Tätä on odotettu!

Noel Gallagherin ensimmäinen soolosingle sai vihdoin ensiesityksensä varttitunti sitten. The Death Of You And Me kuulostaa parin kuuntelun perusteella aivan erinomaiselta kesäbiisiltä kevyine falsettilauluineen, muhkeasti svengaavine torvineen sekä sanoituksen Lovin Spoonful ("Kesäkatu") -assosiaatioineen.

Noel oikeastaan jatkaa siitä, mihin Oasiksen viimeisimmillä levyillä jäi, vaikka biisi itsessään ei varsinaisesti Oasikselta kuulostakaan. Suorin vertauskohta vanhaan on ehkä The Importance Of Being Idle. Ennen kaikkea pidän siitä, että vanhempi Gallagher säveltää nykyisin tällaisia rentoja ja sulavia kappaleita, eikä yritä joka kerta toistaa Don't Look Back In Angerin tai Live Foreverin suurieleisyyttä.

The Death Of You And Me lupaa High Flying Birdsille ehdottomasti parempaa kuin Bring The Light lupasi Beady Eyelle, jos tällainen vertaus on nyt pakko tehdä... mutta myöhemmin Bring The Lightista tuli yksi suosikkibiiseistäni Beady Eye -levyltä, joten mistä näistä tietää...

Tweet

Amy Winehouse 1983 - 2011

Kun Michael Jackson kuoli pari vuotta sitten, reaktio oli suuntaan "Mitä?! Eikö se ollut kuollut jo aiemmin?" Jackson oli vähintään 1990-luvun puolivälistä lähtien ollut enemmän jonkinlainen science-fiction -hahmo kuin aivan oikea ihminen.

Eilen kotonaan Camdenissa menehtyneen Amy Winehousen tapauksessa voisi myös ajatella, että kuolema ei olisi ollut kovin suuri yllätys - mutta monessa mielessä se silti oli. Perinteisen draaman kaavan mukaan seuraava vaihe Winehousen traagisessa saagassa olisi ollut nousu pohjalta ja loistelias paluu menestysvuosien huipputasolle, eikä missään nimessä tarinan kaaren katkaiseva äkkikuolema. On suuri sääli, että nyt kävi näin.

On aivan typerää yrittää mytologisoida nuoren ihmisen huumekuolemaa ja puhua jostain "27 Clubista" ja niin edelleen. (Kurt Cobainin äiti muuten kutsui tuota nuorena kuolleitten taiteilijoiden "kerhoa" nimellä "The Stupid Club"!) Ilman turhia tuonnekuohuja jokainen voi silti varmasti myöntää, että Amy Winehouse oli 2000-luvun lahjakkaimpia artisteja ja etenkin Back To Black oli aivan klassikkotasoinen levy. Popmusiikin maailmassa on melko harvinaista, että jokin on samanaikaisesti sekä taiteellisesti laadukasta että kaupallisesti menestyksekästä. Winehouse saavutti tämän maagisen yhdistelmän Back To Blackilla - levyä on myyty tähän mennessä noin 8 miljoonaa kappaletta - ja olisi ollut erittäin mielenkiintoista kuulla, mitä seuraava albumi olisi tuonut tullessaan.



Tässä mainio esimerkki siitä, miten biisejä omistetaan. Esimerkiksi sanojen muistaminen ei ole läheskään niin tärkeää kuin suvereeni ääni ja itsevarma asenne.




Tässä Winehouse dominoi show'ta itseään tuplasti vanhemman legendan vierellä.

Tweet

Uusi Beady Eye -biisi

Beady Eyen The Beat Goes On -single ilmestyi maanantaina ja yhtye jatkaa yllättäen tasokkaiden B-puolien julkaisemista. In The Bubble With A Bullet pärjäisi mainiosti albumilla tai jopa singlen pääpuolella: kyseessä on jotenkin utuisella tavalla kesäinen ja Beady Eyelle jo tuttuun tyyliin hyvin rennon oloisesti soitettu kappale.

Biisi taitaa olla pääosin Andy Bellin säveltämä, kuten muutkin Beady Eyen kovimmat biisit (Four Letter Word, Millionaire, The Beat Goes On). Odotin Belliltä Riden ja Hurricane #1:n perusteella hyviä biisejä jo Oasis-aikoinakin, mutta tuolloin sävellysten taso Turn Up The Sunia lukuunottamatta oli hieman heikkoa. Onneksi terävintä Belliä saa taas kuultavakseen nyt Beady Eyen myötä.



Myös viime viikolla ensiesityksensä Manchester Cityn ensi kauden pelipaitojen julkistamisen ohessa saanut Blue Moon -versio on hyvin miellyttävä. Liamin uusi, pehmeä laulutyyli toimii. Tällä viikolla sama biisi oli jo uusimman FIFA-videopelinkin mainoksessa, ja keväisen Philips-mainoksen sekä kaiken Pretty Green -touhun kanssa Liam tuntuu olevan nykyään vähintään yhtä paljon liikemies kuin rocktähti, mutta vielä toistaiseksi homma on pysynyt joten kuten tyylikkyyden rajoissa. Pian olisi kuitenkin hyvä hieman hillitä tätä puolta.

Tweet

Vale-Scouser

Eilen yöllä HJK - Bangor City -pelin jälkeen tapahtui monia outoja asioita. Ehkä oudoin niistä oli vale-liverpoolilaisen tapaus.

Seisoskelimme kaverieni kanssa Kampissa Tennispalatsin lähistöllä, kun nuori vaaleahiuksinen tyttö tuli pyytämään meiltä tupakkaa englanniksi. "Do you have cigarettes?", lievästi taidelukiolaisen oloinen nuori neiti kysyi. Heti tässä vaiheessa mieleeni hiipi aavistus, että kysyjä on itse asiassa suomalainen, missä tapauksessa englannin käyttäminen on melko outoa. Vastasimme kuitenkin tytölle englanniksi ja pahoittelimme savukkeiden puutetta.

Tyttö oli jo lähdössä matkoihinsa, kun päätin kokeen vuoksi kysäistä, mistä hän on kotoisin. "From England", kuului vastaus. Puolen sekunnin ajan kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun ajattelin, että saattaisi sittenkin olla mahdollista, että olen erehtynyt. Niin on käynyt ennenkin. Otin kuitenkin riskin ja jatkoin juttelua: "Yeah? Whereabouts in England do you live?" Tyttö vastasi nopeasti ja empimättä: "Liverpool." Viimeistään nyt olin täysin varma, että kyseessä oli valehtelija. Lopullinen vastaus oli kuitenkin vielä yhden varmistavan kysymyksen päässä: "Oh, right, so you're a Scouser?" Tästä tupakanpummaaja meni melko hämilleen ja sönkötti "Öööh, no, I live in, ööh, Fleet Street!" - "No, I mean, you're from Liverpool so you're a Scouser."

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli samalla kertaa sekä ennustettavaa että hyvin yllättävää. Tyttö myönsi valehdelleensa: "Ei! Suomesta mä olen! En mä mistään Liverpoolista oo." Sitten hän nosti kädet kasvoilleen, heilutteli sormiaan silmiensä edessä ja kyyristyi matalaksi mytyksi jalkakäytävälle. "Siis mulla on paniikkihäiriöitä ja mä näin just mun exän ja...", nainen sopersi ja huohotti syvään. Hetken aikaa jo pelkäsimme, että hän saa jonkinlaisen kohtauksen tai jotain. Olisi outoa joutua pidätetyksi kuolinpaikalla ja yrittää selvittää poliisikuulusteluissa taposta epäiltynä, että oli vain yrittänyt paljastaa vale-Scouseria.

Onneksi mitään vakavampaa ei kuitenkaan lopulta tapahtunut ja feikkiliverpoolilainen hävisi pian Helsingin kesäiseen yöhön. Suosittelin vielä perään esimerkiksi Wikipedian Liverpool-artikkelin lukemista, jos aikomuksena on yrittää uskottavaa huijausta.

Muuta:

Noel Gallagherin ensimmäisen soolosinglen kansi näyttää tältä. Kuva on hieno ja mielenkiintoinen, vaikka tuokin mieleen pari vanhaa The Verven singlejen kantta (1, 2). The Death Of You And Me soi radiossa ensimmäistä kertaa ensi maanantaina. Videokin saadaan luultavasti pian.

Muuta II:


Jos joku haluaa kutsun Google+:aan, laittakaa sähköpostiosoitteita alle kommentteihin.

Tweet

Kuinkas sitten kävikään? Pariisi, Marseille ja Nizza

Viimeisenä aamuna Lontoossa etsin tuloksettomasti postimerkkejä takuuvuokran palautusshekkiä varten, nautin luomuhipstersupermarketista ostetun vadelma-mustikka -sekoituksen ja tuijottelin vielä hetken tutusta ikkunasta yli Bloomsburyn kattojen ennen kuin suuntasin St Pancrasin asemalle Pariisin-junaa kohti. Olin kuvitellut junamatkan olevan tyylikäs ja glamoröösi poistumistapa Englannista, mutta todellisuudessa Eurostarissa oli melko ahdasta ja vieressäni istunut, pari miniviinipulloa heti alkumatkasta tyhjäksi hörpännyt ruotsalaisrouva työnsi tyhjennetyn tonnikalasalaattipurkkinsa haisemaan roskikseen minun penkkini puolella. Lontoo - Pariisi -junailu oli siis suunnilleen yhtä hohdokasta ja eksoottista kuin Kauniainen - Pasila -ratamatka, mutta onpahan tämäkin erikoisuus tullut nyt nähtyä.

Pariisiin saavuttuani ensimmäinen tehtävä oli löytää yöpymispaikka. Olin lukenut etukäteen, että Gare du Nordin lähistöllä on suuret määrät erilaisia hotelleja. Ensimmäisenä löysin Hotel de Milanin, jossa yllättäen puhuttiin englantia, mutta jossa oli tilaa vain yhdeksi yöksi. Jätin siis laukkuni Milaniin ja lähdin etsiskelemään majoitusta lopuiksi neljäksi yöksi muualta. Perjantai-iltana suurin osa hotelleista myi eioota, mutta kahden halal-teurastamon välistä Boulevard Marx Dormoylta löytyi mukavan epäilyttävän oloinen Hotel de Paix, josta sai suihkullisen huoneen €40:llä ja jossa oli tilaa vierailuni loppuajaksi. Paix ei oikeastaan vaikuttanut lainkaan hotellilta, vaan enemmänkin vain tavallisen rähjäiseltä pariisilaiskerrostalolta, josta nyt satuttiin vuokraamaan huoneita. Maksu tuli suorittaa käteisellä etukäteen, eikä kuitteja tai muita tositteita tarvittu hommaa sekoittamaan. Kenelläkään muilla vierailla ei tuntunut olevan matkatavaroita mukanaan. Onneksi en ymmärrä ranskaa niin hyvin, että olisin saanut ohuiden seinien läpi selville, mitä viereisissä huoneissa puheltiin myöhään öisin - ehkä parempi olla tietämättä liikaa. Kuten kuvasta näkyy: huoneeseen tosiaankin kuului suihku, kiintoisasti keskelle huonetta sijoitettuna.

Jos lukijalle on nyt tullut sellainen kuva, etten ole Pariisista mitenkään järjettömän innoissani, hän on varmasti aivan oikeassa. Oikeastaan tiesin jo etukäteen, etten voi ehtiä löytää Pariisista niitä Aivan Parhaita Juttuja, koska suurkaupungit todella vaativat kunnolla aikaa paljastaakseen kaikki kiinnostavimmat puolensa. Lontoossakin kului varmasti kuukausi ennen kuin olennaisimmat jutut alkoivat olla hallussa. Pikavisiitti on aina pikavisiitti - Pariisi ansaitsisi pidemmän tutustumisjakson. Perus-Seinen, Louvren, Eiffel-tornin ynnä muun standardikaman lisäksi koin kuitenkin yhden aivan todellisen täysosuman; kaverini suositteleman pienen japanilaistyylisen teehuoneen (jonka nimeä tai sijaintia en juuri nyt muista!), jossa valtavalta listalta valittiin asiantuntevan opastuksen tuella tee, jota nautittiin oikein pitkän seremonian mukaisesti. Kuvassa näkyy vain yksi kannu ja kippo, mutta koko kokonaisuuteen kuului itse asiassa kolme kannua ja kolme erikokoista kippoa, joiden kaikkien läpi teetä huljuteltiin ja haisteltiin ja maisteltiin. Pariisin vilinän ja melskeen keskellä parin tunnin teereissu oli ihanan rauhoittava kokemus.

Pariisi oli mielestäni siis kohtuu-OK, mutta ei mikään megaällistyttävä paikka. Täytyy joskus palata kaupunkiin hieman tarkempia tutkimuksia varten - mielellään jonkun kanssa, joka tietää ja osaa esitellä paikkaa hieman pintaa syvemmältä. Samaan tapaan kuin Lontoo, Pariisikin tuntui koostuvan keskenään melko erilaisista kaupunginosista, joista jotkut olivat ehdottomasti mielenkiintoisia ja omemman tuntuisia kuin toiset. Nyt kun peruskatsaus on tehty, voi sitten ensi kerralla keskittyä hieman tarkemmin vain niihin parhailta tuntuviin paikkoihin.

Yllä kuvassa näkyy oudoin kauppa, jonka olen ikinä nähnyt missään: hotellini lähellä rautatiesillan vieressä oli koju, jossa myytiin pelkkää persiljaa! Kuka edes syö persiljaa? Melko ilmeinen "hämäys" ehkä jonkinlaisten... muiden kasvien myynnille.

Pariisissa oloa latisti hitusen myös huono sää: viidestä Pariisi-päivästäni ainakin neljänä satoi. Muutos olikin melkoinen, kun kolmen tunnin junamatkan päässä (Ranskan sisäinen juna oli miellyttävämpi kuin Eurostar, ja ranskalaisten juna-asemien kuulutussignaali on maailman tyylikkäin) odotti Marseille ja välimerellinen helle. Marseilleen saapuminen oli aivan täydellistä: yhtäkkiä Pariisin harmaat taivaat olivat vaihtuneet pehmeän vaaleansinisiksi ja palmujen koristamalta juna-asemalta ulos astuttaessa suoraan edessä kimalteli Välimeri. Marseillen keskipisteessä on vanha satama, jonka ympärille kaupunki kohoaa korkeiden kukkuloiden rinteillä. Mielestäni tämä on mitä erinomaisin set-up kaupungille: keskellä meri ja reunoilta hienot näkymät merelle.

En ollut nähnyt Välimerta sitten vuoden 1994, joten kolme päivääni Marseillessa kuluivat enimmäkseen vain "etelän tunnelman" fiilistelyyn ja lämmöstä nauttimiseen. Marseille on yllättävän suuri kaupunki - n. 800 000 asukasta - ja se on vasta pikkuhiljaa alkamassa yrittää houkutella ulkomaisia matkailijoita. Englantia ei siis puhuttu sitäkään vähää, mitä Pariisissa, mutta merci'llä ja bonjour'illa pärjäsi yllättävän pitkälle. (Olen siis lukenut ranskaa yläasteella ja lukiossa, mutta jostain syystä se ei koskaan tarttunut päähän kunnolla.) Rantabulevardin sivukatujen pikkubaareissa lasi pastista maksoi n. puolitoista euroa ja mitäs sitä muuta lämpiminä iltoina tarvitseekaan.

Ehkä nautin Marseillesta enemmän kuin Pariisista siksi, että Marseillea kohtaan minulla ei ollut minkäänlaisia etukäteisodotuksia eikä paineita saada paikasta jotain "irti". Pariisille viisi päivää oli aivan liian vähän, mutta Marseillelle kolmen päivän pysähdys oli juuri passeli. Viimeisenä päivänä käväisin myös viereisessä Aix en Provencen pikkukaupungissa, joka oli viihtyisä ja josta sai hyviä keksejä ja pizzaa, mutta jossa ei ollut Marseillen kruunaavaa ihanaa Välimerta.

Marseillesta siirryin jälleen junalla Ranskan-kierroksen viimeiselle etapille Nizzaan, jossa myös tapasin ystäväni Suomesta. Nizza oli paljon turistikkaampi kuin Marseille, mutta mukavan kompakti ja tyylikäs lomakohde. Pääsin viimein myös pulahtamaan ihailemaani Välimereen, ja tuntui oikein hyvältä kelluskella sinisissä aalloissa. Kävimme myös epätodellisen tuntuisessa Monacossa, jonne bussilippu Nizzasta maksoi kokonaisen euron verran. Oletteko tienneet, että Monacon ensimmäinen ruhtinas, nykyisten Grimaldien esi-isä, itse asiassa varasti vallan itselleen naamioitumalla munkiksi ja valeasun turvin valtaamalla aluetta aikoinaan hallinneen munkkiluostarin? Tyylikäs tarina. Ruhtinaanpalatsin kukkulalla oli jopa patsas tästä ensimmäisestä huijari-Grimaldista munkinkaapuun pukeutuneena.

Nizzassa parasta oli ehdottomasti ruoka. Vaikka ruoan löytäminen oli tiettyinä aikoina hankalaa (lounas- ja illallisajat ovat hyvin tiukat: keskellä päivää useimmat ravintolat ovat siestatauolla ja illalla on puolestaan ehdittävä istuutua pöytään klo 22 mennessä tai kaikki mahdollisuudet on menetetty), löytyessään kaikki oli erinomaista ja melko edullistakin. Pidän ranskalaisesta tyylistä, jossa ateria ei todellakaan ole ateria ilman jälkiruokaa: on aivan itsestäänselvyys, että alku- ja pääruokien jälkeen ja ennen kahvia on nautittava jotain makeaa. Sain Nizzassa uskomattoman herkullisia kakkuja ja vanukkaita.

Olin kyllä ehtinyt syödä melko paljon kakkuja ja vanukkaita (tosin en aivan näin maukkaita) jo Lontoon-keväänkin aikana, joten nyt Suomeen palattuani on kuntosalikortin uusiminen jossain vaiheessa ehdottomasti ajankohtaista. Mutta ei nyt aivan vielä. Nyt heinäkuussa täytyy ensin tavata kavereita, uiskennella Itämeressä (maailman radioaktiivisin meri - ehkä minusta tulee mutanttikilpikonna, tms!), soitella kitaraa, katsella elokuvia ja lueskella romaaneja. Heinäkuu on lomakuu.

Sitten elokuussa täytyy alkaa salilla käymisen ohessa miettiä, mitä lähitulevaisuudessa pitäisi tehdä... Kurssit on käyty, paperit on kohta saatu, vaihtokin on takana, joten... jotain muuta kuin opiskelua sitten. Kuuden vuoden jakso elämästä oli hyvä päättää Lontooseen ja Lontoo oli hyvä päättää Pariisiin, Marseilleen ja Nizzaan.

Tweet

High Flying Birds

Noel Gallagherin ensimmäisen soololevyn nimi on siis Noel Gallagher's High Flying Birds. Levy ilmestyy lokakuun 17. päivä. Vuoden kuluttua kesällä on luvassa toinenkin levy: Amorphous Androgynous -bändin kanssa yhteistyössä tehty seikkailullinen sekamelskalevy, jolla on kuulemma funkia, soulia ja free-jazzia jo pelkästään yhdessä ja samassa biisissä.

Odotan toki vanhemman Gallagherin varsinaista musiikkia kovalla innolla, mutta perinteiseen Oasis-tapaan jo pelkät mediaesiintymisetkin tarjoavat suurta viihdettä. Ylläolevassa videossa Noel kertoo oman versionsa bändin hajoamiseen johtaneista tapahtumista ja antaa vyyhdestä hieman erilaisen kuvan kuin Liam. Jotenkin sopivan sekopäistä, että vuosia kestänyt Gallagher VS. Gallagher -taistojen sarja huipentui luumun heittämiseen pariisilaisessa pukuhuoneessa.



High Flying Birds sisältää pari jo Oasis-aikoina nettiin vuotanutta kappaletta. Levyn päättää legendaarisen statuksen Gallagherin omissa puheissa saanut Stop The Clocks ja mukana on myös piiiitkästi nimetty (I Wanna Live In A Dream In My) Record Machine. Verkossa liikkuvat nauhoitukset näistä kappaleista kuulostavat jo sen verran valmiilta, että en lainkaan ihmettelisi, jos esimerkiksi ylläoleva Record Machine olisi tuossa jo aivan lopullisessa asussaan.

Keikoilla Noel on luvannut soittaa soolobiisien lisäksi tuttuja Oasis-kappaleita. Suosio on siis taattu. Toivottavasti biisivalintojen skaala on hieman laajempi kuin tavanomainen Don't Look Back In Anger / Talk Tonight -akseli.

Oasiksen hajoamisessa oli kyllä se hyvä puoli, että kun bändiltä oltiin totuttu viime vuosina saamaan uutta musiikkia noin kerran kolmessa vuodessa, nyt tullaan kuulemaan hieman reilun vuoden sisään kolme uutta levyä!

Tweet

Paluu

Pääsin Pariisin, Marseillen ja Nizzan kautta kotiin Helsinkiin jo viime keskiviikkona, mutta nettiyhteys on kunnossa vasta nyt. Kirjoitan pian ehkä hieman pidempiä tarinoita Ranskasta (ja jotain vielä Lontoostakin), mutta toistaiseksi voisin tiivistää, että on erittäin mukavaa olla kotona, jossa on oma kylpyhuone, jossa on suihku, joka toimii kunnolla ja jossa ei tarvitse käyttää kahta erillistä hanaa. Myös kokolattiamaton puute ilahduttaa. Toisaalta monia asioita on toki jo ikäväkin.



Beady Eyen uusi video näyttää tältä, ja huomenna keskiviikkona Noel Gallagher paljastaa yksityiskohtia tulevasta levystään tiedotustilaisuudessa. Huh!

Tweet