll (ja Hyde). Tämä klassikkoromaanin uusversio vaikutti ainakin ensimmäisen jakson perusteella erittäin jännittävältä ja fiksusti kirjoitetulta. Sarjan käsikirjoittajana onkin loistavasta ja älykkäästä Paritellen-sitcomista tuttu Steven Moffat. Jekyll (ja Hyde) siis Ykköseltä tiistaina klo 21!

Tweet

"Mieti vähän"

Viime päivinä on tuntunut siltä, että maailma ei ole menossa kovin hyvään suuntaan. Näin yöllä unta, jossa luin lehdestä, että 3-vuotias lapsi oli tehnyt päiväkodissaan Jokela-tyylisen joukkomurhan aseen kanssa. Vaikka se ei onneksi ollut totta, se jäi mietityttämään, sillä jotenkin tuntuu valitettavasti siltä, ettei sellainen olisi täysin mahdotontakaan.

Häiriintyneen unen taustalla oli luultavasti viikonlopun brittilehdissä tilaa saanut uutinen 13-vuotiaana isäksi tuleesta Alfie-pojasta. Vaikka teiniraskaudet eivät tietenkään ole missään nimessä uusi ilmiö, Alfien ja hänen 15-vuotiaan tyttöystävänsä Chantellen tapaus edustaa silti juuri tätä päivää: aivan kuka tahansa voi tehdä elämällään aivan mitä tahansa, seurauksia ajattelematta. Voi vaikka hankkia vauvan yläasteikäisenä, jos se sattuu tuntumaan kivalta ja suloiselta. Vastuukysymykset ovat sitten myöhemmän ajan asioita: kaipa kunta tai valtio tai iltapäivälehdet sitten huolehtivat vauvasta ja kustantavat kasvavan ihmisen elätyksen.

Alfien tapauksessa toinen hurja puoli onkin juuri medialla. Kuten sanottua, teini-isiä on Britanniassa varmasti kuin mantelihiutaleita laskiaispullassa, mutta Alfien tapaus on nostettu esille etenkin ulkonäkösyistä: 13-vuotias isukki kun näyttää enimmillään 9-vuotiaalta. Sellainen herättää kiinnostusta ja pahennusta ja blogikirjoituksia joissa povataan maailmanloppua! Teinivanhempien elämä on muutenkin jo varmasti aivan tarpeeksi sekaisin ilman kämpillä ympäripäiväisesti pyörivää The Sunin toimittajaakin, mutta kansan tirkistely-, paheksumis- ja voivottelutarpeen tyydyttämisellä varmasti kustantaa muutamat vaipat, joten Alfien omat vanhemmat tuskin panevat pientä mediasirkusta lainkaan pahakseen.

Mielestäni tapaus Alfien paheksumista ja voivottelua ei kuitenkaan kannattaisi ohittaa vain olankohautuksella, vaan koettaa nähdä se ajatusleikin kautta jonkinlaisena yhteiskunnan peilinä, kysymyksenä valinnoista ja niiden seurauksista. Mitä, jos kaikki teinit tekisivät kuten Alfie ja Chantelle? Mitä, jos ylipäätään kaikki ihmiset, jotka voivat ja haluavat hankkia lapsen, hankkisivat lapsen? Mitä, jos kaikki, jotka voivat ja haluavat tehdä minkä tahansa asian, tekisivät sen?

Se ei tietenkään toimisi, mutta silti hyvin monet tekevät niin; seurauksia ajattelematta, luottaen siihen, että viime kädessä "joku" tulee pelastamaan. Mielestäni toimittaja Riku Siivonen esitti viime perjantain Pressiklubi-ohjelmassa YLE2:lla juuri oikean pointin peräänkuuluttaessaan ihmisten omaa vastuuta elämiensä suhteen: miksi kenenkään pitäisi ottaa suuri asuntolaina, ostaa asunto kaukana kaupungista, hankkia neljä lasta ja kaksi autoa, ja sitten valittaa, kun työmatka on pitkä, bensa on kallista, asuntolainan korot kovat ja lasten elättäminen kallista? Itsekin täytyy ottaa elämästään jonkinlainen vastuu ja tehdä valintoja. Eri valinnoilla on eri seurauksia - niitä kannattaa miettiä jo etukäteen. Muuten toimii niin kuin teinivanhempi.

Tällaisiin asioihin liittyvistä kysymyksistä riittäisi varmasti useampaankin blogikirjoitukseen. Yhä lisää kysymyksiä esittää Flight of The Conchords:


Flight of The Conchords - Think About It (Issues)

Tweet

Uutta musiikkia

Lisäsin tänään MySpace-sivulleni uuden kappaleen. Sen nimi on Promise Me This ja nauhoitimme sen juuri ennen joulua multilahjakkaan ystäväni Juliuksen kanssa hänen kotistudiossaan.

Itse soitan kappaleessa vain kitaraa ja yritän parhaani mukaan laulaa, kaikki muu on Juliuksen aikaansaannosta; hänellä oli todella monia erinomaisia ideoita ja hän toteutti ne taitavasti. Pidän paljon esimerkiksi urkusoundeista ja Mellotron-kuorokin kuulostaa hyvältä!

Promise Me This on toistaiseksi paras tänä vuonna missään julkaistu kappale. Kuuntele se siis MySpacesta tai lataa suoraan tästä.

Kaikenlaiset kommentit ovat hyvin tervetulleita, kiitos!

Tweet

Super Bowl -mainokset

Urheilun kaupallisuutta sadatellaan ja harmitellaan usein, mutta amerikkalaisen jalkapallon NFL-liigan jokavuotinen loppuottelu Super Bowl on outo esimerkki täysin päinvastaisesta näkemyksestä. Super Bowlissa kaikki oheisohjelma on vähintään yhtä tärkeää kuin itse ottelu, ja myös pelin väliajalla esitettäviä mainoksia odotetaan joka vuosi innolla. Mainostajilta veloitetaan puolen minuutin promootiopätkästä $3 miljoonaa!

Esimerkiksi tänä vuonna DreamWorks-elokuvastudio jakoi amerikkalaiskoteihin 125 miljoonaa kappaletta erityisiä 3D-laseja, jotta Super Bowl -tv-yleisö pystyisi näkemään uuden Aliens VS. Monsters -elokuvan mainoksen kolmiulotteisena. Ja tällaiseen ei siis suhtauduta minkäänlaisena tungetteluna tai liiallisena kaupallisuutena, vaan otetaan ilmaiset kolmedeelasit kiitollisina vastaan ja asetutaan odottamaan mainosta.

Super Bowl -mainosten jännääminen ei kuitenkaan missään nimessä ole mitään texasbushjenkkityhmyyttä, vaan monet spotit ovat aivan oikeasti odottamisen arvoisia; riemukkaita ja kekseliäitä, jopa taiteellisia elämyksiä. Oma suosikkini tältä vuodelta oli Careerbuilder.com:in näppärän absurdi mainos:



Mielestäni hauskinta tässä on kohta 0:46, jossa rikkaan miehen hovimestari tekee kultaharkoista pirtelöä. Myös koalan lyöminen ja delfiinillä ratsastaminen ovat kekseliäästi toteutettuja.

Lisää tämän vuoden Super Bowl -mainoksia löytää tietenkin esim. YouTubesta. Niistä voi tehdä ainakin sen johtopäätöksen, että aivan oikeasti hauskaa ja kekseliästä tv-mainontaa voidaan yhä tehdä, kunhan vain budjetti on kohdallaan. Jos yhtiöllä on varaa maksaa pelkästään yhdestä esityskerrasta kolme miljoonaa dollaria, voi vain miettiä, kuinka paljon itse mainoksen ideointiin ja tuotantoon onkaan panostettu. Suomessa Aku Louhimies Aleksi Mäkelä tekisi moisella rahalla luultavasti kaksi pitkää teatterielokuvaa. Ainakin itse kuitenkin katson mieluummin 30 sekunnin humoristisen ja taitavasti tehdyn televisiomainoksen kuin Aku Louhimies Aleksi Mäkelä -elokuvan.

Tweet

Visa

Olen yhä hieman taikauskoinen, vaikka olenkin yrittänyt päästä tästä piirteestä eroon. Jollain tasolla olen vakuuttunut esimerkiksi siitä, että alkoholistit näkevät jotenkin muiden ihmisten läpi ja että heidän puheissaan on paljon totta. Eli tavallaan puistojen ja bussipysäkkien spurgut ovat jonkinlaisia ennustajaukkoja.

Tänään kohtasin bussissa Karhun-metsästäjän nimeltä Visa. Visa teki melkoisen sisääntulon, sillä hänen puhelimensa soitti ärsyttävää rokkia varmasti ainakin minuutin ajan sillä välin, kun hän maksoi lippuaan. Kun hän lopulta oli saanut aseteltua itsensä ja suuren Stockmannin muovikassinsa minua vastapäätä ja puhuttua lyhyen puhelunsa, hän pyysi kohteliaasti anteeksi. Kohautin olkapäitäni ja muodostin suullani äänettömät sanat "Ei se mitään."

Tämän jälkeen Visa risti ruskeat buutsinsa mukavaan asentoon ja aloitti kommentointinsa. Hän katsoi käytävän toisella puolella istuvia kahta Viron-matkalta palannutta melko vanhaa bisnesmiestä ja kysyi sarkastisesti mutta pehmeästi, "Tuleeko teistä ikinä rikkaita?" Liikemiehet eivät vastanneet mitään, joten Visa päätteli, että "Ei tule." Sitten hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Mutta susta tulee." Juomariennustukset vakavasti ottavana henkilönä olin tästä syväanalyysistä jopa melko mielissäni ja nyökkäsin Visalle itsevarmasti.

Olisi tosin pitänyt arvata, että Visalla oli vielä muutakin asiaa. "Raha. Onko se elämässä tärkein asia? Sitä on aika helppo saada. Mutta ei se ole tärkeetä. Ihmissuhteet. Ne on tärkeimpiä. Mullakin meni se ihmissuhde ihan piloille. Ootko sä ikinä ollut rakastunut? Mä olin vähän rakastunut. Mutta sillä muijalla oli toinen. Se lähti. Sen jälkeen mä oon juonut. Kaks kuukautta oon juonut. Ei mua kiinnosta enää. Otin töistä loparit, bbbrrrlllhhhrrppp [yhdentekevää haistattelua kuvaava päristys], olin hyvässä asemassa. Mutta ei sillä oo väliä. Sanoin, että pitäkää hommanne. Kämppä mulla sentään vielä on - tai kolmekin oikeestaan, mutta mitä vittua sillä on väliä. Katselen neljää seinää ja juon. Mä täytin 50 - vaikka varmasti näytänkin ihan 106-vuotiaalta, enkö? Aion juoda loppuelämän." Ja niin edespäin.

Itse asiassa Visa ei näyttänyt 106-vuotiaalta, eikä oikeastaan edes 50-vuotiaaltakaan. Visa oli jonkinlainen luxus-spuge. Olen tavannut vaikka minkälaisia graafisia suunnittelijoita ja mediamanagereita, joilla on vähemmän trendikkäät trendisilmälasit kuin Visalla. Visan oluetkin olivat tosiaan Stockmannin kassissa, ja ärsyttävää rokkia soittanut Nokia oli lähes uusinta mallia. Asuntojakin Visalla oli jostain syystä kolme?! Jotenkin minulle tuli sellainen tunne, että tämäkin Visa oli vain luottokriisin uhri ja että hänen kurssinsa voisi lähteä nousuun hyvinkin pian. Ehkä olisi pitänyt vaikkapa pyytää Visaa toimimaan Spuget-yhtyeen A&R-scouttina nyt kevään ajan ja voisimme sitten syksyllä lanseerata konseptin Asko Kalloselle..?

Kun poistuin bussista, yritinkin siis piristää Visaa ja muistutin häntä mm. siitä, että kevät on pian tulossa ja että nyt on vain pidettävä leuka pystyssä ja niin edelleen. Visa lupasi yrittää. Toivotaan, että hän onnistuu. Mielestäni Visan tilanne on jotenkin vertauskuvallinen koko maailmalle tällä hetkellä. Kaikki ovat nyt ottaneet vähän takkiin, mutta eiköhän se kevät sieltä tule vielä.

Tweet

"The expletive-strewn nervous breakdown you can dance to!"

Viime aikoina Batmanina tutuksi tullut näyttelijä Christian Bale suuttui uusimman elokuvansa kuvauksissa valoteknikolle ja menetti hermonsa täydellisesti. Kiehtovalla aksentilla kohtalaisen painokelvotonta tekstiä suoltavan Balen raivokohtauksesta on ehditty tehdä jo monenlaista analyysia ja pilaakin, mutta toistaiseksi paras on ehdottomasti Balen vihan teknobiittiin liittävä klubiremix.

Kuten The Guardian sen osuvasti sanoo: "It's the expletive-strewn nervous breakdown you can dance to!"

Henkilökohtaisesti arvostan kunnollisia raivoromahduksia erittäin kovasti. Ne ovat parhaimmillaan oikeutettuja, informatiivisia, tyylikkäitä ja viihdyttäviä. Tai oikeastaan aivan parhaimmillaan niistä saadaan vielä tarttuvia laulujakin! Kaikki yhdessä: "What don't you FUCKIN' understand?"!

Muuta: Viime yön unessa huomasin Facebook-profiilikuvastani hiustyylini alkaneen muistuttaa Glasvegasin laulajan James Allanin kampausta. Hiusteni väri oli muuttunut tummaksi ja malli otsan lähes kokonaan paljastavaksi, mutta aivan Allanin tyylistä töyhtöä minulla ei kuitenkaan ollut. Katsoin kuvaa ja hämmästelin sitä, miten olen aivan yhtäkkiä voinut vanhentua niin paljon. En kuitenkaan joutunut paniikkiin, koska näytin silti aivan kohtalaiselta.

On melko säälittävää, että käytän unissani Facebookia.

Tweet

Kiinnostavia asioita

Onneksi en mennyt graduryhmään vielä tänä keväänä. Tarvitsen aikaa aiheen kehittelyyn, enkä pysty keksimään aiheita suunnitelmallisesti, vaan niiden täytyy vain poksahdella mieleen satunnaisesti. Parin viime viikon aikana olen ollut melko tuottelias ja keksinyt monia kiinnostavia ideoita, joista tosin kaikki eivät liity opiskeluihini mitenkään.

Eräs graduideani olisi, että haluaisin tehdä jotain YouTubeen liittyvää, jotta voisin tehdä tutkimusta lähinnä videopätkien perusteella. Tässä huolettaa lähinnä vain se, että joku ehtii tehdä jotain vastaavaa jo ennen ensi syksyä.

Toisen tutkimusaiheen keksin tänään iltapäivän luennolla, kun nuokahtelin unen ja valveen rajamailla (olen tänään herännyt klo 5.30 aamulla!). Olisi mielenkiintoista tutkia sitä, miten valtiomiehet ovat esiintyneet julkisuudessa päihteiden vaikutuksen alaisina ja miten nämä esiintymiset ovat vaikuttaneet heidän ulkoiseen kuvaansa. Ehkä sen voisi yhdistää YouTube-aiheeseen ja katsella videoita Boris Jeltsinistä? Toisaalta ehkä tällaistakin on jo tehty?

Tähän väliin varoituksen sana kaikille lukijoille: jos varastat yllä olevan kaltaisia teemoja omaan käyttöösi, tulen ja viillän kaulasi auki nukkuessasi.

Omaan alaan liittyvien kehitelmien lisäksi olen ollut mukana myös muunlaisissa ajatusriihissä. Tukholman-matkalla keksimme ystävieni kanssa maailman typerimmän, mutta toisaalta myös mahdollisesti myyvimmän T-paidan. En uskalla puhua tästä sen enempää, koska aiomme ehkä aivan oikeasti yrittää toteuttaa sitä ensi kesänä.

Toinen matkalla keksitty idea oli Il Divo -tyylinen lauluryhmä Spuget. Helsingin kaduilta kerättäisiin karismaattisia alan miehiä laulamaan elämänmakuisia cover-biisejä viinapalkalla. Kansa tykkäisi aidosta renttumeiningistä ja koko konseptin kyseenalaisuus varmistaisi sille maksimijulkisuuden. Suomen-valloituksen jälkeen formaatin voisi lisensoida Simon Cowellille.

Myös tämä on tästedes tekijänoikeuksien alainen idea, ja nahkurin orsilla tavataan, jos yrität pihistää sen!

Lopuksi haluaisin vielä tutkia tai ainakin lukea tutkimuksen unista. Mietin tänään aamulla sitä, miten ammatti vaikuttaa uniin. Voinko itse nähdä unia bussin ajamisesta, jos en ole koskaan linja-autoa kuljettanut? Näkeekö bussikuski itse usein bussiunia? Millaisia unia teurastaja näkee?

Aamuisin maailma on hyvin outo. Todellisuus on hiuskarvan varassa, kun kaikki ovat vielä puoliunessa.

Kofeiinipillereiden, kahvin ja halpisenergiajuoman (hämmentävä tilanne: Battery ja Red Bull ovat aivan oikeasti tällä hetkellä liian hintavia minulle..!) pitäisi jaksaa vielä lukea parikymmentä sivua MLG-teoriasta ja referoida lukemaansa niin, että uskaltaa esittää ideoitaan EU-hallinnosta väitelleelle tohtorille. Jihuu.

Lopuksi vielä vähän Boris Jeltsin -tyylistä fiilistelyä:

Tweet

Levy: Franz Ferdinand - Tonight: Franz Ferdinand (Domino, 2009)

Franz Ferdinand on erittäin tärkeä yhtye. Juuri sen ansiota oli 2000-luvun alkupuolella nu-metalin ja muiden vastaavien, nolojen ja sisällöttömien musiikkityylien syrjäyttäminen listojen kärjestä ja melodisen ja kekseliään kitaramusiikin palauttaminen valtavirran valtiaaksi. Keväällä 2004 kuuntelin radiota jotenkin voitonriemuisissa tunnelmissa, kun viimeiseksi jääneen ankean Limp Bizkit -hitin jälkeen eetterissä soi Franzin Take Me Out. Silloin todella tuntui, että jotain merkittävää ja oikeaa on tapahtumassa. Näinhän sen pitikin mennä: pukinpartaiset, skeittarisortsiset kolmikymppiset teinipellet sivuun ja tyylikäshiuksiset, linjakashousuiset taidekouluälyköt tilalle!

Siitä alkoikin Franz Ferdinandin n. puolitoistavuotinen ylivertaisuuden aika: ensilevyn huippuhitit kuten Take Me Out ja The Dark Of The Matineé saivat heti seuraavan vuoden syksyllä jatkokseen kakkosalbumi You Could Have It So Much Betterin kiehtovan täydelliset popsävellykset, kuten esimerkiksi The Fallen ja Eleanor Put Your Boots Back On. Franz Ferdinandilta pukkasi loistobiisiä helpon tuntuisesti yksi toisensa perään. Jäljittelijöitä riitti, mutta kaiken maailman Futureheadsit ja muut tippuivat kyydistä melko nopeasti. Vaikutti siltä, että Franz Ferdinand tulisi määrittelemään kitaramusiikin suunnan 2000-luvulla.

... Kunnes tapahtuikin jotain outoa. Franz katosi pitkille kiertueille ja sen jälkeen studioon lähes kolmeksi vuodeksi ja kärkkäästi mahdollisuuttaan odottanut seuraava sukupolvi levy-yhtiökollega Arctic Monkeysin johdolla varasti kaiken huomion. Franzin mystiikka kasvoi kasvamistaan bändin poissaollessa, kun yhtyeen luova johtaja Alex Kapranos kumppaneineen antoi kuulla itsestään vain harvoin ja silloinkin mitä ihmeellisimpiä juoruja: ensin Franz levyttää Xenomanian kanssa, sitten suuntana onkin afrobeat, seuraavaksi ripustellaankin mikrofoneja kattoon ja paukutellaan luurankoja rytmisoittimina..! Näin pitkän poissaolon ja näin eriskummallisten "uusia suuntia" luvanneiden juorujen jälkeen Franz Ferdinandilta olisi voinut siis odottaa täysin mullistavaa ja järisyttävän nerokasta uutta albumia.

Valitettavasti Tonight: Franz Ferdinand on kuitenkin lievä pettymys eikä missään nimessä ennakkosuitsutuksen arvoinen. Xenomanian kanssa tehdyt sessiot on hylätty studion pölyisimpään nurkkaan, afrobeatia saa hakea stetoskoopin kanssa, eivätkä luurankorummutkaan oikein erotu muiden soittimien keskeltä. Enimmäkseen soundi on jo kahdelta aiemmalta levyltä tuttua perus-Franzia: diskokomppia, riffitteleviä kitaroita, Kapranosin leuhakkaa laulua ja isoja, simppeleitä kertosäkeitä. Bändi kuitenkin soittaa tyylikkäämmin kuin koskaan aiemmin: rytmiosasto on todella tiukka ja etenkin basisti Bob Hardy on saanut instrumenttiinsa aivan uudella tavalla jykevää kosketusta. Toisaalta Tonight kuulostaa vähän liiankin hiotulta ja ammattimaiselta, jopa tunteettomalta. Tietenkin tunteiden vähäeleisyys ja tyylin viileys ovat Franz Ferdinandin peruspalikoita, jotka kuuluvat bändin olemukseen jo lähtökohtaisesti, mutta paikoin moinen kylmyys muodostuu jo hieman liialliseksi.

Pahin ongelma Tonightissa on kuitenkin kappalemateriaalin heikkous. Turn It Onissa on kyllä aivan kelvollisen menevä meininki, Bite Hardissa alussa hauska shufflekomppi ja lopussa hieman niitä afrobeat-vaikutteitakin, What She Came Forissa cool bassokuvio, ja niin edelleen - mutta silti ne ovat kaikki aivan selviä täytekappaleita, eikä sellaisia todellisuudessa pitäisi olla mukana 12 kappaleen levyllä, jota on valmisteltu kolme vuotta. Levy on tyylillisesti ehkä yhtenäisin Franz Ferdinand -albumi tähän mennessä, mutta edellisten levyjen kaltaisia yksittäisiä täysosumia sillä ei ole. Useimmissa biiseissä pelastavana elementtinä toimiikin lähinnä Alex Kapranosin komea ja omaperäinen ääni, joka varsinkin puhtaammin lauletuissa osissa on erittäin kiinnostavaa kuultavaa. Myös singlebiisi Ulyssesin kuiskailut ovat Kapranosilta hauska tehokeino.

Ei siis niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Eikä Franz Ferdinand onneksi ole tälläkään kertaa aivan täysin epäonnistunut sävellystenkään suhteen: Twilight Omens on banjoineen, tanssikomppeineen ja outoine sointuineen erittäin älykäs popkappale, levyn päättävä pienimuotoinen balladi Katherine Kiss Me on kierolla tavalla kaunis, Dream Againin kertosäkeessä on miellyttävä Tohtori Sykerö -tunnelma ja Lucid Dreams on indierock-biisi, joka yhtäkkiä muuttuu minimalistiseksi Ranska-elektroksi. Itse asiassa Lucid Dreams on juuri sellainen kappale, jonka tyylisillä Franz Ferdinandin olisi pitänyt täyttää koko albumi vallatakseen takaisin paikkansa kitarapopin ykkösliigassa ja vakuuttaakseen sekä vanhat että uudet kuulijansa yhtyeen relevanssista vuonna 2009.

Jos Lucid Dreamsissa kuultava kekseliäisyys, melodiantaju, kokeellisuus ja hauskuus olisi tarttunut muuhunkin levyyn, kyseessä olisi varmasti yksi tämän vuoden kovimpia levyjä ja Franz Ferdinandin arvolle sopiva paluu. Nyt Tonight jää kuitenkin vain hieman väkinäisen kuuloiseksi ja etäiseksi levyksi, jolla on kohokohtansa, mutta joka ei tavoita vanhan Franz Ferdinandin letkeyttä ja rentoutta.

Arvio: 3/5

Nimensä mukaisesti albumi muuten kuulostaa paljon paremmalta pimeässä kuin päivänvalossa. Kylmä ja kliininen tunnelma sopii kuun ja yölampun kajoon istuvammin kuin auringonpaisteeseen.

Lucid Dreams
Twilight Omens

Tweet

Omituinen puhelu

Välillä huomaa joutuneensa todella omituisiin tilanteisiin. Esimerkiksi puhumaan runokirjoista, Erkosta ja köyhyydestä alusvaatteisillaan tukholmalaisen saunahuoneen vessaan.

Yövyimme Oasis-reissulla ruotsalaisen ystäväni Mikaelin luona. Mikaelin luona yöpymisessä on erikoista se, että hänen kotirakennuksensa kellarissa on erillinen, vieraille varattu huone, joka on oikeastaan saunan pukuhuone, jossa on kaksi kerrossänkyä. Tässä kuvailemassani vierashuoneessa nukuin hyvin ansaittua Oasis-konsertin jälkeistä unta, kun puhelimeni pärähti soimaan. Vastatessani puheluun haaleassa ruotsalaisessa tammikuun keskipäivän kajossa, olin valmistautunut lähinnä väärään numeroon, pilapuheluun tai sijaisuuspyyntöön, mutta puhelun luonne yllätti sekavasti unenpöpperöiset aivoni täysin.

- [naisen ääni] Se-ja-se täällä, huomenta. Muistatko osallistuneesi syksyllä 2007 tällaiseen Hesarin runokilpailuun, jossa oli aiheena köyhyys?

- [k-köh] Huomenta... Muistan, joo...

- No, me ollaan nyt julkaisemassa niistä runoista parhaita kirjana, ja sun runo on siinä mukana!

- Okei...

- Joo, me julkistetaan tää kirja Tampereella ystävänpäivänä. Tästä otetaan 1000 kappaleen painos ja tätä myydään €14:n hintaan.

[tässä vaiheessa alan olla ehkä jo 33-prosenttisesti hereillä]

- Ai jaa? No, tästä on varmasti sitten jokin pieni tekijänpalkkio luvassa?

- Mitä?!

- Niin, kai olette maksamassa julkaisemistanne teksteistä jonkinlaisen korvauksen niiden tekijöille? Tuhat kertaa neljätoista euroa on kuitenkin neljätoista tonnia, että kai tässä jonkinlainen raha liikkuu.

- Ei, ei... Siis ei... Siinähän luki, kun sä osallistuit siihen kilpailuun, että annetaan lupa julkaista Helsingin Sanomissa ja ehkä kirjana.

- Joo, tiedän, mutta ajattelin silti, että julkaisun ehdoista varmasti neuvoteltaisiin ja luvassa olisi edes jonkinlainen korvaus. Pidin jo silloin 2007 vähän nolona sitä, että joku minuutissa kirjoitettu runo julkaistiin Hesarissa omalla nimellä.

- Niin, no, mutta tälleen tää nyt menee. Ei me itsekään saada tästä mitään...

- Hmm, teillä oli kuitenkin Hesari tässä yhteistyökumppanina, ja sen takana on kuitenkin Suomen vaikutusvaltaisin ja varakkain mediatalo. Ja te ootte teidän kilpailulla vaan tuottaneet niiden lehteen ilmaista sisältöä.

- Hömm, joo-o, mutta... [aivan kuin soittaja olisi itsekin tässä vaiheessa tajunnut, että Helsingin Sanomien kanssa olisi ehkä kannattanut sopia hieman toisin] Siis tätä tekee tällainen Köyhien Yhdistys ry. (tms.?) ja siis mekin jäädään tästä tappiolle.

- Oottekste ihan tyhmiä? Miksi te teette tolleen?

- No, tota... Me saadaan tälle asialle julkisuutta tälleen, keskustelua.

- Vai niin.

- Mutta haluutko silti vielä, että se sun runo julkaistaan?

- Ihan sama. Laittakaa nyt vaan. Ilmaisen kyllä vastalauseeni teidän toimintatapoja kohtaan.

- No tälleen tää nyt kuitenkin vaan tehdään. Minkä nimimerkin sä haluat siihen?

- Aivan sama. En mä halua käyttää tällaiseen enää yhtään aikaa, jos tästä ei oo mulle luvassa yhtään mitään. Laittakaa vaikka Kari Keravalta tai jotain, ihan mitä tahansa.

- Tuota... Meillä on tällainen ehdotus, että [aivan kuin olisi sanomassa jotain todella yllättävää ja jännittävää] laitetaan "Nimetön" siihen nimimerkiksi.

- Toihan on tosi hyvä, hei. Kelpaa mulle.

- Okei. No, tota... Sulla on nyt mun numero kuitenkin niin jos tulee vielä jotain kysyttävää tai jotain niin.

- Okei. Kiitos soitosta ja kaikkea hyvää joka tapauksessa. Moikka!

- Kiitos joo samoin, moi.

__________

Tämä oli ehdottomasti yksi oudoimmista mahdollisista tavoista herätä. Pääsisipä joka aamu hieman kinastelemaan jonkun semiviattoman runonkerääjätädin kanssa! Puhelun jälkeen selitin oudon tilanteen kavereilleni. Eräs heistä oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt ehdottaa hänen nimeään nimimerkiksi, jotta hän voisi kehuskella baareissa tytöille olevansa julkaistu runoilija. Itse en kyllä kehuskelisi paljon millään, koska olen lukenut (ja siis kirjoittanutkin) kyseisen runon. Tein sen vain palkinnon toivossa; luulin, että köyhyysrunokisassa köyhiä runonrustaajia nimenomaan lohdutettaisiin mammonalla.

No, ei kai Shakespearekaan rikastunut vielä eläessään.

Tweet