Edeltäjänsä tapaan myöskään vuosi 2011 ei ollut mielestäni tasoltaan musiikin huippuvuosi. Yksittäisiä valopilkkuja oli toki melko paljon, mutta aivan aidosti järisyttävien uutuuksien puute vähensi vuoden kokonaishohdetta.
Toisin kuin aiemmin, en tänä vuonna listaa levyjä ja biisejä erikseen, vaan tiputtelen tässä sikin sokin ne vuoden 2011 musiikkitapaukset, jotka itseäni eniten koskettivat.
Guillemots
Guillemots oli ehdottomasti vuoden bändi 2011. Näin yhtyeen kevään aikana livenä kolmesti ja noista keikoista jokainen oli omanlaisensa täysosuma. Uusin albumi Walk The River on bändin tähän asti tasapainoisin kokonaisuus ja palkitsee kuulijansa mahtavilla herkuilla, vaikka ei avaudukaan aivan heti. Yllä oleva Dancing In The Devil's Shoes on kauniin melodiansa ja osuvan sanoituksensa myötä mielestäni vuoden paras biisi, mutta levyltä löytyy muitakin huippuja, esimerkiksi I Must Be A Lover, I Don't Feel Amazing Now, Sometimes I Remember Wrong sekä nimibiisi Walk The River. Kovatasoisia sävellyksiä hieman (mutta ei liian) taiteellisella kierteellä esitettynä. SPOTIFY
Arctic Monkeys
Tänä vuonna Arctic Monkeys oli melodinen, herkkä, katkeransuloinen ja helisevä. Alex Turnerin mainio Submarine-soundtrack (SPOTIFY) akustisine kitaroineen ja singer-songwriter -tyylisine, tarinankerronnallisine lauluineen pohjusti keväällä maaperää alkukesästä julkaistulle koko bändin neljännelle albumille Suck It And See. Arctic Monkeysin linja on ollut aina tehdä uudella levyllä jotain erilaista kuin aiemmilla, ja kiemuraisen Humbugin jälkeen suoraviivainen ja helppo Suck In And See oli suuri yllätys. Levyllä ei ole lainkaan filleriä, vaan jokainen kappale on täyttä tavaraa. Surumielisen Love Is A Laserquestin lisäksi suosikkeihini kuuluvat myös mm. She's Thunderstorms, Black Treacle sekä nokkelasti riimittelevä nimibiisi Suck It And See. (SPOTIFY)
Beady Eye
Beady Eye'n debyyttilevy Different Gear, Still Speeding oli piristävä yllätys. The Roller rytmitti keskitalveani ja Millionare kuulosti keväältä. Näin bändin pariin otteeseen livenä ja Liamin esiintymisestä huokuu suuri motivaatio todistaa, ettei Oasis ollut pelkästään Noelin bändi. Jopa alun alkaen pöhköltä vaikuttanut Bring The Light paljasti merkityksensä vuoden mittaan. Beady Eye'lla on varmasti tulevaisuus. (SPOTIFY)
Elbow
Elbow'n Build A Rocket, Boys ei yltänyt aivan edeltäjänsä korkeuksiin, mutta vuoden kaikkien uutuslevyjen joukossa se loistaa silti merkkitapauksena. Levyn avausbiisi The Birds on suorastaan majesteettinen, mutta Elbow'n vahvuus on ennen kaikkea hillityssä vähäeleisyydessä, joista albumilla ovat malliesimerkkejä mm. suorastaan runollinen Lippy Kids (miten joku osaa tiivistää teini-iän muutamalla rivillä?) ja raukea The River. (SPOTIFY) Omasta mielestäni Elbow kuitenkin "hukkasi" pari aivan tykkibiisiä singlejensä B-puolille: Buffalo Ghosts kilpailee vuoden parhaan kappaleen tittelistä ja soundeiltaan synkkä Ticker Tape on erittäin mielenkiintoinen.
Radiohead
King Of Limbs kuulostaa aavistuksen verran välityöltä, mutta koko levyn tekee kuuntelemisen arvoiseksi kappale numero kuusi, Codex. Tällaista tunnelmaa ei Radioheadin lisäksi pysty luomaan kukaan muu. Kohta, jossa torvet tulevat mukaan, aiheuttaa joka kerta kylmiä väreitä... (SPOTIFY)
Noel Gallagher's High Flying Birds
Oasis-fanaatikolle vuosi 2011 oli suoranaista juhlaa. Käytännössä kuultavaksi saatiin 2 Oasis-levyä. Liam rokkaa retron rosoisesti ja Noel tarjoilee silotellusti tuotettuja ja suurella näkemyksellä kirjoitettuja biisejä. High Flying Birds on huippusulava levy, jota haluaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Omat suosikkini ovat pollea avausbiisi Everybody's On The Run sekä ihanalla tavalla vuodelta 1995 peräisin olevalta Oasis- B-puolelta kuulostava AKA... Broken Arrow. Kaikkein jännittävintä on se, että jos tämä oli Noelin helppo pop-levy, niin ensi vuodelle on odotettavissa outo ja sekalainen jatko-osa! (SPOTIFY)
King Creosote & Jon Hopkins
Skotlantilainen folk-laulaja King Creosote löi hynttyyt yhteen tuottaja Jon Hopkinsin kanssa, tavoitteenaan luoda vastaus Talk Talkin mestariteokselle Spirit Of Eden. Diamond Mine on liian suoraviivainen ja "pop" tavoittaakseen Spirit Of Edenin ylimaailmallista henkeä, mutta modernina folk-levynä se on erittäin mainio. John Taylor's Month Away on varmasti vuoden sympaattisin biisi. (SPOTIFY)
MGMT
Sen lisäksi että varsinainen Congratulations-albumi aukesi itselleni vasta melkein vuoden myöhässä, hieno Congratulations (Remixes) -EP kolahti tänä vuonna kunnolla. Erol Alkan on muokannut nimibiisin kuulostamaan siltä, miltä MGMT:n "pitäisikin" kuulostaa: tanssittavalta, coolilta, hieman virnuilevalta ja hyvin energiseltä. Myös Ed Banger -remix Siberian Breaksista ja Corneliusin versio Brian Enosta löytyvät samalta EP:ltä ja toimivat oikein tehokkaasti. (SPOTIFY)
Glasvegas
Sisällöltään hieman ohuehkon ja soundeiltaan liian täyteen ahdetun albumin julkaissut Glasvegas kuuluu vuoden pettymyksiin, mutta Euphoric Heartbreak -levyltä löytyi hienojakin hetkiä – ainakin jos jaksoi kaivaa hieman pintaa syvemmältä. Esimerkiksi tämä minimalistinen liveversio Euphoria, Take My Handistä osoittaa, että bändillä on varmasti vielä paljonkin annettavaa, jos sen koskettavaa perusydintä ei tukahduteta kaikenlaiseen ylimääräiseen sotkuun. Loppuvuodesta kokovalkoinen vaatekertakin ilmeisesti sai kyytiä ja James Allan palasi keikoilla turvalliseen mustaan nahkatakkiin ja koppasi taas myös kitaran käteensä. Ensi vuoteen (toivottavasti), Glasvegas! (SPOTIFY)
Paul Weller
Paul Welleriltä ei tullut vuonna 2011 uutta kokopitkää albumia, mutta mod-keisari julkaisi muutaman yksittäisen herkkupalan. Kesän Starlite-single on mukavan trooppinen ja Drop Out Orcherstran remix lisää siihen vielä extra-annoksen keikutusta. Myös BBC:n futisfiktion lopputeksteihin sävelletty Devotion oli Welleriltä kaunis teko.
Little Dragon
Taas siellä Ruotsissa osataan. Little Dragonin tämänvuotisen levyn nimikappale Ritual Union on koukuttavan omaperäinen jännässä taustariffissään ja mielenkiintoisesti kiemurtelevassa melodiassaan. Myös Tensnaken dubstep-tuulahduksia tuonut remix on kuulemisen arvoinen.
Foster The People
Vuoden tarttuvimpia pop-kappaleita etsittäessä Pumped Up Kicks on varmasti aivan kärkisijoilla. Jollain tavalla lattea levyversio ei sykähdyttänyt mitenkään kovasti, mutta akustisilla kitaroilla säestetty, mukavasti svengaava liveversio jää surraamaan päähän päiväkausiksi.
MUUT:
Tämän vuoden löytöjen ohella fiilistelin tylsään tapaani tietysti myös vanhoja tuttavuuksia. Primal Screamia tuli kuunneltua yllättävän paljon BBC:llä (ja myöhemmin Ylellä) nähdyn Screamadelica-dokumentin jälkimainingeissa. Come Togetherin Terry Farley -versio pyöri kaiuttimissa hyvin useaan otteeseen, ja samalta aikakaudelta peräisin oleva B-puoli Jesus sai myös soittokertoja.
Ensi vuodelta odotan kovasti Noel Gallagherin toista levyä sekä The XX:n loistavan ykköslevyn seuraajaa.
Hauskaa uutta vuotta kaikille!
E D I T :
Hups! Smith Westernsin Weekend unohtui kokonaan listalta! Erittäin mainio biisi, jota tuli fiilisteltyä Lontoon keväässä.
31 joulukuuta 2011
22 joulukuuta 2011
TV-katsaus
Bloggaamiseen kuuluu, että vuoden lopussa tehdään listoja. Listoja vuoden parhaista levyistä, elokuvista, konserteista ja kaikesta muusta. Tänä vuonna listapaine ahdistaa: olin etenkin uuden musiikin etsimisen suhteen lähes täysin kohmeessa koko vuoden, joten tuskinpa osaan sanoa siitä mitään pätevää tällä kertaa.
Musiikkilistojen sijaan aionkin muistella, mitä oivia televisiosarjoja on vuonna 2011 tullut katseltua – näistä suosituksista voi joku vaikka saada inspiraatiota joulunpyhien töllöttelyhuviksi.
Curb Your Enthusiasm
"Curbin" kahdeksas kausi oli mielestäni hieman vaisu moniin edellisiin verrattuna sen vuoksi, että tällä kertaa nöyryyttävät ja myötähäpeän tunnetta tuottavat jutut eivät olleet aivan yhtä kamalia kuin joskus aiempina vuosina. Larry David ei tällä kertaa joutunut aivan yhtä noloihin ja törkeisiin tilanteisiin kuin olisi voinut. Joka tapauksessa sarjan 8-kausi on ehdottomasti katsomisen arvoinen, sillä Larry David on kenties parasta, mitä televisiolle on koskaan tapahtunut, eikä muutama vaisu jakso muuta tätä tosiasiaa.
Life's Too Short
The Office -parivaljakko Ricky Gervaisin ja Stephen Merchantin tuorein faktaa ja fiktiota sekoitteleva mukadokumentti-sarja nostaa pääosaan lyhytkasvuisen näyttelijä Warwick Davisin. Tuttuun Gervais / Merchant -tyyliin tarjolla on taas kuivaa ja toisinaan melko pahailkistäkin huumoria. Fiktiivistä versiota omasta itsestään esittävä Davis ei liiemmin sympatiapisteitä keräile, mutta hänen tärkeilevät kommelluksensa huvittavat parhaimmillaan kovasti. Gervaisin ja Merchantin toisesta sarjasta, Extrasista, tuttuun tyyliin lähes joka jaksossa on mukana suuria filmitähtiä cameo-rooleissa, mm. Johnny Depp ja Steve Carrell. Seitsenosainen sarja on BBC:n ja HBO:n yhteistuotantoa, mikä on monille varmasti jonkinasteinen laatutakuu.
Parks and Recreation
The Officen USA-versio oli parhaimmillaan aivan loistava, mutta syksyllä alkaneessa 8. kaudessa sekä käsikirjoittajat että näyttelijät ovat taivaltaneet todella synkissä varjoissa. Kun 30 Rock on toistaiseksi tauolla, ehdottomaksi suosikikseni tämänhetkisistä amerikkalaisista sarjoista on noussut Parks and Recreation. Sarja alkoi melko hitaalla tahdilla, mutta tänä syksynä alkanut neljäs kausi on sisältänyt pelkästään huippujaksoja. Hahmot on kirjoitettu moniulotteisiksi, dialogi on hauskaa ja homma toimii kokonaisuudessaan huippusujuvasti. Amerikkalaisista sarjoista on aina toisinaan kova työ seuloa jyvät akanoista, mutta Parks and Recreation on ehdottomasti erittäin maukas jyvä.
Bored To Death
Bored To Death on itselleni melko uusi tuttavuus, vaikka siitä on HBO:lla nähty jo kolme tuotantokautta. Pääosassa on mm. Scott Pilgrim VS. The World'istä ja The Darjeeling Limitedistä tuttu Jason Schwartzman, joka esittää nynnyä toimittaja/käsikirjoittajaa, joka paremman tekemisen puutteessa keikkailee myös yksityisetsivänä. Sarjan huumori on mukavan vähäeleistä: hauskoja juttuja ei osoitella liikaa ja tapahtumien tempo pysyy koko ajan hyvin rullaavana. Schwartzmanin lisäksi myös sivuosissa on mukana kovia nimiä, kuten Ted Danson ja Zack Galifianakis. Pidän Bored To Deathistä varmaan myös siksi, että Monk on yksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani, ja tässä on hieman samaa komedian ja dekkarin sekoitusta, vaikka hyvin paljon hillitymmässä ja ehkä synkemmässäkin muodossa. Bored To Death on myös huomattavan ammattitaitoisesti ja jopa elokuvamaisesti toteutettu, siitä huokuu laatusarjan tuntu heti tunnuskuvista lähtien.
How I Met Your Mother
Muista tässä mainituista sarjoista How I Met Your Mother poikkeaa siten, että se on melkoista liukuhihnakamaa, tämän vuosikymmenen Frendit. Joka jakson konsepti on sama: kolmekymppisten newyorkilaisten kaverusten porukka istuu baarissa ja setvii ihmissuhdekuvioitaan. Perusmössön yläpuolelle "HIMYM":in nostavat kuitenkin ensiluokkaiset komedianäyttelijät kuten suvereeni Neil Patrick Harris, sekä sarjan flashbackeja ja aikasiirtymiä hyödyntävä rakenne, joka mahdollistaa lukuisten yllättävien yksityiskohtien liittämisen peruskonseptiin. Sarja on toisinaan hieman nössö, ja taustanaurut kuulostavat nykyilmastossa todella vanhanakaisilta, mutta sympaattisuudessaan ja tiuhaan tahtiin iskevissä vitseissään HIMYM toimii juuri niin kuin pitääkin.
Pasila
Pasilan kolmoskausi keväällä 2011 oli aivan todella vaisu, ja hirveä pettymys mainioiden kahden ensimmäisen kauden jälkeen. Syksyllä alkanut neloskausi on kuitenkin poikkeuksellisella tavalla nostanut sarjan keväisestä alhostaan ja tykittää taas täysillä panoksilla idearikasta, näkemyksellistä ja paikoin hätkähdyttävääkin sisältöä. Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen komediasarja – ja koska en itse liiemmin välitä muista kuin komediasarjoista, sanoisin jopa, että Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen TV-sarja. Käyttistä!
Stewart Lee's Comedy Vehicle
Hehkutin Stewart Lee'tä varmasti koko kevään, mutta en halua unohtaa häntä tässäkään. Lee oli itselleni Lontoon-kauden parhaita löytöjä: omaperäinen, äkkiväärä ja epähauskuudesta hauskaa tekevä stand-up -koomikko. Stewart Lee's Comedy Vehicle -sarjan toinen kausi esitettiin BBC:llä keväällä ja se sai kriitikkojen piirissä suurta suosiota, mutta Leen huumorin oikukas laatu piti silti huolen siitä, ettei Lee'stä tämänkään sarjan myötä tullut koko kansan suosikkia.
Musiikkilistojen sijaan aionkin muistella, mitä oivia televisiosarjoja on vuonna 2011 tullut katseltua – näistä suosituksista voi joku vaikka saada inspiraatiota joulunpyhien töllöttelyhuviksi.
Curb Your Enthusiasm
"Curbin" kahdeksas kausi oli mielestäni hieman vaisu moniin edellisiin verrattuna sen vuoksi, että tällä kertaa nöyryyttävät ja myötähäpeän tunnetta tuottavat jutut eivät olleet aivan yhtä kamalia kuin joskus aiempina vuosina. Larry David ei tällä kertaa joutunut aivan yhtä noloihin ja törkeisiin tilanteisiin kuin olisi voinut. Joka tapauksessa sarjan 8-kausi on ehdottomasti katsomisen arvoinen, sillä Larry David on kenties parasta, mitä televisiolle on koskaan tapahtunut, eikä muutama vaisu jakso muuta tätä tosiasiaa.
Life's Too Short
The Office -parivaljakko Ricky Gervaisin ja Stephen Merchantin tuorein faktaa ja fiktiota sekoitteleva mukadokumentti-sarja nostaa pääosaan lyhytkasvuisen näyttelijä Warwick Davisin. Tuttuun Gervais / Merchant -tyyliin tarjolla on taas kuivaa ja toisinaan melko pahailkistäkin huumoria. Fiktiivistä versiota omasta itsestään esittävä Davis ei liiemmin sympatiapisteitä keräile, mutta hänen tärkeilevät kommelluksensa huvittavat parhaimmillaan kovasti. Gervaisin ja Merchantin toisesta sarjasta, Extrasista, tuttuun tyyliin lähes joka jaksossa on mukana suuria filmitähtiä cameo-rooleissa, mm. Johnny Depp ja Steve Carrell. Seitsenosainen sarja on BBC:n ja HBO:n yhteistuotantoa, mikä on monille varmasti jonkinasteinen laatutakuu.
Parks and Recreation
The Officen USA-versio oli parhaimmillaan aivan loistava, mutta syksyllä alkaneessa 8. kaudessa sekä käsikirjoittajat että näyttelijät ovat taivaltaneet todella synkissä varjoissa. Kun 30 Rock on toistaiseksi tauolla, ehdottomaksi suosikikseni tämänhetkisistä amerikkalaisista sarjoista on noussut Parks and Recreation. Sarja alkoi melko hitaalla tahdilla, mutta tänä syksynä alkanut neljäs kausi on sisältänyt pelkästään huippujaksoja. Hahmot on kirjoitettu moniulotteisiksi, dialogi on hauskaa ja homma toimii kokonaisuudessaan huippusujuvasti. Amerikkalaisista sarjoista on aina toisinaan kova työ seuloa jyvät akanoista, mutta Parks and Recreation on ehdottomasti erittäin maukas jyvä.
Bored To Death
Bored To Death on itselleni melko uusi tuttavuus, vaikka siitä on HBO:lla nähty jo kolme tuotantokautta. Pääosassa on mm. Scott Pilgrim VS. The World'istä ja The Darjeeling Limitedistä tuttu Jason Schwartzman, joka esittää nynnyä toimittaja/käsikirjoittajaa, joka paremman tekemisen puutteessa keikkailee myös yksityisetsivänä. Sarjan huumori on mukavan vähäeleistä: hauskoja juttuja ei osoitella liikaa ja tapahtumien tempo pysyy koko ajan hyvin rullaavana. Schwartzmanin lisäksi myös sivuosissa on mukana kovia nimiä, kuten Ted Danson ja Zack Galifianakis. Pidän Bored To Deathistä varmaan myös siksi, että Monk on yksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani, ja tässä on hieman samaa komedian ja dekkarin sekoitusta, vaikka hyvin paljon hillitymmässä ja ehkä synkemmässäkin muodossa. Bored To Death on myös huomattavan ammattitaitoisesti ja jopa elokuvamaisesti toteutettu, siitä huokuu laatusarjan tuntu heti tunnuskuvista lähtien.
How I Met Your Mother
Muista tässä mainituista sarjoista How I Met Your Mother poikkeaa siten, että se on melkoista liukuhihnakamaa, tämän vuosikymmenen Frendit. Joka jakson konsepti on sama: kolmekymppisten newyorkilaisten kaverusten porukka istuu baarissa ja setvii ihmissuhdekuvioitaan. Perusmössön yläpuolelle "HIMYM":in nostavat kuitenkin ensiluokkaiset komedianäyttelijät kuten suvereeni Neil Patrick Harris, sekä sarjan flashbackeja ja aikasiirtymiä hyödyntävä rakenne, joka mahdollistaa lukuisten yllättävien yksityiskohtien liittämisen peruskonseptiin. Sarja on toisinaan hieman nössö, ja taustanaurut kuulostavat nykyilmastossa todella vanhanakaisilta, mutta sympaattisuudessaan ja tiuhaan tahtiin iskevissä vitseissään HIMYM toimii juuri niin kuin pitääkin.
Pasila
Pasilan kolmoskausi keväällä 2011 oli aivan todella vaisu, ja hirveä pettymys mainioiden kahden ensimmäisen kauden jälkeen. Syksyllä alkanut neloskausi on kuitenkin poikkeuksellisella tavalla nostanut sarjan keväisestä alhostaan ja tykittää taas täysillä panoksilla idearikasta, näkemyksellistä ja paikoin hätkähdyttävääkin sisältöä. Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen komediasarja – ja koska en itse liiemmin välitä muista kuin komediasarjoista, sanoisin jopa, että Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen TV-sarja. Käyttistä!
Stewart Lee's Comedy Vehicle
Hehkutin Stewart Lee'tä varmasti koko kevään, mutta en halua unohtaa häntä tässäkään. Lee oli itselleni Lontoon-kauden parhaita löytöjä: omaperäinen, äkkiväärä ja epähauskuudesta hauskaa tekevä stand-up -koomikko. Stewart Lee's Comedy Vehicle -sarjan toinen kausi esitettiin BBC:llä keväällä ja se sai kriitikkojen piirissä suurta suosiota, mutta Leen huumorin oikukas laatu piti silti huolen siitä, ettei Lee'stä tämänkään sarjan myötä tullut koko kansan suosikkia.
09 joulukuuta 2011
Muotiblogi?
Jos oleskelee talvisin sisällä julkisilla paikoilla, saattaa tarvita jonkinlaisia sisäkenkiä. Sandaalit ovat melko yleinen ja kätevä valinta. Itse haluan kuitenkin tehdä asiat aina monimutkaisesti, joten helppojen sandaalien sijaan päädyin sisäkenkävalinnassa käsinvalmistettuihin englantilaisiin samettitohveleihin.
Tohvelini on valmistanut Broadland Slippers -niminen firma Norwichissa. Yritys tekee kenkiä vain tilauksesta, ja omiin tohveleihinsa saa halutessaan vaikka sukunsa vaakunan tai minkä tahansa muun haluamansa symbolin. Myös värivaihtoehtoja löytyy burgundinpunaisesta havunvihreään. Minulla ei ole sukuvaakunaa, joten päädyin valitsemaan "tavalliset" mustat tohvelit. Sisäkankaaksi otin lesosti kullan väristä materiaalia.
Samettitohvelit tuntuvat jalassa oikein mukavilta ja tuovat käyttäjänsä olemukseen vanhan maailman arvokkuutta. Arvokkuuden vaatimusta lisää myös se, että samettisille kengille varoo varmasti viimeiseen asti pudottamasta ketsuppia.
Suosittelen kaikille Broadland Slippersiä ja tilaan varmasti itsekin vielä toisetkin tohvelit – kunhan ensin saisin jostain sen sukuvaakunan.
Muuta: Lehdenjakajan joulukalenteri roikkuu vieläkin koskemattomana, ja joulukuuta on nyt mennyt jo 8 yötä. Mikä avuksi?!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
