Vain yksi asia suututtaa

Niin tämä blogi kulkee täyden kierroksen ja palaa vuoden 2006 tunnelmiin: valittamaan juhlissa soitetusta musiikista.

En suhtaudu intohimoisesti melkein mihinkään asiaan. Olen enimmäkseen liberaali – sillä tavalla, etten oikein välitä mistään. Useimpiin asioihin reaktioni on "Aivan sama, olkoon sitten noin." Ainoa asia, josta todella taidan välittää, on musiikki. Tämä tuli taas huomattua tänä iltana.

Olin juhlissa, jotka olivat oikein mukavat: isäntä ja emäntä olivat ystävällisiä, juhlahuoneisto oli tyylikäs, viini virtasi ja tunnelma oli leppoisa. Musiikinsoittotavaksi näissä juhlissa oli valittu YouTube, josta jokainen vieras sai sanattoman sopimuksen vallitessa käydä vuorotellen valitsemassa musiikkia.

Kaikki hyvin tähän asti.

Sanattomaan YouTube-sopimukseen kuuluu mielestäni aivan ehdottomasti, että omaa vuoroa jaksetaan odottaa, eikä toisten valitsemia kappaleita käydä keskeyttämässä. Se on moukkamaista ja osoittaa huonoa harkintakykyä. Kaikilla meillä on omanlaiset musiikkimakumme (näistä voidaan kyllä kiistellä: omasta mielestäni on ehdottomasti olemassa oikeita ja vääriä makuasioita), ja YouTube-vuorottelutilanteessa niitä tulee kunnioittaa.

Tämän illan juhlissa kaikki eivät kuitenkaan noudattaneet näitä kirjoittamattomia sääntöjä. Eräs nuori nainen keskeytti valitsemani kappaleet kahteen (!) kertaan, mitenkään anteeksipyytämättä tai tekoaan perustelematta. Tämä henkilö ei keskeyttänyt kenenkään muun valitsemia kappaleita – ainoastaan minun.

Keskeytetyiksi tulleet kappaleet olivat Sugarhill Gangin Rapper's Delight (kokopitkä versio) sekä The XX:n remix Florence + The Machinen You've Got The Lovesta. En siis edes soittanut mitään obskyyrejä Oasis-b-puolia tai mitään sellaista, vaan olin yrittänyt valita bileiden kulloiseenkin hetkeen sopivia kappaleita.

Mikä kauheinta: kun kysyin, miksi Rapper's Delight keskeytettiin, sain vastaukseksi, että "Ei aina jaksa näitä suomalaisia biisejä". Vastasin, että tottahan se on: Sugarhill Gang on Hämeenlinnan ylpeys. Keskeyttäjä ei tajunnut tätä, vaan otti vitsini vain vahvistuksena perusteluilleen. You've Got The Loven keskeytystä ei enää perusteltu lainkaan.

Tilalle laitettiin Rihannaa.

Minua ei haittaisi, jos oma puheeni keskeytettäisiin, tai jos sanottaisiin, että mielipiteeni politiikasta / etiikasta / kirjallisuudesta / biologiasta ovat täysin vääriä. Kohauttaisin vain olkiani ja ajattelisin, että keskeyttäjä tai vääräksi väittäjä saattaa aivan hyvin olla oikeassa.

Mutta musiikin keskeyttäminen – se panee todella vihaksi. Ja vielä tuollaisin perustein! Kiehuin aivan todella. Meinasin jo lähteä juhlista kesken pois, mutta rationaalisuuteni voitti ja jaksoin jäädä odottamaan autokyytiä. En silti tuskin pääse tästä koskaan yli. Välini musiikinkeskeyttäjään tulevat luultavasti aina olemaan viileät.

Rihannaa. The XX:n tilalle.

Muuta:

Tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta, kun suutun musiikkiasioista. Muutama viikko sitten kivahdin ehkä hieman liian kovaa töissä yli 50-vuotiaalle naiselle, joka väitti, että rap-musiikki keksittiin 1990-luvulla. Ehkä ei olisi pitänyt ilmaista (oikeaa) mielipidettäni lauseella "Sun pitäisi lukea vähän historiaa", mutta tehty mikä tehty. Idiootit ärsyttävät – vaikka olisivatkin vilpittömiä ja hyväntahtoisia.

Tweet

Hmmvegas

Glasvegas tekee jo toista comebackia reilun vuoden sisällä. Tämänkertainen comeback on tarpeellinen siksi, että viime vuoden kakkosalbumi Euphoric Heartbreak oli melkoinen pettymys sekä musiikillisesti että kaupallisesti ja bändi sai hyvin nopeasti lähtöpassit Columbia-levy-yhtiöltä.

Uusi, toistaiseksi omakustannementaliteetilla toimiva Glasvegas kuulostaa siis tältä. Sen lisäksi, että James Allan on ilmeisesti lopettanut typerän(hienon) kokovalkoisen garderoobin käyttämisen ja tarttunut keikoilla valokaapelimikrofonin sijasta jälleen kitaraan, myös musiikillisesti turhat kikkailut on karsittu pois. If? kuulostaa hyvin paljon vanhalta, debyyttilevyn aikaiselta Glasvegasilta. Joku musiikkitieteilijä voisi varmasti vahvistaa, että tässä on täysin samat nuotit kuin Daddy's Gonessa, Lonesome Swanissa tai missä tahansa vanhassa Glasvegas-biisissä.

Jotenkin olisin toivonut, että Glasvegasin tämänkertainen paluu olisi ollut vielä himpun verran vaikuttavampi. If? tippuu hieman välimaastoon: Euphoric Heartbreakilla se olisi ollut yksi parhaista kappaleista, mutta debyyttilevyllä se olisi ollut pelkästään keskitasoa. Jotain pientä uudistumista tai yllätystä olisi ollut kiva kuulla. "You're on a road to somewhere" -välikohta on joka tapauksessa erinomainen ja kertosäekin alkaa tarttua lisäkuunteluilla päähän. Ehkä tästä jotain vielä tulee...

Tweet

Miten voittaa The Voice of Finland

En näköjään kirjoita nykyisin paljon muusta kuin televisiosta – mutta näillä mennään nyt tällä hetkellä.

Olen huomannut olevani vakituinen The Voice of Finlandin katselija. Katsoin ensimmäisen jakson uutena vuotena, koska halusin tietää, mitä kaiken hypen takana on. Avausjakso oli mielestäni roskaa: kaikki laulajat olivat tasapaksua karaoke-massaa, Elastisen päännytkytys oli ärsyttävää ja Lauri Tähkä oli Lauri Tähkä. Seuraavat jaksot katsoin, koska The Voice of Finland tuntui tulevan televisiosta aina juuri siihen aikaan, kun avasin töllöttimen. Joka kerta ajattelin, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun tätä katson.

Alkukarsintajaksojen jälkeen VoF muuttui kuitenkin aivan oikeasti kiinnostavaksi. Nyrkkeilykehässä lauletuissa kaksintaisteluosioissa oli hyvää energiaa ja Lauri Tähkäkin oli käynyt parturissa. Aloin seurata The Voice of Finlandia valinnan tuloksena – en vain siksi, että se sattui olemaan ohjelmistossa.

Nyt ohjelma on kohta loppusuoralla ja olen miettinyt sitä, miten tällaiset ohjelmat voitetaan. Seuraavaksi esittämäni teoria pätee myös Idolseihin, X-Factoreihin, yms. karaokeohjelmiin.

Uusia laulajia etsivät TV-ohjelmat uskottelevat, että niiden ideana on löytää tasokkaita laulajia. Siksi laulajat laitetaan esittämään cover-biisejä, eikä omaa, heille varten sävellettyä ohjelmistoa. Ajatellaan siis, että on hienoa, jos joku kouvolalainen Pirjo laulaa suunnilleen yhtä komeasti kuin Mariah Carey tai edes 45-prosenttisesti jotenkin sinne päin. 

Suurinta osaa yleisöstä ei kuitenkaan kiinnosta, onko joku hyvä laulaja, vaan se, onko joku valovoimainen ja kiinnostava hahmo. Kaikki osanottajat ovat suunnilleen yhtä hyviä laulajia – ja sitä paitsi eri tyylilajeissa on melko mahdotonta vertailla objektiivisesti, kuka on paras. Voittajalta siis vaaditaan, että hän antaa itsestään vaikutelman muista poikkeavana, omaperäisenä ja karismaattisena hahmona.

Miten sitten erottaudutaan karismalla ja omaperäisyydellä, jos pitää esittää cover-biisejä samaan tapaan kuin missä tahansa karaoke-baarissa, ehkä vähän paremmalla äänentoistolla ja kivemmilla tunnelmavaloilla? Vastaus on: kappalevalinta ratkaisee. Voittajan täytyy valita itelleen biisejä, jotka korostavat hänen persoonallisuuttaan ja koskettavat äänestävää televisioyleisöä jostain yllättävästä paikasta.

Pahin virhe on siis laulaa tällaisissa kisoissa Lady Gagaa, Rihannaa tai edes Whitney Houstonia. Ei saa valita versioitavaksi sellaista artistia, jota on mahdotonta ylittää: voit toki laulaa paremmin kuin Lady Gaga, mutta et voi olla parempi ladygaga kuin Lady Gaga itse, joten unohda moinen suoraan. Mikä pointti on yrittää toistaa Rihannan listaykköshittiä yksi yhteen samanlaisena? Miksi yleisö haluaisi ostaa sinun versiosi, eikä sitä alkuperäistä, jos niillä ei ole mitään eroa? Laula ennemmin Sepi Kumpulaista tai S Club 7:iä, mutta tee se paremmin ja komeammin.

Kappalevalinnan tulisi siis olla hieman yllättävä, aavistuksen verran marginaalinen. Ei mitään todellista underground-kamaa, mutta ehkä jotain hieman unohdettua tai aiemmin hölmönä pidettyä. Leonard Cohenin Hallelujah ei ollut lainkaan merkittävä hitti ennen John Calen ja etenkin Jeff Buckleyn cover-versioita. Pitäisi siis löytää jotain tällaista: loistobiisi, jonka loistokkuutta suuri yleisö ei ole vielä aiemmin tajunnut. Toinen mahdollisuus on esittää erikoinen ja omaperäinen sovitus jostain tutummasta hittibiisistä: Taiskan Mombasa minimalistisena dubstepinä tai Europen Final Countdown reggaena.

Esittämässäni kaavassa on kuitenkin vaaransa. Viime viikon VoF-jaksossa eräällä tytöllä oli idea melko hyvin hallussa: hän esitti The Beatlesin All My Lovingin ukulele-säestyksellä. Siinä alkuperäisbiisi oli kuitenkin liian tuttu ja valittu omaperäinen sovitus liian hyvin alkuperäiseen sopiva. I Am The Walrus 1980-luvun syntetisaattorityylillä olisi ollut parempi yhdistelmä.

Tweet