Tenttiviikonloppu

Olin tänään tiedekuntatentissä varmaankin ensimmäistä kertaa koko vuonna 2008. Keväällä tein kandia ja syksyn ensimmäiseen tenttikertaan en osallistunut, kun olin vielä töissä.

Olen ehkä hehkuttanut tätä aiemminkin, mutta mielestäni tentinjälkeinen lauantaipäivä on yksi elämän hienoimpia asioita. Kaikki velvollisuudet on silloin suoritettu (ainakin vähäksi aikaa) ja voi hyvällä omallatunnolla keskittyä vain maksimaaliseen rentoutumiseen. Elämässä on hyvin harvoin sellaisia kohtia, että kaikki on "valmista", joten se tuntuu todella hyvältä. En tajua niitä, jotka menevät suoraan tentistä kirjastoon tekemään esseitä tai lukemaan seuraavaan tenttiin.

Aloitin kyllä rentoutumisen oikeastaan jo eilen, kun olin saanut tenttiinkertaamisen suoritettua. Itse tenttiin meneminen on vain eräänlainen rituaali eikä niinkään itsessään tärkeä suoritus. Lukeminen on tehty jo aikaisemmin ja se on koko homman kova osuus. Joten eilen illalla lukemisen lopetettuani pelasin siis kavereideni kanssa Ghettopolya. Oli erittäin mukavaa nähdä vanhoja ystäviä pitkästä aikaa - nykyisin tulee jotenkin liian helposti todellakin pitkiä taukoja ystävien näkemiseen.

Ghettopoly on siis kuin Monopoly, mutta humoristisilla afroamerikkalaisilla stereotyyppivaikutteilla. Siinä ei esimerkiksi rakenneta hotelleja, vaan crackhouseja ja pelinappuloina ei ole esimerkiksi silinterihattua ja autoa, vaan sutenööri ja koripallo. Ghettopoly on kielletty USA:ssa, koska Monopolyn tekijät ovat haastaneet sen oikeuteen.

Oikeastaan pitkäkestoisia lautapelejä pelatessa kannattaisi hävitä aikaisessa vaiheessa. Sitten pääsisi pois pelistä ja voisi keskittyä vain kaverien kanssa juttelemiseen ja pelieväiden syömiseen. Eilisessä pelissä jouduin (/pääsin) ainakin yli tunnin kestäneeseen kahden pelaajan väliseen lopputaisteluun, joka kallistui lopulta voitokseni. Mutta sen viimeisen tunnin aikana kukaan ei enää oikein ollut seurannut koko peliä, joten voitto ei tuntunut kovinkaan hienolta.

Monopoly / Ghettopoly on muuten siitä ihmeellinen peli, että siinä alkaa aivan oikeasti tulla melko ahneeksi melko nopeasti. Yksi suuri osa peliä on myös vahingonilo konkurssiin ajautuvia kanssapelaajia kohtaan. Peli paljastaa ihmisistä hyvin erilaisia puolia, kuin muuten on näkyvillä.

Nyt suuntaan kylpyyn ja illalla The Wombatsin keikalle Tavastialle. Liverpoolilaisen The Wombatsin toistaiseksi ainoa albumi A Guide to Love, Loss and Desperation ei ole mikään taiteellinen täysosuma, mutta se sisältää muutaman erittäin mainion pop-kappaleen ja viihdyttää varmasti livenä.

Loppuun pitää mainita vielä kerran se, että uusi Oasis-albumi on aivan loistava. Olen kuunnellut sitä tällä viikolla lähes non-stoppina. Olen jotenkin todella yllättynyt siitä, että vuonna 2008 Oasis yllättäen palaa alkuaikojen tasolleen ja onnistuu luomaan upean levykokonaisuuden, joka sisältää läjän täysosumabiisejä. Esimerkiksi Bag It Up on ehkä jopa paras Oasiksen levyjen aloitusbiiseistä. Myös kappaleet, joiden ei pitäisi toimia, toimivat hienosti. Jos saisin listata ominaisuuksia, jotka yleensä tekevät biisistä mielestäni täyttä roskaa, listasta muodostuisi varmasti Waiting For The Rapturen resepti, mutta jollain ihmeen tavalla sekin kappale on erinomainen ja kiinnostava.

Jotenkin alitajuisesti olen jo pitkän aikaa odottanut, että joku bändi tekisi tämäntyylisen, itsevarman ja kekseliään, mutta silti helposti kuunneltavan rock-levyn. Mutta se, että sen tekee kaikkien aikojen suosikkibändini Oasis monen vuoden vaisumman kauden jälkeen, oli täydellinen yllätys.


The Wombats - Moving To New York

Tweet