Levy: James Dean Bradfield - The Great Western (Columbia, 2006)

Manic Street Preachers on aina ollut sellainen yhtye, jonka musiikissa sanoitukset näyttelevät suurta roolia. Ilman Nicky Wiren kirjoittamia ajankohtaisia, poliittisia tai shokeeraavia sanoja yhtyeen kappaleet saattaisivat olla melko keskitasoista brittiläistä kitararockia.

Toisaalta toinen Manicsien vahvuus on laulaja James Dean Bradfieldin parhaimmillaan todella ainutlaatuisen kaunis ääni. Silloin kun Bradfield ei yritä olla liian rock, vaan antaa äänensä nousta hieman epämiehekkäästi tyylikkääseen falsettiin, Manicsien kappaleet saavat aivan uusia ulottuvuuksia.

Manicsien kahta edellistä levyä Know Your Enemy ja Lifeblood on vaivannut jonkinlainen intohimottomuus ja uudistumisen tarve, jota ei kuitenkaan ole pystytty toteuttamaan. Kappaleet ovat kuulostaneet jotenkin väsyneiltä ja yritys liian totiselta. Todella vahvaa levykokonaisuutta bändi ei ole pystynyt luomaan sitten vuoden 1998 This Is My Truthin.

Ennakko-odotukset James Dean Bradfieldin ensimmäiselle soololevylle The Great Western eivät olleet mitenkään kovin korkealla. Siksi yllätys onkin melkoinen: Bradfield kuulostaa nyt todella vapautuneelta, innostuneelta ja välittömältä. Juuri siltä, miltä Manicsin pitäisi kuulostaa! Koska biisien säveltäjä on sama kuin Manicsilla, kappaleet kuulostavat Manicsiltä ilman Nicky Wiren sanoja. Mikä ei ainakaan omasta mielestäni ole mitenkään huono juttu. Tärkeintä on, että melodiat ja sovitukset pelaavat.

Ja nehän pelaavat: levyn aloitusnelikko That's No Way To Tell A Lie, An English Gentleman, Bad Boys And Painkillers (johon sanat on muuten tehnyt Nicky Wire) ja On Saturday Morning We Will Rule The World on ehkä kovin levyn alkupuolisko tänä vuonna j.AM (jälkeen Arctic Monkeysin). An English Gentleman voisi olla vaikka Razorlightin biisi, jos se soitettaisiin hieman nopeammin ja rosoisemmin, ja On Saturday Morning... kuulostaa jotenkin Elton Johnin ja Everything Must Go -aikaisen Manicsin yhdistelmältä.

Levyn loppupuolisko on hieman hidastempoisempaa ja hitaammin aukeavaa materiaalia, mikä tekee levystä aavistuksen epätasaisen. Silti loppupuolen kappaleet ovat hyvin kauniita, kuten oikeasti liikuttava To See A Friend In Tears ja välittömästi iskevä Still A Long Way To Go, joka vähäeleisen alun jälkeen purkautuu pateettiseen (hyvällä tavalla!) kertosäkeeseen.

Bradfield on kiinnittänyt huomiota kappaleiden yksityiskohtiin, ja niistä löytyy monia sovituksellisia koukkuja. On jollain tavalla aistittavissa, että tämä levy on hänelle tärkeämpi kuin Manicsin levyt ovat viime vuosina olleet. The Great Western on ehdottomasti paras levy, jota Bradfield on ollut tekemässä sitten This Is My Truthin. Nyt kysymys kuuluukin, miksi Bradfield (tai kukaan muukaan) enää tarvitsee Manicseja? James Dean Bradfieldin soolomusiikki on saman tyylistä, mutta parempaa ja sanoituksetkin aivan riittävän hyviä ilman Nicky Wireäkin.

Wire on muuten itsekin julkaisemassa soololevyä tämän vuoden aikana. Se on taas sitten Manicsin toinen puoli: sanoituspainotteista huonommalla musiikilla. Bradfield ja Wire tekevät soololevyjä promotoidakseen yhteisen kiertueen Japanissa, eikä Manics ole missään nimessä hajoamassa, vaan tekemässä uutta levyä. Mutta rumpali Sean Moorea käy ehkä hieman sääliksi: kuka haluaisi kuulla Manic Street Preachersin rumpalin soololevyn?

Joka tapauksessa, James Dean Bradfieldin The Great Western on lähes täysosuma levyksi ja ehdottomasti yksi vuoden parhaita julkaisuja. Toivottavasti hän saa säilytettyä uudelleen löytyneen energiansa myös pääbändinsä tulevia julkaisuja varten.

4/5

Lataa:
On Saturday Morning We Will Rule The World [lähde]
That's No Way To Tell A Lie [sama lähde]

Tweet