Oasis Globenissa

En aio kirjoittaa keskiviikon Oasis-konsertista varsinaista keikka-arvostelua siksi, että itselleni kyseessä oli enemmänkin toteutunut lapsuuden unelma kuin tavallinen rock-konsertti - eikä unelmia voi oikein arvioida.

Mikään muu konsertti ei ole koskaan tuntunut näin lyhyeltä. Vaikka Oasis soitti 20 kappaletta, itsestäni tuntui, ettei keikka kestänyt puolta tuntia pidempään. Kaikki tapahtui niin nopeasti! Näin suurimmat suosikkitähteni aivan lähietäisyydeltä, kuulin kaikkien aikojen lempikappaleeni taidokkaasti esitettyinä ja sain todistaa aitoa Gallagher-elämää. Mitä muuta sitä tarvitsee?

Muutamia huomioita:

Ennen konserttia mikrofoneja testannut roudari piti käsiään Liamin tavoin selkänsä takana, kun puhisi mikkeihin "One-two, one-two". Pitäähän mikrofonien toimivuus varmistaa juuri aitoa tilannetta silmällä pitäen!

Yleisö oli todella nuorta. Ainakin kentän etupäädyssä varmasti 75% ihmisistä oli minua nuorempia, enkä itsekään ole kuitenkaan kuin vasta 23. Noel Gallagherkin hämmästeli ruotsalaista teiniyleisöä keikan jälkeisessä blogikirjoituksessa. Mielestäni on erittäin hienoa ja ihailtavaa, että nuoremmatkin ihmiset ymmärtävät yhä hienon musiikin päälle - eihän Oasiksessa nimittäin ole esimerkiksi minkäänlaista visuaalista tai muuta ei-musiikillisesti kiinnostavaa puolta.

Liam on todella hämmästyttävä hahmo. Kukaan muu rocktähti ei voi lavalla tehdä niin vähän ja olla silti niin innostava. Välispiikkejä oli koko konsertin aikana ehkä kaksi ja muukin kontakti yleisöön oli aivan minimissä, ellei sitten täydellistä liikkumattomuutta ja herpaantumatonta tuijotusta kitarasoolojen aikana lasketa. Toisaalta juuri tällainen ota-tai-jätä -asenne on Liamissa ja koko Oasiksessa niin hienoa! Amerikka ei oikein koskaan ymmärtänyt tätä, mutta ainakin sen ansiosta saamme nykyisin nauttia Oasiksesta useammin Euroopassa.

Koko bändi Andy Bellia lukuunottamatta on vakavasti otettavia rotsisteja. Liam viihtyi koko konsertin ajan kapteenintakissa ja kaulahuivissa, Noel sentään otti edes huivin pois puolessavälissä. Bell mussutti koko esityksen ajan purukumia.

Uusi rumpali Chris Sharrock on kiistattoman erinomainen. The Shock Of The Lightningin rumpusoolo oli koko show'n kohokohtia ja Sharrockilla oli aikaa vielä kikkailla rumpukapuloillaankin. Toivottavasti hän soittaa myös seuraavalla Oasis-levyllä.

Muita yksityiskohtia tai kokonaisuuksia en oikeastaan voi väittää muistavani. Huusin, lauloin ja pompin lähes koko ajan. Alussa, kun yleisömassa haki luontaista koostumustaan, kentällä oli melkoista työntämistä ja olin pari kertaa jopa lähellä horjahtaa kumoon. Ääneni oli kadonnut ja paitani oli hiessä jo viidentoista minuutin jälkeen. Biiseistä mielestäni parhaita esityksiä olivat Don't Look Back In Anger, Fallin' Down, The Shock Of The Lightning, Champagne Supernova ja I Am The Walrus. Viimeisestä Oasiksen versio alkaa viidentoista vuoden jälkeen olla oikeastaan jopa jo legendaarisempi kuin The Beatlesin alkuperäinen.

Konsertti oli siis tunnetasolla valtava kokemus ja kokonaisuudessaan erittäin hieno ilta Oasis-maailmassa. Jos täytyisi olla aivan objektiivinen, kritiikin aiheitakin löytyisi varmasti monia, mutta en tietenkään aio olla objektiivinen. Oasis on kiistatta kaikkien aikojen paras yhtye; sillä on kaikkien aikojen parhaat kappaleet, kaikkien aikojen omituisin laulusolisti ja modernin musiikin Machiavelli biisintekijänä. Oasiksen nerous on siinä, ettei vastaavaa ole ennen Oasista tehnyt kukaan muu, eikä kukaan koskaan tule tekemäänkään.

Muutenkin lyhyt Tukholman-matka oli aivan äärimmäisen onnistunut pikku pyrähdys. Kerron oudosta runokirjapuhelusta vaikkapa vielä huomenna tai ylihuomenna.

Tweet