NYC 2009 -caset: Di Fara Pizza

Pizza on periaatteessa pikaruokaa, eikö vain? Mutta olisitko valmis odottamaan pizzan saamista kolmen tunnin ajan, jos kyseessä olisi maailman paras pizza?

Selvä, maailman paras saattaa ehkä olla liioittelua, mutta brooklynilaisen Di Fara -pizzerian pizza on monen mielestä ainakin New Yorkin parasta pizzaa.

Meidän joukkiomme päätyi Di Faraan hieman sattumalta: eräänä aamuna aikeenamme oli matkustaa metrolla Brooklynin Williamsburgiin, joka on indiehipstereistä, levykaupoista ja vintage-putiikeista tunnettu, todella trendikäs kaupunginosa. Huonon kartankäytön seurauksena pamahdimme kuitenkin ulos metrosta jonnekin trendi-Williamsburgin laitamille, hasidijuutalaiseen Williamsburgiin. Hyvinhoidetun naapuruston aurinkoiset kadut olivat kauniita, mutta hiljaisia: ainoat liikkeellä olevat ihmiset olivat synagogista palailevia, kierrekorkkihiuksisia ja karvalakkipäisiä ortodoksijuutalaisia. Hetken jopa mietimme, olisiko tämä nyt aivan uusinta hipsterimuotia, mutta pian kuitenkin ymmärsimme eksyneemme aavistuksen verran.

Aikamme harhailtuamme aloimme kärsiä pidäkkeetöntä näläntunnetta. Muistimme, että Kimmon hauska 1000 Things You Must Do In New York -kirja kertoi kaupungin parhaan pizzerian olevan Brooklynissä, joten ajattelimme, ettei sinne olisi kovinkaan pitkä matka, ainakaan taksilla. Taksia vain oli yllättävän vaikea saada, sillä emme heti hoksanneet, että Brooklynin taksit eivät ole keltaisia kuten Manhattanilla, vaan aivan tavallisia mustia sedaneita. Tämän tajuttuamme ja käsiämme heiluteltuamme jakauduimme kahteen taksiin ja otimme suunnaksemme opaskirjan hehkuttaman Di Faran pizzerian Avenue J:llä. Avenue J ei tietenkään ollut lähelläkään senhetkistä sijaintiamme, joten taksimatka Brooklynin sisällä kesti 45 minuuttia! Luulimme jo Majurin kanssa taksikuskin vedättävän meitä, kun matka ei millään tuntunut loppuvan. Kuski oli kuin olikin ajanut hieman harhaan (hän ei ollut ehkä koskaan käynyt siellä päin Brooklyniä), mutta viimein pääsimme perille - 15 minuuttia myöhemmin kuin toisella taksilla tullut porukkamme toinen puolisko.

Ajatuksena oli siis nauttia kiljuvan nälän tyydykkeeksi nopeasti maukkaat pizzat, mutta Di Faraan saavuttuamme huomasimme tämänkin yksinkertaisen suunnitelman epäkohdan: puolikkaan töölöläisyksiön kokoinen ravintola oli tupaten täynnä pizzannälkäisiä ihmisiä, eikä heistä edes kymmenesosa mahtunut paikan parin pienen pöydän ääreen. Ensinnäkin meidän täytyisi siis asettua kolmitasoisena kiemurtelevan jonon hännille ja toiseksi valmistautua nauttimaan kaukaisissa kuvitelmissa siintävät pizzamme jossain muualla kuin ravintolan sisällä.

Pizza-asiakkaiden jono oli Di Faran kaltaiseen, minikokoiseen paikkaan aivan suhteettoman pitkä, mutta ajattelimme, ettei odotus silti kestäisi ehkä puolta tuntia kauempaa - onhan pizza kuitenkin kohtalaisen nopea ruokalaji valmistaa. Jälleen kerran luulomme oli väärä: lopulta kyhjötimme väkimassan likistäminä Di Faran sisällä tai brooklyniläispakkasen tökittävinä ravintolan ulkopuolella yli kolme tuntia! Siinä vaiheessa nälkämittari oli jo hajonnut ylitettyään kaikki mahdolliset asteikot ja hehkuvina hohkaavien pizzauunien lämpö ja tuoksut olivat puskeneet meidät jo aivan hallusinatoriseen tilaan. Kaiken aikaa Di Faran 70-jotain-vuotias omistaja Domenico DeMarco valmisti 45 vuoden kokemuksen kouluttamilla käsillään yksinkertaisia, mutta taidokkaita pizzojaan. Domenico-sedän kourat olivat itse asiassa niin kokeneet, että häntä ei näyttänyt haittaavan uunikuumien pizzojen poimiminen uunista ilman minkäänlaisia patakintaita tai pizzalapioita! Valmiin laakean herkun uunista otettuaan vanha mestari lorotteli sen päälle reilut määrät oliiviöljyä ja napsutteli kaiken kukkuraksi suurilla saksillaan tuoreita basilikanpaloja isosta kimpusta.

Pizzantekonäytös oli siis antoisa, mutta lopulta päätimme silti luovuttaa - osittain. Rapu ja minä matkustimme metrolla takaisin asunnollemme Manhattanille sillä aikaa kun muut jäisivät vielä odottamaan pizzoja ja toisivat ne sitten taksilla perille. Kun olimme kaikki vihdoin viimein asunnolla, pizzeriaan saapumisesta oli kulunut jo yli neljä tuntia! Usean kymmenen kilometrin matkan taksissa kulkeneet pizzat olivat silti yhä lämpimiä ja maistuivat (ehkä osin järkyttävästä nälästäkin johtuen) aivan taivaallisilta. Vaikka pizzassa ei ollut muuta kuin tomaattikastiketta, juustoa, oliiviöljyä ja basilikaa, se oli parempi kuin mikään pizza, mitä kukaan meistä oli aiemmin saanut maistaa. Perusraaka-aineet olivat niin korkealaatuisia ja ne oli kokattu yhteen niin kovatasoisella ammattitaidolla ja aidolla italialaisella otteella, että niiden tarjoama makusinfonia oli yksinkertaisesti ylittämätön. Hotkimme valtavan kokoiset annoksemme yhdessä hujauksessa ja olimme siitä hetkestä lähtien valmiit vannomaan Di Faran, ja ainoastaan Di Faran, pizzojen nimeen. Elämässä mikä tahansa on odotuksen arvoista vain hyvin harvoin, mutta Di Faran pizza pie oli neljän tunnin vartomisen väärti ilman pienintäkään epäilystä!

Tässä vielä YouTubesta löytynyt lyhyt video Di Faran omistajasta, Domenico DeMarcosta.

Tweet