Lehdenjakajan joulukalenteri 2011

Lehdenjakajan joulukalenteri vuosimallia 2011 näyttää tältä. Tämä on nyt jo siis neljäs joulu, kun yritän ilahduttaa yöllistä Hesarin tuojaa suklailla. Useimpina vuosina haasteena on ollut viestintä: miten saada kiireinen ja joulukalenterittomiin oviin tottunut lehdenjakaja ymmärtämään, että kalenteri ja suklaat on todellakin tarkoitettu juuri hänelle.

Parina ensimmäisenä vuonna homma alkoi rullata pienen alkukankeuden jälkeen, mutta viime vuonna lehti-kusti ei ottanut namua kai yhtenäkään yönä, vaan rapussa asuvat kakarat pihistivät edelliseltä yöltä jääneet suklaat aina seuraavana päivänä. Tänä vuonna olen panostanut räikeisiin kyltteihin ja runsaisiin nuoliin, jotta kalenteri ei ainakaan jää huomaamatta.

Jännittävää nähdä, nappaako lehdenkantaja herkkuihin kiinni!

Tweet

Muistatko Juuuson?

Muistatko Radio Mafian? Peltsin varmaan muistat, mutta muistatko Juuusoa, kolmella U:lla? Itse olin päässyt unohtamaan Juuuson, kunnes hän yhtäkkiä tuli vastaan melko yllättävässä paikassa...


Juuuso on siis nykyisin näköjään aivan oikeasti kovan luokan tekijä mainosalalla. Pasilasta Madison Avenuelle ei ole mikään lyhyt matka, enkä usko että aivan kovin moni suomalainen on ollut vastaavissa hommissa, joten täytyy todella nostaa hattua Juuusolle!

Tweet

Voisiko Jope jo lopettaa?

Katsoin illalla televisiosta Pasilaa, jonka neljäs tuotantokausi vaikuttaa jälleen hauskalta haahuilevan kolmoskauden jälkeen. Ohjelman päätyttyä TV unohtui päälle ja pääsin näin kurkistamaan Jope Ruonansuun jo ties kuinka monetta vuotta pyörivää Jopet Show'ta, jota en ehkä muuten olisi tullut katsoneeksi. Ajattelin, että ehkä olisi hyödyllistä kerran katsoa, että tietää sitten, mistä ABC-Suomi pitää.

Tiesin kyllä jo ennestään, ettei Ruonansuun huumori ole aivan kansainvälisiä kriteerejä täyttävää, mutta se, miten järkyttävän huonoa se onkaan, tuli kyllä melkoisena yllätyksenä. Jopen sketsit ovat täysin oman käsityskykyni ulkopuolella – en vain kuollaksenikaan keksi, mikä niissä pitäisi olla hauskaa. Mitä ihmeen pointtia on imitoida Pokka pitää -televisiosarjaa, ja vielä kököllä englannilla? Juttu olisi ehkä sivaltanut ajankohtaisuudellaan koulun kevätjuhlassa vuonna 1996, mutta nyt siinä ei kyllä ollut päätä eikä häntää.

Kenties kyseenalaisin Jopen esittämistä hahmoista oli kuitenkin tummaihoinen baarimikko, joka puhui puoliksi muka-amerikkalaisella aksentilla ja puoliksi imitoi Martti Ahtisaarta, ja jonka punchline oli "Obama, Alabama!" Onko kukaan kertonut Jopelle, että nyt ei enää eletä Pekan ja Pätkän aikoja ja että kasvojen mustaaminen on vuonna 2011 melkoisen arveluttavaa?

Lopuissa sketseistä oli enimmäkseen erilaisia rappioalkoholisteja (yksi veneessä, yksi rullaportailla), superajankohtaisia imitaatioita (Elvis, hei?) ja ruotsalaisille vinoilua. Melkoisen oivaltavaa ja freesiä!

Miten Jope voi vielä pysyä valtakunnallisessa ruudussa tällaisilla ansioilla? Onko suurten ikäluokkien syvien rivien maku tällainen? Eikö Jopea itseään hävetä?

(Itse asiassa tässä piilee syy, miksi haluan asiasta kirjoittaa. Tunnen loppujen lopuksi sympatiaa Jope Ruonansuuta kohtaan. Hänen ohjelmansa ovat aivan karmeaa tuubaa, mutta hän on luultavasti ihmisenä aivan mukava. Säälin aina kaikkia surkeita suomalaisia esiintyjiä ja toivon, että he pärjäävät elämässään, vaikka heidän tuotoksensa ovatkin hirveitä. Sama pätee myös esimerkiksi Yön Olli Lindholmiin: en vihaa mitään musiikkia enempää kuin Yön matalaotsaista mollissarypemisjollotusta, mutta toisaalta olen iloinen siitä, ettei Lindholmin enää tarvitse tehdä siivoojan töitä Tampereella. Olenko liian kiltti ihminen?)

Tweet

Yllättävää: töissä on kivaa

Aloitin noin kuukausi sitten työharjoittelun uudessa paikassa. Olen aina ennen ollut hieman "työpessimistinen" henkilö: kaikista paikoista on löytynyt jotain valittamisen aihetta ja syitä, joiden vuoksi en ole viihtynyt. Nyt olen kuitenkin huomannut meneväni töihin joka aamu melko innostuneena ja – mikä parasta – myös lähteväni illalla kotiin iloisin mielin. Monesti aiemmin työ on pilannut muutoin hyvän päivän, mutta nyt työ on osa hyvää päivää. Olen erittäin yllättynyt!

Vaikeinta on ollut ehkä se, että pomoni on ristimänimeltään Pete ja jos toimistossa jotakuta puhutellaan "Petenä", ei tarkoitetakaan minua. On vaikeaa olla reagoimatta, kun kuulee nimen, jota on itse tottunut käyttämään. Mutta nyt käytänkin virallista nimeäni ja tunnen sen myötä oloni ainakin himpun verran asiallisemmaksi (toivottavasti en liikaa).

Monet purnaavat työelämässä palavereista, mutta omasta mielestäni kaikenlaiset kokoustamiset ja tapaamiset ovat aina hyviä. Itse en näe mitään valittamista jutustelussa ja keksien syömisessä, mitä palaverit kuitenkin pohjimmiltaan ovat. (Toki tämä on vain naiivi harjoittelijan mielipiteeni: jos päiväni olisivat niin täynnä hommaa, etten muutenkaan ehtisi tehdä kaikkea pakollista, en varmaankaan haluaisi kuluttaa yhtään enempää aikaa palaveeraamiseen.)

Eli asiat ovat juuri tällä hetkellä aika mukavasti. Peruspessimistinä tiedän, että käänne huonompaan saattaa toki tapahtua milloin tahansa – mutta nautitaan nyt ainakin toistaiseksi. Toivottavasti saan jatkaa samassa paikassa vielä tammikuun jälkeenkin, jolloin kolmen kuukauden mittaiseksi sovittu harjoittelujakso päättyy.

Muuta: Tarkkanäköinen (liian tarkkanäköinen) lukija saattaa huomata, että ajatusviivat ovat tässä kirjoituksessa oikean mittaisia. Syy on siinä, että ostin uuden tietokoneen, jonka näppäimistöstä löytyy eripituisia viivoja paremmin kuin entisestä. Olen tästä uudistuksesta melkoisen innoissani, vaikka se vain pieni uudistus onkin!

Vielä yksi mukava juttu on se, että Fast Show teki paluun – nyt lyhyenä nettisarjana ja olutfirman sponsoroimana, samoin kuin Alan Partridge viime keväänä. Taustanaurunauhasta luopumisesta huolimatta hahmoihin ja toistoihin perustuva sketsiviihde on ehkä hieman vanhentunut formaatti näinä aikoina, mutta jokin Fast Show'ssa jaksaa silti yhä lämmittää. Ja Simon Day on yksi friikeimmistä näyttelijöistä ikinä: kuka muu näyttelee aina vain pelkästään häiriintyneen yrmeitä ja vihaisia äijähahmoja? "Put your knickers on and go make me a cup of tea!!"

Tweet

Vuoden biisi 2011?

No niin, nyt on tosiaan vasta marraskuun alku, joten virallisia listoja vuoden parhaista biiseistä ja levyistä ei saa aivan vielä tehdä, mutta haluan silti nostaa jo nyt esille biisin, joka on omasta mielestäni ollut vuoden paras ja koskettavin.

Guillemotsin kolmas albumi Walk The River ilmestyi keväällä, eikä se uponnut minuun heti täysillä, vaikka bändin vankka fani olenkin. Mutta niinhän se useimmiten käy omien suosikkilevyjen kanssa: ne tulevat hiljalleen, jostain kulman takaa hiipien - ja vasta paljon myöhemmin huomaat, ettet ole pitkiin aikoihin mitään muuta kuunnellutkaan.

Dancing In The Devil's Shoes
Guillemots - Dancing In The Devil's Shoes
(Ylläoleva linkki on streamiin MySpacessa (!), mutta biisi löytyy totta kai myös Spotifystä.)

Walk The River on siis hiljaa hiipinyt yhdeksi vuoden 2011 tärkeistä levyistä ja sen tärkeimmäksi kappaleeksi syksyn mittaan on noussut Dancing In The Devil's Shoes. Biisissä yhdistyvät kaikki Guillemotsin omimmat vahvuudet: sen lisäksi, että Fyfe Dangerfield kirjoittaa hulppean kauniita melodioita ja oivaltavia sanoituksia, koko bändi tuo ne eloon harkitun tyylikkäillä sovituksilla. Dancing In The Devil's Shoes alkaa hiljaisen sähkökitaran säestämänä ja kerää pikkuhiljaa loppua kohden jänniä taustalauluriffejä, juuri oikeanlaisia soundeja hyödyntäviä rytmiosuuksia ja keveää falsettihyräilyä.

Vertailukohta ei ehkä ole maailman coolein, mutta sanon sen silti: Dancing In The Devil's Shoes on kuin U2:n With Or Without You, jos se olisi kuunnellut nuorena jazzia. Se on samanaikaisesti toiveikkaan romanttinen että katkeran surumielinen. Se on sulava, mutta juuri sopivalla tavalla karhea. Siksi se on mielestäni tämän vuoden paras kappale.

(Toisaalta en haluaisi hehkuttaa liikaa. Toivoisin vain, että jokainen haluaisi kuunnella tämän ja muodostaa sitten oman mielipiteensä.)


Edit: Tässä nyt kappale vielä YouTube-versionakin, kun satuin sellaisen löytämään:

Tweet