NYC 2009 -caset: Glasvegas

Maanantaina 5. tammikuuta 2009 oli yksi elämäni hienoimmista päivistä ja tiistai 6. tammikuuta oli myös erinomainen. Tästä kaikesta on kiittäminen Glasvegasia.

Vuoden 2009 ensimmäisenä maanantaina tämän hetken ehdottomasti kiehtovin ja inspiroivin rockyhtye Glasvegas esiintyi New Yorkissa Union Squaren Virgin Megastoressa. Bändi soitti ehkä sadan hengen yleisölle seitsemän kappaleen mittaisen, intensiivisen ja hauskan keikan, josta pääsin nauttimaan aivan eturivissä.

Asian hienoutta on oikeastaan mahdotonta kuvailla sanoin. En olisi voinut edes kuvitella, että pääsisin joskus näkemään yhden suosikkiyhtyeistäni näin intiimissä tapahtumassa näin tärkeässä vaiheessa bändin kehityskaarta. Glasvegas oli nyt vasta ensimmäisellä varsinaisella Amerikan-kiertueellaan ja heidän olemuksestaan vaistosi, miten nautinnollinen ja vaikuttava kokemus New Yorkiin saapuminen on heille itselleen. Bändi vaikutti hieman hermostuneelta, mutta silti hyväntuuliselta ja kohtalaisen humalaiselta. Itse asiassa pystyin haistamaan alkoholin hajun, kun James Allan ja kumppanit saapuivat lavalle. James, sekä kitaristi Rab Allan ja basisti Paul Donoghue horjuivat soittaessaan melkoisesti ja olivat pari kertaa vahingossa tönäistä rauhalliselta vaikuttaneen rumpali Caroline McKayn mikrofonitelineet kumoon.

Go Square Go'n jälkeen James pyysi yleisöltä ehdotuksia seuraavaksi kappaleeksi. Itse huusin Saltcoats Beachia, mutta Fuck You It's Overia äänekkäästi toivonut fani sai tahtonsa läpi. Amerikkalaisyleisö tuntui olevan jotenkin esiteinimäisesti hyvin mielissään siitä, että olivat katsomassa yhtyettä, jonka kappaleen nimessä on sana fuck. Aluksi James ei meinannut muistaa Fuck You It's Overin sointuja, vaan tapaili niitä kitarallaan ensin muutaman kerran ja ilmoitti sitten muulle bändille olevansa valmis. Se oli mukavan aitoa ja sympaattista ja kuvastaa hyvin sitä, millainen yhtye Glasvegas on. Vaikka minikeikka olikin megayhtiö Virginin lippulaivakaupassa, itse bändi ei todellakaan vaikuttanut managerien ja stylistien hiomalta tuotteelta, vaan todellakin aidolta jengiltä ja asiaansa uskovalta rockbändiltä. Basisti Donoghuelta puuttui vieläpä etuhammaskin!

Lisäksi Donoghuen basson kaulan kääntöpuoli paljasti hienosti sen, että Glasvegasin muusikot eivät välttämättä ole teknisesti aivan maailman parhaita soittajia: basson kaulaan oli mustin teipein merkitty otelaudan oikeat kohdat. Rumpali McKayn rumpusetissä ei ole edes bassorumpua ja hän soittaa joissain kappaleissa pitkiä osia vain yhdellä kädellä, ja laulaja Jameskin osuu usein kitarassaan kerrallaan vain pariin kieleen, joiden äänen efektipedaalit sitten vahvistavat Glasvegasin tunnusomaisen muhkeaksi soundiksi. Tällainen nykymittapuussa jopa melko epäsovinnainen soittotekninen vajavaisuus vain korostaa sitä, mikä Glasvegasissa on tärkeintä: upeat kappaleet ja kiehtova omaperäisyys. Glasvegas on juuri sellainen bändi, jonka nähtyään haluaisi perustaa bändin itsekin - en voi uskoa, että kovin monella olisi sellainen olo vaikkapa Sigur Rósin esityksen jälkeen.

Levykauppakeikan päätteeksi Glasvegas jakoi vielä nimikirjoituksia rauhalliseen ja aivan oikeasti vilpittömään tyyliin. Sain itsekin bändin nimet vinyylilevyyn sekä settilistaan, ja pääsin vielä valokuvaankin. Se oli yksi elämäni hienoimpia hetkiä! Kättelin bändin jäsenet ja kerroin Jamesille hänen olevan sukupolvensa paras lauluntekijä. James näytti kohteliaisuudesta aivan aidosti kiitolliselta, mutta Rab palautti hänet maantasalle sanomalla minulle huvittuneena: Don't fuckin' encourage him, man!"

Keikan ja fanitapaamisen jälkeen olin täynnä intoa ja adrenaliinia, enkä olisi millään malttanut odottaa takaisin asunnolle pääsyä, jotta voisin kertoa toisille illastani. Energiaani purkaaksemme lähdimme Majurin kanssa pienelle taksiajelulle ja päädyimme jonnekin East Villageen mukavaan baariin, jossa joimme hyvää viiniä pienistä laseista ja jossa söin loistavan voileivän (kalkkunaa, majoneesia ja vihreää omenaa!). Se oli loistava päätös loistavalle illalle! Tulen muistamaan sen varmasti aina.

Matkan Glasvegas-anti ei onneksi loppunut vielä tähän mahtavaan maanantaihin. Olimme nimittäin jo ennen lähtöämme saaneet hankittua eBaysta liput bändin tiistaiselle keikalle pienessä Bowery Ballroomissa. Konserttiin tulivat seurakseni myös Majuri ja Ari, jotka olivat maanantai-illan ja tiistaipäivän aikana ainakin saaneet riittävän annoksen Glasvegas-ennakkohehkutusta tarinoitteni myötä.

Ennen keikkaa kävimme Little Italyssä mukavassa ravintolassa, jossa hehkeä ja ystävällinen tarjoilijatar annosteli meille maittavaa italialaista ruokaa. Majuri ja minä päädyimme myös tahattoman romanttisesti jakamaan ravintolan viimeisen tiramisu-annoksen puoliksi samalta lautaselta. Pastan ja parin Peronin jälkeen siirryimmekin sitten Bowery Ballroomiin. Se on kapasiteetiltaan n. 1000 henkeä vetävä, suurin piirtein Tavastian kokoinen klubi. Kellaritilassa oli mukava lounge ja katutasossa varsinainen sali, jota reunustivat ylhäällä tyylikkäät parvet, joiden perällä oli hienon kaari-ikkunan taustoittama baaritiski.

Glasvegas asteli lavalle levyltä tutun feedbackin saattelemana ja käynnisti show'n ilman tervetuliaisspiikkejä suoraan Flowers & Football Topsilla. Yhtyeen musiikki ei selvästikään ollut ennestään tuttua suurimmalle osalle newyorkilaisyleisöstä, mutta James Allanin yhdennäköisyys edesmenneeseen Joe Strummeriin ja bändin klassinen look mustine nahkatakkeineen ja Wayfarer-aurinkolaiseineen miellytti varmasti paikallisia hipstereitä. Itse keikka oli vain muutamaa kappaletta pidempi kuin edellispäivän show levykaupassa: konsertti kesti ehkä alle tunnin. Päällimmäisenä mieleen jäivät pakahduttavan dramaattinen Ice Cream Van, jossa Caroline McKayn rummut paukkuivat valtavan kokoisiksi kaiutettuina; albumin vähäeleisestä pianoversiosta kitaranäppäilyksi muutettu, yleisöä selkeästi kummastuttanut Stabbed sekä katsojien silmät lähes polttanut, äärimmäisen voimakas mutta tyylikäs valoshow. Keikka oli kuin suuren nyrkkeilyottelun ensimmäinen erä. Glasvegas oli saapunut New Yorkiin vain iskeäkseen yhden pienen, mutta tehokkaan aloitusiskun - varsinainen tyrmäys jäisi luultavasti vasta seuraavalle kiertueelle.

Lyhyen keikan jälkeen poistuimme kylmään sateeseen, ja oikeastaan illan parhaat vaiheet alkoivat vasta tästä. Arin ja Majurin polttaessa tupakkaa klubin edessä aloimme jutella Paul-nimiselle amerikkalaismiehelle, joka osoittautui suureksi brittimusiikin faniksi ja ehdotti keikan jatkoksi vielä pientä baarikierrosta. Nappasimme siis taksin ja hurautimme lyhyen matkan Paulin kotikulmille SoHoon. Tässä vaiheessa Majuri oli jo melkoisen viihdyttävässä vedossa ja huvitti Paulia mm. kertomalla olevansa investment banker ja bodybuilder sekä päättämällä jokaisen väitteensä haasteenomaisella tavalla heitettyyn loppukaneettiin "YES!" Paul kertoi meille mielenkiintoisia ja huikean kuuloisia totuuksia elämästä New Yorkissa: hän asui SoHossa yksiössä, jonka vuokra oli $2500 kuussa ja teki kymmentuntisia työpäiviä mediafirmassa, jossa työntekijöiden keskinäinen kilpailu oli kuulemma kovalla tasolla. Opintolainaakin oli kerääntynyt $100,000, mutta onneksi työnantaja oli luvannut maksaa siitä osan. Kaikki tämä kuulosti tietysti hienolta, mutta melko kuluttavalta. Paul kertoikin rentoutuvansa baarissa vähintään neljänä iltana viikossa.

Paulin jo lähdettyä nukkumaan turisimme vielä parin nuoren soholaisnaisen kanssa, joista toinen osoittautui erityisen huumorintajuttomaksi. Hän kertoi olevansa ammatiltaan writer, mutta ei löytänyt laukustaan kynää ja paperia. Kun kysyin häneltä, minkälainen kirjoittaja hän oikein kuvittelee olevansa, jos hänellä ei edes ole kynää ja paperia mukana, sain kipakan vastauksen, jossa kerrottiin kirjoittamisen sujuvan nykyään tietokoneilla ja muilla digitaalisilla laitteilla. "We're not from the Middle Ages, you know!" Tytön ystävä onneksi lievensi tunnelmaa kertomalla olevansa myös kirjoittaja ja kirjoittaneensa aikoinaan ns. Kuolleenmeren kääröt. Kehuin niitä erinomaiseksi työksi.

Illan päätteeksi Majuri opetti baarin meksikolaista apumiestä puhumaan espanjaa ja toivotti taksikuskille "Good night! And good future... for me, too! YES!" Se oli hyvä huipentuma erittäin hauskalle illalle ja kaksipäiväiselle Glasvegas-vyörytykselle. Olen hyvin iloinen, että sain olla mukana tällaisella retkellä!

NME:ssä on pieni arvostelu sekä levykauppakeikasta että varsinaisesta konsertista ja YouTubesta löytyy video, jossa on materiaalia myös molemmista esityksistä. Laitan oman Glasvegas-kaveriposeerauskuvani tänne blogiin heti kunhan vain saan sen Kimmon muistikortilta.

Edit 1.2.2009: Tässä kuva minusta ja Glasvegasin ihmisistä!

Tweet