Live: Mara Carlyle - St. Pancras Parish Church, Lontoo, 20.1.2011

Päivää ennen Manicsin keikkaa olin hyvin toisenlaisessa konsertissa. Klassista musiikkia, jazzia ja tyylikästä poppia sekoittava laulajatar Mara Carlyle esiintyi paikallisessa kirkossa 12-henkisen bändinsä kanssa. Kovista puupenkeistä huolimatta ilta oli mielestäni mielenkiintoisimpia ikinä.

Ensinnäkin, keikka oli tosiaan kirkossa. Tunnelma ei kuitenkaan ollut lainkaan harras, vaan pikemminkin hilpeä ja kotoinen. Buffetissa oli myynnissä olutta, viiniä ja sipsejä. Tuntui oudolta hörppiä Carlsbergia kappelissa, mutta pakkohan sitä oli kokeilla! On mukavaa, että englantilaiset osaavat suhtautua kirkkoon myös kevyemmin: tällaisissa tilaisuuksissa kirkko voi toimia paikallisena kulttuurikeskuksena, joka yhdistää väkeä laidasta laitaan erilaisissa tunnelmissa.

Toiseksi, illan aloitti hyvin hämärä lämmittelijäesiintyjä. Löysään villapaitaan ja liialliseen huulipunaan pukeutunut, hyvin ujo nainen soitti pelkän harpun (!) säestyksellä polveilevia, folkista ja perinteisestä kansanmusiikista ammenttavia sävellyksiään, joiden sanoitukset olivat hyvin arkisia (esim. poikaystävän lähettämät tekstiviestit). Naista jännitti aivan valtavasti, ja setin alussa hän keskeytti pari biisiä anteeksi pyydellen. Loppua kohti homma alkoi kuitenkin sujua, ja vaikka kappaleet olivatkin keskenään melko samanlaisia (koska kaikissa tosiaan vain näppäiltiin harppua), niissä oli hyviä melodioita ja koko juttu oli aika mielenkiintoisesti toteutettu.

Harppunaisen jälkeen lavalle asteli itse Mara Carlyle. Illan erikoisuudet eivät kuitenkaan loppuneet vielä tähän, vaan Carlyle hämmensi ainakin minua siten, että hän esitti ensin neljä todella lyhyttä biisiä, piti sitten n. puolen tunnin tauon ja palasi vasta pitkän odotuksen jälkeen uudestaan lavalle pysyen siellä tämän jälkeen ainakin reilun tunnin. En oikein ymmärtänyt buffettitauon tarpeellisuutta: keikka venyi arki-iltana melko pitkäksi, mutta suurinta osaa yleisöstä erikoinen järjestely ei tuntunut lainkaan haitanneen.

Carlylen setissä oli kappaleita hänen vuonna 2004 julkaistulta debyyttilevyltään, vuonna 2008 julkaistulta EP:ltään sekä jo vuonna 2008 nauhoitetulta, mutta yhä julkaisemattomalta toiselta levyltä. Biisit olivat hyvin monipuolisia: tunnelmat vaihtelivat intensiivisistä latinovivahteista herkkiin balladeihin ja letkeisiin semi-ska -hyppelyihin. Sovitusten suhteen oli nähty valtavasti vaivaa, ja mm. kontrabasson, sellon, flyygelin ja kolmen taustalaulajan säestämänä Carlyle tulkitsi kappaleet todella upeasti. Omat suosikkibiisini setissä olivat Away With These Self-Loving Lads, jonka sanoitus on peräisin 1500-luvulta, mutta melodia ja sovitus Carlyleltä, sekä Vietnamerie, joka yhdistelee vietnamilaista laulua Amerien r'n'b-hitti 1 Thingiin.

Carlylen lavakarisma oli huikeaa: hänestä huokui positiivinen energia ja aito esiintymisen ilo. Yhdistettynä erikoiseen keikkapaikkaan, nämä tekijät loivat hyvin ainutlaatuisen konserttikokemuksen. Keikan loppupuolella lavalle saatiin vielä uutistoimittaja Jon Snow laulamaan duettoa Carlylen kanssa. Ilta oli siis täynnä erikoisia yksityiskohtia ja kokonaisuudesta jäi erittäin hyvä ja positiivinen mieli. Toivottavasti Carlylen uusi levy saadaan vielä julkaistua, sillä uskon, että laajempaan tietoisuuteen päästessään hän voisi saavuttaa hyvinkin suurta suosiota. Näin tekstimuodossa on hyvin vaikea selittää, millaista Mara Carlylen musiikki oikeastaan on - jokaisen pitäisi päästä kuulemaan sitä itse. Yksinkertaistukseni voisi kuulua niin, että Mara Carlyle on kuin älykköversio Lily Allenista. Suosittelen jokaista tekemään omat tulkintansa esimerkiksi Spotifyn avustuksella.

Tweet

Live: Manic Street Preachers - Brixton Academy, Lontoo, 21.1.2011

(kuva Flickr-käyttäjältä fuzzleduck)

Manic Street Preachers on instituutio. Bändille on reilun 20 vuoden aikana kerääntynyt sellainen määrä huippubiisejä, että konserttien osalta kysymys on ainoastaan siinä, mitkä kappaleet yhtye valitsee esitettäviksi. Jokaisella kuulijalla on varmasti omat suosikkinsa, ja henkilökohtaisista mieltymyksistä riippuu, tuleeko konserttikokemuksesta täydellinen nautinto vai ainoastaan OK-no-joo-kiva-tällaista-tällä-kertaa -ilta.

Eilen Brixtonissa Manics esitti katalogiaan melko laajalla skaalalla, joten kukaan tuskin jäi täysin tyytymättömäksi. Bändi aloitti energisesti Slash'n'Burnilla ja heijasti saman energiatason myös seuraavana kuultuun Your Love Alone Is Not Enoughiin, mikä tiivistää keikan olemuksen melko kätevästi. Kuultiin siis alkuaikojen punk-kaahauksia (Motown Junk, You Love Us), tuoreimman levyn täsmäpoppia (It's Not War Just The End Of Love, Some Kind Of Nothingness) ja siinä välissä muutamia poimintoja kaikilta Manics-levyiltä lukuunottamatta Know Your Enemyä ja Lifebloodia. Richey-Manics -fanit saivat Fasterin ja This Is Yesterdayn, ja hitti-Manics -yleisö sai Everything Must Go'n ja You Stole The Sun From My Heartin. Hieman siis "kaikille kaikkea" - ja niinhän sen on hyvä ollakin.

Livenä Manics oli vahvistettu lisäkitaristilla ja kosketinsoittajalla, jotka pysyttelivät vaatimattomasti sivuosissaan ja jättivät pääroolit James Dean Bradfieldille ja Nicky Wirelle. Bradfield pyöri tapansa mukaan villisti ympyrää (en vieläkään ymmärrä, miten joku voi samanaikaisesti soittaa kitarasooloja ja pyöriä kuin hyrrä) ja Wire poseerasi omalla matollaan kipparinlakissa ja leoparditakissa. Rumpali Sean Moore ei tietenkään esitelltyt show-elkeitä, mutta soitti todella teknisesti ja monipuolisesti. Lava oli koristeltu oudoilla, peilinpalasilla päällystetyillä muskelimiehillä, rotilla ja peuroilla, ja koko kattaus näytti vinon hauskasti suuren budjetin koulunäytelmältä. Manicsissa onkin aina ollut tärkeää se, että bändi osaa tasapainottaa vakavuuden ja huumorin juuri oikeassa suhteessa.

Jotta oma iltani olisi ollut aivan täydellinen, olisin ehkä kaivannut hieman lisää kappaleita Everything Must Go'lta, This Is My Truth Tell Me Yoursilta tai edes Send Away The Tigersilta. Tiedän, että osa yleisöstä suorastaan villiintyi Gold Against The Soulilta soitettujen La Tristesse Dureran ja Roses In The Hospitalin myötä, mutta omasta mielestäni ne eivät ole Manicsin vahvinta tuotantoa. Olin hyvin vaikuttunut siitä, että bändi kuitenkin soitti My Little Empiren, joka poikkesi keikan kokonaistunnelmasta valtavasti eikä kuulostanut ehkä aivan yhtä tiiviiltä kuin levyversiossa, mutta joka oli silti rohkea ja yllättävä valinta. Myös Me And Stephen Hawkin ylätti: en aina muista koko biisin olemassaoloa, mutta keikalla se oli todella pirteä ja hauska. Motorcycle Emptinessin, Everything Must Go'n, If You Tolerate Thisin ja No Surface All Feelingin aikana kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin - näistä kuultiin eilen todella hienot versiot.

Ja keikan lopetus oli tyrmäävä: A Design For Life; koko yleisö laulaa seisaaltaan täyttä kurkkua kuin jonkin fiktiivisen maan kansallislaulua; sitten hyvän yön toivotukset; peilipallopeura kainaloon ja pois lavalta; ei encorea.

Tweet

Asiallista menoa

Tweet

Pieni olo

Suurkaupungissa tuntee itsensä helposti pieneksi ja vähäpätöiseksi. Kaupunki on niin paljon isompi kuin yksikään yksittäinen ihminen, että jokainen joutuu vain alistumaan kaupungin tahtoon. Jos esimerkiksi metrolinjoilla on toimintakatkos, ei auta valittaa eikä puhista, vaan vain hyväksyä kohtalonsa, sillä kotiin ei voi kävelläkään. Kaupunki toimii niin kuin kaupunki toimii, eikä siihen voi vaikuttaa. Pienemmissä kaupungeissa tuntee voivansa tehdä asioille jotain tai voi edes tuntea ärtymyksensä oikeutetuksi, jos jokin ei suju, mutta suurissa kaupungeissa yhden ihmisen ajatuksilla tai edes olemassaololla ei ole mitään merkitystä.

Kaupungin suuruuden lisäksi pieni olo johtuu myös opinnoista. Kotona Helsingissä tunsin oloni kohtalaisen itsevarmaksi: gradu oli jo valmis, kaikki kurssit suoritettuina, ja niin edelleen. Mutta täällä teen samoja kursseja ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kanssa ja kauhistelen kylmä hiki otsalla tulevia essee-deadlineja. Vanhoilla saavutuksilla ei ole uudessa paikassa mitään merkitystä. Kotona en oikein ota paineita opiskeluista, mutta täällä jostain syystä otan, vaikka asioiden ei pitäisi olla läheskään niin haastavia. Ei kai nyt 7 sivun esseessä voi olla mitään ongelmaa, jos on juuri kirjoittanut 100 sivua gradua? Mutta ympäristön paine vaikuttaa: kun 18-vuotiaat brittifuksit stressailevat esseistään, tarttuu se minuunkin.

Asiat ovat siis hieman eri lailla, kuin mitä odotin. Keskellä kiireistä gradusyksyä ajattelin, että sitten kun pääsen Lontooseen, otan vain rennosti ja istun kahviloissa lukemassa sanomalehtiä ja käyn aika ajoin luennoilla. En ole kuitenkaan ehtinyt tehdä tällaista vielä oikeastaan lainkaan. Olin siis ehkä asettanut omat odotukseni hieman vääränlaisiksi.

Asiat kuitenkin varmasti muuttuvat pian parempaan suuntaan, kun täkäläiseen tyyliin tottuu kunnolla. Eilenkin vietin kaksi tuntia lukien ennakkoartikkeleita luentoa varten, mutta loppujen lopuksi niitä ei edes kuulusteltu mitenkään luennon aikana. Joten ehkä tulevaisuudessa osaan jättää lukematta?

Perjantaina on odototettavissa joka tapauksessa suuri valonpilkahdus, kun pääsen näkemään Manic Street Preachersin Brixton Academyssä. Yritän mennä konserttiin myös huomenna, sillä mielenkiintoinen Mara Carlyle esiintyy tuolloin St. Pancras Parish Churchissa, jonka kellotorni näkyy suoraan huoneeni ikkunasta. Carlyle on tehnyt yhteistyötä Guillemotsin kanssa, ja etenkin kappale Away With These Self-loving Lads (kuultavissa yllä) on mielestäni suoranaista klassikkotasoa. Suurempaa huomiota Carlyle sai täällä viime syksynä, kun hänen kappalettaan käytettiin Ikean mainoksessa:



Yritin varata lippua netin kautta, mutta lipunvälityssivusto ei suostunut toimimaan useidenkaan yritysten jälkeen. Toivottavasti pilettejä saa vielä oveltakin!

Tweet

Lukossa

Viikonloppu huipentui sitten sunnuntaina siihen, että jäin intialaisessa ravintolassa vessan lukkojen taa sisälle. Lukko meni ilmeisesti jotenkin rikki, eikä suostunut enää aukeamaan. En kärsi klaustrofobiasta, mutta tilanne oli silti kovin ahdistava. Ravintolan henkilökunta käytti ensin n. puoli tuntia lukon ronkkimiseen, mutta luovutti sitten ja kutsui paikalle lukkosepän, jonka piti saapua puolen tunnin sisällä.

Kun lukkomestari sitten lopulta ilmestyi n. kolmen vartin odottelun jälkeen ja sai lopulta vielä vartin kestäneen poraus- ja sahausoperaation päätteeksi lukon rikki ja irti, olin viettänyt vessan kopissa jo lähemmäs kaksi tuntia. Olo oli aika heikko ja sekava. En ollut kuitenkaan ehtinyt olla vapaana kuin vasta 5 sekuntia, kun ravintolan omistaja ilmestyi eteeni ja alkoi vaatia minua maksamaan lukkosepän sunnuntaitaksan sekä korvauksen rikki menneestä lukosta. Kieltäydyin oitis, sillä mielestäni ei ole oma vikani, jos lukko ei toimi. Ennemmin minun pitäisi saada korvauksia kärsimyksistä, joita kahden tunnin vessaistunto aiheutti. Kriittinen elementti kiistassa oli se, että olin tullut vessaan suoraan kadulta, enkä tilannut ensin ravintolan puolelta ruokaa, joten en teknisesti ollut ravintolan asiakas. Yritin selittää, että homma toimii yleensä niin, että asiakas voi tulla ensin ravintolaan, käydä vessassa ja vasta sitten istua alas ja tilata.

Omistaja ilmoitti sitten kutsuvansa poliisit paikalle, jos en kerran suostu maksamaan. Vastasin, että ratkaisu sopii minulle, ja jäin kiltisti odottelemaan virkavaltaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Vähän ajan kuluttua ravintoloitsija tuli pyytämään minulta henkilöllisyystodistusta, joten näytin hänelle suomalaista ajokorttiani (ei olisi ehkä pitänyt antaa mitään nähtäväksi). Hän kirjoitti - tai ainakin oli kirjoittavinaan - siitä joitain tietoja ylös, ja sanoi sitten, että voin poistua. Ihmettelin vähän, että emmekö nyt selvitäkään tätä asiaa loppuun asti, mutta omistaja sanoi, että olisimme yhteyksissä myöhemmin.

Saa nähdä, kuuluuko tästä enää mitään. Ravintolalla ei ainakaan ole puhelinnumeroani eikä mitään yhteystietoja. Ehkäpä tapaus on loppuun käsitelty. Toisaalta toivoisin, että jotain tapahtuisi. Mielestäni on aivan törkeää, että joudun ensin kärsimään kaksi tuntia pienessä suljetussa kopissa ja sitten minua vielä aletaan syyttää! Rauhallinen sunnuntaipäivä ainakin meni kokonaan pilalle.

Tweet

Klubi-ilta brittiteinien kanssa

Perjantai-iltana olin aikeissa mennä nukkumaan jo yhdentoista aikoihin. Kesken ilta-bagelin valmistuksen minut kuitenkin kutsuttiin ulos klubille, enkä kehdannut kieltäytyä, sillä yksi tavoitteeni Lontoossa on juuri tehdä spontaaneja asioita.

Illanviettokutsun esittäjinä oli ryhmä brittinuoria, joista yksi opiskelee yliopistolla ja loput viettävät lukionjälkeistä välivuottaan. Kaikki olivat siis luultavasti suunnilleen 18-vuotiaita; teinejä. Vaikka meno oli jo ennen klubille lähtöä kohtalaisen riehakasta, ajattelin että kyseessä olisi hyvä mahdollisuus tutustua paikallisten nuorten illanviettotapoihin. Teiniryhmä myös piti minua kiinnostavana jo lähtökohtaisesti siksi, että olen ulkomaalainen. On kätevää, kun ei itse tarvitse tehdä mitään kummempaa, ja kaikki tulevat silti heittelemään high-fiveja.

Klubi-ilta Camdenin Koko-yökerhossa sujuikin hyvin peribrittiläiseen tapaan. Parinkymmenen minuutin matka Camdeniin käveltiin t-paidoissa, vaikka ilma oli hyytävän kylmä (itse olin porukasta ainoa, jolla oli takki päällä). Perillä tilattiin kalliita oluita muovituopeissa, joita sitten loppuvaiheessa heiteltiin ilmaan keskellä tanssilattiaa. Juomienheittelyperinnettä en kyllä millään ymmärrä: on hyvin ärsyttävää ja masentavaa joutua olutsateen alle (onneksi vältyin osumilta tällä kertaa). Aikaan saatiin myös pientä perusrähinää, joka ei johtanut mihinkään konkreettisempaan, mutta jota sitten puhistiin terassilla. Viimeisenä silauksena ilta päättyi aamuneljältä rähjäiseen kanaravintolaan, josta otettiin mukaan rasvaa tihkuvat, epämääräiset kanaburgerit. Kaikki olennaiset elementit saatiin siis haltuun: meno oli kuin The Streetsin kappaleesta.

Oli omituista hengailla itseään seitsemän vuotta nuorempien kanssa, eikä minulla ole suurta halua toistaa tällaista retkeä enää uudestaan, mutta kokemus oli silti aivan positiivinen. Vaihdon lopussa olisi varmasti harmittanut, jos en olisi ehtinyt kokea palelu-/oluenheittely-/riidanhaastamis-/kanansyömisiltaa aitojen hölmöjen englantilaisten kanssa, joten on hyvä, että tämä on nyt hoidettu alta pois. Klubina Koko oli itse asiassa erittäin hyvä: rakennus on kaunis vanha teatteri ja DJ:t soittivat paljon 2000-luvun indieklassikoita sekä hip hopia.

Tänään olin vaihtariporukan kanssa syntymäpäiväjuhlissa pubissa. Sieltäkin väki jatkoi klubille, mutta tänä viikonloppuna (ja tänä vuonna?) yksi kerta riitti minulle ja lähdin siirtymisvaiheessa kätevästi kotia kohti.

Parina viime päivänä olen tuntenut itse asiassa jopa jonkinlaista koti-ikävää. Kaikki täällä on ollut ihan hauskaa ja mukavaa, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että pitäisi keksiä jotain oikeasti rakentavaa tekemistä, jotta elämä tuntuisi merkitykselliseltä. Olin syksyllä ehtinyt jo niin tottua gradun tekemisen ja töissä käymisen rutiineihin, että runsaasti lisääntynyt vapaa-aika tuntuu jopa hieman turhalta. Tiedän kuitenkin, että tällainen ajattelu on juuri sellaista tylsyyttä, jota kovasti vastustan ja jota kumoamaan ylipäätään saavuin Lontooseen.

Tweet

Esiin sumusta

Olen aina ajatellut, että uusi vuosi lähtee syntymään pikkuhiljaa ilotulitusrakettien savusta. Vuoden alussa taivas on aina iltaisin harmaana hohtavan sumun peitossa, eikä koskaan voi olla aivan varma siitä, millainen vuosi sumun keskeltä alkaa hahmottua. Vasta joskus huhtikuun paikkeilla voi alkaa ajatella, että "Ahaa, tämä on tällainen vuosi". Tammikuussa ei voi vielä sanoa mitään varmaa.

Tällä hetkellä vuodenalkusumu sijaitsee Lontoossa ja toistaiseksi sitä halkovat vain laskeutuvien lentokoneiden voimakkaat valonheittimet sekä pimeydessä kiitävien ambulanssien kimeät pillit. Ensimmäisen Lontoo-viikon perusteella en voi sanoa vielä oikein mitään oikein mistään. Kaikki käytännön asiat alkavat olla jotakuinkin hoidossa: kurssit on valittu, pankkitili avattu, terveysasemalle rekisteröidytty, asuntolan säännöissä kielletty vedenkeitin salakuljetettu huoneeseen, jne. On siis ollut kiireistä, mutta mitään ei ole vielä tapahtunut. En ole tähän mennessä tehnyt vielä mitään sellaista, mitä en tekisi kotona Suomessakin. Viikko on toki vasta lyhyt aika, mutta jos odotan, että jotain (mitä?) tapahtuisi, pitäisi kai itsekin alkaa tekemään jotain (mitä?) eikä vain odotella?

Ensimmäinen luento tänään oli aivan surkea: vanha professori vain luetteli itäeurooppalaisten tiedustelupalveluiden lyhenteitä ja kaikki pointit päättyivät lopulta siihen, että asiasta voi lukea tarkemmin netistä. Toivon mukaan muut kurssit ovat parempia.

Tweet

Ikea, maanpäällinen helvetti

Kun on muuttanut uuteen kotiin, täytyy heti ensimmäisinä päivinä käydä Ikeassa. Tämä on kai jonkinlainen kirjoittamaton sääntö modernin länsimaisen ihmisen elämässä: kohtalo, jota ei voi välttää.

Itse toteutin kohtaloani eilen iltapäivällä Lontoon kaupunginosassa nimeltä Edmonton. Metro- ja bussimatkan päästä löytyi tavallinen, valtava sininen Ikea-laatikko täynnä tavalliseen tapaan hitaasti löntysteleviä lapsiperheitä. Tai siis lapsiperheiden vanhemmat löntystelivät - lapset itse poukkoilivat ja itkivät ja huusivat ja heittelivät jalkapalloja.

OK, Ikeassa ei ole koskaan hauskaa. Tämä minun olisi pitänyt muistaa. Mutta siinä vaiheessa, kun seisoin kassajonossa jo toista tuntia, ei edes tavaratalon kaiuttimista kuulunut Bluetones jaksanut enää piristää. Kaikki kolmekymmentä jonoa olivat tuskastuttavan hitaita, mutta itse satuin juuri siihen, jossa tapahtui vielä jokin yllättävä ongelma, jota selvittämään jouduttiin kutsumaan suurempi pomo. Britit jaksoivat jonottaa melko siististi ehkä 50 minuuttia, kunnes koko homma revähti täydeksi hulinaksi: ensin eräs mies alkoi sättiä avutonta kassahenkilöä, sitten joukkoon liittyi nainen, joka tiedusteli jäätävän kohteliaasti "What's the hold-up, please?" lisäten kassapojan tuskaa entisestään - ja kaiken kukkuraksi eräs nainen kiilasi kärryineen koko jonon ohi, ohitti kassan ja ryntäsi ilmeisesti ulos asti maksamattomat huonekalut mukanaan! Koko ajan tämän kaaoksen taustalla kuului ärsyttävää hälytinääntä, kun jokin portti oli ilmeisesti jäänyt auki. Ne lapset, jotka eivät itkeneet, hortoilivat ympäriinsä vaarallisen tahmaiset, sulavat pehmikset käsissään.

Kyllä: sain totta kai mukaani £1-hintaisen paistinpannun ja olemattoman halpoja aterimia. Koko kokemus oli kuitenkin niin kauhea, väsyttävä ja raastava, että tästedes vannon, etten enää astu jalallanikaan Ikeaan; en Lontoossa, en Suomessa, en Mongoliassa. En vain kykene täyttämään modernin ihmisen velvollisuuttani niin, että nauttisin siitä - tai edes niin, ettei sieluni kärsisi siitä valtavasti. Parempi jättää Ikeat siis tosiuskovaisille.

Sitä paitsi pieni pöytälamppuni on yhä kokoamatta, sillä minulta puuttuu ruuvimeisseli.

Tweet

Beady Eye - The Roller

Beady Eye yllättää taas! Pidän tästä biisistä todella paljon. Bändi kuulostaa hienon rennolta ja Liam on aivan huippukunnossa. Beady Eye on nyt parantanut jokaisella uudella julkaistulla biisillä - odotukset albumia kohtaan ovat nyt jo yllättävän korkealla!

Uusimmassa Q-lehdessä muuten kerrottiin, että Noel on pyytänyt livebändiinsä kitaristiksi The Sand Band -nimisen yhtyeen laulaja-kitaristi David McDonnellia. Kun tällaisia uutisia alkaa pikkuhiljaa tippua, eiköhän voitaisi odottaa, että Noelkin olisi julkaisemassa uutta musiikkia jo piakkoin. Ja Liamhan sanoi äskettäin lehtihaastattelussa, että Noelin soololevy koostuu Dig Out Your Soul -sessioissa nauhoitetuista kappaleista, jotka Noel on "varastanut" Oasikselta ja joiden alkuperäisversioilla Liam on laulanut. Mielenkiintoinen Gallagher-kevät on siis odotettavissa!

Tweet

Keskiyö Lontoossa

Lontooseen palaaminen tuntui jotenkin luontevalta ja tutulta - viime vuoden lyhyestä käynnistä on vasta niin vähän aikaa, että tällä kertaa ei oikeastaan tuntunut siltä kuin saapuisi uuteen paikkaan, vaan siltä että tulisi takaisin vanhaan. Erona on se, että tällä kertaa ei ole kiire. Koska paluu on vasta kuuden kuukauden eikä kuuden päivän kuluttua, ei jokaista hetkeä tarvitse juosta läpi. Tänään aamupäivällä oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun ei ollut yhtään kiire mihinkään: istuin vain keittiössä, join teetä ja luin lehteä.

Blue1 harrasti eilisellä lennolla outoa huumoria. Check-in:issä kysyttiin tavalliseen tapaan, haluaisinko ikkuna- vai käytäväpaikan. Esitin toiveen ikkunapaikasta ja sain lippuni. Koneessa havaitsin, että minut oli laitettu takimmaiseen riviin, jossa ei edes ollut ikkunaa - ja olin joka tapauksessa käytäväpaikalla. Käytäväpaikka osoittautui kuitenkin aivan hyväksi, sillä vieressäni istui melko kookas mies, joka vei osan minunkin istuimestani, joten onneksi minulla oli tilaa kurotella käytävän puolelle. Reilun kolmen tunnin lento tuntui aika ahdistavalta, kun ei kertaakaan nähnyt ulos. Aivan kuin olisi arestissa tai jotain: kolme tuntia paikallaanoloa ilman valoa.

Russell Squaren metroasema ei ollut aivan otollisin paikka kolmen laukun ja yhden pukupussin kanssa retkeilemiselle, sillä asema on niin syvällä maan uumenissa, että portaita on peräti 175 (tästä varoitetaan erikseen kylteissä ja kehotetaan käyttämään portaita vain hätätilassa - muuten suositellaan hissiä). Ahtaassa hississä saatoin vahingossa tökkiä laukuillani muutamaa vierustoveria. Tällainen nolottaa minua aina kovasti. Maan pinnalla taksikuski ei tuntenut Taviton Streetiä, vaan kysyi minulta jopa onkohan sellaista edes olemassa. Pääsimme kuitenkin perille kohtalaisen vähällä kieppumisella.

Ullakkohuoneessa olen lyönyt pääni kattoon jo pari kertaa, ja muutenkin polla on kovilla, sillä minulla ei vielä ole tyynyä, vaan olen joutunut nukkumaan sukilla täytetyn tyynyliinan päällä. Jos huomenna ehtisi johonkin halpiskauppaan tyynyostoksille? Kattokerroksessa asumisessa on myös se huono puoli, että jaetussa kylpyhuoneessa ei mahdu seisomaan selkä suorassa missään kohtaa. Ei niin, että mitään syytä seisomiselle edes olisi: kylppärissä ei ole suihkua, vaan pelkkä amme. En ole vielä aivan keksinyt, miten hiukset pitäisi saada pestyksi tällaisella set-upilla, mutta ehkä kuulen pian jostain erikoistekniikasta.

Talon muut asukkaat taitavat olla vielä joululomillaan: olen eilen ja tänään palloillut täällä aivan yksin. Kurkin hieman keittiön kaappeihin ja niiden sisältöjen perusteella veikkaisin, että asun ainakin aasialaisten ja eteläeurooppalaisten opiskelijoiden kanssa. Omassa kaapissani on tällä hetkellä mysliä, vihreää teetä ja flunssalääkepulveria. Voisikohan joku päätellä niistä, että olen suomalainen?

Huomenna pitäisi valita kurssit. Täällä vaaditaan vaihto-opiskelijoiltakin 30 opintopisteen verran suorituksia. En ole moneen vuoteen tehnyt yhdessä lukukaudessa niin paljon pisteitä! Täällä se tarkoittaa neljää kurssia. Olin pikemminkin valmistautunut tekemään kolme hieman paremmin ja huolellisemmin kuin neljä perussuorituksella, mutta nyt asia täytyy ilmeisesti miettiä uudestaan.

No, mietin sitä huomenna. Paikallisen kirkon mukavan pehmeät kellot soittavat nyt keskiyötä ja sukkatyyny odottaa.

Tweet

This is the one

Joskus 12-16 -vuotiaana olin aivan ehdottoman varma siitä, että vielä jonain päivänä muuttaisin Lontooseen. Olin suunnitellut asian jopa niin valmiiksi, että olin päättänyt, että viimeisenä iltanani Suomessa menisin istumaan kotipaikkakuntani torille ja kuuntelisin The Stone Rosesin kappaleen This Is The One. "I'd like to leave the country for a month of Sundays / Burn the town where I was born" ja niin edelleen. No, nyt on liian kylmä istua yhtään millään torilla, mutta koska Lontoo-suunnitelmat ovat muutenkin hieman realistisemmat ja vaatimattomammat kuin 12-vuotiaana, This Is The Onen kuuntelu omassa kodissa ajaa asian varmasti aivan tarpeeksi hyvin.

Tweet

Vaihtoblogi

Tämä blogi lähtee ensi keskiviikkona vaihtoon. Muutan puoleksi vuodeksi Lontooseen opiskelemaan University College Londonissa, joten blogista tulee siksi aikaa vaihtoblogi. Vaihtoblogille tyypillistä on usein se, että sitä kirjoitetaan isoäidin tai serkkujen mieliksi, jotta he pysyisivät perillä siitä, "mitä se meidän nuori siellä maailmalla nyt oikein tekee". Vaihtoblogi on jo lähtökohdiltaan tavallaan esisensuroitu, sillä sen kirjoittaja ottaa huomioon, että lukijoiden joukossa on hyvin todennäköisesti oma äiti tai ainakin joku, joka kertoo äidille, jos blogissa kirjoitetaan liian hurjista seikkailuista. Niinpä vaihtoblogit väsähtävätkin usein alkuinnostuksen jälkeen vain väkinäisiksi listauksiksi siitä, missä perinteisissä paikallisissa juhlissa on juostu ja mitä eksoottisia matkailukohteita on tullut nähdyksi. "Anteeksi, etten ole nyt kirjoittanut kolmeen viikkoon. Viime kuun alussa kävimme todella mielenkiintoisessa..."

Omasta puolestani lupaan, että tulen jatkamaan aivan tavallisella linjalla - ja toivottavasti jopa paremmallakin. Kun perusarjen kiireet eivät vaihtoaikana paina tavalliseen tapaan, vapautuu blogillekin toivottavasti hieman lisää tilaa. Viimeisen vuoden ajan olen ollut niin tiiviisti kiinni mm. gradun tekemisessä ja töissä käymisessä, että olo ei ole ollut kovin luova eikä mielenkiintoa kirjoittaa blogia ole aina löytynyt. Ainakin itseäni epäsäännöllisempi elämä inspiroi paremmin, ja luulen että hauskaa epäsäännöllisyyttä on Lontoossa odotettavissa.

Lähden siis vaihtoon vasta kuudentena opiskeluvuotenani. Useimmat kaverini kävivät ulkomailla jo kandidaattivaiheen jälkeen, pari vuotta sitten. Graduni on käytännössä jo valmis ja muutkin kurssit ovat suurin piirtein suoritettuina, joten Lontoon-keikka ei tule varsinaisesti hyödyttämään tutkintoani. Opiskelen Lontoossa UCL:n laitoksella nimeltä School of Slavonic and East European Studies, jonne omalla tiedekunnallani on suora vaihtopaikka. Slaavit ja Itä-Eurooppa eivät ole ehkä aivan ominta juttuani, mutta huippuyliopiston kurssit mistä tahansa aiheesta ovat varmasti hyvin järjestettyjä ja laajasti opettavaisia. Varsinaisten kurssien lisäksi tavoitteeni vaihdon aikana on saada paljon uusia kokemuksia ja ehkä keksiä jotain, mitä voisin sitten haluta tehdä Suomeen palattuani ja valmistuttuani. No, ei mennä nyt kuitenkaan vielä niin pitkälle...

Aion tietysti käydä myös paljon keikoilla. Liput on hankittu jo ainakin pariin konserttiin: Manic Street Preachers esiintyy tammikuussa Brixton Academyssä ja Elbow maaliskuussa O2-areenassa. Toivottavasti pääsen siis kertomaan mielenkiintoisista musajutuista muiden jännittävien Lontoo-tarinoiden ohella. Haluaisin myös päästä katsomaan paljon stand-upia - siitäkin on Lontoossa luultavasti laaja tarjonta.

Ai niin, lopuksi vielä: tulen Lontoossa asumaan UCL:n asuntolassa Bloomsburyssä. Viime vuosina en ole tottunut jakamaan keittiötä tai suihkua muiden ihmisten kanssa, joten asuntolaelämä tulee varmasti olemaan kasvattava kokemus. Oma huone asuntolassa on pieni koppero, johon mahtuu juuri ja juuri sänky, pöytä ja tuoli. Alue on kuitenkin aivan mahtava: tästä voit nähdä kotikatuni Googlen Streetview'ssä!

Toivotan siis kaikille oikein hyvää uutta vuotta! Kirjoitan varmasti vielä ennen lähtöäkin, mutta haluan jo tässä vaiheessa kiittää kaikkia ihmisiä, jotka ovat lukeneet tätä blogia tämän(kin) vuoden aikana. Erityiskiitokset vielä niille, jotka ovat kommentoineet tekstejä: keskustelu on ollut paikoin erittäin aktiivista ja mukavan kärkästäkin.

Tweet

Ruumiinosamusiikkia

Joulunpyhistä on yllättäen tullut todellinen uuden musiikin sesonkin. Eilen saatiin Gorillazilta 15 biisin mittainen kokonaan uusi levy The Fall ja tänään uudet videot Beady Eye'lta ja Elbow'lta. Gorillazista ehkä enemmän myöhemmin - levyyn täytyy perehtyä vielä hieman tarkemmin ennen kuin siitä voi sanoa mitään täysin varmaa. Ruumiinosabändien uusista biiseistä voi kuitenkin tehdä jo nopeampiakin johtopäätöksiä:



Beady Eyen uusi Four Letter Word parantaa aiemmin syksyllä julkaistusta Bring The Lightista todella paljon. Four Letter Wordissä on jopa ripaus Definitely Maybe -aikojen nopeaa ja aggressiivista Oasista, hieman Bring It On Downin tai Headshrinkerin tyyliin. Liam kuulostaa tässä aivan erinomaiselta, koko bändi soittaa tiukasti ja melodia ei ole liian suoraviivainen niin kuin Bring The Lightissa. Mielenkiintoista nähdä krediitit joskus tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä voisin veikata, että Four Letter Word on Gemin sävellys ja sanoitus?



Silmästä siirrytään kyynärpäähän. Elbow'n edellinen levy, vuoden 2008 The Seldom Seen Kid oli lähes täydellinen albumi, joten odotukset uuden materiaalin suhteen ovat korkealla. Maaliskuussa ilmestyvältä build a rocket boysilta (levyn nimi tulee kuulemma kirjoittaa kokonaan pienellä?!) saadaan ensimmäisenä maistiaisena Lippy Kids. Elbow näyttää jatkavan The Seldom Seen Kidin erinomaisella linjalla: itse pidän aivan erityisesti siitä, miten bändi osaa sovittaa kappaleensa näin yksinkertaisen kuuloisiksi. Elbow tekee parhaimmillaan kuin klassista musiikkia pop-muodossa: jokaisella soittimella on oma selkeä roolinsa ja jokainen soittaja osaa antaa hillitysti tilaa toisille, jotta kokonaisuus kuulostaa mahdollisimman hyvältä. Onneksi Elbow ei näytä yrittävän väkisin toistaa One Day Like This -hitin kaavaa: Lippy Kidsiä on vaikea kuvitella TV:n futisohjelman maalikimaran taustamusiikiksi. Jopa video on mukavan vähäeleinen: on kiehtovaa katsella, miten pienistä asioista Elbow rakentaa tällaisia tunnelmia.

Tweet

Hauskaa joulua!

Rauhallista ja hilpeää joulua kaikille! Jokavuotisiin jouluperinteisiini kuuluu täyttää jääkaapistani yksi kokonainen hylly hyvillä limsoilla. Tässä tämän vuoden asetelma (olen ehtinyt jo avata pari, joten siksi etualalla on hieman väljää).

Joulupukki on tänä vuonna Kuumassa linjassa jotenkin jäisen oloinen - vai onko vaivaannuttavia hiljaisuuksia ollut aina näin paljon? Ohjelman pukki taisi vaihtua jokunen vuosi sitten? Tämä nykyinen ei ole mitenkään kovin taitava lasten kanssa keskustelija.

Tweet

Vuoden biisit 2010

Tässä omasta mielestäni vuoden 10 parasta kappaletta. Lista voisi olla pitempikin, mutta 10 joukkoon mahtuvat juuri ne, joita olen kuunnellut kaikkein eniten.



Beach House - Zebra En vieläkään osaa aina olla sekoittamatta Beach Housea Best Coastiin (jonka Boyfriend oli myös yksi tämän vuoden hyvistä kappaleista), mutta Zebra on kappale, jota ei voi sekoittaa mihinkään muuhun. Unenomainen, jopa hieman joululaulumainen tunnelma ja omaperäinen sanoitus mustavalkoisesta hevosesta toimivat erinomaisesti.



Manic Street Preachers - Some Kind Of Nothingness Tämä ei ole kovin rohkea tai kokeileva kappale, mutta kukaan ei tee tällaisia paremmin kuin Manics. Englannin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa esitetty versio on jopa albumiversiota parempi, sillä alkuperäisessä mukana oleva Ian McCulloch on James Dean Bradfieldin duettokumppanina hieman turha. Muutenkin Manicsin esiintyminen kyseisessä ohjelmassa oli yksi syksyn Suurista Tapauksista: toiset pitivät sitä vihonviimeisenä osoituksena Manicsin sielun katoamisesta, kun taas toisten mielestä se oli hauskan absurdi temppu.



The National - Conversation 16 High Violet -levyltä voisi nostaa vuoden parhaiden biisien joukkoon lähes minkä tahansa yksittäisen raidan, mutta oma suosikkini on ollut Conversation 16. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeisessä säkeistössä mukaan iskevät hitaat sellot ovat hieno silaus tähän humoristisen synkkään kappaleeseen.



The Notorious XX - Juicy-R "You never thought that hip hop could take it this far", räppäsi Notorious B.I.G. jo alkuperäisessä Juicyssään, ja hip hop otti jälleen kerran yhden hyvin jännittävän askeleen tässä Biggietä ja The XX:ää yhdistelevässä mash-upissa. VCR:n yksinkertaisen rullaava riffi sopii Biggien euforisen räpin taustalle täydellisesti. Syksyn pimeissä aamuissa tämän biisin kuunteleminen antoi toivoa helposta ja hauskasta tulevaisuudesta.



The Drums - Let's Go Surfing Saattaa olla, että tämä kappale oli vuoden 2010 Young Folks: puhkisoitettu ylisöpö indie-hitti vihellyksineen ja kesäisine tunnelmineen. Hype-pölyn laskeuduttua on kuitekin selvää, että Let's Go Surfing on törkeän yksinkertainen ja juuri siksi niin hieno pop-kappale. The Drumsin hieman puuduttavalla albumilla oli muitakin todella hyviä yksittäisiä biisejä, mutta juuri Let's Go Surfing määrittelee vuoden 2010 kaikista tarkimmin.



Blur - Fool's Day Uusi Blur-kappale oli aina riski: mitä, jos bändi pilaisi vanhan maineensa julkaisemalla 7 vuoden tauon jälkeen jotain turhanpäiväistä roskaa? Onneksi huoli oli turha, sillä Damon Albarn voi nykyisin julkaista lähes mitä tahansa lähes millä nimellä tahansa ja tulos on aina taatun laadukas. Fool's Day sopi täydellisesti maalis-huhtikuun vaihteen harmaanvihreisiin kevätpäiviin ja oli hyvä tiivistys siitä, miten toimiva Blur-biisi rakentuu: näppärän yksinkertainen laulumelodia Damonilta ja oikealla tavalla väärältä kuulostava kitarasoolo Graham Coxonilta. Tätä lisää ensi vuonna?



Gorillaz - Doncamatic Alkuun tämä kappale kuulosti liian epä-gorillazmaiselta (jos nyt ylipäätään on koskaan ollut mahdollista määritellä, mikä olisi 'gorillazmaista'), mutta paljastui pian täysosumaksi. Daley vaikuttaa hienolta uudelta laulajakyvyltä ja kappaleen melodia kurottelee hienosti erilaisiin suuntiin.



Gorillaz - On Melancholy Hill Maailmassa ei koskaan ole liikaa biisejä, joissa lauletaan manaateista eli merilehmistä. Tai oikeammin niitä on ehkä nytkin vasta yksi. Seuraavilla manaattibiisellä tulee olemaan kovat paikat, jos ne pyrkivät parantamaan tästä.



Steve Mason - Boys Outside Yksinkertainen on usein kauneinta. Tässä reseptinä on surumielinen melodia, Steve Masonin poikamainen ääni ja hillitty sovitus. YouTubesta ei löytynyt varsinaista albumiversiota, joka on ehkä piirun verran tätä liveä parempi, sillä se sisältää kitaran lisäksi vielä tyylikkään vähäeleisen pianon. Nyt joulukuun pimeydessä tämä kappale kuulostaa hyvin erilaiselta kuin heinäkuisissa helleilloissa, mutta kumpaankin ajankohtaan se sopii aivan loistavasti.

Taavet Kelle - Death At A Summer Camp Tätä kappaletta ei valitettavasti löydy YouTubesta, mutta sen voi kuunnella MySpacesta. Pidän tässä etenkin hauskan mielikuvituksekkaasta tuotannosta sekä hieman radioheadmaisen synkeästä tunnelmasta. Myös kappaleen taustatarina on melko ainutlaatuinen: artisti oli vuoden 2009 Glastonburyn festivaaleilla, kun uutinen Michael Jacksonin kuolemasta saavutti festarit ja muutti koko juhlan atmosfääriä erikoisella tavalla. Uusien kykyjen löytäminen MySpacesta on useimmiten käytännössä aivan mahdotonta, mutta onneksi positiivisia poikkeuksiakin voi sattua eteen!

Tweet

Lupaus

Olen aikoja sitten luvannut itselleni, että annan katusoittajille rahaa vain, jos he soittavat Beatlesia tai Oasista (OK, myös jos he soittavat esim. Suedea, mutta sitä ei kukaan katusoittaja ainakaan Suomessa koskaan soita). En enää muista, mikä tämän lupauksen idea oikein oli - ehkä se, että kun aivan kaikille hyville katusoittajille ei kuitenkaan pysty rahaa antamaan, niin täytyy tehdä jonkinlaista esikarsintaa. Kai tässä myös kannustetaan katusoittajia huomaamaan, että esim. Beatlesia soittamalla saa hattuun enemmän kolikoita kuin vaikkapa Metallicaa soittamalla (vaikka tietenkin muiden kuuntelijoiden / rahanantajien palaute saattaa osoittaa toisin).

Tänään lupauksen pitäminen ei tuottanut kovin hyviä tuloksia. Kävelin Aleksanterinkatua pitkin. Ensimmäisessä kulmassa oli n. viiden lukiolaistytön kuoro, joka lauloi moniäänisesti ja aivan kauniisti Sylvian joululaulua. En kuitenkaan voinut antaa heille kolikkoa, sillä Sylvian joululaulua ei ole säveltänyt Gallagher tai Lennon/McCartney. Pari poikkikatua pidemmällä epävireistä sähkökitaraa rämpytti mies, joka lauloi kamalalla äänellä juuri ja juuri tunnistettavasti Wonderwallia. Lupaus oli kuitenkin pakko pitää ja heittää hänelle pari lanttia.

Tweet

Vuoden levyt 2010

Vaikka pidänkin useista eri musiikin lajeista, kaikkein eniten minua miellyttää Brittein saarilta tuleva kitaramusiikki. Vuosi 2010 ei ollut tuolle genrelle mitenkään erinomainen: enemmistö vanhoista suuruuksista piti tänä vuonna taukoa julkaisuissa, eikä tilalle löytynyt juurikaan varteenotettavia uusia tulokkaita.

Brittien panoksen ollessa vaisu kitararockissa tätä vuotta hallitsivat yhdysvaltalaiset bändit: The National, Arcade Fire, Band of Horses, Midlake, The Drums ja muut. Syystä tai toisesta Amerikan-versio ei kosketa minua samalla tavalla: esimerkiksi Arcade Fire on mielestäni selvästi vuosikymmenen yliarvostetuin yhtye, jolla on pari aivan OK-tasoista kappaletta, mutta jonka osakseen saama hype on aivan ylimitoitettua.

Koska en siis omasta vajavaisuudestani johtuen pysty täysin uppoutumaan esimerkiksi juuri Arcade Fireen, en voi tänä vuonna väittää Vuoden levyt -listani edes yrittävän olla objektiivinen. Myös brittisuosikeistani missasin tänä vuonna lähes kokonaan esimerkiksi Paul Wellerin tuoreimman kehutun levyn, joten en osaa sanoa, kuuluisiko se parhaiden listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole kuunnellut sitä tarpeeksi.

Tänä vuonna lista on siis hyvin tiivis eikä yritäkään kattaa kaikkia vuoden parhaita levyjä. Listalla ovat vain minulle itselleni tärkeimmät levyt tältä vuodelta; sellaiset levyt, joita kuuntelin paljon ja joilla oli minulle aivan oikeaa merkitystä. Tässä siis vuoden 2010 kuusi omasta mielestäni parasta albumia satunnaisessa järjestyksessä:

Massive Attack - Heligoland Massive Attack julkaisee levyjä niin harvoin, että jokaisen ilmestyminen on aina auringonpimennystäkin suurempi tapaus ja uuteen levyyn ladataan aina valtavat odotukset. Heligoland ei ole klassikko, mutta se on albumi, jolla ei ole yhtään heikkoa kappaletta ja joka toimii kokonaisuutena alusta loppuun saakka. Bändin ulkopuoliset vierailijat, kuten Guy Garvey ja usean kappaleen säveltämiseen osallistunut Damon Albarn laajentavat palettia mukavasti, ja vakio-massiiviin kuuluva Horace Andy kuulostaa omaan tapaansa täysin ainutlaatuiselta. Kohokohdat: Saturday Come Slow, Pray For Rain, Splitting The Atom, Girl I Love You, Flat Of The Blade. SPOTIFY

Gorillaz - Plastic Beach Gorillazin kolmas albumi jatkoi siitä, mihin viiden vuoden takainen Demon Days pääsi, ja vei sarjakuvabändin koko ideaa yhä monipuolisempaan suuntaan. Vierailijat Mark E. Smithistä Mos Defiin ja Bobby Womackista Snoop Doggiin loistivat omalla osaamisellaan, mutta levyn koskettavimmat hetket olivat silti ne, joissa hulina siirrettiin syrjään ja joissa Damon Albarn sai omaa tilaa. Epätasaisuudestaan huolimatta Plastic Beach sisältää sen verran todella korkeita huippuja, että se tulee kestämään kuuntelua vielä seuraavinakin vuosina. Ja Tapaninpäivänä saamme kuulla, ehtiikö Gorillaz ylittää itsensä tänä vuonna vielä toistamiseen, kun bändin Yhdysvaltain-kiertueella tänä syksynä nauhoitettu levy julkaistaan netissä. Kohokohdat: On Melancholy Hill, Superfast Jellyfish, Rhinestone Eyes, Welcome To The World of The Plastic Beach, Empire Ants, Stylo, Broken. SPOTIFY

The National - High Violet Vaikka amerikkalainen indierock ei jostain syystä uppoa minuun aivan täysillä, The Nationalin High Violet on silti kiistämättä vuoden paras rock-levy. Sävellysten taso on tällä albumilla korkeinta mahdollista luokkaa, eikä sellaista käy kiistäminen. Jos saisin vaihtaa High Violetissa pari asiaa, toivoisin, että Matt Berninger laulaisi hieman selkeämmin ja että levyn tuotanto ei olisi niin tunkkaisen tiivistä. High Violetilla on niin hienoja melodioita ja yllättäviä sanoituksia, että ne ansaitsisivat päästä esille vielä paremmin. Toki ymmärrän, että vanhoille faneille The Nationalin viehätys perustuu juuri Berningerin tummaan baritoniin ja muhkean täyteläisiin soundeihin. Itseäni hieman häiritsee se, että levyltä on aika ajoin vaikea erottaa esim. jousia tai pianoa toisistaan, sillä ne jotenkin kumoavat paikoin toisensa tai jäävät rumpujen alle - mutta itse biisit ovat niin hyviä, että eipä se paljon haittaa. Kohokohdat: Anyone's Ghost, Terrible Love, Bloodbuzz Ohio, Runaway, Conversation 16. SPOTIFY

The Notorious XX Jos olisi aivan pakko valita, tämä olisi ykkössuosikkilevyni tältä vuodelta. Hieman noloa, että suosikki on yhdistelmä kahta jo aiemmin julkaistua, mutta tämä Notorious B.I.G.:n räppejä The XX:n yönviileisiin kuiskailuihin sekoittava mixtape on ideana todella hieno ja toteutukseltaan erinomaisen huolellisesti tehty. The XX sopii yllättäen Biggien taustalle jopa paremmin kuin alkuperäisten biisien soul- yms. sampleista koostetut biitit. Biggie tuo ujoon XX:n röyhkeän karismaattista rehentelyä ja XX:n minimalismi puolestaan korostaa Biggien herkempiä puolia. Yhdistelmät on toteutettu niin näkemyksekkäästi, että kontrastit tuovat toisilleen lisäarvoa ja avaavat kuulijalle uusia maailmoja. Esimerkiksi Juicy-R (siis yhdistelmä Biggien Juicy'a ja XX:n VCR:ää) rullaa niin hyvin, että se ylittää kummankin alkuperäisen biisin ja nousee jaloilleen aivan omana itsenään. Mash-upeissa on aina mukana tietynlainen yllättävään oivallukseen perustuva huumoriaspekti, ja onhan Biggien ja XX:n yhdistelmä totta kai omalla tavallaan vitsikäskin, mutta ennen kaikkea se on todella tunnelmallinen, toimiva ja napakka moderni albumi. Kohokohdat: Juicy-R, Dead Wrong Intro, Islands Is The Limit, One More Chance For A Heart To Skip A Beat, Everyday Shelter, The Curious Incident Of Big Poppa In The Nighttime. EI SPOTIFYSSA, MUTTA TÄSTÄ VOI LADATA KOKO LEVYN

Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man Manic Street Preachersin kymmenes studioalbumi ei tarjoa mitään kovin uutta, enemmänkin se vain kierrättää parin vuoden takaista Send Away The Tigersia, joka itsessään kierrätti 14 vuoden takaista Everything Must Go'ta. Silti juuri tämä mahdollisimman helppotajuinen, suureellinen ja melodiantäyteinen Manics on suosikkityylini bändin kaikista erilaisista versioista. Viiden ensimmäisen kappaleen perusteella Postcards From A Young Man olisi Manics-klassikko, mutta puolen välin tienoilla taso hieman notkahtaa. Pari täytebiisiä olisi ollut varaa jättää poiskin. Joka tapauksessa etenkin James Dean Bradfieldin laulu ja kitaransoitto lämmittävät aina sen verran, että Postcards on ollut omassa iPodissani yksi syksyn kuunnelluimmista. Kohokohdat: Some Kind Of Nothingness, Hazelton Avenue, All We Make Is Entertainment, Postcards From A Young Man, (It's Not War) Just The End Of Love, The Descent (Pages 1 & 2). SPOTIFY

Steve Mason - Boys Outside Steve Mason on ehtinyt monenlaista. Mm. hurmata kriitikot The Beta Bandissa 1990-luvun lopussa, julkaista soolomateriaalia nimillä King Biscuit Time ja Black Affair sekä kadota teille tietymättömille jätettyään ensin jälkeensä pelottavan kirjeen. Kaikkien seikkailujen jälkeen Mason on kuitenkin nyt sellaisessa kunnossa, että hän uskaltaa ensimmäistä kertaa julkaista musiikkia täysin omalla nimellään ja ilman mitään ylimääräisiä krumeluureja. Sekä Beta Bandissa että King Biscuit Timessa hienot biisit kärsivät toisinaan joko vähän liian rennosta toteutuksesta tai tarpeettomasta kieli-poskessa -asenteesta. Boys Outside on kuitenkin vakava ja tyylikäs levy täynnä taidokkaasti kirjoitettuja, vivahteikkaasti tulkittuja ja huolella viimeisteltyjä elektro-sävyisiä pop-kappaleita. Masonin ainutlaatuinen, helposti falsettiin karkaava ääni ja lakoninen tulkinta antavat biiseille hyvin omaperäisiä sävyjä ja ex-Sugababes -tuottaja Richard X tuo peliin kiiltelevän viileitä soundeja. Myös jo Masonin aiemmista töistä tuttu, hieman hip hopin mieleen tuova rennosti rullaava rytmikkyys on yhä tallella. Boys Outside on kuin hieman vähemmän angstinen, mutta silti yhtä tumma ja pelottava jatko-osa Thom Yorken muutaman vuoden takaiselle The Eraser -levylle. Levyn kappaleista Lost And Foundissa on synkkää trip hop -estetiikkaa, I Let Her In on pakahduttavan surumielinen ja vähäeleinen balladi, ja The Letter voisi mahtipontisuudessaan sopia jopa Coldplayn levyille, jos Coldplay osaisi tehdä oikeasti dramaattisia kappaleita. Nimibiisi Boys Outside on oma suosikkini: samanaikaisesti sekä lempeän lohduttava että alistuneen turhautunut. Kohokohdat: Boys Outside, Lost And Found, Understand My Heart, I Let Her In, The Letter, All Come Down. SPOTIFY

Tweet

Beady Eye -spoileri

Tässä videossa on n. puolen minuutin pätkät kaikista Beady Eyen tulevan levyn kappaleista (ja parista bonus-biisistä / B-puolesta). Jos haluat säilyttää jännityksen helmikuuhun asti, älä klikkaa play'tä!

Biisit ovat järjestyksessä:

1. Four Letter Word
2. Millionaire
3. The Roller
4. Beatles And Stones
5. Wind Up Dream
6. Bring The Light
7. For Anyone
8. Kill For A Dream
9. Standing On The Edge Of The Noise
10. Wigwam
11. Three Ring Circus
12. Beat Goes On
13. The Morning Son
14. Man Of Misery (bonuskappale, kuultu aiemmin Liamin Pretty Green -sivuilla)
15. Sons Of The Stage (bonuskappale, Bring The Light -singlen B-puoli)

Mielestäni levy vaikuttaa tällaisen pikakurkkauksen perusteella oikeastaan aika hyvältä. Pelkäämääni baaribluesrockia on vähemmän kuin odotin: levyllä on enemmän Beatlesia kuin Stonesia. Liamin ääni kuulostaa hyvältä ja kappaleissa on jopa aivan Oasis-tasoisia melodioita, jotka eivät kalpene vertailussa Noelin viimeaikaisiin tuotoksiin. Beady Eye voi sittenkin siis yllättää positiivisesti!

Tweet

Netti mukaan?

Harhaillessani viime aikoina Espoon pilkkopimeissä aamuissa olen usein miettinyt, että olisi hyvä saada internet-yhteys taskuun mukaan. Hyvät älypuhelimet maksavat useita satoja (melkein edullisen tietokoneen verran!), mutta joinain aamuina olisi korvaamattoman arvokasta päästä katselemaan esimerkiksi Reittiopasta tien päällä.

Vanha Nokia e65:ni täyttää ensi vuonna jo neljä vuotta, joten pian olisi luultavasti aika vaihtaa uuteen. Nokiaan en taida enää tarttua, ja vaikka iPhonen Safari-verkkoselain on huipputoimiva, haluan silti pitää musiikkini erillisellä iPodilla, joten tuntuisi hölmöltä kulkea kaksi Applea taskussa. Olenkin harkinnut vahvimmin jotain Android-laitetta, esimerkiksi HTC Desire Z:aa, jossa on kätevä fyysinen QWERTY-näppäimistö kosketusnäytön lisäksi.

Onko kellään lukijoista mahdollisesti kommentteja älypuhelimista? Haluaisin erityisesti kuulla nettitoiminnoista käytännössä, verkkojen kattavuudesta sekä akkujen kestosta. Olen lueskellut Androidsuomi-sivustoa ja se onkin erittäin informatiivinen, mutta haluaisin kuulla myös vähän puolueettomampia mielipiteitä Androideista ja muistakin.

Tweet

Teitä en arvosta - osa 1

Tällainen postaus on pitänyt tehdä jo monesti aiemminkin, mutta aiheet eivät koskaan pysy mielessä tarpeeksi pitkään. Aloitetaan siis nyt muutamalla esimerkillä ja jatketaan joskus myöhemmin.

Siis asioita, joita en arvosta:

• ihmiset, joiden olohuonetta hallitsee vitriini, jossa säilytetään matkoilta tuotuja erikoisia viinapulloja tai koriste-esineitä
• ihmiset, joiden kirjahyllyissä on ainoastaan tietosanakirjasarja, yksi Ilkka Remes ja yksi horoskooppikirja, tms.
• ihmiset, jotka odottavat pysäkillä bussia vaikka kuinka kauan, mutta alkavat kaivaa matkalippuaan hitaasti esille laukustaan vasta sitten, kun bussi saapuu pysäkille
• ihmiset, jotka kävelevät eri suuntaan kuin mihin katsovat - on todella vaikeaa väistää tällaisia tonttuja ruuhkaisilla paikoilla!
• ihmiset, jotka aivan yllättäen pysähtyvät paikoilleen keskelle kulkuväyliä
• ihmiset, jotka pysähtyvät paikoilleen heti liukuportaiden päähän päästyään

Tweet

Taksikeikka

Syksyn ensimmäinen taksikeikka tuli vasta tänään. Olen ollut koko ajan täysin valmistautunut siihen, että vielä jonain aamuna eksyn jonnekin Espoon siimekseen keskellä bussienvaihto-operaatiota ja myöhästyn koululta, jos en ota taksia.

Tänään vika oli sekä omassa itsessä että järkyttävissä liikenneolosuhteissa. Onneksi edes löysin pirssin! Päivän palkasta n. viidesosa kuluikin sitten kyytiin, mutta hiljaisen Volvon nahkainen takapenkki tuntui kyllä erinomaisen mukavalta kahden sulavasta lumesta höyryävän, täpötäyden aamuruuhkabussin jälkeen.

Muuta: Seminaarissa ei taaskaan eilen tullut mitään yletöntä höykytystä. Nyt on viikko aikaa vielä kohennella pari juttua ja sitten palauttaa gradu esitarkastukseen! Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että aivan varmasti vielä joskus valmistun. Tunnelmat ovat ainakin toistaiseksi hyvät.

Muuta muuta: Beady Eye on ilmoittanut, että bändin helmikuussa ilmestyvän ensimmäisen levyn nimi on Different Gear, Still Speeding. Nimi ja kansi ainakin ovat hyvin epä-oasismaisia ja varsinkin kannessa on jopa yllättävää huumoria. Levyn nimi on tietysti kannanotto siihen, että kyseessä on käytännössä ex-Oasis, vain hieman eri "vaihteella". Kappalelistassa on mm. biisi nimeltä Beatles And Stones, josta voi luultavasti päätellä aika pitkälti levyn tyylin. Bring The Light -single ei saanut ainakaan minua innostumaan, mutta joihinkin se taisi upota oikein hyvinkin. Annetaan siis Beady Eyelle vielä mahdollisuus varsinaisen pitkän albumin kanssa.

Tweet

Mykkä puhelin

Koko syksyn puhelin soi päivässä keskimäärin 3 kertaa, kun eri kouluissa tarvittiin opettajansijaista. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että joka päivä soitettiin ja kysyttiin jonnekin.

Mutta nyt viikkoon kukaan ei ole soittanut. Alan olla jo vähän ihmeissäni. Mistä puhelimen mykkyys johtuu? Yhtäkkinen stoppi vaikuttaa epäilyttävältä.

Stressi on tosin siinä suhteessa turhaa, että gradunkirjoituskiireiltäni en edes ole ehtinyt kahteen viikkoon sijaiseksi minnekään. Seminaarityön deadline on kuitenkin huomenna ja sen jälkeen toivoisin taas saavani mahdollisimman paljon soittoja ennen joulua. Toivottavasti mykkyys ei jatku enää kovin paljon pidempään.

Muuta:

Väliaikatietoja lehdenjakajan joulukalenterista: ensimmäisen päivän suklaa ei mennyt kaupaksi. Tosin ensimmäisenä päivänä ei ole koskaan aiemminkaan napannut. Ehkä kalenteri tulee huomatuksi ensi yönä.

Oma joulukalenterini vaikuttaa ensimmäisen luukun perusteella menestykseltä: talon oveksi naamioitua luukkua oli hauska avata ja sisältönä oli tyylikäs, kuusenkoristeeksi sopiva suklainen joulupallo kimaltelevan keltaisessa metallipaperikääreessä. Itse suklaa oli perusjoulukalenterisuklaata, mutta sinällään aivan sopivaa. Lehdenjakajalla on siinä mielessä paremmat oltavat, että hänen kalenteriaan varten on varattu Maraboun Twist-pussi, joka sisältää mm. Toblerone-palasia.

Facebookissa eräs tuttavani iloitsi pähkinä- ja purukumijoulukalenteristaan. Hänellä ei ole suklaakalenteria siksi, että hän on karkkilakossa. Ei siinä mitään, mutta hän kertoi olleensa karkkilakossa vuoden verran! Huh! Tuollaiseen tarvitaan jo jättimäiset määrät luonteenlujuutta.

Tweet

Joulukalenteri löydetty

Tämän vuoden joulukalenteriksi valikoitui Rohan-merkkinen, talon muotoinen kalenteri. Boksi näyttää mukavan erikoiselta ja sisältää päälle liimatun suomenkielisen tarran mukaan "erilaisia suklaakuvioita, -kolikoita ja herkullisia marmeladeja". Etenkin marmeladit kuulostavat jännittäviltä!

Tweet

Bernard Butler

Kylmiin iltoihin tarvitsee lämmintä musiikkia. Esimerkiksi Bernard Butleria. Butlerista puhuttaessa käsitellään yleensä Sueden kahta ensimmäistä levyä, jotka tietysti ovat kivenkovia klassikkoalbumeita, mutta myös hänen kaksi soololevyään ovat kovatasoisia ja omassa tyylilajissaan lähes täydellisiä.

Vuonna 1998 ilmestyneellä People Move Onilla ja seuraavan vuoden Friends & Loversilla aiemmin kitaranerona tunnettu Butler astui ensimmäistä ja toistaiseksi myös ainoaa kertaa laulumikrofonin eteen. Hänen pehmeä ja melko ohut äänensä tietysti kalpenee aiempien laulajakumppaneiden Brett Andersonin ja David McAlmontin vahvojen keuhkojen vieressä, mutta se sopii juuri mainiosti sellaiseen kappalemateriaaliin, jota Butlerin soololevyt sisälsivät. People Move On ja Friends & Lovers jakautuvat enimmäkseen tasaisesti akustisiin, hieman Nick Drake -vaikutteisiin folk-tyylisiin näppäilybiiseihin ja puhtain sähkökitarasoundein soitettuihin, 60-luvun soul-balladeista esikuvansa hakeviin sävellyksiin. Näiden seassa on myös muutama philspectormaisen massiivisin äänivallein toteutettu suureellinen Brittipop-kappale, joissa kitarat pauhaavat ja viulut vellovat.

Kuvailun perusteella Butlerin soolomateriaali ei siis kuulosta mitenkään kovin omaperäiseltä, eikä se sellaista edes pyri olemaan. Sävellykset ovat kuitenkin erinomaisen taitavasti hiottuja ja sovituksissa on paljon hienoja yksityiskohtia. Äärimmäisen hyvin toteutettujen pastissien parissa hankkimaansa taitoa Butler hyödynsikin menestyksekäästi Duffyn hittidebyytin tuottajana pari vuotta takaperin. Kuitenkin se, mikä Duffyn kanssa vaikutti ehkä hieman varman päälle laskelmoidulta, on vielä näillä Butlerin soololevyillä aitoa ja vapautunutta.

Kumpikin Bernard Butlerin soololevyistä löytyy Spotifystä. Kokosin omat suosikkini molemmilta yhteen 11 kappaleen mittaiseen Spotify-soittolistaan, jonka voi kuunnella tästä. Lista sisältää seuraavat kappaleet:

• Stay - Butlerin ensimmäinen soolosingle. Kappale alkaa hyvin vähäeleisesti mukavan epävireisen pianoriffin johdattelemana ja päättyy kaoottisesti vinkuviin ja vonkuviin kitarasooloihin. Butlerin pehmeä ääni kuulostaa tässä todella kauniilta.
• A Change Of Heart - Klassinen keskitempoinen 1990-luvun Brittipop-kappale. Tämän voisi kuvitella vaikka Oasiksen Be Here Now -levylle. Alkupuolen kitarat kuulostavat mielestäni kesäisiltä lokeilta. Lopussa tulee hieman John Lennonin How Do You Sleep? -kappaleesta muistuttavia venytteleviä viuluja.
• Woman I Know - Eräs Butlerin sooloalbumien erikoisuuksista olivat hyvin pitkät, 7-8 minuuttiset kappaleet. People Move Onilta tällaisia löytyy jopa kaksi. Butlerin käsissä pitkätkään kappaleet eivät kuulosta tylsiltä, vaan sovitukset on rakennettu kuulijan mielenkiintoa ylläpitäviksi siten, että koko ajan tapahtuu jotain uutta. Tämän kappaleen laulumelodiassa on häivähdys blues-sävyjä.
• No Easy Way Out - Tässä on tyylikkäästi soitettuja akustisia kitaroita ja kauniita pianokoristeita. No Easy Way Out voisi sopia vaikka Coldplayn levyille.
• Everyone I Know Is Falling Apart - Pidän aina kappaleista, joiden ensimmäisessä rivissä lauletaan heti koko kappaleen nimi. Tämä on hyvin vähäeleinen ja ehkä hieman surumielinen biisi. Pehmeästi suhahtelevat rummut ovat tyylikkäät.
• Not Alone - People Move On -levyn toinen single on ilmeinen Spector-pastissi, mutta ylpeästi toteutettu sellainen. Loppupuolta kohti tunnelma on suorastaan riemukas.
• People Move On - Teknisesti paremman laulajan laulamana tämä kappale ei olisi ehkä näin mielenkiintoinen. Butler on lähellä taitojensa ylärajoja, mutta kuulostaa juuri siksi hyvältä. Kappaleen sovitus on hyvin rauhallinen ja hienolla tavalla varovainen. Kertosäkeeseen tultaessa volyymia ei vedetäkään kovemmalle perinteiseen tapaan, vaan jopa hieman hiljennytään.
• You Must Go On - Butlerin toistaiseksi viimeiseksi soolosingleksi jäänyt You Must Go On muistuttaa reippaalta tyyliltään Not Alonea. Muistan kuuleeni tämän Radio Mafialta pelatessani jalkapalloa vehreällä ruohokentällä. Hyviä hetkiä.
• Precious - Tässä kappaleessa on aika omaperäinen tunnelma. Mielestäni se kuulostaa jollain tapaa hieman vihaiselta, mutta jotenkin tehokkaan pidättelevällä tyylillä. Pienieleisesti alkava kappale päättyy mahtipontisiin kitarasooloihin.
• Has Your Mind Got Away? - Friends & Lovers -albumin pitkä kappale. Tämä on jo avoimemmin äkäinen, mutta onko suuttumus kohdistettu ex-bändikaveri Brett Andersoniin vai jopa Tony Blairiin? Viestissä saattaa olla poliittisiakin ulottuvuuksia.
• I'm Tired - Kaunis ja nimensä mukaisesti raukean oloinen lopetus People Move Onille ja tälle soittolistalle. Kuumaa teetä kuppiin, suklaata lähettyville ja lämpimän peiton alle.

BONUS: Soolovuosiensa aikana Bernard Butler kirjoitti sellaisen määrän mainioita kappaleita, että niitä riitti albumien lisäksi myös singlejen B-puoliksi. Tässä n. 30 -megatavuisessa paketissa (Rapidshare) on 4 nykyisin vaikeasti saatavilla olevaa BB-B-puolta, Butlerin ja Edwyn Collinsin huippuhyvä yhteisbiisi Message For Jojo sekä Friends & Loversin japanilaispainokselta löytyvä bonuskappale 70 Miles.

Tweet

Mikä joulukalenteri tänä vuonna?

Joulukuu alkaa jo ensi viikolla, joten pian pitäisi myös löytää tämän vuoden joulukalenteri. Olen viime vuosina kokeillut kaikki kalenterit Kinderistä Hariboon ja vaikka mihin. Superjännittävät ja eksoottiset vaihtoehdot alkavat olla jo käyty läpi. Pitäisiköhän tänä vuonna hankkia vain ihan tavallinen peruskalenteri, jonka suklaa maistuu klassiselta joulukalenterisuklaalta (ohuelta, hieman imelältä)?

Tai olisiko parempi luopua suklaakalenterista kokonaan ja ostaa esim. teekalenteri tai partiolaisia tukeva kuvakalenteri? Tai ehkä yrittää vielä surffailla eBay läpi ja katsoa, jos sieltä löytyisi jotain todella outoa ja erikoista?

Olisiko kenellekään mitään hyviä vinkkejä?

Ensi viikolla myös Hesarin jakaja saa taas ovikalenterin. Ensimmäinen jakajakalenteri toissa vuonna oli loppujen lopuksi suuri menestys, mutta viime vuonna yöllinen postihenkilö nappasi suklaita vain todella harvoin. Toivottavasti tänä vuonna saan ruokituksi lehdenjakajan joka yö!

Tweet

Gorillaz

Aivan kuin jo siinä ei olisi ollut tarpeeksi, että Gorillaz julkaisi maaliskuun alussa yhden vuoden kovimmista albumeista, bändi on vain nostanut rimaa edelleen loppuvuodesta.



Ensinnäkin uusi single Doncamatic on aivan huippu...



... ja sen lisäksi tämä The XX -cover on yllättävä ja tyylikäs.

Mitäköhän seuraavaksi? Ilmeisesti kokonaan iPadilla nauhoitettu levy?

Tweet

Viikon viitonen

Edellisestä Viikon viitosesta on taas aikaa jo vaikka kuinka kauan, joten ehkä sarjan nimeä pitäisi vaihtaa Satunnaiseksi viitoseksi? Joka tapauksessa, tässä Spotify-listana 5 erinomaista kappaletta.

The Raveonettes - I Wanna Be Adored Tanskan ykkösbändi (kisa tästä tittelistä ei kyllä ole kovin haasteellinen) versioi The Stone Rosesin klassikkoalbumin avausbiisiä osana kenkämerkki Dr. Martensin juhlavuoden promokampanjaa. Sharin ja Sune ovat tavoittaneet yllättävän uskollisesti alkuperäisen tunnelman ja lisäävät siihen juuri sopivasti tuttua Raveonettes-surinaa. Kitarakuviot eivät ole aivan John Squiren sulavuuden tasolla, mutta kaiken kaikkiaan tämä on erittäin laadukas cover biisistä, jota kovin moni ei uskaltaisi edes yrittää versioida.

Morrissey - The Last Of The Famous International Playboys Vaikka Morrissey tosiaan taitaa olla k***pää useista typeristä haastatteluista päätellen, on ehkä parempi vain keskittyä miehen musiikkiin ja unohtaa esittäjän kyseenalaiset mielipiteet. Tämä kappale julkaistiin singlenä lähes 21 vuotta sitten ja tätä kuunnellessa voi aistia, että Morrisseylla oli ainakin vielä tuolloin hauskaa ja helppoa. Uudemmissa kappaleissaan Morrissey kuulostaa yhä erinomaiselta, mutta ehkä hieman epätoivoiselta ja turhautuneelta, kun taas tässä hän vaikuttaa hilpeältä ja vapautuneelta. Myös kappaleen rummut kumisevat komeasti.

The Jam - Start! (Single Version) Tämä kappale on rakennettu ihastuttavan yksinkertaisista aineksista. Hyvin toteutettuna tavallinen kitara-rummut-basso -kolmikkokin voi kuulostaa monipuoliselta. Alun alkujaan kähveltämällä haltuun otettu kitarariffikin on vuosien saatossa ehtinyt jo muodostua vähintään yhtä paljon The Jamin kuin Beatlesin omaksi.

Elbow - Leaders Of The Free World Odottelen jo korvat syyhyten Elbow'n ensi vuonna julkaistavaa viidettä albumia. Edellistä levyä, täydellisen upaa The Seldom Seen Kidiä, hallitsivat täyteläisen romanttiset kappaleet, mutta sitä edeltävällä Leaders Of The Free Worldillä oli myös pari hieman aggressiivisempaa kappaletta - kuten tämä nimibiisi. Sanoitus alkaa olla nyt jo hieman liian 2003:a, mutta kokonaistunnelma on yhä erinomaisen toimiva.

Prefab Sprout - Wild Horses Tälle kappaleelle olisi pitänyt tehdä oma Viikon viitonen -lista jo kesällä - en tajua, miten olen voinut unohtaa tästä kertomisen näin pitkäksi aikaa, vaikka olen kuunnellut tätä säännöllisesti. Ennen kesää en ollut kuullut Prefab Sproutista enempää kuin yhtyeen nimen, mutta nyt tiedän myös, että yhtyeellä on huippukappaleita. Wild Horses on hyvin omaperäinen ja vaikeasti määriteltävä kappale: vaikea sanoa, mitä tyylilajia se oikein edustaa. Kai se on jonkinlaista sinisilmä-R'N'B:tä, mutta omituisen vähäeleisellä ja hieman surumielisellä tavalla. Soundeiltaan se kuulostaa mukavasti vanhahtavalta, mutta silti kovin ajattomalta. Jos tästä Viikon viitosesta kuuntelee vain yhden biisin, sen pitää olla tämä!

//

Lisäksi haluaisin muistuttaa kaikkia, että marraskuun pimeys on mitä parhainta aikaa kuunnella The Cardigansin albumia Long Gone Before Daylight. Olisin halunnut laittaa tästä jonkin kappaleen Viikon viitoseen, mutta levy on niin kokonainen paketti, että se vaatii kaikkien kappaleiden kuuntelemista järjestyksessä.

Tweet

The Trip

Viime viikolla olin lataamassa vasta ensimmäistä jaksoa BBC:n uudesta komediasarjasta The Trip, mutta nyt olen ehtinyt nähdä jo kaikki kolme tähän mennessä esitettyä osaa ja voin jo sanoakin sarjasta jotain.

Ja sanon, että The Trip on hieno. Se edustaa hyvin vaativaa komedian lajityyppiä: sarjan tempo on melko hidas, suuri osa käsikirjoituksesta on improvisoitua ja yleistunnelma on viritetty hyvin ohuelle rajalle hauskan ja surumielisen väliin. Tällainen ei voisi onnistua ilman A-luokan näyttelijöitä, mutta Steve Coogan esittämässä Steve Coogania ja Rob Brydon esittämässä Rob Brydonia takaavat lopputuloksen toimivuuden.

Jos komedioista Seinfeld on klassinen Pepsi, joka maistuu aina, ja 30 Rock vaikkapa raikas Peroni, joka on herkullista mutta saatavuudeltaan rajattua, The Trip on ennemmin laadukas sherry. Siihen pitää ensin hieman totutella, ja se ei silti sovi kaikille. Sen hienous on pienissä vivahteissa, eikä sitä voi ahmia kiireessä.

The Trip muistuttaa ehkä hieman muutaman vuoden takaista hittielokuvaa Sideways. Sidewaysissa kaksi keski-ikäistä miestä tekivät viiniretken Kaliforniassa ja The Tripissä kaksi keski-ikäistä miestä tekevät ravintolaretken Pohjois-Englannin maaseudulla. Rauhallisesti etenevissä jaksoissa on huippukauniita maalaismaisemia ja myös mielenkiintoista historiallista faktatietoa paikallisista erikoisuuksista. Suurimman osan aikaa kuitenkin kuvataan Coogania ja Brydonia syömässä hienoja ruokia hienoissa ravintoloissa ja käymässä sekä hauskoja että ahdistavia keskusteluja toistensa kanssa.

Sarjan jokainen osa on tähän mennessä ollut edellistä parempi - mielenkiintoista nähdä, mihin The Trip vielä huipentuu. Ensimmäinen jakso on nähtävissä YouTubessa, loput löytyvät torrenteista ja aivan googlaamallakin.

Tweet

Heikoilla jäillä

Marraskuun pimeydessä täytyy yrittää elää rauhallisesti. Päiviin pitää suhtautua varovaisesti - kuin kävelisi koko ajan heikoilla jäillä. Täytyy olla hyvin tarkkaavainen, ettei kaamosmasennus pääse iskemään: se täytyy nujertaa heti alkuunsa jo ensimmäisten merkkien hiipiessä kohti.

On tärkeää yrittää pysyä kaiken aikaa hyvillä mielin. Esimerkiksi lähteä pois kirjastosta juuri siinä vaiheessa, kun on saanut luettua jonkin hyödyllisen artikkelin tai kirjoitettua sivun tai pari. Ennen, kuin katoaa turhien artikkelien keskelle tai jämähtää kirjoittaessa johonkin esteeseen.

Olen nyt myös käyttänyt Valkee-korvakirkasvaloja parin viikon ajan. Ne tuntuvat tehoavan samalla tavalla kuin perinteinen kirkasvalolamppu. Oikeasti kirkkaassa valossa on hauskempi istuskella, mutta Valkeet ovat tehokkaammat, sillä ne voi napsaista korviin vaikka siksi aikaa, kun laittaa aamulla teen kiehumaan. 12 minuuttia päivässä riittää. Itse "kuulokkeet" ovat hieman hankalasti muotoillut ja ne eivät pysy korvissa, jos liikkuu kovasti samaan aikaan. Esimerkiksi kävellessä ne tuppaavat tippumaan. Myös korvanappien johto on hieman liian lyhyt: se ei aivan ylety esim. takin taskusta korviin asti. Voin silti suositella Valkeeta jokaiselle, joka on kokenut saavansa apua kaamosalakuloon kirkasvalolampusta. Ja kirkasvalolamppua ylipäätään suosittelisin aivan kaikille.

Marraskuussa täytyy hankkia piristystä pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, että Fazerin Joulusuklaata on taas saatavilla tai siitä, että Alan Partridge on tehnyt paluun uudessa nettisarjassa, josta julkaistaan uusi osa aina perjantaisin. Viime viikon jakso on tässä:



Steve Coogan on pääosassa myös BBC:n uudessa komediasarjassa The Trip, jossa Coogan ja Rob Brydon esittävät fiktiivisiä versioita itsestään ja kiertelevät Englannin maaseutua ravintolakriitikoina. Laitoin sarjan ensimmäisen jakson juuri latautumaan torrentista. Coogan on yleensä hyvä aivan kaikessa, missä ikinä esiintyykin.

kuva Flickr-käyttäjältä Ross Mackenzie

Tweet

Beady Eye huomenna!

Vielä viikonloppuna Beady Eyen singlejulkaisu oli vasta spekulaatioasteella, mutta yllättäen uutta musiikkia päästäänkin kuulemaan jo huomenna keskiviikkona.

Single Bring The Light on ladattavissa veloituksetta huomenna klo 12 Suomen aikaa alkaen bändin nettisivuilta.

Jännittävää!
___________________________________________________

10.11.: Biisi on aika pitkälti juuri sellainen, kuin Liamilta odottikin: yksinkertainen ja retro. Ihan mukavan energisesti soitettu, Liamin ääni on hyvässä kunnossa ja piano sekä naistaustalaulajat kuulostavat juuri oikeanlaisilta. Ei tietenkään mitään maailmoja mullistavaa eikä ehkä kovin mielenkiintoista.

Tweet

Jopa Pulp

Nyt suurin piirtein kaikki ovat tehneet comebackin. Siis kaikki 1990-luvun Brittipop-suuruudet. The Verve ennätti ensin jo vuonna 2007 ja ehti sitten hajotakin vielä uudelleen; Blurin vuoro oli viime vuonna ja tänä keväänä Suede palasi yhteen. Joukosta puuttui siis enää... Pulp. Tänään tämäkin puute korjautui, kun yhtye ilmoitti kasaavansa klassisen kokoonpanonsa ainakin parille festivaalikeikalle ensi kesänä.

Pulp on yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeitäni. Bändi vaihtoi tyyliään enemmän tai vähemmän joka albumilla ja onnistui aina tekemään komeita levykokonaisuuksia. Jarvis Cocker oli 1990-luvulle mitä Morrissey oli 1980-luvulle ja Different Class on yhä edelleen pyhä objekti kaikille hieman syrjityille ja syrjääntyneille nuorille.

Kyllähän tällaisen yhtyeen täytyykin siis tehdä comeback... vai täytyykö todella? Vanhojen suosikkiyhtyeiden paluut ovat aina ikävän kaksiteräisiä miekkoja. Toisaalta olisi upeaa päästä näkemään Pulp livenä ja olisihan sekin hienoa, jos bändi nauhoittaisi vaikka uuden levynkin... mutta toisaalta keikoista on vaarassa tulla vain keski-ikää lähestyvien ysärinostalgisoijien massakaraoketilaisuuksia ja saattaisihan uusi levykin olla täyttä roskaa.

Kuten Sueden keväisestä Albert Hall -konsertista kirjoitin: suosikkibändin paluu tuntuu totta kai hyvältä, mutta sillä ei oikein ole mitään laajempaa merkitystä. Kuten Suede, myös Pulp antoi alkuperäisen uransa aikana minulle ja kaikille muille faneille niin paljon hienoja hetkiä, että sen pitäisi riittää aivan hyvin. Ehkä tämä kuulostaa vähän tylsältä - totta kai hyviä hetkiä pitäisi saada lisää. Mutta uudet hyvät hetket kuitenkin vain vertautuisivat vanhoihin hyviin hetkiin, eikä mikään, mitä joutuu vertaamaan johonkin, voi koskaan olla niin hyvää, kuin se, mihin sitä verrataan.

Pulpin paluu ei siis liikuta aivan niin paljon, kuin sen ehkä pitäisi. Jos bändin nyt pääsisi näkemään, niin olisihan se mukavaa - mutta aivan riittävän mukavaa on vaikkapa laittaa kokoelma-DVD soittimeen ja nauttia esimerkiksi näistä videoista:









(Pakko vielä sanoa, että viimeaikaiset bändien comebackit ovat tuntuneet siinäkin mielessä vähän vaisuilta, että useimmat bändeistä eivät olleet edes kunnolla hajonneet. Suede vain lopetti levyttämisen ja keikkailemisen, Pulp ilmoitti aikanaan jäävänsä tauolle ja myös Blur ikään kuin sihahti loppuun. Oasis sentään hajosi oikein kunnolla ja rehellisesti typerään riitaan!)

Koska ilmeisesti suurin osa virallisista Pulp-videoista on poistettu YouTubesta ja muutkin videosaitit näyttävät vähän mitä sattuu, tässä on n. tunnin mittainen Pulp-soittolista Spotifyssa.

Tweet

Beady Eye -single jo tässä kuussa?

Nettilevykauppa Recordstore.co.uk:n sivuilla oli hetken aikaa tieto, jonka mukaan Beady Eyen ensimmäinen single Bring The Light ilmestyisi 22.11. ja sisältäisi nimibiisin lisäksi B-puolen Sons Of Stage. Julkaisijaksi oli sivuilla nimetty "Beady Eye Records". Hetken kuluttua kaikki informaatio kuitenkin poistui Recordstroren sivuilta ja tällä hetkellä haulla "beady eye" ei löydy mitään.

Tuskinpa single siis vielä aivan pian ilmestyy, mutta ainakaan se ei voi kovin kaukana olla! Kansikuva näyttää erittäin tyylikkäältä - todella Beatles-vaikutteiselta totta kai. Odotellessa voidaan arvuutella vaikkapa sitä, onko B-puoli Sons Of Stage cover-versio 1990-luvun alun brittibändi World Of Twistin kappaleesta Sons Of The Stage.

Beady Eyen nettisivut avattiin eilen.

Tweet

Harder, faster, scooter

Huomasin äsken kylpyvettä laskiessani ja smoothie-marjoja sulattaessani, että jogurtti oli päässyt loppumaan. Ilman jogurttia ei smoothie eikä varsinkaan smoothie / kylpy -kombinaatio onnistu! Kello oli jo varttia vaille yhdeksän ja kaupat siis jo melkein sulkemassa. Kävellen en olisi ehtinyt - ja polkupyörästäni oli ketjut rempallaan. Täytyi siis keksiä jotain uutta ja ovelaa.

Muistin, että taloyhtiön pyöräkellarissa oli joukko lasten potkulautoja, jotka eivät tietenkään olisi lukittuina. Kävin siis sosialisoimassa yhden niistä kauppareissua varten ja ehdin oikein mainiosti. Pimeitä marraskuisia katuja pitkin on paljon hauskempi potkutella kuin kävellä, eikä kiirekään oikein tuntunut kiireeltä, kun kyyti oli niin hauskaa.

Voin antaa kaikille kauppamatkansa potkulaudalla tekeville vielä sellaisen vinkin, että takaisin tullessa kauppakassia kannattaa roikottaa tukijalan puolella. Potkujalan puolella ollessaan pakaasit heiluvat hieman liian viuhasti.

Paikallisen marketin kassapojalla oli muuten huomattavan laajentuneet pupillit. Ehkä juuri ennen sulkemisaikaa oli jo vähän ehditty rentoutua?

Tweet