Levy: Noel Gallagher's High Flying Birds - Noel Gallagher's High Flying Birds (Sour Mash, 2011)

Pari viimeistä Oasis-levyä olivat niitä edeltäneen pienen suvantovaiheen jälkeen oikein mainioita, mutta niitä haittasi hienoinen hajanaisuus: oli kuin albumeilla olisi esiintynyt erikseen Noelin Oasis ja Liamin Oasis. Viimeiseksi jääneellä Dig Out Your Soul -levyllä jako oli jopa niin selkeä, että levyn 10 kappaleesta viisi ensimmäistä oli Noelin säveltämää ja loput viisi vailla vanhemman Gallagher-veljeksen panosta.

Nyt, kun sekä Liam että Noel ovat päässeet irti Oasiksen painolastista ja toistensa vaatimuksista, ovat kuulijat saaneet todellisen käsityksen siitä, mikä miesten todellinen linja olisi ollut, jos he olisivat saaneet päättää täysin itse. Liamin ja muun ex-Oasis -poppoon Beady Eye -porukan keväinen Different Gear, Still Speeding oli hyvin retro ja monin paikoin melko pastissinomainen, mutta silti hauska ja toimiva perusrocklevy. Puolifiktiiviselle High Flying Birds -kokoonpanolle kreditoitu Noelin ensimmäinen soololevy ei musiikilliselta tyyliltään poikkea valtavasti Liamin linjasta, mutta pienet yksityiskohdat ratkaisevat: Noel on yksinkertaisesti parempi biisintekijä.

Sävelet ovat selvät jo heti alussa: muhkean hidaseleisesti paahtava Everybody's On The Run on yksi Noel Gallagherin parhaista sävellyksistä viimeisten 10 vuoden aikana. Heti ensimmäiseen kappaleeseen on kipattu täydeltä laidalta myös tuotannollisia herkkuja: on viulumattoa, kuorohoilotusta ja kaiutettua taustalaulua. Loppuaikojen Oasis-levyiltä tuttu Dave Sardy on luonut soundimaailmasta täyteläisen ja melko siloitellun, mutta ei missään nimessä pliisun. Osassa kappaleita kuullaan hieman "harvinaisempiakin" instrumentteja - ainakin Gallagher-mittapuulla: esimerkiksi kesäisessä The Death Of You And Me -singlessä sekä The Kinksiltä tuoksahtavassa Soldier Boys And Jesus Freaksissä puhallinsovitukset tuovat mukaan lisäsvengiä. Muutenkin soolo-Noel uskaltaa olla jonkin verran rytmikkäämpi ja rennompi kuin Oasis ja biiseissä kuten (Stranded On) The Wrong Beach on mukana jopa lieviä jazz-sävyjä. Myös AKA... What A Life!:n four-to-the-floor -tanssibiittiä olisi ehkä ollut vaikea saada läpi Liamin retro-tutkasta.

Kankeimmillaan High Flying Birds on oasismaisimmissa kappaleissaan. If I Had A Gun, (I Wanna Live In A Dream In My) Record Machine sekä Stop The Clocks ovat kaikki erinomaisesti sävellettyjä ja tarttuvia keskitempoisia anthemeita ja ensiksi mainitun kaunis kertosäe tarttuu päähän jo puolen kuuntelukerran jälkeen, mutta toisaalta ne ovat melko yllätyksettömiä ja tavanomaisia sävellyksiä. "Tavanomainen" Noel Gallagher -sävellys tietysti tarkoittaa laatubiisiä, mutta näistä ei välity aivan samanlainen rentous kuin esimerkiksi vastustamattomasti rullaavasta AKA... Broken Arrow'sta. Albumin heikkoudeksi voidaan mainita myös sanoitukset: useimmiten riimit ovat perus ceiling / feeling / meaning -leikittelyä, ja hieman enemmän tähän puoleen panostamalla Noel Gallagher olisi voinut nostaa lauluntekijäprofiiliaan vielä aivan uudelle tasolle. Silti, kuten parhaissa Oasis-biiseissäkin, loppujen lopuksi ehdottomasti tärkeintä ovat melodiat, ja ne ovat tällä levyllä parhaimmillaan aivan loistavia.

Noel Gallagher's High Flying Birds on kokonaisuudessaan sulavasti etenevä albumi, joka on helppo laittaa soimaan vanhanaikaiseen tyyliin vaikka useamman kerran peräkkäin ilman tylsistymisen vaaraa. Levyltä välittyy samanlainen rento ja vapautunut tunnelma kuin Oasiksen 1990-luvun B-puolilta, jotka sopivasti olivatkin monessa tapauksessa juuri Noelin esittämiä. Noel Gallagherilla ei ole tällä levyllä selvästikään ollut paineita todistella kellekään yhtään mitään, vaan hän on voinut itsevarmasti keskittyä siihen, missä hän on jo tullut todistetuksi sukupolvensa parhaaksi. Klassisella tyylitajulla kirjoitetut, mielenkiintoisilla yksityiskohdilla studiossa maustetut yksinkertaiset rock-kappaleet toimivat aina. Lukipa CD:n kyljessä sitten Oasis tai High Flying Birds, Noel Gallagherin nimi takaa edelleen laadun.

Albumi löytyy Spotifysta bonusbiisillä silattuna sekä jostain kumman syystä varustettuna deluxe-version mukana tulevan DVD:n ääniraidalla.

Tweet

Stone Roses - se voisi toimia?

Alkusyksystä jopa Einsteinin suhteellisuusteoria näytti horjuvan, mutta viime vuosina enemmän kuin tarpeeksi todisteita tuekseen saanut bändien uudelleenkasaamisteoria ei horju sitten millään. Tuorein palaaja on kieltämättä superlegendaarinen The Stone Roses. Bändi pääsee superlegendaariseksi, kun se hajoaa vain parin levyn jälkeen kitkerään riitelyyn ja toistelee puolentoista vuosikymmenen ajan, että ei enää koskaan aio palata yhteen. Ja nyt superlegendastatus siis joutuu kovaan testiin, kun yhtäkkiä taas ollaankin yhdessä.

Viime vuosien comebackeista The Verven yritys tuotti kelvollisen uuden albumin, mutta kaatui omaan mahdottomuuteensa; Blurin paluu tarjosi muutaman komean keikan ja yhden uuden biisin vaikkei näytä ainakaan heti pidemmälle jatkuvankaan; The Libertinesin kierros lässähti viimeistään siihen, kun paljastui, että bändi harjoitteli miljoonan punnan paluukeikkaansa varten kokonaiset 4 tuntia, ja Pulpin tarjosi helppoa nostalgiaa 1990-luvun nuorille, vaikka suurempi pointti jäikin puuttumaan. Miten The Stone Rosesin sitten käy? Luvassa on kuulemma vanhojen klassikoiden lisäksi myös uutta materiaalia, mikä on toisaalta tarpeellista legitimoimaan bändin uudelleenkasaamista, mutta mikä toisaaltaan avaa mahdollisuuden valtavaan pettymykseen (ja Rosesin historiahan on jo ennestään eräänlainen pettymysten historia).

Uskoisin kuitenkin, että The Stone Rosesin paluulla on edellytyksiä onnistua kaikin puolin. Syitä on useita: mm. se, että bändi lopetti aikoinaan huipulla, ennen kuin se ehti tehdä ainoatakaan vaisua albumia (ja Reni sekä John Squire karkasivat pois jo ennen niitä loppuvaiheen katastrofaalisia keikkojakin, eli päättivät tarinan vielä huipummalla kuin Mani ja Ian Brown). Toinen syy on siinä, että Ian Brownin Stone Rosesin jälkeiset sooloalbumit ovat olleet tasaisesti laadukkaita ja tyyleiltään mukavasti kokeilullisiakin. Squire vajosi Rosesin jälkeen tylsempään perusrock-juoksuhiekkaan, mutta hänen klassinen biisintekotaitonsa yhdistettynä Brownin äkkivääriin ideoihin on edelleen kombo, joka voi tuottaa herkullisia tuloksia. Ja kolmanneksi: tässä ei voi olla kyse pelkästä rahasta. Brown ja Squire olivat 15 vuoden ajan niin huonoissa väleissä ja puhuivat toisistaan niin katkerin sävyin, ettei sellaista voi pelkkä setelivuori korvata. Tässä siis täytyy olla takana jotain suurempaa ja syvempää.

Toivotaan ainakin niin.



Paljon parjattu The Second Coming -levykin sisältää itse asiassa ainakin kourallisen verran fantastisia kappaleita. Tightrope on hyvin ainutlaatuinen.

Tweet

Mitä teen teen eteen

Lähes kuusi vuotta uskollisesti palvellut vedenkeittimeni simahti viikonloppuna ja kiire korvaajan saamiseksi oli kova, sillä keittelen teetä varmaan ainakin viitisen kertaa päivässä, eli aivan pelkällä kattilalla ei pärjää. Sitten edellisen vedenkeittimeni hankkimisen kyseiset laitteet ovat yllättäen kehittyneet melkoisesti: huomasin uutta etsiskellessäni, että nykyään on tarjolla paljon malleja, joissa veden lämpötilaa voi säätää ja joissain on jopa lämpimänäpito-ominaisuus. Hyviä vaihtoehtoja oli siis paljon, mutta ongelma oli siinä, että useimmat olivat tarjolla ainoastaan verkkokaupoissa (Helsingin keskustassa kun ei mitään gigantteja tai kodinanttiloita sijaitse) ja toimitusajoiksi lupailtiin epämääräisiä heittoja viidestä päivästä kahteen viikkoon. Ilman kunnon teetä ei tule toimeen viittä päivää saatika sitten kahta viikkoa, joten täytyi ruveta etsimään vähän erikoisempia vaihtoehtoja.

Ekstensiivisen googlailun jälkeen löysinkin vastaperustetun nettikaupan, jolla oli valikoimissaan haluamani keitin kohtuuhintaan ja joka tarjosi yhdeksi toimitusvaihtoehdoksi noutoa varastolta Maunulassa. Ajattelin, että tämä olisi varmasti nopein tapa saada keitin - postikuljetuskin kun kestäisi lippusineen ja lappusineen ainakin kaksi päivää. Pistin laitteen siis tilaukseen ja lähetin heti perään sähköpostia tiedustellakseni, saanko tulla hakemaan keitintä mahdollisimman pian. Kauppias vastasi sähköpostiini supernopeasti ja soitti vielä perään, että saa tulla hakemaan.

Lähdin siis tänään iltapäivällä teenhimossani seikkailemaan Pohjois-Helsinkiin. Puhelimessa annettu osoite oli hyvien yhteyksien päässä ja löytyi helposti... ja se oli tavallinen maunulalainen kerrostalo. Astuin sisään porraskäytävään ohi kahden huppariasuisen tupakoitsijan ja kipusin ylöspäin etsien ovea, jossa lukisi firman nimi. 1970-luvulla rakennetun talon punaiseksi maalatussa rapussa oli käynnissä remontti ja rakennuspölyä leijaili ympäriinsä häikäisevän kirkkaiden työmaavalojen paisteessa. Punaisten lyhtyjen kuilu. Tunnelma oli hieman erikoinen, sillä - sanotaanko nyt näin - maunulalaisen lähiökerrostalon rapussa ei voi keskellä torstai-iltapäivää olla liikkeellä kovinkaan monenlaisilla asioilla. Täällä oltiin varmasti joskus tehty diilejä muistakin asioista kuin keittiökoneista. Hetken aikaa jopa mietin, että pääsisin todistamaan paloittelusurmaa tai jotain vastaavaa (mielikuvitukseni laukkaa näissä tilanteissa melko nopeasti). Suljettujen punaisten ovien takaa kuului vauvan itkua, pariskuntien riitelyä ja television ääniä. En löytänyt firman nimeä mistään ovesta, joten soitin kauppiaalle. Hän oli hyvin ystävällinen ja sanoi tapaavansa minut pohjakerroksessa. Pian hän kipittikin portaita alas, vei minut ulos parkkipaikalle, löysi pakettiautonsa takaosasta tilaamani vedenkeittimen ja pakkasi sen näppärästi ruskeaan paperipussiin. Kaikki siis sujui loppujen lopuksi hyvin ja asiallisesti.

Uudella keittimellä valmistettu tee maistuu sitäkin paremmalta, kun sen eteen on tällä tavalla nähty vaivaa. Mielestäni on hyvä juttu, että vedenkeittimelläkin on tarina. Ja tämä tarina sijoittui outoon kerrostaloon Maunulassa.

Tweet

Yhtäkkiä syksy onkin jo melko pitkällä. Viikot menevät todella nopeasti!

Lauantain Liam & Patsy Recreation Club oli mahtava: Bar Molotow oli tupaten täynnä, esiintyjät versioivat Oasista aivan huippuhienosti ja (lädi)kulttuuriministerin puhe oli hauska. Itse High Flying Birds -levy kuulosti oikein asialliselta - tarkempaa arviota varmasti pian täällä. Toivottavasti kaikilla oli hauskaa ja toivottavasti seuraavastakin kerrasta tulee yhtä onnistunut.

Sain muuten viime viikolla opettajansijaisena toimiessani ehkä tehtyä viidesluokkalaisesta pojasta uuden Oasis-fanin. Tunnin jälkeen tämä nuorimies kysyi minulta, mikä on mielestäni hyvää musiikkia. Olin jo kiirehtimässä bussiini, joten vastasin vain, että hän tuskin tuntisi mitään nimiä, jos mainitsisin sellaisia. Poika ei kuitenkaan luovuttanut, vaan tiedusteli minulta, mitä pidän Nickelbackistä (lausutaan yksitoistavuotiaittain 'naikkelbak'). Kerroin, että se nyt vasta on huonointa mahdollista musiikkia. "Mutta mun isäkin tykkää Naikkelbakista!", minulle protestoitiin. Kehotin kertomaan isällekin, että Nickelback on kaameata roskaa. Sitten repäisin muistikirjastani sivun, johon kirjoitin reseptiksi "Oasis" ja "Definitely Maybe" sekä "(What's the Story?) Morning Glory". Toivottavasti tuo poika kävi selvittämässä, mitä sijainen hänelle määräsi.

Sijaisuuksista puheen ollen, tämän viikon lopussa on pääkaupunkiseudun koulujen syysloma ja omalta osaltani muutenkin viimeiset sijaistamiset ainakin hetkeen. Sain hieman omemman alani harjoittelupaikan, joka pitää kiireisenä vähintään tammikuun puolelle saakka. Työnhaku ei koskaan ole mielestäni mukavaa, ja hyvältä tuntuvan työpaikan löytäminen vielä vaikeampaa, mutta tällä kertaa ennakkotunnelmat ovat positiiviset. Olen niin innoissani, että olen jo tilannut netistä kaikenlaista tuikitarpeellista työntekorekvisiittaa kuten mukeja ja kuninkaalliset sisätossut. Olen siis valmiina hommiin!

Tämän kirjoituksen alussa oleva kappale on muuten yksi syksyn suosikeistani. King Creosoten ja Jon Hopkinsin yhteislevy Diamond Mine on juuri oikeanlaista kuunneltavaa harmaassa sadesäässä pyöräilyyn. (Niin: hankin "uuden" pyöränkin!) Yleisestikin viime aikoina on tehnyt mieli kuunnella vähäeleisempää musiikkia. Olen taas vähän pelännyt syksyä, siihen kuuluvaa kylmää ja pimeää ja kaikkea, mutta toisaalta syksy tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta; selkeältä.

Tweet