Live: Noel Gallagher - Royal Albert Hall, 25.3.2010

Noel Gallagher oli viime torstaina toisaalta uudessa mutta toisaalta hyvin tutussa tilanteessa. Asetelma oli uusi siinä mielessä, että Royal Albert Hallin konsertti oli Gallagherin ensimmäinen esiintyminen sitten Oasiksen hajoamisen viime elokuussa. Tuttua asiassa oli se, että Noel Gallagher on aiemminkin soittanut lukuisia akustisia soolokeikkoja silloinkin, kun Oasis oli vielä yhdessä.

Yleisö ja media asettivat suuret odotukset nimenomaan konsertin uutuusnäkökulmalle. Soittaisiko Noel uusia kappaleita? Kommentoisiko hän Oasiksen hajoamista? Keitä Noelin kuuluisi Noelin taustabändiin? Kaikesta spekulaatiosta ja arvuuttelusta huolimatta kaikki oli kuitenkin vanhaa tuttua: Noel ei soittanut ainuttakaan uutta kappaletta (setin uusin oli The Importance of Being Idle vuodelta 2005), ei maininnut Oasista tai Liamia sanallakaan, ja häntä säestivät jo Oasis-yhteyksistä tutut Gem Archer, Jay Darlington ja Terry Kirkbride. Itse asiassa oikeastaan mikään ei ollut muuttunut sitten vuoden 2007, jolloin Gallagher soitti samassa konserttitalossa saman hyväntekeväisyysjärjestön tueksi lähes täysin samat kappaleet täysin samassa järjestyksessä. Tuo esitys on tallennettu mainiolle puoliviralliselle livealbumille The Dreams We Have As Children, joten kaikki sen kuulleet pystyivät aavistamaan konsertin kulun jo ennalta.

Ennakoitavuus ei kuitenkaan ollut konsertissa missään mielessä negatiivinen asia, vaan oikeammin jopa hyvin olennainen osa koko kokemusta. Yleisö oli saapunut paikalle ennen kaikkea kuulemaan tutut kappaleet ja osallistumaan niihin laulamalla koko ajan mukana. Etenkin Britanniassa kaikki Oasis-esitykset ovat jo vuosien ajan olleet eräänlaisia megaluokan Tammerkosken sillalla -yhteislaulutilaisuuksia, joissa on oikeastaan melko yhdentekevää, mitä esiintyjä tekee lavalla: pääasia yleisölle on saada osallistua yhteiseen, jaettuun kokemukseen. Tavallaan tämä on hieman masentavaa ja muistuttaa The Beatlesin 1963-66 epäonnisista live-esiintymisistä: siinä, missä Beatlesin tapauksessa esiintyjien äänet peittyivät teinityttöjen kirkaisuihin, Oasiksen ja Noel Gallagherin omat tulkinnat peittyvät keski-ikäisten miesten hoilaamiseen. Toisaalta kriittisemmänkään konserttikävijän ei tulisi Oasis-yhteyksissä odottaa minkäänlaista säkenöivää ja rajoja murtavaa musiikillista esitystä, vaan vain asennoitua hämmästelemään ja ihailemaan musiikkiin intohimoisesti ja henkilökohtaisella panoksella suhtautuvaa yleisöä. Oasis on Englannissa kansallinen instituutio ja Noel Gallagher ehdottomasti kansallissankari, joten varsinaisen musiikkielämyksen sijaan tärkein elementti konserteissa on instituution kunnioittaminen ja sankarin palvonta.

Ei niin, etteikö Noel Gallagherin esiintyminen olisi ollut myös musiikillisesti hyvin tasokasta: jousiorkesterin ja sekakuoron tukemat akustiset sovitukset Oasis-klassikkokappaleista olivat kauniita ja korostivat upealla tavalla sävellysten melodisuutta. Gem Archerin kitarasoolot olivat pehmeän muhkeita ja Noelin lauluääni on nykykunnossaan paljon sävykkäämpi kuin esimerkiksi 1990-luvun kulta-aikoina. Vuoden 2007 setistä poikkeavina kappaleina kuullut Rockin' Chair ja Digsy's Dinner olivat sopivia lisävalintoja ja toivat tuttuun esitykseen mukavasti uutta kulmaa. Varsinkin jälkimmäinen on melko keveähkön sanoituksensa vuoksi usein hieman aliarvostettuna pidetty kappale, mutta akustisena versiona sen kevyt humoristisuus sai myös sielukkaampia sävyjä. Omalta osaltani konsertin muita kohokohtia olivat aina kaunis Slide Away sekä ihanat Don't Go Away ja Sad Song.

Noel Gallagherin ensimmäinen sooloesiintyminen Oasiksen hajoamisen jälkeen olisi siis voinut tarjota rohkeammin uutta, mutta toisaalta se tarjosi vanhan tutun juuri niin täydellisessä muodossa kuin vain on mahdollista. Ilta oli pitkän linjan Oasis-fanille vaikuttava kokemus ja kotiyleisön intohimon ihasteleminen oli hauskaa: siinä vaiheessa, kun esiintyjä oli poistunut lavalta, mutta yleisö lauloi yhä suoraa kurkkua viimeisen kappaleen (Whatever) loppusäkeistöjä uudelleen ja uudelleen, ei voinut muuta kuin hymyillä. Toivottavasti jatkossa Noel ei kuitenkaan jää pelkäksi Oasis-karaokekoneeksi, vaan uskaltaa myös haastaa yleisönsä rohkeammin.

kuva Flickr-käyttäjältä kavita41

Tweet

Live: Suede - Royal Albert Hall, 24.3.2010

Sueden alkuperäinen elinkaari kulki hyvin luonnollisella tavalla säkenöivän hedonistisesta alkuvaiheestaan kylläisen tyytyväiseen loppuunsa. Kun yhtye vetäytyi pois lavoilta vuoden 2003 lopussa, tuntui siltä, että tietty tarina oli saavuttanut loogisen päätepisteensä eikä mitään tärkeää ollut jäänyt ratkomatta. (Paitsi tietysti Brett Andersonin ja Bernard Butlerin musiikillinen suhde, mutta sekin ratkottiin loppuun vuonna 2005 The Tearsin myötä.) Suede oli kymmenessä vuodessa toteuttanut alkuperäisen lupauksensa ja täyttänyt koko potentiaalinsa: ensimmäisellä levyllään se virkisti englantilaista pop-maastoa kuin keväinen tulva, toisella levyllään se todisti että kaupallinen rock voi olla myös taiteellisesti korkeatasoista ja kolmannella levyllään se teki erään kaikkien aikojen hittipitoisimmista albumeista. Viimeiset kaksi levyä olivatkin jälkikäteen katsoen sitten vain enimmäkseen tyylikästä loppuliukua komealle uralle.

Koska Sueden saaga oli alunperin muodostanut näin kauniin ympyrän, ilmoitus yhtyeen paluusta vuonna 2010 oli melkoinen yllätys. Onneksi comebackin taustalla oli halu tukea hyväntekeväisyyttä (eikä selvä rahanhimo, kuten tänään julkistetussa The Libertinesin paluussa!) ja sen kestokin oli rajoitettu vain pariin lämmittelykeikkaan ja varsinaiseen pääesiintymiseen Lontoon Royal Albert Hallissa. Näiden olosuhteiden ansiosta Sueden oli mahdollista palata yhteen rennosti ilman paineita ja antautua kertaalleen viattoman nostalgisen hittikimaran kannateltavaksi fanaattisen kotiyleisön edessä. Viime keskiviikkona Sueden ei tarvinnut todistaa yhtään mitään yhtään kenellekään - ainoastaan antaa yhden illan mittainen muistutus siitä, miksi yhtye oli yksi 1990-luvun tärkeimmistä ja kiinnostavimmista brittiläisistä bändeistä.

Rentous ja paineettomuus suorastaan huokuivat huolettoman karismaattisesti esiintyneestä yhtyeestä. Konsertin alussa bändi paahtoi hurjaa vauhtia suoraan useamman hittibiisin läpi ilman ainuttakaan varsinaista taukoa tai välispiikkiä. Yhä raikkaat klassikot kuten Trash, Filmstar ja Animal Nitrate suorastaan sujahtivat ohi ja jopa Albert Hallin maineikkaan akustiikan oli ajoittain vaikea sopeutua Sueden räikeästi särisevään äänivalliin. Konsertti kopisteli eteenpäin kuin vasta jalkansa löytänyt nuori varsa ja todellinen rytmi löytyikin vasta aavistuksen verran rauhallisemman Pantomime Horsen myötä. Jokaisesta kappaleesta kimposi ilmoille selvä soittamisen riemu: yhtye todella nautti klassikkobiisiensä esittämisestä ensimmäistä kertaa liki seitsemään vuoteen. Albert Hall ei ollut aivan täynnä yleisöä, mutta varsinkin kentän seisomapaikoilla olleet näyttivät kokevan suoranaista euforiaa, kun Anderson astui yleisön sekaan useita kertoja konsertin aikana. 

Omassa istumakatsomossani lähellä piippuhyllyä tunnelma oli pikemminkin rauhaton: ihmiset näpräilivät puhelimiaan ja ramppasivat edestakaisin vessassa tai baarissa. Vaikutti siltä, että melko monet yleisön miespuolisista jäsenistä oli raahattu paikalle tyttöystävän houkuttelemina: lehtereillä istuvista pareista usein vain nainen aplodeerasi innoissaan, kun taas miehet murjottivat paikoillaan. Valitettavasti tässä heijastuu osatotuus Sueden tragediasta: vaikka sen hitit hallitsivatkin radioaaltoja 90-luvun puolivälissä, loppujen lopulta se jäi silti jonkinlaiseksi mainstream-kulttibändiksi, josta jaksavat välittää enää ainoastaan kaikkein kiihkeimmät fanit. Lopuille riittää Beautiful Onesin kuuleminen ja Killing Of A Flashboyta voikin sitten käyttää tekstailemisen taustamusiikkina.

Yllättäen konsertin musiikilliset huippukohdat saivat alkunsa Sueden neljännen levyn, aliarvostetun Head Musicin kappaleista: hienon kypsästi tulkittu Everything Will Flow johdatti riipaisevaan He's Goneen, jonka Anderson omisti vastikään poismenneelle ystävälleen ja jossa kitaristi Richard Oakes osoitti jälleen kerran olevansa vähintään yhtä etevä kitaristi kuin usein korkeammalle arvostettu Butler. He's Gonen päätteeksi yhtye poistui lavalta kosketinsoittaja Neil Codlingia ja lavalle polvilleen pudonnutta Andersonia. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi Codling tapaili pianostaan The Next Lifen hauraan melodian ja Anderson esitti kappaleen täynnä lähes käsinkosketeltavaa voimaa. Vain harvoin pääsee todistamaan tällaisia hetkiä, joissa pop-laulaja todella tarkoittaa jokaista laulamaansa sanaa suoraan sydämensä pohjasta.

The Next Lifen pystyyn nostamat ihokarvat jäivät yhä jännittyneeseen tilaan, kun muu yhtye palasi lavalle ja suuntasi kohti Dog Man Star -albumin kulmakivikappaletta The Asphalt Worldia. Juuri tässä biisissä oikeastaan tiivistyy Sueden tummanpuhuva, juuri ylitseampuvan rajamailla tasapainoileva, mutta ehdottomasti tyylikkyyden oikealla puolella pysyvä melodramaattinen tyyli. Valitettavasti Asphalt Worldista ei tällä kertaa kuultu aivan levyversion mittaista pitkää tulkintaa, vaan kappale vaihtui lennossa So Youngiin. Tähän kulminoitui Everything Will Flow'sta alkanut taidokkaan tunteellinen segmentti, jonka jälkeen konsertin loppuosa oli taas emotionaalisesti kevyempää tarjottavaa. Jopa encoren aluksi esitetty, yleensä raa'an kaunis The Living Dead oli tällä kertaa Andersonin sooloesityksenä hieman enemmän teatteria kuin todellista tunnetta. Keikan viimeisenä kuultu vakiolopettaja Saturday Night jätti optimistisuudellaan yleisön hyville mielille ja sopi mainiosti keskiviikkoillan kruunuksi.

Suede todisti Royal Albert Hallissa, että sen katalogissa tosiaankin on huomattava määrä aikamme kovatasoisimpia pop-kappaleita. Lisäksi se todisti, että yhtyeen päätös lopettaa vuonna 2003 oli oikea. Vaikka sen musiikki kuulostaa yhä ensiluokkaiselta ja vaikka sen soitto sujui innokkaammin ja jykevämmin kuin kenties koskaan, Suedella ei ainakaan tällä hetkellä ole mitään syytä tehdä pidempää paluuta esiintymislavoille ja levytysstudioihin. Yleisö, jolle The Drowners ja The 2 Of Us merkitsivät 90-luvun puolivälissä enemmän kuin mikään muu, on kypsynyt ja kasvanut eikä Sueden kahden ensimmäisen levyn aikainen kasvukipuisen romanttinen maailma ole heille enää jokapäiväistä todellisuutta. Samassa tahdissa myös Suede itse on kypsynyt, ja Metal Mickeyn ja Heroinen veivaaminen illasta toiseen ei voisi enää tapahtua uskottavalla tavalla. Kerta-annoksena Sueden paluu oli täydellinen ja voidaankin edelleen sanoa, että yhtye lopetti huipulla. 

kuva  Flickr-käyttäjältä simononly.

konsertin kappaleet esitysjärjestyksessä Spotify-soittolistana

YouTube-käyttäjällä LAShTAL93 on konsertista muutama äärimmäisen hyvälaatuinen video, suosittelen kurkkaamaan!

Tweet

Levy: Gorillaz - Plastic Beach (Parlophone, 2010)

Damon Albarn kanavoi tekemisensä nykyisin kahteen melko vastakkaiseen suuntaan: toisaalla kunnianhimoisiin taideprojekteihin mm. afrikkalaisten kylämuusikkojen ja kiinalaisten ooppera-akrobaattien kanssa ja toisaalla terävän kaupallisiin pop-levyihin Gorillazin kanssa. Albarnin nerous on sitä tasoa, että hän pystyy tekemään kiinnostavaa ja koskettavaa musiikkia monella eri tyylillä ja mitä tahansa mies julkaiseekin, se on joka kerta ainakin itselleni suuri tapaus.

Tänä vuonna on vuorossa taas Albarnin pop-linja ja Gorillazin kolmas albumi Plastic Beach. Kaksi aiempaa levyä ovat rakentaneet menestyksensä Jamie Hewlettin luoman upean monimuotoisen visuaalisen maailman varaan ja luoneet listoille useita maailmanlaajuisia hittejä. Esimerkiksi USA:ssa Gorillaz on hulvattoman paljon suositumpi kuin Blur koskaan oli. Gorillaz on siis mitä valtavirtaisinta valtavirtaa, mutta Albarnin taiteellinen tavoitteellisuus ja musiikillinen kekseliäisyys tekevät siitä todella poikkeuksellisen ja uniikin mainstream-bändin.
Ennen kaikkea Albarn kouluttaa USA:n teinejä ja muuta pop-kansaa tekemällä Gorillazin levyillä yhteistyötä äärimmäisen vaihtelevan vierailijakaartin kanssa: Plastic Beachillakin kuullaan peräkkäisillä kappaleilla Snoop Doggia ja libanonilaista perinnemusiikkiorkesteria! Tämä monipuolisuus muodostuu Plastic Beachilla sekä sen vahvimmaksi että sen ärsyttävimmäksi piirteeksi.

Kaikki levyn vierailijat on valittu hämmästyttävän tarkalla korvalla ja jokaiselle on löydetty juuri oikea kappale esitettäväksi. Vaatii melkoista näkemystä yhdistää saman kappaleen sisällä esimerkiksi Mos Defin rap-tyyli Bobby Womackin klassiseen tiedostavaan soul-tulkintaan ja Albarnin omiin melodisiin rallatteluihin, mutta Stylo-singlessä nämä kaikki elementit kohtaavat upealla tavalla. Superfast Jellyfishissä kohtaavat puolestaan De La Soul ja Super Furry Animalsin Gruff Rhys, jotka tulevat täysin eri maailmoista, mutta kokkaavat yhteisellä keittiövuorollaan hyvin maukkaan sopan. Muissa kappaleissa kuullaan mm. The Fallin Mark E. Smithiä murisemassa Manchester-juttujaan villisti vinkuvan elektro-taustan päälle ja Lou Reediä mumisemassa New York -puhinoitaan keveästi pomppivan pianon säestyksellä.

Jokainen yksittäinen kappale on erittäin korkeaa tasoa ja omassa tyylissään hyvin mainio, mutta tyylien kirjo tekee Plastic Beachista tavallaan hieman hajanaisen kokonaisuuden. Totta kai hajanaisuus ja sekalaisuus on olennainen osa koko Plastic Beach -konseptia, joka siis samaan aikaan sekä kritisoi että salaa ihailee modernin kertakäyttöyhteiskunnan kamaluutta, mutta itse levyn nautittavuuden kannalta tyylien herkeämätön muutostahti tekee kuuntelukokemuksesta hieman hengästyttävän. Esimerkiksi juuri, kun Snoop on avannut levyn ihanien torvien puskemalla letkeällä räpillään, siirrytäänkin tunnelmissa jo Lähi-Itään, vaikka Snoopin Los Angelesissakin olisi viihtynyt mieluusti vielä pitempään. Vierailijoiden vaihtotahti rauhoittuu hieman albumin keskiosissa, kun Albarn itse astuu esittämään muutaman haikean melankolisen ja kauniin melodisen kappaleen, jotka voisivat hyvin olla vaikka Blurin myöhemmiltä levyiltä. Olen kenties tylsä, mutta mielestäni juuri tämä osuus on Plastic Beachin vahvinta antia ja blurmainen On Melancholy Hill sen nautittavin kappale.

Joku on sanonut, että Plastic Beach on kuin Gorillazin White Album ja tuo vertaus ei ole täysin väärä. Kuten White Album, Plastic Beach on jonkin verran liian pitkä ja sen jatkuva tunnelmien vaihtelu tekee sen kuuntelemisesta hieman vaativaa. Toisaalta vaativiakin levyjä tarvitaan ja parhaimmillaan Plastic Beach on parasta modernia pop-musiikkia, mitä tällä hetkellä missään tehdään. Gorillazin edellinen levy Demon Days tiivisti mielestäni yhtyeen konseptin hieman fokusoidummalla tavalla ja on siksi yhä edelleen olennaisin Gorillaz-kokemus, mutta Plastic Beach on ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka niin Albarn-faneille kuin kaikille muillekin, joiden mielestä pop-musiikki voi olla samaan aikaan sekä kaupallista että taiteellista.

koko levy Spotifyssä

Itse en lähde nyt Plastic Beachille, vaan Lontooseen. Tänään illalla näen Albert Hallissa Sueden ensimmäisellä varsinaisella keikallaan yli seitsemään vuoteen. Huomenna vuorossa on Noel Gallagherin ensimmäinen esiintyminen sitten Oasiksen hajoamisen jälkeen ja konserttiputken päättää lauantaina Arctic Monkeys. Konserttien välissä aion syödä bageleita ja lueskella lehtiä aurinkoisissa puistoissa. Vai paistaako Lontoossa ikinä aurinko?

Tweet

Elokuva: Liisa Ihmemaassa

Kun viime vuonna kuulin, että Tim Burton on kuvaamassa uutta versiota Liisa Ihmemaassa -tarinasta Johnny Deppin kanssa, olin suuresti innoissani. Lewis Carrollin 1800-luvulla kirjoittama, fantastisen mielikuvituksellinen Liisa on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani ja tyylikkään omituisiin rooleihin keskittynyt Depp yksi suosikkinäyttelijöistäni. Lisäksi Burton ja Depp ovat yhdessä saaneet aikaan monia hyvin nautinnollisia elokuvia, joista omasta mielestäni paras on muutaman vuoden takainen Charlie and the Chocolate Factory. Odotukset tätäkin elokuvaa varten olivat siis korkealla - mikä muka voisi mennä pieleen?

Jokin kuitenkin on mennyt pieleen, eikä edes pieleen sopivan kompuroivalla Liisa-tyylillä, vaan pieleen takuulaimealla ja ennalta-arvattavalla Disney-tyylillä. Saattaa olla liian helppoa syyttää elokuvan vioista sen julkaissutta studiota, mutta muilla syillä on mielestäni vaikea selittää esimerkiksi sitä, että alkuperäisen Liisan kiehtovan monipuolinen ja ainaisessa mullistuksessa oleva maailma on jyrätty suoraviivaiseksi hyvän ja pahan vastakkainasetteluksi, jossa miekat heiluvat ja hirviöt murisevat. Carrollin tarinassa yksikään hahmo ei ollut selväpiirteisesti viisas tai tyhmä, kiltti tai ilkeä, selväjärkinen tai hullu, mutta tässä versiossa alkuperäisen tarinan houreunen logiikalla ja tempolla etenevä surrealistinen sinfonia on yksinkertaistettu, tasapäistetty ja siistitty perinteiseksi Disney-iskelmäksi, jossa paha saa palkkansa ja lopussa tanssitaan hilpeä tanssi. Tämä on yleisön aliarvioimista mitä suurimassa mittakaavassa: alkuperäinen Liisa Ihmemaassa nousi klassikoksi juuri siitä syystä, että se otti sekä lapsi- että aikuislukijansa yhtä (vähän) vakavasti ja haastoi jokaisen lukijan arvioimaan myös oman käytöksensä ja olonsa järkevyyttä tai järjettömyyttä. Tämä Liisa-versio taas tarjoaa kaiken valmiiksi pureskeltuna ja vielä sokerisen onnellisen lopun jälkiruoaksi.

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: Burtonin visuaalinen maailma on tuttuun tapaan komea, Depp poukkoilee roolinsa mukavan mielenkiintoisesti, Helena Bonham-Carter on aina takuutasokas ja Liisaa esittävä Mia Wasikowska on ilmeikäs ja paikoittain hyvin hauska. Pienet yksityiskohdat, kuten jalkatyynyinä käytettävät possut tai kaninkolossa leijailevat sängyt ja pianot ovat hauskasti keksittyjä ja hyvin toteutettuja. Hämmentävää on kuitenkin se, että suurinta osaa Carrollin loistavista alkuperäisistä eläinsivuhahmoista, kuten esimerkiksi Valekilpikonnaa, ei ole käytetty elokuvassa lainkaan, vaan niiden tilalle on keksitty uusia hahmoja. Melko perinteisen disneymäistä on esimerkiksi jalosydäminen koira, joka joutuu työskentelemään pahojen hyväksi, mutta auttaakin lopulta sankaritarta matkalla voittoon.

Korkeista ennakko-odotuksista huolimatta Burtonin Liisa Ihmemaassa on siis melkoinen menetetty mahdollisuus. On surullista, että vuoden 2010 versio on konservatiivisempi ja vanhanaikaisempi kuin 1800-luvun lopun alkuperäiset tarinat. Lewis Carrollin ihmemaan vaikuttavuutta ei ole mahdollista toistaa edes 200 miljoonan dollarin budjetilla eikä täyslaarillisella erikoistehosteita. Suosittelen pysyttelemään kirjaversiossa: sen maalaamassa Ihmemaassa ei kenties ole Johnny Deppiä, mutta muutoin se on jännittävämpi, yllättävämpi ja tuhatkertaisesti riemastuttavampi.

Tweet

30 Rock

Olen tämän jutun kanssa kenties hieman jälkijunassa, mutta vasta tänä talvena olen tajunnut, miten erinomainen tv-sarja 30 Rock on. Ohjelman ensimmäinen tuotantokausi esitettiin Subilla jo aikoja sitten, mutta pääsin mukaan vasta uusintakierroksen myötä ja olen sittemmin jäänyt sen verran koukkuun, etten ole malttanut odottaa ensi syksyä, jolloin Sub esittää toisen kauden, vaan lataillut lisäjaksoja torrenteista.

30 Rockin juonikehys keskittyy Tina Feyn esittämän käsikirjoittaja Liz Lemonin ja tämän TGS -show'ssa esiintyvien näyttelijöiden, muiden käsikirjoittajien ja muun sekalaisen henkilökunnan tulemisiin ja menemisiin NBC-televisiokanavan studioilla New Yorkissa. Tapahtumaympäristö tarjoaa monipuoliset mahdollisuudet hyvin vaihteleviin tarinoihin, joissa voi tapahtua lähes mitä tahansa. Kaikkein parasta 30 Rockissa kuitenkin ovat omassa hullussa logiikassaan ihastuttavat sivuhahmot: mm. hämmentävän surrealistinen Tracy Jordan (Tracy Morgan), röyhkeän itsevarma Jack Donaghy (Alec Baldwin) sekä superhyväsydäminen ja kohtelias Kenneth Parcell (Jack McBrayer), joista jokainen on omalla tavallaan usein väärässä, mutta joita katsoja silti vaistomaisesti kannustaa. 30 Rockin näyttelijäkaarti kokonaisuudessaan harvinaisen vahvaa: jokainen sivuhahmo voisi kantaa sarjaa vaikka yksinäänkin ja esimerkiksi Alec Baldwin on televisio- (ja mikroaaltouuni-) pomona niin luonteva ja uskottava, että aina välillä unohtaa katselevansa fiktiivistä hahmoa.

Amerikkalaiseksi mainstream-sarjaksi 30 Rockin huumori on usein harvinaisen absurdia ja kummallista. Se on myös parhammillaan hyvin intensiivistä: hetkittäin sekä verbaalisia että visuaalisia vitsejä tykitetään sellaista vauhtia, ettei kaikista edes saa kiinni. Yhden 20-minuuttisen jakson vitsivarastoa voisi helposti venyttää vaikka kahden jakson varalle, mutta 30 Rockin tekijätiimi on ilmeisesti sen verran kunnianhimoista, että hyvien juttujen "tuhlaamista" ei pelätä. Tavallaan 30 Rock on kuin 90-luvun Oasis, jolla oli varaa julkaista The Masterplan singlen b-puolena, vaikka se olisi voinut itsessään olla hittisingle.

Kunnoitettavaa 30 Rockissa on myös se, että sen huumori on enimmäkseen hyväntahtoista ja reilua. Viime vuosina menestyskomedioiden resepti on enemmän tai vähemmän perustunut ilkeyteen tai vahingoniloon. Vaikka kitkerämpi huumori toimiikin erinomaisesti esimerkiksi Officen tai fantastisen Curb Your Enthusiasmin tavoin toteutettuna, on silti virkistävää, että vastapainoksi joku uskaltaa olla positiivisempi ja valoisampi.

Muun muassa juuri näiden syiden ansiosta 30 Rock raikasta poikkeus ja ohittamatonta katsottavaa kaikille kaltaisilleni sitcom-harrastajille ja myös sellaisille, jotka eivät genrestä yleensä pidä.

Tweet

Modernia kaupallista aritmetiikkaa

Sokoksen perinteinen 3+1 päivää -kampanja uudistaa tänä vuonna matematiikan perusteita olemalla viisipäiväinen.

Onkohan nimenvaihdosta mietitty? Luultavasti on, mutta niin arkisten asioiden kuin viikonpäivien ei ole annettu häiritä vanhaa tuttua brändiä.

Tweet

Naulakkonorsu

Tämä on aika nokkelasti keksitty tapa elävöittää arkista ympäristöä.

Tweet

Sama kieli, eri maailma

Tämä radion Luontoillasta poimittu lyhyt pätkä ilmentää hyvin sitä, että vaikka kaksi ihmistä puhuisi samaa kieltä, he eivät välttämättä elä lainkaan samassa maailmassa. Samat yksinkertaiset sanat kuten "lattia" tai "rakennus" voivat tarkoittaa heille täysin eri asioita, eikä yhteistä käsitystä tilanteesta synny.

Tätä keskustelua voi miettiä myös demokratian ja yhteiskunnan kannalta: onko oikein, että tällainen mummo saa äänestää vaaleissa? Luulisin, että juuri tällaiset ihmiset ovat Paavo Väyrysen vuosikymmeniä jatkuneen kansansuosion taustalla.

Minulla on muuten Luontoillasta melko hauska henkilökohtainen muisto: olin ehkä 10-vuotiaana isäni kanssa asioimassa Forumin katutason R-Kioskilla. Kioskilla oli melko paljon jonoa, oli ehkä lauantai ja Lotto-päivä. Eräs mies kuitenkin törkeästi ohitti koko jonon ja kiilasi kassalle. Muut asiakkaat protestoivat ja kioskin myyjäkin näytti melko hämmästyneeltä, mutta miehen korskea asenne ei ottanut lommoja muiden paheksunnasta, vaan hän toimitti asiansa kiireessä ja poistui nopeasti kioskista.

Jälkeenpäin isäni kertoi minulle, että etuilija oli ollut Luontoillan hyönteisasiantuntija Kauri Mikkola.

Tweet

Muutos

Happy Mondaysin Shaun Ryder, tammikuu 1991

Shaun Ryder, maaliskuu 2010

Tweet

Pentti Matilainen Pictures

OK, ehkä ei ole täysin korrektia nauraa näille pätkille, sillä tekijöiden mielenterveyden ja / tai älyn tasossa saattaa olla lieviä puutoksia, mutta silti... fiktiivinen ja pullea agentti-Raimo Ilaskivi!!! Hahahaha



Entä mitä asioiden tilasta kertoo se, että Johanna Tukiainen suostuu maksusta näihin mukaan? Nyt liikutaan jo kaiken ymmärryksen rajamailla.

Tweet

Live: Kent - Hartwall Areena, 7.3.2010

Kaikki tietävät, miten hyvä Kent voi olla. Täsmälleen oikeaan hetkeen ja paikkaan osuessaan ruotsalaisbändin surumielinen ja mahtipontinen musiikki on parempaa kuin lähes mikään muu. Toisaalta taas väärässä hetkessä ja paikassa Kentin musiikki on ikävystyttävän tasapaksua varman päälle pelaamista. Viileä sunnuntai-ilta pasilalaisessa jäähallissa ei ollut tällä kertaa Kentille täysin oikea, mutta ei onneksi aivan täysin vääräkään aika ja paikka.

Kent vei 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun hittilevyillään kitara-anthem -soundinsa loogiseen huippuunsa asti. Viisaana vetona bändi uudistui vuoden 2007 Tillbaka till samtiden -albumillaan elektronisempaan suuntaan ja jatkoi tätä linjaa viime vuoden Röd-levyllä. Tuoreimman kiertueensa areenakeikkojen suhteen Kent tuntuu kuitenkin ottaneen taas askelen takaisin päin kitaravetoisempaan ja yleisön enemmistöä todennäköisesti paremmin miellyttävään tyyliin. Konsertin aloittaneen Taxmannen-kappaleen konesurinan jälkeen keikka karkasi pitkäksi aikaa vanhojen keskitempoisten kitaravallibiisien vyörytykseen: Palace & Main, Socker, Vinter02 ja muut ovat kyllä oikein hienoja biisejä, mutta "uuden" Kentin repertuaarissa ne kuulostivat tänään jotenkin tyhjänpäiväisiltä ja tarpeettomilta.

Reippaammalla otteella ja tiiviimmällä energialla esitetyt elektronisemmat kappaleet olivat puolestaan paljon parempia: uuden levyn Idioter oli mukavan rytmikäs, viime albumin singlehitti Ingenting suorastaan riehakas ja Punks Jump Up -remixistä sovituksensa napannut Vy från ett luftslott hauska ja reipas. Vanhoista kappaleista klassisen tanssittava Musik Non Stop ja reilusti nopeutettuna soitettu Dom Andra olivat ehdottomasti parhaita vetoja. Encoressa palattiin taas ennalta-arvattavalle linjalle ja sinällään hyvin komea Mannen i den vita hatten (16 år senare) oli tänä iltana jonkinlaista pakkopullaa.

Show-ominaisuuksiltaan keikka oli keskitasoa. Joakim Berg piti yhteyttä yleisöön melko kliseisesti elehtimällä toivovansa kättentaputuksia eri puolilta salia ja taustascreenillä esitetyt tunnelmavideot muistuttivat lähinnä Windows95:n näytönsäästäjistä. Kentin vakiokokoonpanoa täydentäneet lisäkitaristi ja -kosketinsoittaja vaikuttivat paatuneilta studioammattilaisilta, jotka hoitivat hommansa asiallisesti mutta ilman minkäänlaista extrapanosta. (Tämä on muuten usean muunkin yhtyeen ongelma: bändin kanssa soittavat lisämuusikot vaikuttavat yleensä kuukausipalkalla työskenteleviltä kaverin sedän sulkapallokerholaisilta eivätkä rocktähdiltä, mikä hieman vesittää kokonaiskuvaa.) Varsinaisen setin päättäneet tulisuihkut olivat yllättävän tyylikkäät ja encoren lopussa leijaillut punainen paperisilppu kieltämättä hyvännäköistä.

Tällä hetkellä Kentin ongelma on siinä, että bändi ei ole millään tavalla haastajan asemassa. Edellisellä kiertueella sen elektro-suuntaus oli vielä niin uutta, että sen täytyi taistella nälkäisenä vakuuttaakseen yleisönsä uuden tyylin toimivuudesta. Kun tuo tehtävä on nyt tullut suoritetuksi, bändin on taas palannut huojuttamattomaan valta-asemaansa, jossa sen toimiin hiipii reilu annos itsetyytyväisyyttä ja siitä seuraavaa laiskuutta. Tämänkertainen Helsingin-konsertti oli takuutehokas suoritus, joka varmasti miellytti vanhoja Kent-faneja, mutta joka ei tarjonnut lainkaan haastetta tai yllätyksiä. Kent on rockin Ikea.

kuva Flickr-käyttäjältä Aku's wanderings

Tweet

Live: Florence + The Machine - Tavastia, 3.3.2010

Brittiläistä musiikkimediaa seuraamalla saa joka kuukausi tarpeellista suuremman annoksen hehkutusta ja hypeä uusista artisteista. Jossain vaiheessa viime vuotta lontoolainen Florence Welch ja hänen konseptinomainen taustayhtyeensä The Machine olivat pop-median kaikkein kiihkeimmän promootiorummutuksen keskipisteenä. Liiallinen tuputtaminen saa vastaanottajan aina lievästi epäileväiseksi ja usein totuus hypen takana onkin melko vähäpätöinen. Toisinaan kaikki hoosiannaus on kuitenkin täysin ansaittua ja median huomion kirkkaimpaan valokeilaan pääsee aivan faktisesti laadukkaita kohteita. Florence + The Machine kuuluu onneksi juuri tähän jälkimmäiseen joukkoon ja ansaitsee osakseen saamansa suuren suitsutuksen.

Yhtyeen viimevuotinen albumi Lungs on miellyttävä, muttei mitenkään täydellinen levy. Muutamassa yksittäisessä loistokappaleessa sen indie-rockia ja korkeaa taiteellisuutta sekoittava konseptí toimii täydellisesti, kun taas osa kappaleista on jokseenkin tasapaksua tiivistettä, jossa omaperäisyyteen pyrkivä esitystapa nousee varsinaisen musiikillisen sisällön edelle. Keskiviikkoisen Tavastian-keikan perusteella levyn suurin ongelma on kuitenkin se, että se ei toista Florence + The Machinen todellista läsnäoloa - eikä se tietysti sitä voisi tehdäkään.

Se, mikä erottaa Florencen aikamme muista megahypetetyistä mediasuosikeista, on juuri livetilanteessa koettava kiehtovuus ja läsnäolo. Tavastialla tunsi olevansa todistamassa jotain muuta kuin tavallista pop-keikkaa: lavastuksesta, puvustuksesta ja maneereista lähtien kyseessä oli ennemminkin hienosti harkiten koottu draamallinen esitys. Yleisö oli punahiuksisen ja liehuvassa leningissä keinuneen Florencen pauloissa täydellisesti jo avauskappaleen alkutahdeista lähtien ja tunnelma pysyi korkealla aina loppuun saakka, vaikka kovimmat hittibiisit kuultiin vasta encoressa. Florence on löytänyt live-esityksissään hyvin ainutlaatuisen ja hienovaraisen tasapainon: vaikka esiintymisen konsepti on jokseenkin tavallisuudesta poikkeava ja taiteellinen, se ei vaikuta kylmän snobistiselta ja etäiseltä, vaan mukavan kotikutoiselta ja sympaattisen lämpimältä. Toiminta on harkittua, mutta ei liian hiottua.

Illan musiikillisia kohokohtia olivat omasta mielestäni setin puolivälissä kuullut Ghosts ja Hurricane Drunk, joissa Florence Welchin lauluäänen koko laaja kirjo tuli miellyttävästi esiin. Osassa kappaleita Florence liikkui äänenkäytössään kuitenkin siihen vähemmän kiinnostavaan päähän ja tuloksena oli vain kovaäänistä whhhooaahh / hhoooaaaoohhh -huutamista, joka oli kyllä teknisesti taitavaa, mutta ei kovin mielenkiintoista. Taustayhtyeen kokoonpano oli miellyttävällä tavalla perusbändeistä poikkeava ja sisälsi harpunsoittajan lisäksi kitaristin ja basistin, jotka soittivat oikeastaan enemmän ajasta perkussioita kuin kitaraa ja bassoa.

Keikan lopettanut tyrmäävä kolmoisisku You've Got The Love, Dog Days Are Over ja Rabbit Heart (Raise It Up) lähetti koko loppuunmyydyn Tavastian yleisön kotimatkalle varmasti enemmän kuin tyytyväisinä. Olisi hienoa, jos keikat olisivat useamminkin tällaisia kokonaisvaltaisia tapauksia. Vaikka Florence + The Machine onkin vasta kohtalaisten tuore tulokas, on se etenkin tässä suhteessa suuresti edellä monia muita.

kuva Flickr-käyttäjältä nevereverbored

Tweet

Iisi biisi

Saksalaisella ystävälläni on mainio bändi nimeltä Slow Sunday. Olen Saksassa käydessäni päässyt pariin otteeseen soittamaan yhdessä Slow Sundayn kanssa ja se on ollut oikein hauskaa, mutta kaikkein parasta bändissä on kuitenkin se, että se on tehnyt erään unelmani todeksi: Slow Sunday nimittäin soittaa keikoillaan säveltämääni kappaletta nimeltä Easy. On todella hämmentävää ajatella, että on itse luonut jotain, joka nyt elää omaa elämäänsä jossain täysin toisaalla. Vähän kuin muualla asuva lapsi, mutta vain neljä minuuttia kerrallaan mekkalaa pitävä ja oikein viihdyttävä lapsi.

Muutama viikko sitten taltioidun Easy-liveversion voi kuunnella tästä. Pidän kappaleen toteutuksessa erityisesti rempseästä bändisoitosta ja raikkaasta kitarasoolosta. Ne ovat elementtejä, jotka valitettavasti puuttuvat omasta alkuperäisestä versiostani.

Tweet

Pohjaraapaisu

Olin kaupassa. Laarin pohjalle oli pudonnut yksinäinen punainen -30% -alennustarra. Kurotin sitä kohti ottaakseni sen itselleni ja liimatakseni sen johonkin tuotteeseen, josta sitten saisin alennusta. Tarra oli kuitenkin liimautunut kiinni hyllyn pohjalle, eikä olisi lähtenyt irti ilman vaivalloista raaputtamista.

Sain hyvän opetuksen, mutta en voi olla kovin ylpeä itsestäni, että tällainen tuli edes mieleen.

Muuta: Näin vähän aikaa sitten televisiosta tämän Cat Powerin version New York, New Yorkista ja olen sen jälkeen kuunnellut kappaletta hyvin paljon. Hauskan raikas tulkinta jo melko kuluneeksi käyneestä klassikosta! Pidän tässä erityisesti Rhodes-pianon ja kitaran mukavan kelmeistä soundeista.

Tweet