Michael Winterbottom ohjasi muutama vuosi sitten mahtavan elokuvan 24-Hour Party People, joka kertoi 1980-90 -lukujen taitteen manchesterilaisista bändeistä ja oli vauhdikas ja hauska. Party Peoplessa pääroolia esitti Steve Coogan, joka useimmiten tunnetaan roolisuorituksestaan Alan Partridgena samannimisissä tv-sarjoissa.
Nyt Winterbottom on ohjannut uuden elokuvan Tristram Shandy - Herrasmiehen paljastukset ja mukana Party Peoplesta on paitsi Coogan, myös kokeilevan epäsovinnainen toteuttamistapa. Jälleen Coogan voi keskeyttää tarinan, hyppiä sen kerronnassa ajasta toiseen ja puhutella suoraan katsojaa. Mutta tällä kertaa homma on vielä monimutkaisempi: roolihahmonsa lisäksi Coogan esittää samalla myös (fiktiivistä?) itseään.
Tristram Shandy on muiltakin lähtökohdiltaan ns. "metaelokuva". Se siis on elokuva elokuvan tekemisestä. Vitsi tällä kertaa on se, että elokuvaa yritetään tehdä romaanista (Laurence Sternen ilmeisen legendaarinen The Life And Opinions Of Tristram Shandy, A Gentleman), josta on käytännössä mahdoton tehdä elokuvaa: se on yhdeksänosainen, harhaileva kirjasarja ja niin jaaritteleva, että kertojahahmo pääsee omaan syntymäänsäkin vasta kolmannen kirjan paikkeilla!
Lähtökohdat hauskalle komedialle ovat hyvät, ja mukana on paljon tunnettuja brittitekijöitä kuten Rob Brydon suurimmassa sivuroolissa Tristramin enona ja omat suursuosikkini Dylan Moran (Black Books!) ja Stephen Fry. X-Files -faneille löytyy vielä Gillian Andersonkin. Kokonaisuutena tarina kuitenkin jää vauhdikkaasta alusta huolimatta torsoksi. Yksittäisiä hauskoja repliikkejä ja huomioita kyllä viljellään, mutta jo elokuvan post-modernista luonteesta johtuen laajempi tarina jää vain haaveeksi. Tavallaan se on harmi, mutta tavallaan se kuuluu kuvaan. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin "a cock and bull story" (eli sonninjoutava heijaritarina, kuten termi oli nokkelasti käännetty! [ja kääntäjälle vielä plussaa termistä "tamperetukka" kuvaamaan takatukkaa]), tarkoitus on nimenomaan siinä että tarkoitusta ei ole. Vähän kuin Pingispallo-vitsissä.
Eli ihan hauska homma, mutta ei mikään maailmoja mullistava kokemus. Miksi katsoa muutaman hyvän jutun sisältävää metaelokuvaa, jos voi katsoa oikean tarinan sisältävää oikeaa elokuvaa? Vähän sama juttu, kuin että kuuntelee Gorillazia vaikka voisi kuunnella Bluria.
Arvio: 2/5
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti