Hyviä heinäkuussa

Viime aikoina olen nauttinut mm. seuraavista asioista:

Pastanjauhantaa-blogin pizzataikinaresepti. Itse tehty pizza on aina maailman parasta, mutta hyvää taikinareseptiä on vaikea löytää. Tämä on kuitenkin aivan täydellinen: helposti ohueksi kaulittava ja rapean maukkaaksi paistuva. Pidän myös siitä, että reseptin ohjeet ovat hyvin yksityiskohtaiset, joten hieman suurpiirteisemmällekään kokille ei jää mitään epäselväksi. Tämä on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen pizzaresepti!

Pysytään ruoka-aiheessa. Sinuhe-jälkiuuniruisleipäpalat ovat poikkeuksellisen aidon makuisia; intensiivisen rukiisia, mutta silti jopa aavistuksen verran makeita. Lisukkeekseen ne eivät tarvitse muuta kuin voita (oikeaa voita) tai pestoa - yksinkertaiset ja selkeät maut tukevat toisiaan.

Jälkiruokapuolelta on hehkutettava Kotijäätelöä eli Jäätelöautoa. Ehkä Jäätelöauto-innostus on vähän 90-lukulainen juttu, mutta konsepti on edelleen todella toimiva. Omalla kotikadullani jäätelöauto pysähtyy juuri ulko-oveni eteen kerran kahdessa viikossa - mikäs sen kätevämpää (tosin kaksi viikkoa on liian pitkä väli)! Koska jäätelöauton ideassa tärkeintä on ehkä helppous, olisi luultavaa olettaa, etteivät firman jäätelöt pärjää tavallisista kaupoista saataville merkeille, mutta itse asiassa monet jäätelöauton jäätelöt ovat aivan huippuhyviä. Omat suosikkini ovat klassinen Sandwich ja katu-uskottavasti nimetty Smack. Hyvä puoli jäätelöauton jäätelöissä on myös se, että koska ne myydään suurissa pakkauksissa, niitä ei ehkä arvosta samalla tavalla, kuin muita jäätelöitä, eikä turhaan säästele niitä. Jos pakastimessa on vaikkapa Classicia tai Totallya, niitä ei jotenkin kehtaa syödä montaa päivässä, mutta Smackia voi vetää vaikka kuinka paljon. Mikään ei ole parempaa, kuin pitää rannalla makoilusta pieni tauko, käydä sisällä lisäämässä aurinkovoidetta ja napata mukaansa virkistävä Smack paluumatkaa varten!

Ja viimeinen syömiseen liittyvä, maininnan ansaitseva asia tällä kertaa: omatekoinen jäätee. Jäätee on parhaimmillaan yksi virkistävimmistä ja nautinnollisimmista juomista, jopa aivan Pepsin tasoa. Oikein hyvää jääteetä ei kuitenkaan saa kovin usein (mielestäni valmiista jääteistä parasta on Liptonin, mutta sitä ei tällä hetkellä myydä Suomessa. Esim. Nestlét ovat jotenkin ylimakeita.). On siis paras tehdä jääteensä itse. Tässä helppo ohje oikein virkistävään jääteehen (1 litran annos):

• purista kannun pohjalle mehut kahdesta limestä
• kaada päälle reilu määrä sokeria (oman maun mukaan - vinkkinä kuitenkin, että sokeria tarvitaan enemmän kuin ensin voisi luulla)
• laita kannun reunalle roikkumaan kaksi pussia hyvää teetä (esim. Twiningsin Prince of Wales on tähän tarkoitukseen sopivan vahvaa ja silti pehmeää)
• keitä 1 litra vettä esim. vedenkeittimessä, kaada se kannuun (lasisessa kannussa on tässä vaiheessa ehkä hyvä pitää jotain metallista instrumenttia, ettei lasi halkea)
• sekoita kunnolla, puristele teepusseista kaikki mahdollinen maku, anna jäähtyä (tässä kestää melko pitkään), laita jääkaappiin
• muutaman tunnin jälkeen jäätee on valmis tarjottavaksi runsaan määrän jäitä ja lime- tai sitruunalohkojen kanssa

Aivan loppuun vielä kesäinen musiikkivinkki. Olen tällä viikolla saanut lainata Portugalissa lomailevan ystäväni autoa - ja autoilussahan on tärkeintä tietysti autoilumusiikki (ei niinkään esim. perille pääseminen). Supergrassin viimevuotinen Diamond Hoo Ha Men (Spotify) on osoittautunut huippuhyväksi ajelulevyksi: siinä on melko reippaita ja nopeatempoisia kappaleita, joissa on paljon tarttuvia koukkuja ja sopivasti ratinnaputtelua aiheuttavia kohtia, mutta se ei ole niin intensiivisen kunnianhimoinen levy, etteikö sitä jaksaisi kuunnella yhden matkan aikana parikin kertaa alusta loppuun. En tiedä, miksi unohdin laittaa Diamon Hoo Ha Menin viime vuoden parhaiden levyjen listalle (kai olin vain väsynyt kirjoittamaan), mutta se ansaitsee ehdottomasti paikan sillä. Itse asiassa se on koko Supergrassin uran toiseksi paras levy. Myös viime syksyn Nosturin-keikka kaivertaa edelleen lämpimän hymyn kasvoille.

Nauttikaa kesästä! Minä lähden rannalle Muumi-kirjan, limsatölkin ja Smackin kanssa!

Tweet

Hämmentäviä kuvia

Kuvan otus ei ole suomalainen eläkeläinen Mallorcalla, vaan hylje. Hylkeessä on jotenkin paljon enemmän järkeä näin pystysuunnassa.

Tällainen kala on kai aivan oikeasti olemassa. Se näyttää helteessä sulaneelta serkulta.

Tajusin vasta tänään, että Beckin Odelayn kannessa esiintyvä estehyppääjä onkin itse asiassa koira, eikä heinäpaali. Tavallaan tämä paljastus tekee levynkannesta tylsemmän, mutta toisaalta myös ehkä oudomman. Pellolla loikkiva heinäpaali olisikin ehkä ollut liian itsestäänselvää erikoisuudentavoittelua Beckiltä.

Tweet

Kesäasioita

En ole koskaan aiemmin kokenut itseäni ns. kesäihmiseksi (tiedän; ärsyttävä termi). Olen aina ajatellut pitäväni enemmän syksystä tai keväästä. Tänä vuonna olen kuitenkin saanut nauttia kesästä optimaaliolosuhteissa ja täten alkanut innostua siitä enemmän kuin aiemmin.

Mielestäni tulen aina kesäisin jotenkin paremman näköiseksi. Hiukseni vaalenevat auringossa ja kasvojeni kalpeus puolestaan vähenee. Peilikuva näyttää kesällä aivan erilaiselta kuin vuoden pimeänä aikana.

Tänä viikonloppuna olen löytänyt uuden harrastuksen: iltauinnit. Asun noin 50 metrin päässä meren rannasta ja loikoilen ahkerasti hiekalla aina kuin suinkin vain mahdollista, mutta en ole vielä aiemmin tajunnut käydä uimassa myös iltaisin, kun aurinko on jo ohittanut kotirantani. Iltauintipyrähdys on todella loistava konsepti: ranta on täysin autio, hiekka viileää, meri tyyni - ja lokitkin iltanokosilla ennen yön huutokonserttikiertueitaan. Tänään melko pilvisenä iltana vesi tuntui ensialkuun järkyttävän kylmältä, mutta siihen tottuu hyvin pian, kunhan vain pysyy liikkeessä. Viileän pulahduksen jälkeinen kohokohta on kotona odottava lämmin suihku, jonka alle pääseminen saa aikaan todella euforisen tunteen. Iltauinnin jälkeen yö tuntuu taas täysin uudelta päivältä.

Rufus Wainwrightin Going To A Town on ensimmäisen kahden ja puolen minuuttinsa aikana täydellinen ajelubiisi yöllisille automatkoille, mutta sen viimeinen minuutti on hieman tyhjähkö.

Parikymmenvuotisen vertailun ja pohdinnan jälkeen olen päätynyt siihen tulokseen, että Haribo on makeismerkeistä paras. Haribolla ei ole valikoimissaan oikeastaan yhtään heikkoa tuotetta, vaan suuri määrä aivan erinomaisia karkkeja: Tropi-Frutti- ja Jungalo-pussit, Piratosit, tutit, kirsikat, kolapullot sekä tietysti nallekarkit - kaikki yksinkertaisesti loistavia. Haribon pakkauksetkin ovat jotenkin silmää miellyttävän tyylikkäitä, niissä on hieman vanhojen aikojen värikkyyttä ja hohtoa. Se, että pidän Hariboa parhaana, johtuu tietenkin siitä, että pidän kovasti hedelmäkarkeista ja viinikumeista, ja Haribon valikoimista pääosa on juuri tämäntyylisiä namuja. Kovin haastaja Haribolle tälmän hetken karkkirintamalla on ehdottomasti Fazerin Tutti Frutti Choco, mutta sen heikkous on siinä, että se on niin mieto mättöpussi, että se on pakko syödä kerralla loppuun, mikä taas saattaa aiheuttaa heikon olon. Haribot ovat sekä maultaan että koostumukseltaan niin intensiivisiä, että niitä ei voi yhdellä kertaa nauttia niin suurta määrää. Haribon omituisuus on siinä, että sen karkit on sijoitettu kaupassa erikseen muista, omiin telineisiinsä usein lähelle kassoja. Haribolla ei siis ole näkyvyyttä varsinaisella karkkihyllyllä, joten siksi sitä unohtuu usein hankkia. Kehotankin kaikkia pitämään silmänsä ja suunsa auki Hariboa varten!

Michael Jackson on siksi suurempi legenda kuin Elvis, että hänen musiikkinsa tullee kuulostamaan aina ajattomalta. Elviksen liittyessä tuonpuoleiseen karatekerhoon vuonna 1977 hänen pari vuosikymmentä aiemmin julkaisemansa levytykset olivat jo täysin vanhentuneita, rockin evoluution edettyä mm. jo psykedeliaan, progeen, hard rockiin ja jopa punkiin. Vaikka Elvis olikin elämää suurempi persoona, hänen musiikkinsa oli jo hänen omana elinaikanaan jäänyt jollain tapaa kuriositeetiksi. Michael Jacksonin 1980-luvun huippukauden levyt puolestaan kuulostavat vielä 25 vuotta myöhemminkin täysin tuoreilta, koska populaarimusiikki ei enää tämän neljännesvuosisadan aikana ole hypännyt eteenpäin niin valtavin harppauksin. Itse asiassa Jacksonin teokset toimivat tänäkin päivänä täysin suorana esikuvina mm. Justin Timberlakelle ja muille nykyhetken pop-musiikin edelläkävijöille. Koska Jacksonin musiikki ei ole vanhentunut toistaiseksi pätkääkään, on käytännössä varmaa, että se ei koskaan tulekaan vanhentumaan. Siksi Jackson on merkittävämpi kuin Elvis.

Tweet

MJTV

Kansainvälinen MTV näyttää ilmeisesti tällä hetkellä pelkkää Michael Jacksonia. Valitettavasti MTV Finland ei tee samoin, vaan ohjelmisto on tänäänkin samaa reality-roskaa. MTV on oikeastaan koko olemassaolonsa velkaa Jacksonille ja tämän 1980-luvun legendaarisen uraauurtaville musiikkivideoille, joten on pelkästään oikein, että kanava kunnioittaisi tähden poismenoa.

Michael Jackson oli tietysti täysin todellisuudesta vieraantunut sekopää, mutta toisaalta juuri se oli hänessä hienoa. Hän ei todellakaan elänyt tavallisessa maailmassa, vaan aivan omassa universumissaan. Jackson ei oikein ollut tumma eikä vaalea, ei mies eikä nainen, ei nuori eikä vanha. Näin hän oikeastaan rikkoi perinteisen rajoittavan jaottelun, vaikkakin tietysti hyvin hämmentävällä ja kyseenalaisella tavalla.

Kylmä totuus on, että Jackson kuitenkin kuoli juuri oikealla hetkellä. Nyt hän tulee muistetuksi ennen kaikkea musiikkinsa, eikä henkilökohtaisten skandaaliensa vuoksi. Loppuvuodelle suunnitellut 50 comeback-konserttia tuskin olisivat parantaneet tilannetta, sillä ilmeisesti Jacksonin sopimukseen kuului, ettei hänen olisi tarvinnut esiintyä pitempään kuin 13 minuuttia per show. Nyt ilmaan jäi vain puhdas idea siitä, että hän olisi tehnyt menestyksekkään paluun lavoille, ja ehkä koko asia onkin parhaimmillaan vain ideana.

Oletteko muuten ikinä olleet klubilla tai kotibileissä, joissa esim. Thriller tai Billie Jean eivät olisi saaneet kaikkia paikallaolijoita hymyilemään ja tanssimaan? Juuri tämä on paras ja tärkein perintö, jonka Jackson voi jättää.

Oikeastaan myös muuttumalla 1990-luvun aikana muoviseksi mies/nais/Peter Pan -kyhäelmäksi Jackson suojeli ja syväjäädytti 1970-80 -lukujen klassikkonsa: vanhoissa kappaleissa esiintyi aivan toinen henkilö, kuin myöhempien aikojen Jackson, joten nuo legendaariset levyt myös säilyvät erillisenä kokonaisuutena, jota ei edes tarvitse yhdistää myöhempään Jackson-saagaan. Ehkä Paul McCartneykin saisi tänä päivänä eri tavalla arvostusta, jos hän olisi hankkinut itselleen uuden naaman The Beatlesin lopettamisen ja Wingsin aloittamisen välillä?

Loppuun vielä loistava pätkä Flight Of The Conchordsista:

"-- Michael Jackson's 'Off The Wall'."

"Yeah! Whoa... I say! He's crazy... off the planet! Isn't he gonna freeze himself?"

Muuta: Englannin varmasti kovamaineisin festivaali, Glastonbury järjestetään jälleen tänä viikonloppuna. Tällä kertaa pääesiintyjinä ovat Bruce Springsteen, Neil Young ja Blur, joiden lisäksi viikonlopun aikana esiintyy valtava joukko myös muita kiinnostavia artisteja. Glastonburyn tapahtumia voi seurata reaaliajassa vaikkapa Guardianin tarjoaman Twitter-kokoelman kautta. (Twitter-feediä seuratakseen ei tarvitse itse olla rekisteröitynyt Twitter-käyttäjä.)

edit klo 13:30 - Suomenkin MTV:llä on ilmeisesti joku herännyt ja saanut aikaan ainakin pieniä muutoksia normaaliin ohjelmavirtaan: viimeisen tunnin aikana on näytetty jo pari Michael Jacksonin musiikkivideota.

Tweet

Roikkuvat oksat

Kävellessäni äsken kotikatuani ja puikkelehtiessani roikkuvien puunoksien alta, muistin erään asian monen vuoden takaa.

Ensimmäistä kotipolkuani, jonka päässä asuin liki 20 vuoden ajan, reunusti pitkä rivi koristepensaita. Aina kotiin tullessani ajattelin, että pensaiden polulle kurottautuvat lehtevät oksat olisivat ihmisten käsiä - ihmisten, jotka olisivat kerääntyneet polun varteen heittääkseen kanssani ylävitosen, kun olisin kuuluisa rocktähti ja palaamassa kotiin ensimmäiseltä loppuunmyydyltä maailmankiertueeltani.

Ajattelin sitä oikeasti todella usein. Joskus koulusta kotiin tullessani jopa aivan kirjaimellisesti heitin high fiveja pensaan oksien kanssa. Olin täysin varma siitä, että vielä jonain päivänä ne olisivat hurraavan väkijoukon ojentamia käsiä.

Tweet

Summer Sounds '09

Juhannuksen kunniaksi on aika julkistaa uusi soittolista, Summer Sounds '09. Olen yrittänyt koota tälle listalle tuoreita, raikkaita ja rytmikkäitä kappaleita kesäpäivien iloksi. Suurin osa listan kappaleista on tältä vuodelta ja suurimmassa osassa laulajana on nainen. Melko monessa on myös vahvoja elektronisia sävyjä.

Summer Sounds '09:n voi ladata tästä. Kannattaa ladata lista kokonaisuudessaan, sillä se on suunniteltu toimivaksi juuri omassa järjestyksessään. En huijaa, kun sanon, että tässä on kaikki musiikki, jota tarvitset kesällä 2009!

Lista sisältää seuraavat kappaleet:

01 Yeah Yeah Yeahs - Zero Tällä kappaleella on hyvä aloittaa kesä! "Shake it like a ladder to the sun!", laulaa Karen O tässä energisen auvoisassa biisissä. Kertosäkeen yllättävä yksittäinen mollisointu tuo nokkelaa varjoa muuten niin aurinkoiseen menoon.

02 Jack Peñate - Tonight's Today Tämän vuoden yllättävin uudistuja on lontoolainen ex-"Kate Nashin miesversio" Jack Peñate. Vale-cockney-sävyt on nyt heitetty historian romukoppaan ja herra Peñate palaa pelikentälle sielukkaalla ja sykkivällä kappaleella, joka kertoo siitä, miten yö muuttuu helposti päiväksi ja täten sopii täydellisesti myös Suomen kesään.

03 Lily Allen - The Fear Muutama päivä sitten huomasin osaavani tämän biisin sanat ulkoa, vaikken ollut mitenkään erityisesti edes kiinnittänyt niihin huomiota. Tällainen on aina hyvä merkki ja Lily Allenin musiikki on aina todella kesänraikasta.

04 Empire Of The Sun - Walking On A Dream "Australian MGMT:n" kirjaimellisesti unenomainen kappale solahtaa kesätunnelmiin täydellisesti. "We are always running for the thrill of it" - juuri näinhän asioiden pitäisi kesällä ollakin!

05 Little Boots - New In Town Alkuvuodesta valtavaa ennakkohypeä osakseen saanut brittilaulajatar Little Boots ei kiirehtinyt trendimedioiden painostuksessa, vaan julkaisi debyyttialbuminsa vasta viime viikolla. New In Town on jo niin täydellisen tarttuva pop-kappale, että sitä olisi helppo jopa vihata. Kannattaa kuitenkin valita helpompi tie ja vain tempautua sen mukaan ilman suurempia pohdintoja!

06 Santigold - Lights Out Oikeusjutun seurauksena nimensä Santogoldista Santigoldiin vaihtanut hipster-kuningatar julkaisi tämän kappaleen jo viime vuonna, mutta Lights Out sopii rentoudessaan kesään niin passelisti, että se ansaitsee hehkutusta vielä vuotta myöhemminkin. Biisin bassokuvio on yksinkertaisuudessaan nerokas ja oma suosikkikohtani on hieman surumielinen B-osa ("I'm still here shaking my head..." jne.). Tämä kappale oli tammikuisella New Yorkin -matkallamme eräänlainen epävirallinen matka-anthem ja kuulin sen tuolloin tuhnuisista iPod-kaiuttimista varmasti kymmenia kertoja, mutta olen todella oppinut arvostamaan sitä vasta nyt.

07 Simian Mobile Disco - Audacity Of Huge Eilen nostattamani Cornershopin ohella tämä Simian Mobile Discon fiksu ja omaperäinen kappale on Kesän Ehdoton Ykkösbiisi! Kappaleen toteutus on klubiystävällistä elektroa, mutta melodialtaan se voisi olla vaikkapa punk- tai jopa myöhempien aikojen Beatles-kappale. Tämän hetken elektroartistit ovatkin viisaita juuri siitä syystä, että uskaltavat kirjoittaa biiseihinsä raikkaiden biittien lisäksi myös aivan oikeasti toimivia melodioita. Jotain vaikutusta voi olla myös sillä, että Simian Mobile Discon James Ford on ollut mukana tuottamassa Arctic Monkeysin kahta uusinta albumia. Audacity Of Huge on yksinkertaisesti nerokas kappale. Jos Bach olisi elossa, hän tekisi juuri tällaista musiikkia.

08 La Roux - In For The Kill Edellämainitun Little Bootsin tapaan lontoolainen La Roux on saanut alkuvuonna osakseen enemmän mediasuitsutusta kuin mitä keskivertolaulaja kokee koko uransa aikana. Tässäkään tapauksessa huomio ei kuitenkaan ole liioiteltua, vaan In For The Kill on nautinnollisesti suriseva ja vauhdikkaasti eteenpäin jyräävä sähköinen pophelmi. Kannattaa tarkastaa myös dubstep-tuottaja Skreamin peukaloima remix-versio (YouTube), joka on alkuperäistä hitaampi, minimalistisempi ja vatsaakouraisevan bassoinen.

09 Florence & The Machine - Rabbit Heart (Raise It Up) Tämä on hyvin mielenkiintoinen kappale, jossa yhdistellään todella monenlaisia soundeja ja tunnelmia. Toisaalta Rabbit Heart (Raise It Up) on herkkä ja epävarma, mutta toisaalta uhmakas ja tumman energinen. Laulaja Florence Welchin ääni on suuri ja paikoin jopa kailottava, mutta hyvällä tavalla. Little Bootsin ja La Rouxin ohella yksi vuoden odotetuimpia tulokkaita, mutta jälleen kaiken odotuksen arvoinen.

10 Feist - One Evening (VV Mix) Tässä on tämän soittolistan vanhin kappale, kanadalaisen Feistin vuonna 2006 julkaistulta remix-levyltä Open Season. VV Mix muuntaa alkuperäisen kappaleen pehmeän hämyisen tunnelman pontevammaksi ja riemukkaammaksi. Hyvin kaunista ja tyylikästä musiikkia.

11 Von Südenfed - Rhinohead Tämäkin julkaistiin jo kesällä 2007, mutta lipsahti luultavasti monelta ohi. The Fallista tuttu Mark E. Smith outoilee täysillä Motown-rytmisessä kappaleessa ja murisee jotain hauskaa sarvikuonoista. Kummallista, mutta oikein toimivaa ja kesäisen lämmittävää.

12 Kent - Vy Från Ett Luftslott (Punks Jump Up Remix) Ruotsin ylpeyden toistaiseksi tuorein albumi otti paljon vaikutteita tanssimusiikista ja sopi täten hyvin myös uudelleenmiksaajien käsiteltäväksi. Tämä jopa hieman Daft Punkilta kuulostava (olisitteko voineet kuvitellakaan moista yhdistelmää vuonna 1999? Kent ja Daft Punk!) versio on raikas kuin sitruunamehujää kuuman kesäpäivän iltana.

Ja kun lista on lopussa, on aika kelata alkuun!

Oikein rauhallista juhannusta kaikille!

Tweet

Kesähitti #1: uusi Cornershop!

Cornershop - The Roll Off Characteristics (Of History In The Making)

Tämän kesän suurimman ja aurinkoisimman kesäbiisin titteliä on jo tähän mennessä ilmaantunut tavoittelemaan lukuisia päteviä ehdokkaita ja aionkin pian julkaista niitä sisältävän soittolistan, mutta uusi Cornershop ansaitsee vielä aivan erillismaininnan.

Monille Cornershop on yhden hitin ihme, jonka massiivinen megabiisi Brimful Of Asha (ja siis etenkin Fatboy Slimin uudelleenmiksaus siitä) tuli väistämättä tutuksi kesällä 1998. Englanninintialainen bändi on kuitenkin tehnyt jättihittinsä lisäksi myös tukun muita omaperäisen rentoja ja outoja kappaleita, kuten Sleep On The Left Side, Good Shit ja oma suosikkini Lessons Learned from Rocky I to Rocky III. [linkit Spotify] Viime vuosina Cornershop on kuitenkin lymyillyt paria yksittäistä singleä lukuunottamatta jossain piilossa, ja vasta äskettäin julkaistu The Roll Off Characteristics (Of History In The Making) on ensimmäinen osa varsinaista comebackia.

Miksi sitten The Roll Off... on ylittämätön kesäbiisi? Cornershopille tuttuun tyyliin siinä on varsin yksinkertainen ja toistuva melodia, joka kuitenkin keinuu yllättäviin suuntiin todella erottuvasti. Hauskaa laulumelodiaa tuetaan juuri sopivasti pärisevillä sähkökitaroilla, muhkeanpehmeillä torvilla, kekseliäästi soitetulla sitarilla, täydellisesti soljuvilla pianoilla ja juuri oikeassa paikassa mukaan hyppäävillä jousilla. Cornershopin vahvuus on juuri siinä, että bändi osaa jalostaa simppelistäkin alkuideasta äärimmäisen kiinnostavan ja monipuolisen lopputuloksen. Kappale tarttuu päähän jo ensimmäisellä kuuntelukerralla, mutta siitä löytyy uutta vielä viidennelläkymmenennelläkin.

Itse pidän kovasti myös yhtyeen laulajan Tjinder Singhin laiskanoloisesta äänestä ja hänen sanoituksistaan, jotka tasapainoilevat merkityksettömän ja hyvin merkityksellisen (ja merkillisen!) välimaastoissa. The Roll Off...:in kulminaatiopiste on puhemonologiosio, joka liittyy tai on liittymättä kappaleen muuhun sanomaan: "In 1974, in his state address to Congress, Gurkhal Surjan, Patwallia district, stated that the world would be tested by Texas Instruments and English diction. He's not with us now - but the years have had their say." Tällaista ei kuule useassa pop-kappaleessa!

Cornershop siis yllättää jälleen. En ollut edes muistanut kaivata koko bändiä, mutta yhtäkkiä se tekee kesän parhaan biisin - aivan kuin kesäkuusta 1998 ei olisi kulunut päivääkään. Mikä mukavinta, The Roll Off... -single on helposti tilattavissa yhtyeen nettisivuilta Cornershop.com. Sympaattisen kotikutoinen CD-single kustantaa postimaksuineen vain £4, on maksettavissa helposti PayPalilla ja saapuu lyhyessä hujauksessa tyylikkään postikortin kanssa. Yksinkertaisen loistavaa!

Tweet

Autokoulu, osa 2

Ratapäiväkin oli melko yhdentekevä. Suurin osa ajasta kului omaa vuoroa odotellessa. Olisi myös ollut mukavaa, jos radalla harjoiteltuja tilanteita olisi jotenkin suhteutettu käytännön kontekstiin. Esimerkiksi liukkaan ympyrän kiertäminen neljänkympin vauhtia kerta toisensa jälkeen tuntuu jotenkin vaikeasti käsitettävältä, kun kukaan ei selitä, mitä tosielämän liikennetilannetta sen pitäisi vastata.

No, nyt tämä velvollisuus on kuitenkin hoidettu. Ei ehkä olisi kannattanut jättää sitä roikkumaan näin pitkäksi aikaa.

Olin radalla kolmen tunnin yöunilla. En saanut nukuttua, sillä päässäni on viimeiset kaksi päivää pyörinyt non-stoppina The Cribsin I'm A Realist (Spotify). Se on melko tarttuva kappale. Tyylikästä siinä on etenkin se, että laulaja lausuu sanan realist painokkaasti "real-ist" eikä tavanomaisesti "re-al-ist". Se tuo uskottavuutta, sillä näin hän ei ole pelkkä 'realisti', vaan jotain enemmän: 'tosisti'.

Nyt nukkumaan! Ehkä I'm A Realist ei häiritse yöuntani enää tänään, jos manaan sen ulos tähän blogiin.

The Cribs - I'm A Realist (Live at Later... With Jools Holland)

(Tässä hieman epävireisessä liveotossa kappaleesta uupuu jonkin verran studioversion melodista tarkkuutta, mutta se on hauskan punkkinen, kuten pitääkin. Myös kitarat ja nahkatakit ovat siistejä, mutta en tajua laulaja Ryan Jarmanin hiuksia.)

Tweet

Autokoulu, osa 1

Tiesin totta kai jo etukäteen, että autokoulun pakollinen II-vaihe on käytännössä pelkkää lakisääteistä rahastusta. Ehkä juuri siksi olinkin lykännyt sen suorittamista jo kuusi vuotta! Tänään kuitenkin kyyninen ennakkoasenteeni osoittautui äärimmäisen hyvin todellisuutta vastaavaksi, kun kävin suorittamassa II-vaiheen ensimmäisen osan eli ns. arvioivan ajon.

"Arvioiva ajo" tarkoitti sitä, että kävimme autokoulunopettajan kanssa tekemässä pienen lenkin sateisessa Kaivopuistossa. Ennen autoon astumista opettaja antoi käteeni hieman alle €300:n laskun ja sanoi täysin vailla ironiaa: "Ensin tää kaikista tärkein."

Sillä välin, kun luovin Etelä-Helsingin välillä melko kapeitakin katuja kahvinruskealla Volkswagenilla, opettaja keskittyi tekstiviestien näpyttelemiseen Nokian kommunikaattorilla. Yritin hieman piristää tunnelmaa keskustelulla, mutta yritykseni eivät oikein ottaneet tulta alleen.

[radiossa soi Laid Backin Sunshine Reggae, ulkona sataa kaatamalla]

minä: "No, radiossa ainakin soi just tähän säähän sopiva musa."

opettaja: "(Heh)"

minä: "Ootteko te Teekkarien Autokoulussa oikeasti kaikki teekkareita?"

opettaja: "Ei. Teekkarit omisti tän joskus aiemmin."

Noin puolen tunnin kuluttua pysäköimme takaisin autokoulun tallin eteen ja opettaja antoi arvionsa ajotaidoistani. "Yks kaistan vaihto meni huolimattomasti. Muuten ihan hyvä. Huomenna meet sitten sinne radalle."

Siinä kaikki. Ei neuvoja esimerkiksi optimaalisimpien vaihteiden käyttöön, niksejä alhaiseen bensankulutukseen tai mitään muutakaan oikeasti hyödyllistä. Tuntuu todella hölmöltä maksaa tällaisesta koulutuksesta summa, jolla pääsisi viikonloppulomalle johonkin eurooppalaiseen pääkaupunkiin.

Huomenna täytyy sitten ehtiä rataosuuteen Vihtiin (!) aamukahdeksaksi. Onneksi jalomielinen ystäväni on suostunut lainaamaan autoaan.

P.S. Katsokaa ylläolevasta linkistä Sunshine Reggae -video! Järjetöntä menoa, aivan mahtavaa! Bändi oli tanskalainen. To-del-la outoa, hahaha!

Tweet

Tämä ei nyt oikein toimi...

Yksi kevään näkyvimmistä mainoskampanjoista ainakin bussipysäkeillä ympäri Helsinkiä on ollut Sinebrychoffin uusien Golden Cap -siidereiden julistehyökkäys.

Mainossarjan ideana on esittää joukko sääntöjä, joita rohkean Golden Cap -siiderin juojan kannattaisi vallankumouksellisesti rikkoa, tyyliin "#56: DO NOT STEP ANY FURTHER" tai "#74: DO NOT TRY ANYTHING NEW". Eli siis edelläkävijä-Golden Cap -kuluttaja nimenomaan astuisi edemmäs tai kokeilisi jotain uutta, vaikka kiellot tästä varoittaisivat.

Sinänsä ihan hyvä idea, mutta julistesarjan kolmas osa romuttaa koko konseptin. Sen sääntönä on "#26: DO NOT THINK THE PARTY IS OVER". Jos tämänkin suhteen noudatetaan kahden muun esimerkkisäännön ideaa, mainoksen kohteen nimenomaan pitäisi luulla, että juhlat ovat lopussa.

Juttu on aavistuksen verran monimutkainen, joten on ymmärrettävää, että tällainen virhe on päässyt sattumaan, mutta on hieman noloa, että Golden Cap kompastuu omaan nokkeluuteensa näin laajamittaisessa kampanjassa. Oikeastaan Golden Cap ansaitsisi tästä Keyboard Catin loppusoiton.

Tweet

Spotify ilman kutsua

Spotify on loistojuttu (itse esimerkiksi tutustuin I Am Klootin superhienoon BBC Sessions -levyyn juuri Spotifyn kautta!), mutta sen varjopuoli on, että käyttäjäksi pääsee vain kutsuttuna. Tätä ennen kutsuja on pitänyt metsästää Googlen syövereistä, mutta nyt on tarjolla helpompikin keino. Eli seuraavaksi neuvon, miten saat Spotifyn käyttöösi ilman kutsua:

1. Siirry tähän web-osoitteeseen. Sivu osaa automaattisesti kiertää suomalaisen IP-osoitteesi ja saa Spotifyn luulemaan, että olet kotoisin Ranskasta, jossa palveluun rekisteröityminen käy ilman kutsuakin. Syötä sivulla olevaan laatikkoon osoite: https://www.spotify.com/en/get-started (Jos saat ruudullesi ilmoituksen, joka kysyy, haluatko jatkaa, klikkaa vain itsesi eteenpäin.)

2. Rekisteröidy Spotify'hin. Täytä kaikki muut kohdat aivan normaalisti, mutta ilmoita postinumeroksesi 69002 ja kotimaaksesi Ranska.

3. Olet nyt Spotifyn käyttäjä! Ennen kuin alat seikkailla loppumattomassa musiikkimatriisissa, käy osoitteessa spotify.com tarkastamassa käyttäjätietosi ja vaihtamassasi kotimaaksesi Suomi ja postinumeroksesi jokin suomalainen postinumero. Muista tehdä tämä vaihto, sillä muuten Spotify lakkaa toimimasta jonkin ajan kuluttua. Kun vaihto on tehty, homma on selvä ja voit nauttia Spotifyn ihmeellisyyksistä! Kuuntele vaikka Oasista, jota dpst:kin kesäisesti kehuu!

P.S. Kiitos Pietarin sivuille kaikista vinkeistä!

Tweet

Levy: Jarvis Cocker - Further Complications (Rough Trade, 2009)

Jarvis Cocker oli varmasti Brittipop-aikojen rakastetuin persoona. Pulpissa hänen suurenmoista persoonallisuuttaan oli tukemassa bändin omaperäisen sekava ja intohimoisen yllättävä musiikki, joka tarjosi Cockerin oivaltaville sanoituksille kekseliään kasvualustan ja jonka hänen hahmonsa nosti aivan omalle tasolleen 1990-luvun englantilaisten rockbändien joukossa.

Soololevyillään Jarvis Cocker on ilman loistavan yhtyeen tukea, joten huomio kiinnittyy väistämättömästi entistäkin enemmän nimenomaan Cockerin henkilöön eikä niinkään itse musiikkiin. Vuoden 2006 soolodebyytti The Jarvis Cocker Record olikin siitä positiivinen yllätys, että Jarvisin loistavien ja hauskojen sanoitusten lisäksi se oli myös musiikillisesti ainakin lähellä korkeaa Pulp-tasoa. Valitettavasti uusi Further Complications ei pysty samaan, vaan tällä kertaa Cocker apureineen ei ole saanut luotua fiksuille sanoituksille fiksua ympäristöä.

Siinä missä edellinen albumi oli tunnelmaltaan melko rauhallinen ja keskitempoinen, Further Complications ainakin yrittää olla paljon enemmän rock ja jopa punk. Albumin kolme ensimmäistä biisiä perustuvat yksinkertaisiin aggressiivisiin riffeihin, joista nimibiisin on mukavan painokas ja singlekappale Angelan erittäin tarttuva. Lupaavan alun jälkeen levy kuitenkin suistuu raiteilta jo kolmanneksi tulevassa Pilchardissa, joka on täysin ideaton täytebiisi. Kukaan ei ole vielä tainnut kirjoittaa oikeasti hyvää biisiä kalasta, eikä siinä onnistu edes Jarvis Cocker.

Rock-alun jälkeen Further Complications vaihtuu tunnelmaltaan melko keskitempoiseksi, mutta levyn balladitkin tuntuvat silti pohjautuvan riffeihin, mikä on jokseenkin harvinaista. Leftoversin sointukierto on aivan tyylikäs ja sanoitus paleontologisesta museosta alkavine vaatimattomine rakkaustarinoineen nokkelan jarvismainen, mutta yhden musiikillisen idean venyttäminen kuuden minuutin kestoon johtaa loppujen lopuksi vain tylsyyteen. Cockerin imagolla leikittelevä I Never Said I Was Deep onnistuu paremmin: vaikka sekin on melodisesti hyvinkin ennalta-arvattava, ainakin sen tutunkuuloinen melodia on hienosti soljuva ja sen hauskat riimit osuvat paikoilleen täydellisesti ("I never said I was deep / But I am profoundly shallow / My lack of knowledge is vast / And my horizons are narrow"). Omasta mielestäni I Never Said I Was Deep onkin Further Complicationsin kohokohta, mutta Cockerin edellisellä levyllä se olisi tuskin mahtunut viiden parhaan biisin joukkoon.

Levyn loppupään kappaleet ovat enimmäkseen turhanpäiväisiä. Homewrecker! on saksofonilla kuorrutettu punk-biisi, Fuckingsong sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti hyvin suoraviivainen, jopa hard rock -vaikutteita sisältävä kappale ja Slush pitkäveteinen vertauskuva siitä, miten rakkaus on kuin sulava loska, jonka haluaisi osata pakastaa. Ainoastaan pari mielenkiintoista elementtiä sisältävä Hold Still sekä levyn yllättäviin diskotunnelmiin päättävä You're In My Eyes (Discosong) ovat toistuvien kuuntelujen arvoisia. Etenkin juuri riffirockin ja balladivenytysten keskeltä edukseen erottuva Discosong on mukavan yllättävä muistutus sellaisista ajoista, kun hyvin erityyliset kappaleet tulivat levyillä hauskasti toimeen keskenään.

Parasta levyssä ovat varmasti kappaleiden sanoitukset, joissa Cocker on aina ollut mestari, jopa Morrisseyta selkeästi parempi. Silti Further Complicationsilla jopa sanoitukset kalpenevat vertailussa Cockerin aiempaan tuotantoon. Siinä missä edellinen albumi oli hauskalla tavalla ärtynyt ja vihainen kaikenmoista maailman menoa kohtaan, Further Complications keskittyy enemmän keski-ikää lähestyvän miehen haaveiluihin romanttisista ja lihallisista seikkailuista. Ilmeisesti Ranskassa vietetyt vuodet ovat tekemässä Cockerista jonkinlaista vara-Serge Gainsbourg'ia, tyylikästä mutta silti hieman irvokasta vanhaa setää. Se on sinänsä aivan hauskaa, mutta toisaalta pieni pettymys, kun tietää, millaisiin sanallisiin täsmäiskuihin Cocker parhaimmillaan pystyisi.

Pahin puute Further Complicationsissa on kuitenkin ehdottomasti se, ettei sillä yksinkertaisesti ole tarpeeksi hyviä biisejä. Pulp oli voittamaton, kun Cockerin mielikuvitukselliset tekstit yhdistyivät bändin loistaviin melodioihin ja edellinenkin sooloalbumi oli erittäin toimiva myös muulta kuin sanoituspuoleltaan. Further Complications ei kuitenkaan tarjoa mieleenjääviä musiikillisia tarttumakohtia, joiden ansiosta myös sanoituksista voisi nauttia täysin rinnoin. Livenä albumin yksinkertaiset rokkibiisit varmasti toimivat todella mainiosti, mutta jos Cockerin hahmoa on ikävä, kotikuunteluun kannattaa valita jokin aikaisempi tuotos.

Angela

I Never Said I Was Deep

koko albumi Spotifyssä

Tweet

Vaalipäivä + Suomen kesä

Nousin herätyskellon soittoon sunnuntaiaamuna klo 7.30 kiirehtiäkseni vaaliavustajaksi EU-parlamenttievaalien äänestyspaikalle. Nyt kello on 5.30 maanantaiaamuna ja olen juuri menossa nukkumaan. Tällainen on Suomen kesä. Hesari tipahti juuri ovesta.

En siis lähtenyt jatkoille ääntenlaskuporukan kanssa. Kaikilla taisi olla puoluekirja - itse olen liian cool mihinkään puolueeseen. Vaalitulos oli melko omituinen. Isä ****n Mitro? Mitä ihmettä?!? Hienoa oli, että vihreät saivat yhden lisäpaikan - se on melkoinen saavutus, kun suomalaisten edustajien kokonaismäärä väheni yhdellä! Toivottavasti kristillisdemokraatit joutuvat jollekin helvetin kehistä perussuomalaisten kanssa solmitun vaaliliiton seurauksena.

Oma ehdokkaani ei päässyt läpi. Taaskaan. Ehkä yhden kerran olen parlamentti- tai valtuustovaaleissa äänestänyt henkilöä, joka on tullut valituksi.

Vaaliurakan jälkeen istuimme muutaman kaverin kanssa rannalla ja ihmettelimme Suomen kesää, kanadanhanhia sekä hevosen kokoisia koiria. Gato Negro -merlot oli aivan passelia, ainakin parin... mukillisen jälkeen. Huh.

Oli hienoa nähdä vanhaa ala-astekaveria, jota ei muuten tapaa kovinkaan usein. Kuuntelimme The Cardigansin Long Gone Before Daylightia (Spotify). Ystävänikin oli huomannut Communicationin (YouTube) erinomaisuuden.

Kotiin pyöräillessäni ohitin aamun ensimmäiset lenkkeilijät ja tavarantoimittajat. Nyt on yhtä valoisaa kuin silloin, kun kävin muutama tunti sitten ostamassa huoltoasemalta pattereita iPod-kaiuttimiin rannalla istuskelua varten. Tämä on Suomen kesä. Äärimmäisyyksien aika. Olen todella iloinen, että voin viettää tällaista kesää, vaikka olinkin pari vuotta sitten luvannut itselleni, etten enää tulisi kotiin siinä vaiheessa, kun aamun ensimmäiset risteilylaivat saapuvat satamaan. Ihminen tarvitsee tällaisia kesiä. Kiitos tädille pimennysverhoista!

Tweet

Puuhastelua

Toistaiseksi en ole vielä ehtinyt tylsistyä (pakko)kesälomallani. Itse asiassa olo on vain todella rentoutunut. Tärkeää tylsistymisen välttämisessä on tehdä asioita todella hitaasti ja varata jokaiseen yksittäiseen tapahtumaan paljon aikaa. Sillä tavoin ei ehdi tehdä kovin paljoa, ja niin puuhaa jää seuraavillekin kesäpäiville.

Tulevia aurinkoisia säitä silmällä pitäen olen ottanut yhdeksi projektikseni sisustaa parvekettani. Tavoitteeni olisi saada siitä jonkinlainen miniviidakko tai simulaationiitty. Eilen hankin K-Raudasta ruohonvihreää terassimattoa parvekkeen laattojen päälle. Vielä pitäisi kehitellä jostain tekopalmuja ja -kukkia tai muuta vastaavaa trooppisuutta edistävää rekvisiittaa.

Valeruohomattoa asentaessani pääsin myös kokemaan kesäisen asian, jota ei ole tapahtunut pitkiin aikoihin: käytin puukkoa pilkkoakseni feikkiruohon sopiviksi palasiksi. En ollut koskenut puukkoon varmasti yli kymmeneen vuoteen. Olen kyllä todella vieraantunut kaikenlaisista kädentaitoja vaativista touhuista. Tuntui todella hyvältä, kun terävä puukko kulki pehmeän muovimaton halki. Voisin puukotella vähän enemmänkin.

Tänään edistin toista kesäprojektiani ja varasin vihdoinkin ajan autokoulun II-vaiheen loppuunsuorittamiseksi. Sain kortin jo kuusi vuotta sitten, mutta olen toistaiseksi vain uusinut väliaikaista korttiani aina kahden vuoden välein, kun en ole muka ehtinyt osallistua II-vaiheeseen. Toisaalta vastustan autokoulua myös periaatteellisista syistä: etenkin tämä jatkovaihe on aivan puhdasta rahastusta. Tulevan mielenrauhan kannalta on kuitenkin nyt kai vain parasta saada tämä ikuisuusprojekti lopullisesti pakettiin: muistan pari vuotta sitten todella ahdistuneeni siitä, että minulla oli tuolloin kesken tilastotieteen kurssi, autokoulun loppuosa sekä asevelvollisuus.

Liam Gallagherilla oli eilen luultavasti huono päivä. Illan Oasis-megakonsertti kärsi laajoista teknisistä ongelmista ja aamulla julkaistu, Gallagherin oman vaatemerkin Pretty Greenin ensimallisto sai faneilta melkoisen murskatuomion. Itsekin olin odottanut, että ehkä Liamin vaatemerkki ei olisi pelkästään tavallinen julkkiksen-nimi-mihin-tahansa-roskaan -yritelmä, mutta valitettavasti todellisuus osoittautui juuri tällaiseksi. Pretty Greenin t-paidat, pikeet, huivit, hatut ja muut ovat täysin bulkkitavaraa, joihin on ainoastaan lisätty sinällään aivan tyylikäs Pretty Green -logo.

Nuorempi Gallagher haluaisi kai kilpailla ihannoimiensa mod-merkkien kuten Ben Shermanin tai Fred Perryn kanssa, mutta kun Pretty Greenin mielikuvituksettomat tuotteet ovat hinnoiltaan noiden merkkivaatteiden tasolla, mutta ilman vanhan ja kunnioitetun brändin tuomaa lisäarvoa, ei yritelmässä ole oikein mitään mieltä. Kaiken huipuksi malliston kärkituote, kovasti hehkutettu parka-takki on saatavilla ainoastaan one-size-fits-all -koossa. Rotsistina en näe tässä ratkaisussa paljoakaan järkeä: vaikka parka onkin tyyliltään tietysti melko väljä takki, "one-size-fits-all" ei koskaan toimi missään asiassa, vaan päätyy olemaan lähinnä "doesn't-fit-anyone-at-all".

Liamin täytyisi siis tehdä vaatemerkkinsä suhteen täyskäännös ja suunnitella tuotteisiin jotain muutakin massasta erottuvaa kuin vain logo tai muuten Pretty Greenille käy kuten useimmille julkkisten "omille" vaatemerkeille. Ilmeisesti brittipopparit eivät kykene nousemaan vaatesuunnittelijoina hiphop-tähtien tasolle. Ehkä Liaminkin kannalta olisi ollut parempi, jos hän ei olisi päässyt luomaan kokonaan omaa merkkiään, vaan vain suunnittelemaan yksittäisiä tuotteita jo olemassa olevalle merkille, kuten Paul Weller teki Fred Perrylle pari vuotta sitten.

Tweet

Nykyisin mikään ei katoa

Sijaistin kouluvuoden kaksi viimeistä viikkoa ruotsinopettajaa ja koulutyön tiimellyksessä opin 4. - 9. -luokkalaisilta paljon siitä, miten lapset käsittävät mediaa nykyisellään. Tietyt asiat olivat melko yllättäviäkin.

Ensinnäkin vuoden 2005 mallia oleva 30-gigainen iPodini herätti hämmästystä. "Miksi se on noin iso?" Yhdelläkään teinillä kun ei ole täysikokoista iPodia, vaan pienet Nanot ovat ehdottomasti suosituimpia malleja. Yritin selvittää, että fyysisesti suurempaan iPodin mahtuu myös enemmän musiikkia, useampia levyjä.

"Mitä 'levyjä'?!"

Se oli jo kohtalaisen huolestuttavaa. On todella harmillista, jos levyt konkreettisina esineinä unohtuvat ja musiikin ainoa muoto tulee olemaan aineeton, digitaalinen bittivirta. Toisaalta tietysti ymmärrän: jo nyt on kasvanut sukupolvi lapsia, joiden kodeissa ei ole koskaan ollut edes CD-soitinta, vinyylistä tai kasettimankasta puhumattakaan. Ehkä itse levy esineenä ei olekaan niin tärkeä, mutta minua huolestuttaa se, että jos musiikkia ei enää käsitetä konkreettisena tuotteena vaan pelkästään ladattavina tiedostoina, sen arvostus vähenee eikä siitä haluta enää maksaa artisteille. (Tosin yläastelaisten musiikkimakuun tutustuttuani en ehkä harmittele tätäkään enää niin paljoa: ei kukaan kuitenkaan hyvää musiikkia edes ostaisikaan.)

Toinen mediaformaatteihin liittyvä asia, joka oudoksutti koululaisia, oli se kun ihmettelin, mistä löytäisin luokan DVD-soittimen. Neljäsluokkalaiset eivät tunne laitetta nimellä DVD-soitin, vaan ainoastaan "DVD". Tietysti tämäkin on ymmärrettävää: eihän esimerkiksi elokuvalevyjä sinällään soiteta, mutta toisaalta kaiken kutsuminen pelkäksi DVD:ksi tekee mahdottomaksi erottaa laitetta, jolla DVD-levyjä käytetään levystä itsestään.

Mutta eniten pohtimani asia "nykynuorten" (kamalaa: enkö enää itse ole nuori?!) ja mediatuotteiden suhteen on se, ettei mikään enää ikinä katoa. Etenkin internet pitää huolen siitä, että jos jokin asia joskus nousee suosituksi, se tulee aina säilyttämään jonkinasteisen suosion ja tunnettuuden myös jatkossa. Kaikenlaiset päiväperhoset ja yhden hitin ihmeet eivät oikeastaan enää koskaan pääse vaipumaan täysin unohduksiin, sillä uusi tapa kuluttaa mediaa pitää ne aina jossain määrin esillä.

Konkreettisia esimerkkejä tästä on moniakin, mutta itselleni asia jysähti kirkkaimmin eräällä ruotsintunnilla, kun viikingeistä kertovassa kappaleessa oli sana "Amerika". Kun jotain tehtävää varten olin kirjoittamassa taululle Amerikaa, selkäni takaa alkoi kuulua viidesluokkalaisten kuoro hyräilemässä ruotsalaisen The Soundsin vanhaa hittikappaletta Living in America. Vaikka biisi julkaistiin jo vuonna 2002, jolloin tämän hetken viitoset olivat kai 5-vuotiaita ja tuskin kovin aktiivisesti kiinnostuneita ruotsalaisesta indiemusiikista, Living In America oli silti päässyt juurtumaan niin syvälle heidän tietoisuuteensa, että tutun kuuloinen sana laukaisi spontaanin halun laulaa kyseistä kappaletta.

Ilmeisesti Living In America oli siis vuosituhannen alussa sen verran suuri hitti, että se jäi elämään ja kiertämään vuosikausiksi aktiivisen pop-näkyvyyden pinnan alle ja purskahtelee sieltä yhä toisinaan esiin. Vaikka The Soundsin jälkeen on tullut suuri joukko uusia yhden hitin ihmeitä, uudet hitit eivät ole syrjäyttäneet vanhaa vaan ainoastaan tulleet sen rinnalle. Juuri tämä on erona esimerkiksi 1990-lukuun: silloin musiikkikanavien tehosoitosta poistuneita pikahittejä ei enää vuotta myöhemmin muistettu, koska oli saatu uusia tilalle. Nykyisin internetin ansiosta uusi ei pääse ohittamaan vanhaa kaikessa näkyvyydessä, sillä vanhankin löytäminen on niin helppoa.

Aiemmin keväällä todistin 8-luokkalaisten kuuntelevan Mr. Presidentiä.

Muuta: Pitääkö syksyllä hankkia Nintendo Wii? The Beatles -peli näyttää melko ohittamattomalta!

Lisää peliuutisia: Tämä on jo aivan hullua.

Tweet

"You don't have to be a prostitute!"

Ehdin jo hetken (todella pitkän hetken!) pelätä, että saattaisin kesällä joutua henkeni pitimiksi suuntaamaan samoihin hommiin kuin Flight of The Conchordsin Jemaine ylläolevassa videossa.

Pelastus ilmaantui kuitenkin viime hetkellä. Talven ja kevään kärsimyksille tuli onnellinen loppu.

Ei, en saanut kesätöitä. Mutta tulin valituksi erään pörssiyhtiön järjestämään, opiskelijoille suunnattuun koulutusohjelmaan, johon kuuluu sekä työntekoa että valmennusta. Ohjelma alkaa kuitenkin vasta elokuussa, joten nyt vietän ensimmäistä kertaa moneen vuoteen aivan oikeaa kesälomaa (opintolainalla, totta kai).

Olen erittäin huojentunut - loppujen lopuksi kaikki meni oikein hyvin. Olin keväällä jo hyvin huolestunut siitä, että en enää ikinä saisi mitään töitä ja joutuisin syömään kiviä naapurin pihalta (tai vielä pahempaa: palaamaan vartijaksi). Nyt pääsin kuitenkin mukaan erittäin mielenkiintoiseen juttuun, josta voi olla tulevaisuudessa paljonkin iloa, vaikka se ei nyt kesäkuukausien tilinauhaa kasvatakaan. Voin viettää lomaa helpottunein mielin, kun tiedän, että töitä on luvassa myöhemmin.

Pidän silti silmät auki, jos kesä- ja heinäkuuksi löytyisi jotain pientä tekemistä. Viikonloppuna menen vaaliavustajaksi äänestyspaikalle.

Mutta olen siis kesän suhteen avoin kaikenlaisille ehdotuksille. Perustetaan bändi? Firma? Uskonto? Tehdään roadtrip? Rakennetaan maja? Aletaan katusoittajiksi? Millä kesäyliopiston kursseilla olisi vielä tilaa?

Pakko kehitellä jotain järkevää, muuten varmasti vain nukun joka päivä kahteentoista ja kesälomapäivät valuvat täysin ohi. Tosin yötkin ovat hienoja.

Tweet

"Suomen ääni Euroopassa"

EU-parlamenttivaalit lähestyvät, mutta asia kiinnostaa vain kovin harvoja: vuonna 2004 EU-vaalien äänestysprosentti Suomessa oli 41,1 eli hieman kyseenalainen jopa aivan demokratian itsensä toteutumisen kannalta.

Osasyy vähäiselle kiinnostukselle on varmasti siinä, että kansa ei keskimäärin ole kovin hyvin perillä siitä, mitä EU-parlamentti tekee. Tämä johtuu niin asian kohtalaisesta uutuudesta kuin median vähäisestä EU-raportoinnista, mutta myös puolueista itsestään. Esimerkiksi erään sosiaalidemokraattien ehdokkaan vaalilause kuuluu "... Suomen ääni Euroopassa". Juuri tällaiset sloganit antavat EU-parlamentista sen vääristyneen kuvan, että suomalaiset edustajat edustaisivat siellä Suomea ja maamme kansallisia etuja.

Mielestäni olisi paljon rehellisempää, jos EU-vaaleissa kampanjat käytäisiin Euroopan-laajuisin puoluetunnuksin, esimerkiksi niin, että demarit kertoisivat kuuluvansa eurooppalaisessa puoluekontekstissa sosialisteihin ja kokoomuslaiset konservatiiveihin, eikä mitään yhtenäistä "suomalaista" ryhmää missään nimessä ole olemassakaan. Liiallinen fiktiivisen maayhtenäisyyden esilletuominen EU-vaaleissa saattaa johtaa yksinkertaisesti vääriin äänestyspäätöksiin. Varmasti on olemassa esimerkiksi maanviljelijöitä, jotka haluavat rehtejä keskustalaisia puolustamaan Suomen maaseudun etua Rysselin peilisaleihin, mutta joutuvatkin pettymään, jos ja kun tajuavat, että keskusta kuuluukin Euroopassa liberaaliryhmään, joka tuskin on kovin kiinnostunut sokerijuurikkaan erikoisolosuhdetukien säilyttämisestä.

EU ei siis kiinnosta suomalaisia, koska sen tärkeyttä ei täysin ymmärretä - mutta suomalaiset puolueet eivät tunnu täysin edes haluavan, että se ymmärrettäisiin. Itse en ole vielä päättänyt, ketä äänestän, mutta en ainakaan sellaista ehdokasta, joka lupaa ajavansa EU:ssa "Suomen etua".

Ja miksi SDP on laittanut televisiomainostensa taustalle järkyttävän Coldplay-pastissin?

Muuta: Tästä blogista voi ladata Talk Talkin entisen laulajan, Mark Hollisin harvinaisen sooloalbumin! Vuonna 1998 julkaistu levy jatkaa samalla määrittelemättömän omaperäisellä linjalla kuin Talk Talkin kaksi viimeistä albumia, Spirit of Eden ja Laughing Stock.

Tweet

Keyboard Cat jyllää

Pahamaineinen Keyboard Cat hermostuttaa jo näemmä maailman kovapintaisinta (semifiktiivistä) konservatiivikommentaattoriakin!

The Daily Show With Jon Stewart	M - Th 11p / 10c
Daily/Colbert - Keyboard Cat
thedailyshow.com
Daily Show Full Episodes Economic Crisis Political Humor

Tweet

Konsertti: The Crash (Tavastia, Helsinki, 15. & 17.5.2009)

Bändin kuin bändin vihoviimeisessä kiertueessa on aina jotain erityistä merkityksellisyyttä ja hohtoa - siksi varmasti Rolling Stoneskin kerää vuodesta toiseen valtavia yleisömääriä, koska aina on olemassa mahdollisuus, että keikka olisi bändin viimeinen ikinä. Turkulaisen The Crashin tapauksessa kesä 2009 todellakin on viimeinen mahdollisuus nähdä bändi livenä. Ennen kesän festivaalikeikkoja yhtyeen jäähyväisohjelmaan kuului lyhyt klubikiertue, joka sisälsi myös kaksi konserttia Tavastialla. Olin paikalla molemmissa, sillä The Crash on mielestäni ehdottomasti laadukkain suomalainen bändi koskaan ja täten ansaitsee arvoisensa hyvästit.

Perjantain keikalla lopettajaistunnelma oli käsinkosketeltavan kihelmöivä: täysi Tavastia eli Teemu Brunilan mukana jokaisessa käänteessä ja puolitoistatuntinen hittisetti tuntui hujahtavan ohi kuin parissakymmenessä minuutissa. The Crash ei milloinkaan oikein pystynyt tekemään täydellisen tasapainoista albumia, mutta keikalla bändin neljältä levyltä poimitut yksittäiset osumabiisit muodostavat aivan maailmanluokan iskusarjan. Heti alkuun soitetut Big Ass Love ja Pony Ride upposivat yleisöön kuin islantilaiset pörssikurssit Atlantin syvyyksiin, ja jatkossa kuullut energiset klassikot kuten New York, Gigolo ja harvoin livenä kuultu Flash saivat aikaan varsinaisen aplodimyrskyn. Keskivaiheen balladisetti toi tunnelmaan hartautta joka taas vaihtui valtavaan yhteislaulatukseen lopun reippaammissa biiseissä kuten Lauren Caught My Eye ja Star. Herkkupussin pohjimmaisena kuultu Sugared oli täydellisesti toimiva ja tunteikas lopetus.

Tunteet välittyivät myös laulaja Brunilan olemuksesta. Vaikka hän todellisena showmiehenä pitikin tunnelman enimmäkseen kevyenä ja humoristisena, hänen välispiikeissään oli ehdottomasti kuultavissa liikuttuneisuutta ja ennen Sugaredia Brunila taisi jopa tiristää pienen kyynelen. Aitoa haikeutta laimensi kuitenkin hieman se, että The Crash ei ollut lavalla aivan normaalissa kokoonpanossaan, vaan isyyslomalla olevan basisti Samuli Haatajan tuuraajana toimi hilpeä meksikolaisvahvistus. Ennen kaikkea The Crash on kuitenkin ollut juuri Brunilan show, joten ehkä sivuosan esittäjillä ei olekaan niin väliä. 

Tavastian hittikimara todisti, että The Crashin kappalekansio on kiistämättömästi täynnä tämän vuosikymmenen nokkelinta kitarapoppia: erittäin tarttuvaa, tyylikästä ja kekseliästä musiikkia. Valitettavasti bändin kyvyistä ei voi ainakaan livenä nauttia enää tämän kesän jälkeen. Tavastialla The Crash jätti yleisölleen itsestään hyvin omannäköisensä; hauskan ja tunteikkaan muiston. Tyylikäs yhtye ei tinkinyt laadustaan missään vaiheessa ja uskalsi lopettaa huipulla.

(Sunnuntain konsertti oli käytännössä aivan samanlainen kuin perjantain, ehkä ei vain aivan yhtä latautunut tunnelmallisesti.)

Tweet

Milloin seuraava Oasis-levy?

Vaikka Dig Out Your Soulista ei ole kulunut kuin puoli vuotta, seuraavaa uutta Oasis-levyä voi alkaa odottamaan jo nyt. Pitkin kevättä Noel Gallagher on soittanut konserttien soundcheckeissä uusia kappaleita, jotka ovat kuulostaneet erittäin kiinnostavilta.

Toistaiseksi vaikuttavin näistä uusista biiseistä on eilen ilmoille tullut, alustavasti nimellä Everybody's On The Run tunnettu kappale. Siinä on erinomainen melodia, joka tarttuu päähän tehokkaasti jo ensikuuntelulla. Siinä on tottakai vanhoja tuttuja Oasis-sävyjä, mutta myös aivan uudenlaisia vivahteita. Ennen kaikkea se soljuu samalla tavalla helpon ja vaivattoman oloisesti kuin kaikki parhaat Oasis-biisit. 

Noel Gallagher on siis ilmeisesti jatkamassa jo Dig Out Your Soulilla saavuttamaansa huippuvirettä. Toivottavasti tämänkään kappaleen virallista julkaisua ei vain tarvitsisi odottaa seuraavaa kolmea vuotta - kuullaanpa se sitten Oasis-albumilla tai Gallagherin paljon huhutulla soololevyllä.

Tweet

Vetoomus musiikkikidutusta vastaan

Vaikka Yhdysvaltain tuore presidentti Barack Obama onkin jo kumonnut monia edeltäjänsä George W. Bushin hallinnon tiedustelukäytäntöjä kuten ns. vesikidutuksen, musiikkikidutusta ei ole kuitenkaan ainakaan vielä määritelty laittomaksi. 

Pidätyskeskuksissa kuulusteltavina olevien vankien henkinen ja fyysinen tasapaino pyritään tuhoamaan soittamalla heille musiikkia täydellä äänenvoimakkuudella, samaa kappaletta tunnista ja päivästä toiseen. 

Tässä voisi nyt vitsailla vaikka Radio Novalla tai millä tahansa, mutta todellisuudessa asia on erittäin vakava. Vaikka kaikenlainen kidutus on totta kai tuomittava, musiikkifanina en voi etenkään ymmärtää, että asiaa, jonka pohjimmainen tarkoitus on tuottaa ihmisille iloa ja onnea, käytetään kidutuksen välineenä.

Ihmisoikeusjärjestö Reprieve on käynnistänyt musiikkikidutuksen vastaisen zero dB -kampanjan, jossa tunnetut muusikot (mm. Elbow, Doves ja Massive Attack) osoittavat protestinsa hiljaisuudella - siis kieltäytymällä käyttämästä hyvää tekevää voimaansa, jonka CIA on kuulustelukeskuksissa valjastanut pahaa tuottaviin tarkoituksiin. Kampanjan verkkosivustolla jokainen voi allekirjoittaa vetoomuksen, joka vaatii musiikkikidutuksenkin asettamista kiellettyjen kuulustelumetodien listalle. Suomesta on tällä hetkellä allekirjoittanut vain aivan muutama ihminen: menkää siis ihmeessä kasvattamaan joukkoa tärkeän asian puolesta! 

Tweet

Keyboard Cat

Sikainfluenssan jälkeen tämän kevään vaarallisin virus on ollut Keyboard Cat, YouTube-videoissa tuskallisen näköisiä onnettomuuksia kosketinsoittimella säestävä sinipaitainen kissa. Keyboard Cat -videoiden varsinaiset tapahtumat ovat todella tylsiä "hauskimmat kotivideot" -tyylisiä sekoiluja, mutta itse kissa on väistämättömän tyylikäs. Ja mikä tahansa vitsihän vain paranee lukemattomien toistojen myötä, kuten tiedetään.

Tweet

Helpotusta kaikille iTunesia käyttäville

Tuskin mikään on niin ärsyttävää kuin se, kun musiikkia tietokoneelta kuunneltaessa eri kappaleet ja levyt soivat täysin eri äänenvoimakkuuksilla. Juuri sopivalla volyymilla soivaa biisiä saattaa seurata aivan liian äänekäs tai aivan liian hiljainen kappale. Vaikka esimerkiksi iTunesissa onkin sisäänrakennettu äänenvoimakkuuden tasoitustoiminto, se ei itse asiassa toimi käytännössä: etenkin mp3- ja aac-muotoisten musiikkitiedostojen välillä erot ovat välillä todella suuria.

Olen yrittänyt etsiä toimivaa ratkaisua tähän äänenvoimakkuuksien vaihteluongelmaan jo pitkän aikaa, mutta löysin sellaisen vasta tänä viikonloppuna. Ohjelma nimeltä Volume Logic on iTunesia varten julkaistu plug-in, joka korvaa iTunesin oman äänenvoimakkuuden sääntelyjärjestelmän. Volume Logic todellakin tasoittaa eri kappaleiden väliset volyymierot lähes tasaisiksi ja lisää ääneen vielä muutenkin hieman muhkeutta. Ohjelma on helppo asentaa ja sen käyttäminen on yksinkertaista.

Volume Logicin Windows-version voi ladata täältä ja sama sivu kertoo myös asennusohjeet. Mac-versiokin on olemassa ja löytyy varmasti googlailemalla. Suosittelen Volume Logicia ehdottomasti kaikille, jotka käyttävät iTunesia pääasiallisena musiikinsoitto-ohjelmanaan. Etenkin niille, jotka kuuntelevat musiikkia nukkumaan mennessään, eivätkä halua häiriintyä yhtäkkisistä äänenvoimakkuuksien vaihteluista...

Tweet

Lemon curd

Miten olinkaan voinut unohtaa lemon curdin? Ennen eilistä en ollut syönyt sitä lähes kahteen vuoteen, enkä tuolloinkaan ollut kehunut sitä tässä blogissa aivan pientä mainintaa lukuunottamatta. Nyt täytyy korjata tämä vääryys ja kertoa laajemmin lemon curdin ihmeistä.

Lemon curd on siis äärimmäisen maukasta sitruunatahnaa. Se on todella pehmeää ja koostumukseltaan samettisen sulavaa - tavallaan hillon ja marmeladin välimaastossa, mutta silti aivan ainutlaatuista. Lemon curd on erittäin makeaa, sillä siinä on hyvin paljon sokeria (itse asiassa siinä taitaa enimmäkseen olla sokeria ja voita), mutta sitruuna tuo siihen juuri sopivaa raikkautta.

Lemon curdilla on varmasti monta erilaista käyttötapaa, esimerkiksi torttujen täytteenä tai muuten leivonnassa, mutta ehdottomasti helpoin ja hauskin tapa nauttia sitruunatahnan ihmeistä on levittää sitä lämpimän paahtoleivän tai croissantin päälle. Kuuman paahtoleivän rapeus ja jääkaappikylmän lemon curdin raikas makeus luovat yhdessä vastustamattoman kombinaation. Lemon curd -leivät sopivat nautittaviksi käytännössä mihin tahansa vuoden- tai vuorokaudenaikaan tahansa, mutta erityisen passeleita ne ovat aurinkoisina kesäaamuina parvekkeella.

Suosittelen siis jokaista poimimaan kaupan hillohyllystä mukaansa purkillisen lemon curdia, jos ei ole sitä vielä aikaisemmin huomannut kokeilla.

Ja aiheeseen liittyen voi kuunnella vaikka tätä kappaletta sitruunaisia paahtoleipiä nauttiessaan:

Fool's Garden - Lemon Tree (1995)

Tweet

Jäätelörevisionismia + Maailman indiein rautakauppa

Olen viime päivinä lueskellut George Orwellin 1984:a ja alkanut nähdä lähes kaikkialla ympäristössäni jonkinlaisia viittauksia kirjan totalitaristiseen dystopiaan.

Tänään havaitsin Isoveljen vaikutusta jopa jäätelömainoksessa: Carte d'Or nimittäin vaikuttaa harrastavan melkoista menneisyyden muuntelua. Aiempina vuosina jäätelön nimi on mainoksissa lausuttu aina muodossa "Kartte-door", mutta nyt sen nimi onkin jotakuinkin ranskalaisittain "Kartdoo". Muutos on täysin yhtäkkinen, eikä vanhan kunnon Kartte-doorin aiempaa olemassaoloa noteerata millään muotoa. Epäilen, että kaikki siihen viittaavakin on jo tuhottu tai uudelleenmuokattu Puoluee... siis... GB Glacen arkistoissa.

Toinen televisiomainoksiin liittyvä yllätys viime aikoina on ollut se, että K-Rauta on mainoksensa musiikkivalinnalla profiloitunut maailman indieimmäksi rautakauppaketjuksi: uusimmassa spotissa soi The Housemartinsin loistava Caravan of Love vuodelta 1983. Ainakin suomalaisen kohdeyleisön kannalta muutos on väkevä siirto kohti undergroundia K-Rautaa vuosia säestäneen Leevi & The Leavingsin jälkeen! Mitäköhän seuraavaksi? Kula Shakeria pakastepizzapuffissa?

Tweet

Moppitukkaiset muukalaiset

Huhtikuussa 1964 The Beatlesilla oli hallussaan USA:n singlelistan koko TOP-5: Can't Buy Me Love, Twist & Shout, She Loves You, I Want To Hold Your Hand ja Please Please Me muodostivat listan sijat 1 - 5.

NME:n sivuilla on nähtävillä Beatlesin ensimmäisestä Amerikan-vierailusta kertova kuvagalleria vastikään julkaistun Mania Days -valokuvakirjan kunniaksi. Kuvia katsellessa ei voi olla miettimättä, miten ihmeelliseltä asialta koko Beatlemania-ilmiö on 45 vuotta sitten mahtanut tuntua! Moppitukkaiset englantilaispopparit ovat luultavasti vaikuttaneet esimerkiksi ylläolevan kuvan sheriffien silmissä varmasti aivan avaruuden muukalaisilta. 

Ja yleisössä aiheuttamansa reaktion perusteella John, Paul, George ja Ringo olisivatkin yhtä hyvin voineet olla kotoisin täysin toisesta maailmasta. 1964:n on täytynyt olla todella epätodellista aikaa.

Tweet

Kevätrohkeutta

Tänään olin kaksi kertaa rohkea.

Ensin olin rohkea pulloroskiksella. Heitin roskiin ison pussillisen lasiroinaa ja tein sen oikein täydellä voimalla. Yleensä rikkoutuvan lasin äänen kuulemisen odottaminen oikein kouraisee mahanpohjasta, mutta tänään vain kaadoin kaiken lasin kerralla säiliöön ja nautin kilinästä!

Sitten olin rohkea syödessäni jäätelöä. Tai oikeammin olin ahne. Istuessani Tuomiokirkon portailla, jäätelöannoksestani pilkisti musta hius ja kun nyin sitä esiin kookosjäätelöstä, se osoittautui erittäin pitkäksi mustaksi hiukseksi. Jäätelö oli kuitenkin niin hyvää, etten voinut olla yltiöhygieninen, vaan jatkoin syömistä. Jälkeenpäin ystäväni kutsui tätä rohkeimmaksi jutuksi "pitkään aikaan".

Okei, ehkä nämä asiat eivät edes rekisteröidy todellisella rohkeusasteikolla. Mutta tämä voisi olla hyvä alku. Tästä voisi jatkaa vaikka tekemällä rohkeita päätöksiä kesän suhteen, esimerkiksi päättämällä lähteä koko kesäksi Itä-Eurooppaan junailemaan, tai jotain. Katselin jopa AllBarbadosJobs.com:iakin, hahah!

Tweet

Levy: I Am Kloot - BBC Radio 1 John Peel Sessions (Skinny Dog, 2006)

Toisinaan voi oikein onnitella itseään siitä, miten on niin fiksu ja viisas ihminen, että on sattunut hankkimaan jonkin tietyn levyn. I Am Klootin BBC Sessions on juuri tällainen levy, joka aiheuttaa itseonnittelua.

Olen tiennyt manchesterilaisesta (nii-in...) I Am Klootista jo vuoden 2001 ensialbumista lähtien, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt, miten hieno yhtye onkaan kyseessä. BBC:n legendaarisen indie-DJ:n John Peelin ohjelmaa varten vuosina 2001 ja 2004 nauhoitetut live-sessiot tiristävät I Am Klootin ennestäänkin melko riisutun soundin äärimmäisen yksinkertaiseksi ja vaikuttavaksi. Savuisasti svengaavat rummut, laiskanpaksu basso ja ihanasti jopa Talk Talkista muistuttavat puhtaan jazz-sävyiset kitarat luovat lyhyille ja vähäeleisyydessään tarttuville sävellyksille täsmällisesti istuvat raamit ja nostavat laulaja John Bramwellin baaritiskinkarhean lauluäänen valloittavasti esille. 

Levyn 11 kappaletta ovat I Am Klootin kahdelta ensimmäiseltä levyltä (yhtye on tämän jälkeen julkaissut vielä kaksi lisää), mutta radiosessioiden taltioima yhtenäinen äänimaailma sovittaa ne saumattomasti toisiinsa. Alun hieman bluesvaikutteiset Storm Warning ja Twist hurmaavat hauskalla synkän ja valoisan yhteispelillä ("There's blood on your legs... / I love you!"), niitä seuraava Titanic keinuu huolettomasti kuin maailman rauhallisin pelastusvene, kaunis balladi From Your Favourite Sky voisi olla 2000-luvun Yesterday ja hilpeästi helkkyvän Proofin melodia virtaa aivan täysin tyylipistein. 

I Am Klootin kappaleissa on hieman samanlaista väsymyksen ja toiveikkuuden, luovuttamisen ja ponnistelun, melankolisuuden ja aurinkoisuuden sekoitusta kuin Elbow'n tuotannossa. Esimerkiksi YouTubesta löytyvässä pätkässä Bramwell esittelee keikalla Twist-kappaleen ilmoittamalla "This song is about love, insanity and disaster... we're gonna have a great night!" ja tiivistää samassa osuvasti koko I Am Klootin mustan huumorin sävyttämän olemuksen. BBC Sessions -albumilla tuo olemus tarjoillaan hienon jalostuneessa muodossa 37 minuutin aikana. Suosittelen ehdottomasti jokaista hankkimaan nämä 37 minuuttia myös itselleen ja onnittelemaan itseään viisaasta valinnastaan, sillä näin hienoa ja osuvaa musiikkia saa kuultavakseen vain harvoin.

Levyn voi kuunnella Spotifystä ja ostaa digitaalimuodossa vaikkapa iTunesista tai MTV3 Storesta ja CD:nä esimerkiksi Play.com:ista (ilman postikuluja!) tai eBaystä.

Tweet

Bananaz

Vaikka tämä vuosikymmen ei ole vielä aivan lopussa, voidaan jo varmuudella sanoa, että Gorillaz on ollut yksi 00-luvun mielenkiintoisimpia popkulttuurillisia ilmiöitä. Damon Albarn murtautui Jamie Hewlettin avulla Brittipop-ilmiön tylsäksi käyneistä raameista ja loi upealla pieteetillä toteutetun, sekä musikaalisia että visuaalisia rajoja rikkovan animaatiobändin. 

Ainakin itse olin keväällä 2001 melko ällikällä lyöty, kun tyhjäsilmäinen piirroshahmo lauloi Blurista tutulla äänellä huuliharppuriffin ja hip hop -rytmin päälle. Gorillaz oli todella uraauurtava ja jokaista yksityiskohtaansa myöten loppuun asti mietitty projekti ja upea menestys sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Siis täydellinen pop-tuote!

Gorillazin monisäikeistä kehityskaarta voi nyt ihmetellä Bananaz-nimisen dokumenttielokuvan myötä. Ceri Levyn ohjaama, vuosien 2000 - 2006 välillä kuvattu filmi kertoo Gorillazin ihmeellisen tarinan alkaen Hewlettin ensimmäisistä alustavista piirrosluonnoksista ja päättyen livekonserttiin Harlemin legendaarisen Apollon lavalla. Elokuvan nähtyään ei voi kuin kunnioittaa Albarnin ja Hewlettin omaperäistä visiota ja haaveilla joskus olevansa mukana jossain yhtä onnistuneessa ja hauskassa projektissa.

Puolitoistatuntisen Bananazin verkkoensi-ilta oli eilen ja elokuva on nähtävillä Babelgum-sivustolla.

Muuta: Tim Jonzen blogi Guardianissa käsitteli tänään lähes täysin samaa aihetta, josta kirjoitettiin täällä jo pari viikkoa sitten.

Tweet

Pienet asiat

Iloiseksi tulemiseen ei tarvita suuria asioita. Lehden lukeminen kirjastossa, hyvän teen valitseminen asiansa osaavassa kaupassa, kahvikupin nauttiminen mukavassa kahvilassa ja lyhyt kävely bussipysäkille auringonpaisteessa. Tällaiset asiat tekevät onnelliseksi.

Huomenna on vuoden viimeinen luento. Tämä lukuvuosi on mennyt ohitse todella nopeasti.

Tweet

Levy: Doves - Kingdom of Rust (Heavenly, 2009)

Manchesterista (mistäpäs muualtakaan?) kotoisin oleva Doves on ollut kaikessa hiljaisuudessa yksi 2000-luvun tasaisimmin laadukkaista bändeistä. Listamenestyksestä huolimatta Doves on säilynyt silti jollain lailla melko tuntemattomana, ja tuskin kovin monet ovat bändiä edes vahvasti kaipailleet edellisestä albumista kuluneiden neljän vuoden aikana.

Uudella albumillaan Kingdom of Rust Doves todistaa olevansa edelleen huippulaadukas ja viisasta musiikkia tekevä yhtye, mutta ei silti ehkä aivan yllä kirkkaimman loistonsa tasolle. Kingdom of Rust on erittäin taidokkaasti koottu, nykylevyillä jopa hyvin harvinaisen draaman kaaren virittävä albumi, mutta täydellisten täsmäosumabiisien puute estää sen nousun klassikkojen joukkoon.

Kingdom of Rustilla Doves tuo ehkä edellisiä levyjään selvemmin kuuluviin menneisyytensä klubimusiikkia tehneenä elektronisena tanssiyhtyeenä. Vaikka levyn kappaleet ovatkin kauttaaltaan perinteen mukaisia rock-sävellyksiä, sovitusratkaisuissa on tanssimusiikista lainattua instrumenttien vuorottelua ja kuin palapelinomaisesti toisiinsa limittyviä rakenteita. Parasta Kingdom or Rustissa onkin juuri se, että se on selvästi huolella mietitty ja rakennettu levy, joka onnistuu tavoittamaan eri tunnelmia hienosti. Dovesin musiikki ei pelkästään kuulosta suurelta, se myös todella onnistuu olemaan suurta. Toisinaan levyn kerroksittainen tuotanto kuulostaa tosin jostain syystä hieman ohuelta ja littanalta eikä aina tee soundeille oikeutta aivan parhaalla mahdollisella tavalla.

Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, vaikkei yhtään aivan täydellistäkään - ennen kaikkea kyse on kokonaisuudesta. Avausbiisi Jetstream on intensiivinen ja jotenkin pahaenteinen johdatus Kingdom of Rustin maailmaan, toisena seuraava nimikappale on melodinen ja hieman country-sävyinen ja Winter Hillin kertosäe on ehkä levyn tarttuvin ja kaupallisin kohta. Houkuttelevan alun jälkeen Kingdom of Rust kuitenkin kolahtaa täysillä vasta Spiritualizedista muistuttavassa kappaleessa 10:03, jonka hienosti kehittyvä tunnelma ja sielukas melodia voisivat olla vaikka jostain klasissesta soul-kappaleesta. Tämän kohokohdan jälkeen levy liukuukin miellyttävästi The Greatest Denierin kekseliään sovituksen, Birds Flew Backwardsin vähäeleisen toiveikkuuden ja Compulsionin funk-rytmin kautta kohti mieltä ylentävää lopetuskappaletta Lifelines. Kuin huomaamatta Doves tekee Kingdom of Rustilla suuren matkan Jetstreamin hämyisyydestä Lifelinesin valoon ja tarjoaa keskittyneelle kuulijalle huolitellun ja nautinnollisen elämyksen.

Levyn loputtua tekee mieli laittaa se soimaan heti uudestaan ja juuri niin kannataakin tehdä: se tuntuu parantuvan kuuntelu kuuntelulta, mikä on nykyään melko harvinaista. Aiemmilla Doves-levyillä tarttuvat hitit ovat ilostuttaneet, mutta toisaalta ehkä vieneet hieman huomiota kokonaisuudelta. Kingdom of Rust ei hittejä sisällä, mutta tekee vaikutuksen erityisesti albumimuodossa kerrottuna musiikillisena tarinana. Itse olisin tosin kelpuuttanut mukaan yhden tai kaksi vähän mehukkaampaakin lukua.

Jetstream

10:03

The Greatest Denier

Koko albumi on kuultavissa Spotifyssä.

Tweet

Liiallisuutta

Jos joskus jälkeenpäin mietitään, mikä olisi ollut se tarkka ajankohta, jolloin koko kansan Lordi-ilmiö meni aivan liiallisuuksiin, elokuu 2006 saattaisi näyttäytyä sopivana rajana. Tuolloin Suuri Käsityölehti julkaisi villapaita- ja myssyohjeidensa lomassa kaavat, joiden avulla jokainen voi kirjoa oman Lordinsa! Se on jo liikaa.

(Löysin lehden tällä viikolla opettaessani tekstiilikäsityötä viidesluokkalaisille.)

Tweet