Alkusyksystä jopa Einsteinin suhteellisuusteoria näytti horjuvan, mutta viime vuosina enemmän kuin tarpeeksi todisteita tuekseen saanut bändien uudelleenkasaamisteoria ei horju sitten millään. Tuorein palaaja on kieltämättä superlegendaarinen The Stone Roses. Bändi pääsee superlegendaariseksi, kun se hajoaa vain parin levyn jälkeen kitkerään riitelyyn ja toistelee puolentoista vuosikymmenen ajan, että ei enää koskaan aio palata yhteen. Ja nyt superlegendastatus siis joutuu kovaan testiin, kun yhtäkkiä taas ollaankin yhdessä.
Viime vuosien comebackeista The Verven yritys tuotti kelvollisen uuden albumin, mutta kaatui omaan mahdottomuuteensa; Blurin paluu tarjosi muutaman komean keikan ja yhden uuden biisin vaikkei näytä ainakaan heti pidemmälle jatkuvankaan; The Libertinesin kierros lässähti viimeistään siihen, kun paljastui, että bändi harjoitteli miljoonan punnan paluukeikkaansa varten kokonaiset 4 tuntia, ja Pulpin tarjosi helppoa nostalgiaa 1990-luvun nuorille, vaikka suurempi pointti jäikin puuttumaan. Miten The Stone Rosesin sitten käy? Luvassa on kuulemma vanhojen klassikoiden lisäksi myös uutta materiaalia, mikä on toisaalta tarpeellista legitimoimaan bändin uudelleenkasaamista, mutta mikä toisaaltaan avaa mahdollisuuden valtavaan pettymykseen (ja Rosesin historiahan on jo ennestään eräänlainen pettymysten historia).
Uskoisin kuitenkin, että The Stone Rosesin paluulla on edellytyksiä onnistua kaikin puolin. Syitä on useita: mm. se, että bändi lopetti aikoinaan huipulla, ennen kuin se ehti tehdä ainoatakaan vaisua albumia (ja Reni sekä John Squire karkasivat pois jo ennen niitä loppuvaiheen katastrofaalisia keikkojakin, eli päättivät tarinan vielä huipummalla kuin Mani ja Ian Brown). Toinen syy on siinä, että Ian Brownin Stone Rosesin jälkeiset sooloalbumit ovat olleet tasaisesti laadukkaita ja tyyleiltään mukavasti kokeilullisiakin. Squire vajosi Rosesin jälkeen tylsempään perusrock-juoksuhiekkaan, mutta hänen klassinen biisintekotaitonsa yhdistettynä Brownin äkkivääriin ideoihin on edelleen kombo, joka voi tuottaa herkullisia tuloksia. Ja kolmanneksi: tässä ei voi olla kyse pelkästä rahasta. Brown ja Squire olivat 15 vuoden ajan niin huonoissa väleissä ja puhuivat toisistaan niin katkerin sävyin, ettei sellaista voi pelkkä setelivuori korvata. Tässä siis täytyy olla takana jotain suurempaa ja syvempää.
Toivotaan ainakin niin.
Paljon parjattu The Second Coming -levykin sisältää itse asiassa ainakin kourallisen verran fantastisia kappaleita. Tightrope on hyvin ainutlaatuinen.
Tekstit
15 kommenttia:
Yks henkilökohtaisesti pahimmista comebackeista on kyllä ollut The Smashing Pumpkins. Niiden lopetus oli jotenkin eeppinen, kaksi-ja-puoli-tuntinen jäähyväiskiertueen keikka Hartwallilla yksi elämäni hienoimmista kokemuksista, ja sitten ne tulee muutaman vuoden päästä ja tekee keskinkertaisen levyn ja pilaa menneisyydenkin. No ei sitä varsinaisesti pysty pilaamaan, vanhat biisit edelleen iskee lujaa, mutta silti. Arrgh.
Lienee siis turha sanoa, että tunteet näitä Stone Roses -uutisiakin kohtaan ovat olleet pelonsekaisia, mutta jospa ne pääsis yllättämään? Let's hope so.
Olen ollut aina sitä mieltä, että paluu ei olisi hyvä juttu. Mutta nyt kun se on yhtäkkiä totta, niin takki kääntyy viuhuen. Olen ihan supertäpinöissäni ja hoidan itteni aivan varmasti Manchesteriin.
Second Comingista vielä sen verran, että juuri pari päivää sitten kuuntelin huhujen innoittamana ekaa kertaa kenties noin viiteen vuoteen. Kuulosti paremmalta kuin koskaan, enkä itsekään sitä ole ikinä heikkona tai edes keskinkertaisena pitänyt. Kuten yleisesti todettu, niin levyllä vaan ei ollut ilmestyessään mitään muuta vaihtoehtoa kuin olla melkoinen antikliimaksi vuosien odottelun jälkeen.
Vielä yksi syy, miksi Stone Rosesia tarvitaan takaisin: niiden jälkeen ei ole tullut yhtään bändiä, joka kuulostaisi Stone Rosesilta, eli vain Stone Roses osaa tehdä stonerosesia. Bluetonesin ekalla levyllä oli ehkä sävyjä, mutta ei silti lainkaan sama.
Jep, kyllä tämä ainakin paperilla viimeaikaisista selvästi relevanteimmalta paluulta vaikuttaa. Ihan mahtavilta kuulostivat muutamat vanhat bootlegit, jotka tuli juuri kaivettua esiin. Groove oli kohdallaan vuonna 1989, rokkikitara puolestaan mureimmillaan 1995. Nyt olisi ehkä mahkuja noiden yhdistelmään. Hah, tulipa muuten mieleen, että entisille ja nykyisille brittipoppareille täytyy varmaan varata oma katkarapukatsomo.
Ian Brownin tasokas soolokama yks isoimpia edellytyksiä menestykselle (tai ainakin mulle henk koht.)
Ianilla on biisejä jotka saundaa siltä et ne on "sitä miltä roses kuulostaisi tänä päivänä" .
Squire tunnetaa kovana skebistinä, varmaa tullaa sankarijuttuja näkemään enemmän kuin Shoegaze ujostelua. Mani on aina kovis.
Ne mitkä huolestuttaa tai voi latistaa meininkiä on se et keikoista tulee varmaan hyvin sliipattuja tarkkaan harkittuja stadionmaisia spektaakkeleita kun on nykyaika, digiaika ja tommonen rock-maine takana.
Täten puuttunee se 80luvun vanhalle Rosesille ominainen anarkia ja Lad-meininki. Myöskään "Family Man" Renin nykyisestä keikkakunnosta ei ole minkäänlaisia takuita. Onhan se 15 vuotta ollu aika eläkkeellä kunnon musahommista.
Näistä huolimatta palava kiinnostus kakkoslempibändin paluuta.
Peukut pystyyn.
Jostain syystä luotan näihin heppuihin sen suhteen, että eivät tule tieten tahtoen tärvelemään mainettaan. Ian on edelleen aivan mahtava showmies, minkä johdosta homma tuskin täysin laskelmoidulta tulee näyttämään. Renilläkin on käsittääkseni ollut joitakin enemmän tai vähemmän vakavia musavirityksiä ajoittain, joten ehkä taikuus ei ole kadonnut hattumieheltäkään. Jos yhtään samanlaisen velmun otteen löytävät kuin tuosta Peten postaamasta paluukuvasta välittyy, niin ihan hyvin lienevät asiat.
Toi Jonnyn mainitsema "nykyaika" / "digiaika" -pointti on erittäin todellinen, ja etenkin stadion-kokoisissa konserteissa. Ihmiset menevät katsomaan "uukakkosta" (tai tässä tapauksessa "stounrousiisia"), joka on enemmän näytelmä tai show kuin oikea rock-keikka. Tai siis sellaisen tuloksen vaara on olemassa.
Toisaalta etenkin Brown voisi jopa hyötyä pienestä nykydigisiloittelusta.
Mietin tässä, että aikookohan se ottaa laulutunteja? Paineet on nyt aika kovat, kaikkien silmät ja korvat on ennen kaikkea Brownin äänessä - muiden osaamisesta ei ole epäilystäkään, ei edes Renin vaikka taukoa onkin ollut.
No onhan se ääni aina huolenaihe, toisaalta ollut sitä aina. Kukaan ei varmasti täyttä puhtautta odota, mutta kieltämättä latistaa, mikäli oletettavasti mahtavan Adored-introilun jälkeen kuuluu päälle pelkkää epämääräistä korinaa. Tässäkin asiassa kuitenkin luottoa löytyy lähtökohtaisesti.
Sitä ei voi välttää, että osa yleisöstä on paikalla U2-hengessä/nostalgiapiknikillä, mutta Roses on onneksi kuitenkin sellainen yhtye, että se vetää myös paljon nuorta ja oikeasti innostunutta porukkaa. Itse oletan ja toivon, että bändillä on riittävästi integriteettiä esiintyä omalla tavallaan, liikoja ketään kosiskelematta.
This is the one. Lippu hallussa lauantain-keikalle.
Wou! Onneksi olkoon! Aika monet jäi ilman, sulla on ollut joku hyvä tekniikka tai sitten hyvää onnea.
Mä odottelen ehkä sitä uutta levyä innokkaammin kuin keikkoja. Totta kai jos nyt Helsinkiin saataisiin, niin... ;-)
Onnea pelkästään. Meni poikkeuksellisen sutjakasti, eikä tarvinnut hakata refreshiä kuin jonkun aikaa.
Jotenkin hämärä fiilis siitä, että bändi, jonka suurin keikka oli Spike Islandissa n. 30 000 ihmiselle, onkin vetämässä nyt kakskyt vuotta myöhemmin samoja biisejä 70 000:lle. IMHO Roses ei oo stadion-tason bändi. Kuitenkin, siistiä nähä pojat taas yhessä.
Nostalgia tuo lisäyleisöä, aina. Vielä Spike Islandin tapahtuessa Roses ei ollut legenda. Legendastatus on kypsynyt vasta siitä eteenpäin ja etenkin tauon / hajoamisen aikana. Eli yleisöä varmasti riittää.
Luulisin myös, että bändin biisit toimivat hyvin stadionympätistössä, onhan siellä sen verran yhteislaulukertosäkeitä ja tunnistettavia introja ja vaikka mitä. Eri asia totta kai on se, miltä homma sitten kuulostaa: edelleen pelkään Brownin äänen kuntoa.
Etenkin vuoden 1995 parhaimpia keikkatallenteita kuunnellessa on helppo todeta, että kaiken ollessa kohdallaan Roses kuuluu myös stadioneille. Soundi oli lähes yhtä iso kuin Oasiksella, ja tosiaan yhteislauluun kelpaavia kappaleita kyllä riittää. Kontrasti hyvän ja huonon päivän välillä oli vaan jo tuolloin melkoinen, mikä tietysti lisää jännitystä näiden paluukeikkojen suhteen.
Lähetä kommentti