Keskikesäksi kotiin

Ennen Englantiin tuloani ajattelin, että etsisin kenties täältä kesäksi töitä ja palaisin Suomeen vasta syksyn koittaessa. Kesätyön hakeminen on kuitenkin täällä aivan yhtä rasittavaa ja vaivalloista kuin Suomessa (ehkä olisi pitänyt arvata tämä?) ja koska haluan säästää rasitusta ja vaivaa, luovuin tänään aamulla viimeisistäkin Lontoo-kesä -ajatuksista ja varasin matkaliput kotiin kesäkuun lopulle.

Vuokrasopimukseni yliopiston asuntolassa loppuu 17.6. ja samana päivänä poistun Lontoosta komeasti Eurostar-junalla tunnelia pitkin Pariisiin ja 29.6. lennän Nizzasta takaisin Helsinkiin. Näiden kahden päivämäärän väliselle ajalle en ole vielä suunnitellut mitään tarkempaa (vihaan muutenkin suunnittelua - siksi jo näidenkin matkalippujen varaaminen ja ylipäätään kesätyöajatuksesta luopuminen oli niin hankalaa), mutta varmasti Pariisissa saa kulumaan muutaman päivän ja Etelä-Ranskassa on kuulemma hienoja pieniä kyliä, joihin olisi mukavaa tutustua.

Paluuta vatvoessani on ollut pakko todeta, että viihtymisen kannalta tärkeintä ei sittenkään ole sijainti, vaan seura. Hauskimmat hetket täällä Lontoossakin olen kokenut silloin, kun kavereitani on ollut käymässä vierailulla. Vaikka aina valitankin Suomen kylmyydestä ja rumuudesta ja ankeudesta, olen kuitenkin havahtunut siihen, että vuosien kuluessa olen pitänyt paljon hauskaa rumissa taloissa räntämyrskyjen raivotessa, sillä olen saanut viettää niissä olosuhteissa aikaa hyvien ihmisten kanssa. Toivottavasti osaan nyt arvostaa sitä aiempaa enemmän.

Tweet

Lord of the Lobsters

En tiedä, mitä tässä oikein tapahtuu, mutta mitä ikinä se onkaan, se tapahtuu.

Bonus: Myös tämä on erittäin ilahduttava pätkä. Pingviiniä kutitetaan ja se nauraa:

Tweet

Kitara

Olin tosiaan ehtinyt jo tottua siihen, että täällä on koko ajan joku vierailulla. Nyt, kun vieraita ei ole ollut, omaan arkeen palaaminen on ollut hieman hankalaa. Tämän viikon alusta olen kuitenkin ottanut aloitteen vahvasti omiin käsiini ja yrittänyt keksiä kaikenlaista tekemistä. Eilisen projekti oli liittyä paikallisen julkisen kirjaston jäseneksi (ei aivan niin yksinkertainen prosessi kuin voisi olettaa, mutta onnistui lopulta kuitenkin) ja tänään ohjelmassa oli kitaranetsintäodysseia.

Koska en ole aivan varma, veisinkö täältä ostamaani kitaraa takaisin mukanani Suomeen, tavoitteena oli löytää mahdollisimman halpa kitara. Halvan löytäminen ei kuitenkaan ole mitenkään kovin helppoa, sillä halpa tarkoittaa usein huonoa, eivätkä oikeat kitarakaupat mielellään myy huonoa (mikä on aivan ymmärrettävää). Päättelin siis, että halpoja kitaroita voisi löytyä panttilainaamoista. Kanikonttoreissa käyminen olisi lisäksi mielenkiintoinen seikkailu, sillä en ole sellaisen asiakkaana ikinä aiemmin ollut.

Useimmat yksittäiset panttilainaamot taitavat keskittyä enimmäkseen koruihin ja kelloihin, mutta löysin netistä Cash Converters -nimisen ketjun, jonka valikoimaan kuuluu aivan kaikkea hyvä- ja huonokuntoista käytettyä tavaraa pöytätuulettimista playstationeihin ja retkijakkaroista remonttitarvikkeisiin. Tietysti myös kitarat ovat Cash Convertersien perustarjontaa, mutta kaksi ensimmäistä pistokäyntiä Camdenin ja Islingtonin liikkeisiin vetivät vesiperän. Harhailu oli silti mukavaa, sillä etenkin Islington vaikutti näin hellepäivänä erittäin lupsakkaalta kaupunginosalta.

Koska lähialueen Cash Converterseistä ei löytynyt halpoja kitaroita, päätin suunnata kerralla hieman kauemmas ja matkustin maanalaisella Shepherd's Bushiin Länsi-Lontooseen. Käynti Goldhawk Roadin (joka mainitaan erittäin hyvässä laulussa) panttilainaamossa tuotti vihdoin tuloksen: minulle esiteltiin takahuoneessa paria aivan kelvollista kitaraa, ja myyjäpoika vaati, että soitan hänen kanssaan Wonderwallia. Valitsin kitaroista lopulta halvimman vaihtoehdon: 39 puntaa maksaneen, ilmeisesti puolalaisvalmisteisen melko huonokuntoisen elektroakustisen kitaran, joka kuulostaa aivan mukiinmenevältä, mutta näyttää ikävästi joltain, jota Jon Bon Jovi voisi soittaa muka-coolissa musavideossa, jossa kävellään farkkutakki päällä pitkin öisiä katuja. Jouduin tietenkin vielä käymään oikeassa kitarakaupassa hankkimassa kantopussin ja uuden satsin kieliä, mutta koko setti pysyi silti edullisessa kategoriassa ja ennen kaikkea on hauskaa, että kitaralla on nyt hyvä tarina.

Tweet

Pablo

Tämä teksti on jälleen kerran kirjoitettu alunperin erästä toista blogia varten.


Kohtalaisen tasa-arvoisen hyvinvointivaltion kasvattina on aina toisinaan vaikeaa totuttautua siihen tosiasiaan, että Britannia on yhä luokkayhteiskunta. Erityisen hämmentävää on etenkin se, että opiskelijat kuuluvat ehdottomasti ylempiin luokkiin: ajatuksena on, että korkea koulutus takaa tulevaisuudessa korkean aseman yhteiskunnassa, joten opiskelijat saavat osakseen pokkurointia jo hyvissä ajoin etukäteen.

Hieman vaivaannuttava arkipäivän esimerkki luokkatikapuiden yläpuolilla keikkumisesta on se, että minulla ja muilla samassa asuntolassa asuvilla opiskelijoilla on oma Pablo. Pablo on jostain Väli-Amerikasta kotoisin oleva, ehkä noin nelikymppinen mies, jonka tehtävänä on siistiä yhteiskeittiö ja putsata vessat. Siivoamisessa ei tietenkään ole sinänsä mitään pahaa, ja maksan huoneestani sen verran korkeaa viikkovuokraa, että tiettyjä palveluita on syytäkin odottaa. Vaivaannuttavan luokkatietoisuuden ongelma on kuitenkin siinä, että Pablo on siivoamassa keittiötä yleensä aina noin puoli yhdeltätoista aamulla, kun itse löntystelen vastaheränneenä pyjamassani ja tohveleissani väsäämään aamubagelia.

Luokkasyyllisyyden tunnetta ei yhtään helpota se, että Pablo ei anna poispilatun tyhjäntoimittajaopiskelijan kärvistellä rauhassa omassa noloudessaan: siivoojamies heittää joka kohtaamisella hyvätapaista smalltalkia sympaattisesti murtavalla englannillaan. "How are you doin', my friend? You have lecture today?" Vaikka Pablo olisikin kyselyissään täysin vilpitön, itselle tästä tulee tietysti sellainen olo, että kevyen juttelun taka-ajatuksena on kritisoida sitä, että toinen on vielä myöhään aamupäivällä vasta pyjamassaan, kun taas toinen on tullut ties mistä Venezuelasta asti raapimaan elantoaan heräämällä ennen kukonlaulua siivoamaan hyväosaisempien keittiösotkuja. (Itse asiassa uskon, että Pablo todella on täysin vilpitön: oma omatuntoni taitaa vain kolkutella hieman ylikierroksilla.)

Eräänä maanantaiaamuna Pablo oli jälleen kerran pyyhkimässä tiskipöytää, kun lampsin suihkunraikkaana keittiöön rustaamaan aamupalaa. Hän kysyi tavalliseen reippaaseen tapaansa "How was your weekend, my friend?", mutta hänen ilmeensä näytti kovin murheelliselta. Kerroin pikaisesti oman viikonloppuni olleen aivan mukava, ja kysyin vastavuoroisesti Pablolta, millainen hänen viikonloppunsa oli ollut. Tuntui siltä, että Pablo olisi odottanut pitkään, että joku tiedustelisi hänen vointiaan, sillä kysymys laukaisi vuolaan, huokauksilla sävytetyn tilityksen: "My weekend: not so good, my friend. I work every day. Saturday, Sunday: I work." Yritin positiivisesti ehdottaa, että varmasti Pablolla on joskus vapaapäiviäkin, mutta tähän hän vastasi: "I work... all the time. This is London."

This is London. Niinpä. Meidän kaikkien eurobönttöilijöiden tulisi muistaa, että kun meille "This is London / Paris / Berlin / etc." tarkoittaa useimmiten kohtuurentoa irtiottoa tavallisesta arkielämästä, olemme tässä suhteessa hyvin etuoikeutettuja. Kaikki eivät ole tulleet Eurooppaan mussuttamaan leivoksia ja käymään indiekeikoilla, vaan monille kyse on ollut kenties ainoasta vaihtoehdosta paremman toimeentulon ja tulevaisuuden saavuttamiseksi; ratkaisusta, joka ei ehkä olekaan osoittautunut niin hohdokkaaksi ja helpoksi kuin on alunperin kuviteltu.

Häkellyksissäni yritin kiitellä Pabloa hyvästä työstä ja vakuuttelin hänelle, että kaikki talon asukit varmasti arvostavat hänen aikaansaannoksiaan. Tajusin vasta myöhemmin, että minunhan olisi pitänyt ennemmin lohduttaa Pabloa kertomalla, että olen pian valmistuva valtiotieteilijä ja hyvin mahdollisesti itsekin pyyhkimässä työkseni pöytiä aivan muutaman kuukauden sisällä.

Tweet

Live: Steve Mason - The Scala, Lontoo, 13.4.2011

kuva Flickr-käyttäjältä Kevan

Steve Masonin vähäeleisen tyylikäs Boys Outside oli viime vuoden parhaita albumeita. Odotukseni keikkaa kohtaan eivät silti olleet kovat: ajattelin, että Mason vain soittaisi levyn läpi ja heittäisi joukkoon ehkä pari Beta Band -biisiä ja sillä selvä.

Mason kuitenkin ylitti odotukset roimasti - ja etenkin siitä syystä, että livenä hän näyttäytyi hyvin valovoimaisena persoonana. Ensinnäkin hänen äänensä oli vähintään yhtä kirkas ja komea kuin levyllä - ellei jopa komeampi - ja biisien välissä esitetyt kommentit olivat sekä hauskoja että mielenkiintoisia. Mason mm. ylisti pari viikkoa sitten Fortnum & Masonin tavaratalon vallanneita mielenosoittajia - mutta tunnusti sitten, että oli viime jouluna ostanut äidilleen lahjaksi herkkukorin kyseisestä liikkeestä.

Kitaristin, basistin, rumpalin ja melko suuressa roolissa olleen taustanauhan avustuksella esitetyt Boys Outside -albumin kappaleet kuulostivat muhkeilta ja voimakkailta. Levyltä kuultiin kaikki kappaleet aloitusbiisi Understand My Heartia ja päätöskappale Hound On My Heeliä lukuunottamatta. Nimibiisi Boys Outside ja single Lost And Found saivat ansaitusti suuret suosionosoitukset Scalan hieman alle 1000-päiseltä yleisöltä ja omiin suosikkeihini kuuluivat näiden lisäksi mukavasti pauhannut The Letter sekä jännittävästi surissut Stress Position. Hauska yksityiskohta oli, että Mason nosti rytmi-instrumentit hyvin suuriin rooleihin useissa kappaleissa: illan aikana kuultiin shakeria, tamburiinia, rytmikapuloita ja pari yllättäen erittäin hyvän kuuloista ja etevää bongorumpusooloa. Varsinaisen setin päättänyt King Biscuit Time -nimellä alunperin julkaistu C I Am 15 ja encoren lopuksi kuultu unohdettu KBT-klassikko I Walk The Earth huipentuivat kumpikin hurjaan rummutukseen, joka oli samanaikaisesti sekä tarkkaa että hyvin vapaamuotoista.

Mason kertoi saaneensa edellisenä iltana Manchesterin-konsertin jälkeen yleisön jäseneltä kommentin "I use this word way too often but you are a genius!" Vaikka neroksi taidetaan tosiaan leimata nykyisin hieman liian helposti hieman huterin perustein, Steve Mason ansaitsee tämän tittelin aivan rehellisesti levyjensä ja keikkojensa perusteella. Harvoin saa kuulla keikkasettiä, jossa ei ole ainuttakaan heikkoa biisiä ja joka esitetään suurella innolla, joka välittyy vilpittömästi myös yleisölle asti.

Muuta:



En ole viime aikoina ehtinyt kirjoittaa paljon, sillä olen isännöinyt lukuisia vieraita. Keväisessä Lontoossa on ollut erittäin hauskaa ja kaupunkia tarkastelee itsekin hieman erilaisin silmin, kun voi jakaa tunnelmia reaaliaikaisesti jonkun kanssa.

Aiemmin tällä viikolla julkaistu uusi Arctic Monkeys -single säväytti suuresti. Vanhojen suosikkibändieni julkaistessa jotain uutta, pidän aina kriteerinä seuraavaa testiä: "Jos tämä olisi ollut bändin ensimmäinen julkaisu ikinä, olisinko pitänyt tästä?" Uusin Arctic Monkeys läpäisee tämän testin kevyesti: Don't Sit Down 'Cause I've Moved Your Chair on mielestäni aivan ainutlaatuisen ihastuttava yhdistelmä 60-luvun melodisuutta ja modernin rockin muskeleita. Alex Turner näyttää todella nousevan niiden havojen artistien joukkoon, jotka eivät koskaan epäonnistu missään. Jokaiselle erinomaiselle bändille osuu johonkin vaiheeseen ns. kultakausi (esim. The Smiths 1984-87, The Stone Roses 1988-91, Oasis 1994-96, jne.) ja Arctic Monkeysillä / Alex Turnerilla tämä kausi näyttää jatkuneen nyt jo vuodesta 2005 lähtien (Turnerin viime kuussa julkaistu Submarine-soolo-EP oli myös todella herkullinen annos hieman popimpia kappaleita).

Tweet

Impressionistista elämää

Huuhtelin tänään aamulla viinirypäleitä kylmän vesihanan alla keittiössä ja mietin sitä, mistä asioista elämässä oikeastaan nauttii eniten. Lontoon aamuauringon hieman sumuinen valo tulvi karuun yhteiskeittiöön ja heijastui kauniisti tummanpunaisista rypäleistä ja ikkunalaudalle jätetystä lehtevän vihreästä basilikaruukusta. Oikeastaan juuri tuollaiset hetket ovat niitä, jotka jäävät mieleen.

Mieleen eivät jää yksityiskohdat, vaan vaikutelmat. Eivät se, mikä viikonpäivä oli tai se, mitä aamun lehdessä sanottiin budjetista tai se, mitä olit suunnitellut tekeväsi. Myöhemmin muistaa vain värejä, lämpöjä, tunnelmia. En laisinkaan muista, mitä varsinaisesti tein keväällä 2006, mutta päällimmäisenä mieleen tulee tummanharmaa sunnuntai-iltapäivä, kun puhuin ystäväni kanssa puhelimessa samalla kun keitin nuudeleita. Teräksenharmaa taivas ja nuudelien höyry olivat minulle kevät 2006. Tai en varsinaisesti muista mitään kovin konkreettista syksystä 2010, mutta muistan, miten sama espoolainen katu näytti elokuussa rehevältä ja dekadentilta jo kuihtumassa olevine kasveineen, ja joulukuussa vaatimattomalta ja asialliselta ohuen lumipeitteen alla. Espoolainen katu siis oli syksy 2010. Kuten impressionistisen koulukunnan maalarit havaitsivat, tärkeintä eivät ole tarkat kuvaukset, vaan summittaisten tunnelmien välittäminen.

Koska suurinta nautintoa ei siis välttämättä saa sellaisista kokemuksista, joista yrittää tehdä kokemuksia, olisi ehkä parempi mieluummin yrittää olla avoimempi impressionistisille vaikutelmille ja pyrkiä luomaan aikaa ja tilaa niiden muodostumiselle. Tämän oivallettuani haluaisin siis jatkossa elää impressionistista elämää.

Muuta: Kävin toissapäivänä Oxfordissa. Ylläoleva sitaatti on paikallisen kahvilan seinältä ja sopii tavallaan hyvin impressionistisen elämän ohjenuoraksi.

Oxford oli oikein mukava: arvokkaan, koukeroisen ja kauniin oloinen. Vedän taas mutkat suoriksi ja sanon, että Oxford on Englannin Porvoo: mukava päiväretken kohde silloin tällöin, mutta asuinpaikaksi kelpaava vain siinä tapauksessa, jos todella olisi siellä jostain varsinaisesta syystä (Oxfordissa opiskeleminen / Porvoossa porsliinikoriste-esinekaupan pitäminen, tms.).

Oxfordista palattuani Facebook-viesteissäni odotti yhteydenotto henkilöltä nimeltä "Doris Sugar". Tämä dooris sanoi näin: "Hello,you really look good with the pic i am seeing on here i would love to get to know you better if you do not mind ...Have a nice day" Upouusi profiilikuvani siis herätti heti epäilyttävännimisten naishenkilöiden kiinnostuksen. Eeh... hienoa! En jaksanut vastata nti Sugarille mitään, mutta ehkä olisi ollut aiheellista kiittää kohteliaasti. (Aiheeseen liittyen: yritin äsken googlata, kuuluuko lyhenteen "nti" perässä olla piste ja löysin tällaisen sivun. Kohdan Rimmaavat sanat - mikä rimmaa 'nti' sanan kanssa? on luultavasti kirjoittanut Paleface.)

Äsken pubista kotiin palatessani kohtasin myös toisen oudon sattuman, kun havaitsin paksun kirjan lojumassa puhelinkopissa luurin päällä. Otin kirjan mukaani, koska olisihan se hieno tarina, jos löytämäni teos sattuisi olemaan jollain tapaa loistava ja vaikka muuttamaan koko elämäni. Epäilen kyllä, että ehkä tästä tapauksesta ei saa aivan näin suureellista seikkailua: romaanin Sweet Blue on kirjoittanut Michael Kolanis ja kustantanut Tsaria.com - ilmeisesti jonkinlainen omakustannepulju. Tarina alkaa näin: 'It's not a machine's world, whatever you might think. Lust comes first. And jazz. And poker. And sex. And money... of course. Lots and lots of money...' Euroman caressed his tired eyes, and then his fingers slipped, cascaded round, playing ponderously with a nostril. Siis jo kahden ensimmäisen rivin aikana sankari nimeltä Euroman (!) kaivaa nenäänsä ja sitä kuvataan melko yksityiskohtaisesti. En asettaisi kovin suuria kertoimia sille, että jaksan tämän 635-sivuisen (!) möhkäleen loppuun asti. (Kurkkasin; ja viimeiset sanat lopussa ovat End & Fin!)

Hämärien kirjojen lukemisen sijaan voisi olla aiheellisempaa yrittää mennä lenkille. Liikunnallisinta, mitä olen tänä vuonna tehnyt, oli se kun raahasin lenkkeilyvarusteet mukanani Suomesta Englantiin. (Tai kävin siis kyllä yhden kerran helmikuussa Regent's Parkissa juoksemassa, mutta siitäkin on nyt jo kaksi kuukautta...) Fyysinen kunto on tällä hetkellä jo sen verran heikko, etten saanut tänään edes avattua Cokis-sixpackin pahvia pelkillä käsivoimilla, vaan tarvitsin avukseni veitsen, jolla sahasin pahvin rikki.

Tweet

Hienoa, outoa

Viime viikko on ollut ehdottomasti paras Lontoossa tähän mennessä ja ehkä jopa yksi kaikkien aikojen parhaista. Olen ehtinyt nähdä ja tehdä niin paljon niin mukavien ihmisten kanssa, että kaikkea ei mahdu kirjoittamaan tähän.

Viime viikon perjantaina näin energisen Beady Eyen, lauantaina kävin Harrodsin megaluksus-jäätelöbaarissa, sunnuntaina nautin auringonpaisteesta Hyde Parkissa, maanantaina oli vuorossa upea ja hauska Elbow, tiistaina väistelin koiria Hampstead Heathilla, torstaina Arnold Schwarzenegger melkein pyöräili päälleni, tulin Fortnum & Masonin iltapäiväteekakkujen tyrmäämäksi ja sain pultsarin esittelemään arpiaan nettikahvilassa, ja eilinen sisälsi superhyvää pizzaa Brixtonissa ja rähinää ruotsalaisen känniääliön kanssa Sohossa. Siis hyvin monipuolista ja vaihtelevaa menoa - erittäin hauskaa.

Tammikuussa ehti tuntua jo siltä, että on aivan sama, olenko Lontoossa vai Helsingissä; kaikki on kuitenkin samanlaista. Oikeastaan vasta nyt olen ehtinyt ja päässyt tekemään ja kokemaan asioita, joita voi tehdä ja kokea vain Lontoossa. Se tuntuu hyvältä - ja osa hyvästä tunteesta johtuu myös siitä, että nyt alkaa olla mukavan varma olo siitä, että kuusi kuukautta Lontoossa tulee todennäköisesti olemaan tarpeeksi. Täällä on vielä kaksi kokonaista kuukautta jäljellä, mutta todennäköisesti niiden jälkeen olen saanut aivan sopivan nautinnollisen annoksen Lontoota, joten voin palata hyvillä mielin Suomen kesään. Aiemmin talvella siis tuntui siltä, että en haluaisi palata, koska en ollut saanut Lontoosta siihen mennessä melkein mitään irti. Nyt olen jo saanut paljon ja tulen varmasti saamaan vielä lisää. Voin siis olla tyytyväinen.

Tweet