Pepsi Red Rocket

Joidenkin asioiden eteen kannattaa nähdä hieman vaivaa. Esimerkiksi limsanautintojen.

Pepsin verkkosivuilla löytyy valmistusohjeita erilaisiin Pepsi-herkkuihin, mm. Pepsi-kanaan ja Pepsi-suklaakakkuun. Ne saattavat olla ehkä hieman liian työläitä, mutta eräs helppo ja aivan käsittämättömän hyvän makuinen Pepsi-temppu on nimeltään Pepsi Red Rocket.

Pepsi Red Rockettiin tarvitaan Pepsiä, jäitä ja grenadiinisiirappia. Grenadiinisiirappia saa esimerkiksi Stockmannin Herkusta ja ilmeisesti myös Alkosta. Grenadiinisiirappi on hyvin makeaa, punaisen (tai vihreän) väristä grenadiiniomenoista valmistettua nestettä. Sitä kun lorauttaa hippusen jääkylmän Pepsin sekaan, syntyy Pepsi Red Rocket. Grenadiinisiirappi antaa Pepsille hedelmäistä ja äärimakeaa makua sekä luo aavistuksen punaiseen vivahtavan sävyn.

Tällä hetkellä olen Red Rockettiin aivan koukussa. Jotenkin pelkään, että kyllästyn siihen pian (sillä mikään ei voita ihan pelkistettyä Pepsiä), joten nyt sitä täytyy hörppiä niin paljon kuin pystyy!

Tweet

Re: The Killersin uusi single

Pitää sittenkin muuttaa arviota The Killersin uudesta singlestä When You Were Young.

Se on sittenkin erittäin hyvä eikä minkäänlainen pettymys ollenkaan.

Lataa se täältä. [lähde]

Ja hienon videon voi katsoa tästä.

Tweet

Morrissey

En ole mikään maailman suurin Morrissey-fani. Toki, mielestäni The Smithsillä oli muutama aivan loistava kappale ja The Queen Is Dead on yksi kaikkien aikojen parhaista albumeista.

En silti pidä Morrisseytä minkäänlaisena nerona tai vuosituhannen terävimpänä runoilijana, enkä etsi teenlehdistäni Morrisseyn pään muotoisia kuvioita - kuten ehkä jotkut todella sitoutuneet Mozzalini-fanit tekevät.

Mutta eräs asia, josta pidän Morrisseyn soolotuotannossa todella todella paljon, on soundi. Morrisseyn soolobiisit kuulostavat jotenkin hienolla tavalla pop/rockin stereotyypiltä: usein on suriseva kitara, helisevä kitara ja ehkä vähän viuluja kertosäkeessä. Todella perinteisiä ratkaisuja, mutta jotenkin Morrisseyn kappaleisiin ne sopivat. Miehen sanoitukset ovat sen verran lennokkaita, että tällainen hyvin hyvin kuivakka rock-soundi on niiden taustalle juuri sopiva. Se on juuri oikealla lailla tukeva ja täyteläinen. Jos vaikka jotain elokuvaa varten keksittäisiin rock-bändi, se kuulostaisi juuri Morrisseyn bändiltä.

Ja usein toivon, että useammat bändit kuulostaisivat Morrisseyltä.

Esimerkkinä vaikkapa tämä (oli tarkoitus löytää paljon muitakin, mutta nyt ei löytynyt toimivia linkkejä mistään):

The Last Of The Famous International Playboys [lähde]

Tweet

Viikon varrelta

Eikö otsikko kuulostakin ihan joltain Radio Suomen makasiiniohjelmalta tms.? No, kuitenkin, muutama asia tältä viikolta.

Ensinnäkin: Pepsi-lakko on ohi. Kymmenen päivän tauko oli juuri sopiva: hampaita ei enää vihlo (paljon) ja Pepsi maistuu entistäkin raikkaammalta. Oli kyllä vaikeaa olla siitä erossa. Esimerkiksi jos kaupungilla näki jonkun kävelevän Pepsi-pullo kädessään, niin sitä melkein jäi tuijottamaan.

Toiseksi: Veljekset Keskiseltä saa Toffoja. Helsingistä Toffoa saa vain S-Marketeista ja sieltäkin vain monimakusekoitus-Toffoa. Keskisen ruokalinnasta löytyi myös perinteistä ja lakritsin makuista Toffoa ja hintakin oli uskomaton: 5 rullaa kahdella eurolla! Ostin 10, kaksi on vielä jäljellä.

Tässä blogissa muuten kerrotaan aika paljon supermarketeista. Sosiaalinen elämäni taitaa olla melko rajoittunutta. Mutta kerrotaan taas lisää: käydessäni Lapualla näin Lapuan K-marketissa todella säväyttävän kassaneidin. Hänen nimensä oli nimikyltin mukaan Jane. Paras kassaneiti ikinä.

Sitten: Jay-Z:n kappale Song Cry on aivan loistava. Kuulin sen tällä viikolla ensimmäistä kertaa. Etenkin kappaleesta vuonna 2001 MTV Unpluggedissa nauhoitettu versio on todella kaunis. Kannattaa etsiä ja kuunnella!

Ja sosiaalisesta elämästä vielä: olen erittäin kyllästynyt sosiaalisuuteen ja lievästi kyllästynyt elämään. Jotenkin ei vain jaksa nähdä ihmisiä eikä puhua ihmisille. Viime perjantaina opiskelijajärjestölläni oli tilaisuus, jossa toivotettiin tervetulleeksi tämän syksyn uudet fuksit. En puhunut yhdellekään heistä. En jaksanut (ja tulin kyllä paikalle sen verran myöhään, että useimmat olivat jo lähteneet). On kyllä hieman tyhmä olo.

Onneksi kelit näyttävät nyt muuttuvan sateisiksi, joten voi hyvällä mielellä pysytellä sisätiloissa Toffon ja Pepsin kanssa ja kuunnella vaikka Jay-Z:tä tai muuta.

P.S. Oho, takin taskusta tippuikin vielä puolikas Toffo-rulla lisää! Tällaiset elämän pienet yllätykset ovat kivoja.

P.P.S. Kohtasin tänään ehkä yhden parhaista levyn nimistä ikinä: vanhalla englantilaisella The Searchers -yhtyeellä on vuonna 1964 ilmestynyt levy nimeltä It's Fab! It's Gear! It's The Searchers. Tosi gearia!

Tweet

Näkymä tulevaisuuteen...

Pop-musiikki on siitä jännä asia, että se on sekä kiinni ajassa että ajatonta. Parhaimmillaan se on molempia.

Joskus on vaikeaa sanoa, tuleeko jostain tietystä kappaleesta tai bändistä aikojen kuluessa ajaton. Tietyllä hetkellä joku voi kuulostaa todella hyvältä, mutta kymmenen tai jo parinkin vuoden päästä näkökulma samaan asiaan voi olla erilainen.

Esimerkiksi kuvassa oleva The View. Bändin hittibiisi Wasted Little DJ's on todella tarttuva ja hilpeä esitys. Mutta tuleeko The View'stä uusi Radiohead vai uusi Cast? Sillä on nyt plakkarissaan ainakin yksi oikein mainio biisi, mutta pystyykö se rakentamaan kestävän uran ja tullaanko se muistamaan vielä seuraavallakin vuosikymmenellä?

Tämän hetken uusista bändeistä veikkaisin, että ainakin Franz Ferdinand ja Arctic Monkeys tulevat olemaan suuria nimiä vielä tulevaisuudessakin, mutta esimerkiksi Kaiser Chiefs painuu luultavasti unohduksiin pitemmän ajan kuluessa.

The View'n kappaleen Wasted Little DJ's voit ladata tästä. (Lähteenä oli tämä blogi.) Kertosäkeessä muuten lauletaan ilmeisesti jonkinlaista englannin-konttikieltä. Se menee näin:

"Asted-way ittle-lay eejays-day
They're the cleverest blonde weekend
Asted-way ittle-lay eejays-day
I wish everybody danced like them"

Tweet

Keskinkertaisuutta

Tänään päättyneistä kesätöistä vielä sen verran, että koko rupeamasta tosiaan jäi aika valju maku suuhun. Koko paikka oli todella keskinkertainen, oma työsuoritukseni oli keskinkertainen ja tein töitä sen verran vähänlaisesti, että palkkakin oli enemmän tai vähemmän keskinkertainen. Tuntuu kuin koko kesä olisi kulunut ilman mitään oikein järkevää tekemistä, järkevää lukemista, järkeviä keskusteluja. Tyhmennyin kesän aikana varmasti monta pistettä, jos Mensa tulisi testaamaan.

Lisäksi kyllästyin työssäni ihmisten tervehtimiseen sen verran pahanlaisesti, että tänään illalla ulkona käydessäni en tervehtinyt / esittäytynyt kavereitteni tyttökaverien kavereille, joita oli parissakin eri paikassa useampi kappale. Tuli hieman epäkohtelias olo, mutta jotenkin en vain nyt haluaisi tavata yhtään uusia ihmisiä.

Muutenkin olen ajatellut, että syksyn teema voisi olla konservatiivisuus: tekisin vain niitä asioita joista pidän, menisin vain niihin paikkoihin joista pidän ja tapaisin vain sellaisia ihmisiä joista pidän. Tämä tietysti sulkee pois monia mahdollisesti mielenkiintoisia tilaisuuksia, mutta säästää hermoja, aikaa ja rahaa.

Edellämainitun tavoitteen onnistumisessa saattaa auttaa tänään hankkimani The Complete Monty Python's Flying Circus -DVD-boksi. 16 levyä Pythonia! Ajattelin, että sen katsomiseen menee vähintään kuukausi.

Miksi tämän postauksen kuvassa ovat Iso H ja Andu? No siksi, että kävimme tänä iltana kavereitteni kanssa Andun (osa?)omistamassa Vinyl-baarissa. Menimme sinne hieman huumorimielellä siksi, että Andu on ollut mukana tekemässä yhtä viime vuosien... ei, yhtä koko historian käsittämättömimmistä musiikkiesityksistä; Kapasiteettiyksikön Susijengiä. Lue Susijengin sanat tästä. Ajattelimme siis mennä Andun baariin kysymään mieheltä itseltään "Hei paljo bisse o?". Andu tosiaan itse oli paikalla keräilemässä pöydistä tyhjiä laseja ja kaatamassa sampanjaa ystävilleen. Mutta Vinyl oli kaikesta (Andusta?) huolimatta oikeastaan aika tyylikäs paikka: sen drinkkilistat olivat vinyylisinglen muotoisia ja siellä soitettiin tyylitajuista musiikkia. Lisäksi drinkit olivat erikoisia ja hyvän makuisia, yksi kaverini tilaama drinkki maistui lievästi rieskalta (!?).

Ja kuitataan vielä Andun ja kavereiden neroudella, ote Susijengi-biisistä:

"Moni on uhonnu, mut ei oo päässy veke baarista,
Traagista, mut toisaalta vaan maallista,
Toiset on saalistajii, ja loput niitten saalista
Lammas jää kiinni, jos suden vaatteit käyttää,
Onneks en oo niin tyhmä ku, miltä sä näytät"

Tweet

:-|

Kesä loppui tänään ilotulitukseen ja kesätyö loppuu huomenna antikliimaksiin.

On jotenkin todella surumielinen olo.

Tapasin tänään pitkästä aikaa hyvää ystävää, jota en varmaan pääse näkemään moneen kuukauteen. Seuraavalla kerralla syödään jotain muuta kuin pakastepizzaa - lupaan sen.

Kesä oli ihan OK, mutta ei mitenkään loistava. Joku huipennus tai muu siitä puuttui. Vaikeaa sanoa tarkalleen, mikä.

Pitää muistaa olla enää menemättä katsomaan ilotulituksia, jos ei ole tyttöystävää. Ilotulituksia ei ole tarkoitettu yksinäisille ihmisille.

Blur - Clover Over Dover [lähde]
Blur - He Thought Of Cars [lähde]
Blur - Battery In Your Leg [lähde]

Tweet

Re: CD:t jotka pitää hankkia

http://pete2ndbest.blogspot.com/2006/07/muistiin-itselle-cdt-jotka-pit-hankkia.html

The Cardigansin Gran Turismo löytyi Stockmannilta alle kympillä. Loistava levy! Sopii mahtavasti harmaisiin syysaamuihin (ja aamuöihin). Yksi vaikuttavimmista levynkuuntelukokemuksista ikinä oli pari yötä sitten, kun lähdin klo 05 aamulla pyöräilemään kohti Ruoholahtea jonottamaan minijääkaappia (pitkä juttu...) ja pistin Gran Turismon soimaan. En saanut jääkaappia, mutta tulin takaisin kotiin Higherin säestämänä klo 09 aamulla. Elämän soundtrack.

Tweet

...Tältäkin päivältä pari juttua

Tällä viikolla näköjään töistä tullessa tapahtuu! Tänään näin niin typerän t-paidan, että tipuin täysin. T-paidassa luki "Marilize legajuana" ja sen kantajakin oli vielä totaalisen urpon näköinen. Marilize legajuana! Huh huh, mikä sanaleikki! "Marilize" jotenkin kuulostaa vielä ihan toimivalta keksityltä sanalta, mutta "legajuana" on ihan mahtavan typerä väännös. Legajuana! Hee hee

Muuta: Pepsivieroitusoireet ovat kovat. Tänäänkin lounaalla hamusin käteeni limsalasia ja jotenkin hämmästyin, kun lasissa olikin vissyä (hyi). Mutta uskon, että tämä kaikki on vielä minulle hyväksi...

Mistä muuten voi tietää, onko vastaantuleva 140-senttinen vanhus kääpiö vai vain vanhuuttaan kutistunut normaalipituinen? Mistä voi tietää? (En uskalla mennä kysymään.)

Tweet

Pari juttua tältä päivältä

Ensinnäkin, nyt alkaa 11 päivän mittainen Pepsi-lakko... tai ei oikeastaan lakko (koska "lakko" tarkoittaisi sitä, että olisin jotenkin eri mieltä Pepsin kanssa), vaan tauko - eikä pelkästään Pepsistä, vaan kaikista limsoista. Tauko. Harmi sinänsä, mutta nyt ei voi muuta. Sitä paitsi K-ketjun kesäinen Pepsi-tarjouskin on loppunut, joten nyt jos koskaan on hyvä aika pitää pieni paussi. Puolentoista viikon kuluttua keskiviikkona lähden toivottavasti kaverin mökille ja siellä aion juoda Pepsiä. Sillä välin olen varautunut hamstraamalla mehuja (K-kaupoissa on loistavia Parmalatin tuottamia italialaisia mehuja, mm. verigreippiä jne. ja S-marketeissa mahtavia minttu- ja kookosmehuja) sekä kaakaota (jääkylmä kaakao on oikein hyvää). Toivottavasti vieroitusoireet kolajuomista eivät käy liian koviksi. Oireita kuitenkin tulee takuulla esiintymään.

S-marketista vielä sen verran, että tänään kyseisen kaupan räväkkä kassaneiti (ts. 'kassatäti', jo hieman vanhempi neiti) kylmetti minua kertakaikkisen tehokkaasti. Useimmiten maksan ostokset kortilla, mutta tällä kertaa maksoin jostain syystä käteisellä. Sillä välin kun kassisti (engl. cashier, eikö vain? siis 'kassisti') ronkki vaihtorahoja, otin vaistomaisesti tiskillä olevan kuulakärkikynän käteeni kuitatakseni korttiostokseni. Ja koska käytinkin nyt käteistä, tämä oli turha teko. Joten terävä kassapersoona kysyi minulta: "Jaa, haluatko säkin allekirjoittaa jotain?". Nolostuin millisekunniksi, mutta sitten minua alkoi vain naurattaa. (Edellinen asiakas oli nimittäin tehnyt juuri saman mokan!) Hymyilin koko loppumatkan kotiin. Kiitos, S-marketin kassanainen!

Tweet

Hammaspeikko uhkaa (?)

Tänään kun tulin töistä, oli Kluuvikadulla kauniita tyttöjä, jotka jakoivat Mars-patukoita. Kävelin töistä pois hieman ajatuksissani, puhelintani näpytellen. Jostain hyppäsi eteen nainen, joka työnsi käteeni kaksi minikokoista Marsia. Olin hyvin otettu! Tällaista tapahtuisi ideaali-maailmassa joka päivä.

Kuitenkin, kun söin Marseja (Marsseja?), tunsin hampaissani pientä vihlontaa. Tätä hetkeä olen pelännyt jo pitkään. En ole käynyt hammaslääkärissä n. 3 vuoteen ja olen koko kesän ajan juonut satalitratolkulla Pepsiä jne. jne. Nytkö saisin maksaa siitä karieksen ja vihlonnan muodossa? Saattaa olla. Mutta tämä kaikki on silti ollut sen arvoista. Toivoisin muutenkin, että saisin tekohampaat mahdollisimman pian, jotta minun ei enää ikinä tarvitsisi miettiä miten paljon sokeria tms. missäkin on!

Tweet

Abandontunes: The Supernaturals

Ensimmäisen kerran kuulin skotlantilaista The Supernaturalsia nähtyäni heidän videonsa The Day Before Yesterday's Man televisiossa Jyrki-ohjelmassa. Vuosi oli 1998, mutta kyseinen kappale oli ilmestynyt jo edellisenä vuonna levyllä It Doesn't Matter Anymore. Muistan nähneeni kyseisen levyn mainoksen (levynkannessa on helposti tunnistettava hymyilevä simpanssi) käydessäni Lontoossa kesällä '97. Mainostelineessä mainostettiin EMI:n levyjä ja Supernaturalsin vieressä oli Radioheadin OK Computer. Toisesta näistä albumeista tuli vuosisadan klassikko ja toinen painui unohduksiin. Vaikka faktat onkin hyvä tunnustaa, olen silti monesti harmitellut että juttu meni näin päin.

13-vuotiaana pidin It Doesn't Matter Anymorea loistavana pop-levynä ja The Supernaturalsia yhtenä parhaista bändeistä ikinä. Kaikki levyn kappaleet olivat beatlesmäisellä tavalla hyvin tarttuvia, usein piano-painotteisia ja nopeatempoisia ja niissä oli hauskat sanat. Tällä hetkellä levy tuntuu hieman kuluneelta (kuuntelin sitä aikoinaan niin paljon), mutta uskon että se tekee vielä henkilökohtaisessa kuuntelussa uuden tulemisen. Levy löytyy ainakin Amazonista ja se kannattaa todellakin ostaa, jos sitä ei vielä omista!

1998 Supernaturalsilta ilmestyi toinen levy, A Tune A Day. Se jatkoi debyyttilevyn kevyttä ja tarttuvaa linjaa ja oli sen verran suosittu, että sen menestys vei bändin mm. Robbie Williamsin areenakiertueen lämmittelijäksi ja muutamaan suosittuun tv-mainokseen. Q-lehti antoi levylle 4 tähteä ja kutsui Supernaturalsia "anti-Verveksi" (koska Supernaturals oli hauska ja The Verve vakava). Itse olin tästä kommentista erittäin (vahingon)iloinen, koska en ollut vielä tuolloin tajunnut, miten hieno yhtye The Verve oli, vaan se kuulosti mielestäni... liian vakavalta. Mutta tässäkin taas näkee kumpi bändi jäi historiaan.

Nimittäin 1990-luvun lopussa tuulen suunta muuttui, kuten esim. Hurricane #1:a käsittelevässä postauksessa kerrottiin. Brittipop-ilmiö haihtui hyvin nopeasti ja sitä edustaneet keskitason bändit kuten The Supernaturals joutuivat tiukkaan paikkaan. EMI tiputti bändin listoiltaan ja bändin oli etsittävä uusi levy-yhtiö ja uusi musiikillinen suunta. Levy-yhtiöksi löytyi Koch ja uudeksi suunnaksi löytyi kitarapopin tilalle aavistuksen Pet Shop Boys -tyylinen syntetisaattoripop, jota edusti kolmas ja viimeinen albumi What We Did Last Summer. Tällainen suunnanvaihdos oli itseasiassa kitarabändeille tuohon aikaan melko tyypillinen, mm. (surullisenkuuluisa?) suomalainen Supperheads teki samanlaisen tyylimuutoksen (heikolla menestyksellä).

Uusi tyyli ei kuitenkaan ainakaan kasvattanut The Supernaturalsin suosiota, vaan bändi hajosi n. pari vuotta sitten. Nyt bändin jäsenillä on kai uusia projekteja, mutta niistä ei ainakaan musiikin valtamedioissa ole kuulunut mitään. Toivottavasti Supernaturalsin henki palaa ainakin jossain muodossa, koska kyseessä oli oikeasti hyvä yhtye! Yksi kompastuskivi bändin uralla oli ehkä se, että kappaleiden sanat olivat välillä vähän liian itsetarkoituksellisen nokkelia. Alta voit ladata kolme kappaletta, joista ainakin kahdessa jälkimmäisessä tämä tulee hyvin esiin.

Kakkoslevyltä löytyvä Everest on kyllä hieno kappale, koska se vetää rakkauslauluformaatin niin rankasti överiksi: "Our love is bigger than a jumbo jet... it's bigger than Canada, it's bigger than life and love itself!". Finishing Credits on bändin viimeiseltä albumilta ja edustaa siis edellämainittua syntetisaattoripainotteista linjaa. Siinä on myös hauskat sanat: ex-rakastavaisten kitkerä vuoropuhelu. Voitin Finishing Credits -singlen nimikirjoituksilla bändin nettisivun kilpailusta vuonna 2001. He lähettivät kyseisen singlen lisäksi myös pari muuta singleä, koska kerroin kilpailuvastauksessani, ettei niitä saa mistään Suomesta. Todella kilttiä! Mukana paketissa tuli mm. vuoden 1996 puolella julkaistu Smile-single, jonka B-puolelta löytyy kappale Childhood Sweetheart. Se ei ole kovin tyypillinen Supernaturals-kappale, ennemminkin jonkinlainen sekoitus Suede-tyylistä kitaraa ja kevyttä country-fiilistä. En laittanut tähän ladattavaksi yhtään ensilevyn It Doesn't Matter Anymoren kappaleita, koska A) en jaksanut ja 2) se kannattaa jokaisen hankkia itse.

Childhood Sweetheart

Everest

Finishing Credits

Tweet

Tapiola by night

Tästä saattaa nyt tulla vähän pitkä juttu ja hieman sekavakin, mutta tämän yön tapahtumat vaativat vähän selitystä. Tapiola-keississä oli ainakin pari hieman kyseenalaista kohtaa.

Ilta alkoi sillä, että lähdimme kavereiden kanssaTennispalatsiin katsomaan Pirates Of The Caribbean 2:sta. Elokuva itsessään ei ollut kovin häävi, varsinkaan kun en ollut nähnyt ykkösosaa. Johnny Depp oli tietysti hyvä ja Kiera Knightley kaunis ja elokuva teknisesti todella taitava.

Joka tapauksessa, koska ilta oli vielä lämmin ja kaikilla olisi huomenna vapaapäivä töistä, lähdimme pienelle kruisailuretkelle kaverin autolla. Jonkun ajan kuluttua päädyimme Espoon Tapiolaan, jossa nousimme pois autosta ihailemaan Tapiolan keskusallasta (osittain kuvassa ylhäällä). Huomasimme, että altaan toisella puolella oli nuorisojoukko joka käyttäytyi aggressiivisesti ja mm. rikkoi katulamppuja.

Kyseenalainen kohta 1: soitimme poliisit. Tuntuu ehkä parikymppisenä vähän turhan keski-ikäisen setämäiseltä kutsua poliisit riehuvien teinien kimppuun, joita käy ehkä hieman sääliksi, mutta toisaalta nuo teinit tuhosivat arvokasta julkista omaisuutta ja ympäristöä. Joten pienen punnitsemisen jälkeen hätänumeroon soittaminen vaikutti oikealta ratkaisulta. Hätäkeskus sanoi lähettävänsä poliisit paikalle, ja pienen hetken kuluttua poliisit itse soittivat takaisin kaverini puhelimeen ja kysyivät vandaalijoukon tarkempia olinsijoja.

Sitten vain odotimme. Ennen kuin poliisit ehtivät saapua, jotkut riehujista heittivät jotain alas keskuslammikkoon (myöhemmin paljastui että se oli polkupyörä). Joukko myös rikkoi lisää lamppuja, osan zidanemaisesti puskemalla (täysin älytöntä!). Katsoimme toimintaa altaan toiselta laidalta ja mietimme, jaksaisivatko poliisit ollenkaan vaivautua paikalle tällaisen "vähäpätöisen" ilkivaltatapauksen takia. Mutta poliisi yllättikin ja ylitti odotuksemme. Se saapui n. 10 minuutin kuluttua paikalle ja teki sen todella ovelasti: mustamaija ajoi valot pimennossa nuorten ryhmän lähelle ja yksi poliisi hiipi ulos autosta niin, etteivät huligaanit huomanneet häntä. Sitten autosta tuli toinen poliisi ja he saivat ilkivallantekijät itse teossa kiinni! Osa tekijöistä pääsi ilmeisesti pakoon, mutta osalle poliisi alkoi pitää puhuttelua. Paikalla oli silminnäkijänä myös vanhempi valkoisiin pukeutunut nainen, joka antoi oman raporttinsa poliisille.

Siirryimme hieman lähemmäs katselemaan tilanteen kehittymistä. Lopulta poliisi vei pois vain kaksi nuorta, ehkä n. 16-18 -vuotiasta poikaa ja loput joukosta hajaantui jonnekin. Minä ja kaverini istuimme penkillä ja pari kaveriani sytytti savukkeet. Siinä samassa paikalle hortoili äskeiseen nuorisoporukkaan kuulunut poika, joka ei ollut jäänyt poliisin haaviin. Hän pummasi kaveriltani tupakan ja tulta ja istui maahan tarinoimaan illastaan.

Poika aloitti juttunsa sanomalla: "Vittu mun ilta meni just piloille!". Kyseenalainen kohta 2: suhtauduimme tähän ystävällisesti ja empaattisesti. Erittäin kaksinaamaista! Kysyimme mitä oikein tapahtui ja poika alkoi kertomaan, että hän oli vain tuttujensa kanssa hengaillut rauhassa kun poliisi tuli ja vei syyttömän pojan putkaan. Joku "valkoisiin pukeutunut mummo" oli kuulemma sanonut, että joukkio olisi rikkonut lamppuja ja heittänyt pyörän altaaseen. "No kai siinä joku lamppu meni rikki mutta ei me mitään pyörää heitetty... joku kahden tonnin pyörä siellä altaassa on". Me vain kuuntelimme äimistyneinä emmekä tietenkään sanoneet, että me olimme soittaneet poliisille. "Mummo" sai syyt niskoilleen!

Nuori mies jatkoi juttujaan. Tässä vaiheessa meille tuli hieman huono omatunto. Hän kertoi mm. että hänen juopotteleva isänsä on muuttanut hänen luokseen ja "nyt se vaan joraa mun kavereiden kanssa... vaikka tän pitäis olla just toisin päin!". Ei tietenkään mitenkään hauska asia. Mutta poika myös hämmästeli omaa "huonoa tuuriaan": eilen häneltä oli varastettu operaattorilta monivuotisella kytkykaupalla ostettu matkapuhelin ja kaiken lisäksi hän oli vielä astunut siilin päälle! Opintotukiakin peritään takaisin, kun kokkikoulu oli jäänyt kesken. Nyt hän eleli sossun rahoilla sossun asunnossa. McDonald'sista oli tullut potkut, kun töihin oli menty humalassa heti ensimmäisenä päivänä. Tapiolan arkkitehtuuria hän kuitenkin ihasteli: "täällä on monumentteja joka puolella!". "Stadi" on kuulemma "liian kaupunkimainen", Espoossa on enemmän luontoa ja vaikka mitä. Jossain vaiheessa poika kysyi minulta, että olenko homo, koska ilmeisesti "kuulostan siltä". Kerroin hänelle, etten ole. (Jäi kyllä hieman harmittamaan tuo kommentti! Mielestäni en kyllä kuulosta homolta!)

Oli tietysti hieman surullista ja säälittävää, että kaikkien näiden vaikeuksien keskellä olimme kavereitteni kanssa tuottaneet tälle pojalle vielä lisää huolia kutsumalla poliisit keskeyttämään hänen aggressioidensa purkamista. Toisaalta hän oli tyyppiesimerkki ja jonkinlainen symboli suomalaisen hyvinvointivaltion tämänhetkisestä tilasta: niinkin vauraalla alueella kuin Tapiolassa voi olla hänen kaltaisiaan sosiaaliavun turvassa eläviä syrjäytyneitä nuoria. Illan eväänä hänellä oli kuulemma ollut "twelvari" - myöskin hieno suomalainen keksintö. On tavallaan hieman epäreilua, että tällaiset kaverit saavat valtiolta kuukaudessa yli tuplasti sen, mitä opiskelijoille maksetaan. Tietysti kääntöpuoli on se, että tämän kaltaiset tyypit saattavat elää toimeentulotuen suuruisilla tuloilla koko lopun ikäänsä, kun taas opiskelu toivottavasti johtaa myös parempiin tuloihin. Tavallaan tämä nuori oli säälittävä tapaus ja varmasti hänen kotiolonsa ovat hyvin epäinhimilliset, mutta toisaalta hän oli itse heittänyt avaimet käsistään: sen kokkikoulun olisi varmaan aika helposti voinut käydä loppuun ja mäkkäriin kannattaisi ehkä mennä töihin ihan selvin päin.

Lopulta hyvästelimme hänet. Hän jatkoi matkaansa ja meni virtsaamaan läheiseen puskaan. Me ajoimme Niittykummun McDonald'sin autokaistalle, jossa jonotti hyvinvoivan näköisiä teinejä vanhempiensa Saksasta ostamissa Audeissa.

Tweet

Abandontunes: Hurricane #1

1990-luvun alussa Englannissa oli suosittu yhtye nimeltä Ride. Ride soitti tuolle ajalle muodikasta ns. shoegazing -rockia: psykedeelistä, toistuvaa ja surisevaa. Vuosikymmenen kulkiessa kohti puoltaväliä Riden kitaristi ja lauluntekijä Andy Bell alkoi haluta Riden kuulostavan enemmän Oasikselta. Tästä kehkeytyi Bellin ja Riden laulajan Mark Gardnerin välille jonkinlaista kiistaa ja Ride hajosi.

Siispä vuonna 1997 Andy Bell kokosi uuden yhtyeen nimeltä Hurricane #1. Bändin laulajaksi tuli Alex Lowe, jonka laulutyyli kuulostaa todella paljon Oasiksen Liam Gallagherin tyyliltä. Muutenkin Hurricane #1:n ensimmäisen levyn (voi ostaa Amazonista) kappaleet olivat pääosin melko tylsiä Beatles / Oasis -kopioita, todella keskinkertaista brittipoppia. Levy sisältää myös kappaleen Stand In Line, joka on kuuntelukelvottomuudessaan todella harvinainen: vaikka sen 30 viimeistä sekuntia ovat melko hyvät, niitä edeltävät n. 7 minuuttia ovat levytetyn musiikin historiassa yhdet kauheimmista.

Mutta toisella albumillaan, vuoden 1999 Only The Strongest Will Survivella (löytyy Amazonista) Hurricane #1 paransi roimasti. Nyt bändin soundi oli kokeellisempi: kappaleiden pohjina oli esimerkiksi elektronisia biittejä. Ei mitään mullistavaa, mutta todella sopivan tuoreen kuuloista vuonna 1999. Levy on myös tuotettu hienosti, kaikki soittimet kuulostavat todella suurilta ja painokkailta ja rumpusoundit ovat yhdet parhaista ikinä. Lisäksi tällä kertaa levy sisälsi myös muutaman todella hyvän kappaleen: nimikappale Only The Strongest Will Survive (jonka antamisesta The Sunin mainokseen bändi sai niskaansa äärettömän määrän kritiikkiä), Remote Control ja The Greatest High ovat todella hyviä, suureellisia ja melankolisia kitararock-kappaleita. Itse kuuntelin levyä noihin aikoihin todella paljon ja pidin sitä aivan mestariteoksena. Vuosien saatossa arvioni on ehkä hieman laskenut - melko suuri osa levystä on hieman puuduttavan keskitempoista perusbrittirockia - mutta tiettyihin tunnelmiin se sopii edelleen oikein hyvin.

Juuri Hurricane #1:n toisen albumin aikoihin koko "Brittipop"-ilmiö hiipui kuitenkin nopeasti ja alkoi vaikuttaa epämuodikkaalta. Hurricane #1 hajosi suosion puutteessa ja Andy Bellin uutisoitiin siirtyvän Gay Dad -yhtyeen kitaristiksi. Ennen tämän pestin alkua Bellille kuitenkin tarjottiin basistin paikkaa Oasiksessa ja näin vuonna 2000 hän viimein löysi itsensä siitä bändistä, jonka hän olisi halunnut Hurricane #1:n olevan.

Tässä ladattavaksi kolme kappaletta Hurricane #1:lta. Let Go Of The Dream on bändin debyyttilevyltä. Se ei ole mikään maailmoja mullistava biisi, mutta ihan kauniin tunteellinen Oasis-pastissi, joka kuulostaa hyvältä iPodissa kun on aamuyöllä kävelemässä kotiin. Kaksi muuta tässä olevaa kappaletta ovat The Greatest High ja Only The Strongest Will Survive kakkoslevyltä. Ensin mainittu on oma suosikkini, se on itse asiassa hyvin kaunis kappale ja siinä on hyvä rumpukomppi.

Let Go Of The Dream

The Greatest High (linkki korjattu! toimii taas!)

Only The Strongest Will Survive

Tweet

Abandontunes: Del Amitri - Don't Come Home Too Soon

Del Amitri on (oli?) skotlantilainen folk- ja bluesvaikutteinen rockyhtye, joka perustettiin 1980-luvulla ja joka saavutti jonkinmoista mainetta Atlantin molemmin puolin 1980/90 -lukujen taitteessa.

Itse en tiedä yhtyeestä paljoakaan. Lainasin joskus kirjastosta heidän hittikokoelmansa Hatful Of Rain - The Best Of (saatavissa Amazonista), mutta en pitänyt siitä kovinkaan paljon, se tuntui jonkunlaiselta heikkotasoiselta U2-kopiolta ja liian 80-lukulaiselta. Ehkä pitäisi yrittää vielä uudestaan.

Joka tapauksessa Del Amitrilla on yksi aivan loistelias kappale: Skotlannin jalkapallomaajoukkueen tueksi vuoden 1998 MM-kisoihin levytetty balladi Don't Come Home Too Soon. Biisi on hieman katkeransuloinen ja aavistuksen verran ironinen. Se viittaa siihen, että Skotlanti on yleensä tippunut arvokisoista jo lohkovaiheen jälkeen. Kappaleessa toivotaan mm. että "...For once you won't be on that stupid plane" ja ajatellaan optimistisesti, että "Even long shots make it!". Tärkeintä minulle tässä biisissä ei kuitenkaan ole sinällään kunniakas futisteema, vaan laulussa on myös todella kaunis melodia ja sen on melankoliassaan jonkin verran The Verven The Drugs Don't Workin oloinen.

Maailmassa ei ole kovin montaa erinomaista tai edes kohtalaista futisbiisiä. Tässä mielessä Don't Come Home Too Soon on todella harvinainen ilmestys ja nousee aivan Three Lionsin ja World In Motionin luokkaan. Itse omistan kappaleen kokoelmalevyllä Allez!Ola!Olé! joka julkaistiin juhlistamaan vuoden 1998 kisoja Ranskassa. Sanomattakin on selvää, että levy sisältää joitain aivan luokattomia jalkapallobiisejä ja joitakin hyvin väkinäisiä yritelmiä. Jälkeenpäin hieman harmittaa, että ostin levyn (legendaarisesta Lippulaivan Anttilasta!) täyteen hintaan, kun sitä kisojen jälkeen näki alessa viidellä markalla. No, hyvälle biisille ei voi asettaa hintaa.

Tällä hetkellä Del Amitri näyttää kadonneen aivan kokonaan. Laulaja Justin Currie on (ehkä) mukana jossain uudessa bändissä. Del Amitri -fanisivuja ei näytä netistä paljonkaan löytyvän, eikä yhtään sivua josta voisi katsoa Don't Come Home Too Soonin sanat.

Sen voi silti kuunnella tästä:

Don't Come Home Too Soon

Tweet

Abandontunes: World Party

Ensimmäisenä unohdetun ja vaikeasti saatavan musiikin listalla on World Party. World Party on oikeastaan Karl Wallingerin sooloprojekti. Wallinger oli alunperin The Waterboysin jäsen, mutta riitautui yhtyeen toisen johtohahmon Mike Scottin kanssa mm. siitä, pitäisikö Waterboysin esiintyä Top Of The Popsissa vai ei (Wallingerin mielestä olisi pitänyt, Scott ei halunnut esiintyä taustanauhan kanssa).

World Partyn nimellä Wallinger sai toteuttaa popfantasioitaan vapaasti. Suurimmat vaikuttajat hänen musiikissaan ovat selvästi The Beatles, Bob Dylan, Prince ja muut klassiset popin suuret nimet. Wallinger osaa liikkua tyylistä toiseen taitavasti ja tehdä erittäin taidokkaita pastisseja esikuviensa teoksista. Tämä taidokkuus tavallaan onkin World Partyn ongelma ja ehkä se syy, miksi bändi ei mikään hypersuosittu ole: World Partyn musiikki on kyllä melodista, tarttuvaa ja hienoa, mutta ei kovin omaperäistä.

1990-luvun alussa World Partyllä meni silti hyvin. Vuonna 1990 ilmestynyt albumi Goodbye Jumbo (tilaa Amazonista!) oli arvostelumenestys, se oli mm. Q-lehden yksi vuoden suosikeista ja pääsi vielä vuonna 1998 lehden 100 Best Albums Ever -listalle. Goodbye Jumbo onkin hieno levy. Se ei sisällä yhtään huonoa kappaletta, vaan on täynnä mutkatonta ja tarttuvaa, melko keveää poppia. Kannetkin ovat hienot: niissä on paljon pientä sälää (tykkään levynkansissa aina pienestä sälästä) ja norsunaamari.

Vuonna 1993 julkaistu albumi Bang! (tilattavissa Amazonista!) oli myös melkoinen myyntimenestys ja sisälsi pari pientä hittiäkin. Tämän jälkeen Wallinger jäi nuoremman ja räväkämmän brittipopin alle ja tavallaan unohtui. Hänen entisestä World Party -apuristaan Guy Chambersista tuli Robbie Williamsin hovisäveltäjä. Chambers esitteli Robbielle World Partyn vuonna 1997 julkaistun kappaleen She's The One, josta Robbie teki suuren hitin 1999.

Tässä laitan ladattavaksi kappaleet Ain't Gonna Come Till I'm Ready Goodbye Jumbolta ja Is It Like Today? Bang!:iltä. Ensin mainittu on hienon vähäeleisesti keinuva Prince-tyylittely, jossa Wallinger laulaa tyylikkäällä falsetilla ja kuulostaa uhmakkaalta. Todella hyvä kappale! Jälkimmäinen on yksi World Partyn suurimmista hiteistä, rennosti rullaava ja ilmeisen asiapitoinen, hieman R.E.M.-tyylinen biisi. Kappale kertoo lähes koko (läntisen) ihmiskunnan historian ja päättyy siihen, että ihminen lentää avaruuteen ja tapaa Jumalan joka sanoo mm. "I'm really worried 'bout my creation" ja "You're really killing me, you know".

Ain't Gonna Come Till I'm Ready

Is It Like Today?

Tweet