28 marraskuuta 2009

Kaikki hyvin

Marraskuut ovat yleensä vaikeita. Pitkiä, kylmiä, märkiä ja tylsiä. Kuukausista huonoimpia.

Tänä vuonna marraskuu on kuitenkin ollut poikkeuksellisen hyvä. Olen jopa huomannut olevani marraskuuhun ja muuhunkin aivan tyytyväinen. Perjantaina kävelin töihin pimeässä ennen aamukahdeksaa vaakasuoran ja jääkylmän sateen piiskatessa kasvojani, mutta tunsin silti kaiken olevan oikein hyvin.

En tiedä, mistä tällainen rauhallisuus ja hyvä olo johtuu. Ehkä 9 viikon kesälomalla oli jonkinlainen rauhoittava vaikutus; en ole kesän jälkeen oikein osannut hermoilla asioista niin kuin ennen. Tai ehkä syynä on vakituinen työ: kun kuukausittaista rahantuloa ei tarvitse koko ajan erikseen miettiä (vaikka rahaa ei paljon tulekaan - ja itse työ on hyvin tylsää), on elämässä yksi merkittävä huolenaihe vähemmän. Osatekijä onnellisuudessa on luultavasti myös suoriutuminen seminaarityöstä kohtalaisen vaivattomasti: huomasin, että isojakin asioita saa tehtyä lyhyessäkin ajassa, eikä pahamaineinen professori edes lytännyt työtäni tavalliseen tapaansa.

Tuntuu oudolta, kun kaikki on hyvin. Ja vieläpä marraskuussa! En ole tottunut tällaiseen.

Pian täytyy virittää lehdenjakajan joulukalenteri ja alkaa listata vuoden parhaita levyjä ja biisejä. Ajattelin tehdä vuosilistat tänä vuonna jo joulukuun alussa, jotta voin sitten vuoden lopussa tehdä koko vuosikymmenen parhaille omat listauksensa. Ainoa ongelma tämän vuoden listojen suhteen on se, että en voi missään nimessä sanoa kuulleeni kaikkia relevantteja levyjä tältä vuodelta. Esimerkiksi Manic Street Preachersin uusi levy jäi keväällä jotenkin täysin väliin. No, ainakin TOP5 on joka tapauksessa muutenkin jo kohtalaisen selvästi rajattuna...

Muuta: Mielestäni joulutortut ovat ehdottomasti parhaimmillaan jääkaappiviileinä.

27 marraskuuta 2009

"Neil Young": Fresh Prince of Bel Air



Tässä on hyvin kekseliästä huumoria: upeasti toimiva mash-up, jota ei itse asiassa ole "oikeasti" olemassa, mutta pitäisi olla: Bel Airin prinssin tunnuslaulu Neil Youngin esittämänä!

Voisiko tällaista loistoideaa pitää myös jonkinlaisena viitteenä siitä, että Los Angelesiin siirtyneen ja varhaisemmassa lähetysajassa hieman laimentuneen Conanin myöhäisillan seuraaja Jimmy Fallon on New Yorkissa kursimassa kokoon uuden kulta-ajan aineksia..?

26 marraskuuta 2009

Salakavalaa indie-opetusta

Löysin tänään kieltenopettajaa sijaistaessani yläasteen keskipitkän ruotsin oppikirjasta hyvin yllättävän brittipop-viittauksen: lyhyessä sarjakuvassa keltatukkainen tyttöhahmo brassailee Lontoon-shoppailureissullaan ja esittelee mm. uutta takkiaan, joka löytyi kaupasta, jossa "Sarah Nixey från Black Box Recorder brukar handla"!

Harmittaa, etten saanut kännykkäkamerallani tarkempaa kuvaa. Olin huikean hämmentynyt siitä, että ruotsin-kirjaan oli valittu popkulttuuriviittaukseksi melko tuntemattomaksi jääneen myöhäisbrittipop-yhtyeen laulajatar! Vaikka viittaus olisi ollut cool kirjan tekohetkellä joskus vuonna 2000, olisi se silti luultavasti mennyt 99,999%:lta kahdeksasluokkalaisista täysin ohi. Ja nyt vuonna 2009 siinä on vielä entistäkin vähemmän järkeä.

Mutta juuri siksi se on niin hienoa.

23 marraskuuta 2009

Google Chrome OS



Olen käyttänyt Googlen Chrome-nettiselainta jo kesästä lähtien ja se on mielestäni yksinkertaisesti paras verkkoselain. Ennen kaikkea se on kevyin, eli se käynnistyy nopeasti, pysyy toiminnassa eikä lataile turhia, aikaa vieviä osia. Lisäksi sen valikot ovat hyvin intuitiiviset: jo parikin kertaa olen löytänyt siitä ominaisuuden toivomalla "olisipa hienoa, jos näin voisi tehdä", kokeilemalla tehdä niin, ja havaitsemalla, että niin voi todellakin tehdä!

Chrome-selaimen suhteen Google on käyttänyt uutta suunnittelufilosofiaansa, jota se on soveltanut myös syksyllä julkistettuun Google Wave -viestijärjestelmäänsä: Chromen taustalla oli idea "Mitä jos verkkoselain keksittäisiin nyt täysin alusta?" ja Waven filosofiana oli sama täysin puhtaalta pöydältä aloittaminen, mutta sähköpostille. Kun Google on nyt enemmän tai vähemmän onnistunut keksimään nettiselaimen ja sähköpostin uudestaan, yhtiö ottaa seuraavan askeleen: mitä jos käyttöjärjestelmä keksittäisiin nyt täysin alusta? Tuloksena on yllä esiteltävä Chrome OS: käyttöjärjestelmä, jossa ei ole juuri mitään muuta kuin internet-yhteys. Tämä on sinänsä loogista, sillä kuten videossakin sanotaan, suurin osa ainakin kotikäyttäjistä tarvitsee koneeltaan vain nettiä varmasti 95% kaikesta tietokoneenkäyttöajastaan. Miksi siis sisällyttää järjestelmään kaikkea ylimääräistä ja epäolennaista, kun ainoastaan verkolla on väliä?

Chrome OS saattaa mullistaa etenkin miniläppäreiden maailman, kun se julkistetaan joskus ensi vuoden lopulla. Ainakaan itse en välttämättä hankkisi jotain toista käyttöjärjestelmää käyttävää minikonetta ennen kuin pääsen näkemään, millainen Chrome OS tulee olemaan. Tietysti asiaan liittyy vielä monia epäkohtiakin (esim. mitä jos haluaisi käyttää läppäriään paikassa, jossa ei ole nettiyhteyttä?), mutta täytyy silti ihastella Googlen ennakkoluulotonta ideoiden dekonstruoimista. Seuraava trendi tietotekniikassa vaikuttaa olevan nimenomaan täysi nettipohjaisuus: esim. Spotify'hän toimii juuri samalla periaatteella, jossa kaikki sisältö on verkossa eikä käyttäjän itsensä koneella.

20 marraskuuta 2009

Sarasvuon kyltit

Tämän viikon hömppäpuheenaiheena ovat olleet Jari Sarasvuon luomat lenkkipolkukyltit. Espoolaiseen metsään kiinnitetyissä, led-valaistuissa viesteissä lukee: Love more, Fear less ja Fight harder. Jutusta löytyy vaikka kuinka monta vinoilun aihetta ja suurin osa niistä onkin luultavasti jo käsitelty lehdissä, radiossa ja nettikeskusteluissa.

Itse haluaisin kuitenkin huomauttaa yhdestä tietystä kylttien viesteihin liittyvästä seikasta, joka kenties avaa sarasvuolaisen maailman taustoja astetta laajemmin: Sarasvuon ajatusten mukaan kaikessa toiminnassa tärkeintä on määrä. Love more, fear less.

Laadusta tai muista hienovaraisemmista ominaisuuksista ei puhuta. Onko enemmän aina parempi?

19 marraskuuta 2009

WTC-juhlat varaparonitarten kanssa

Mennessäni illalla nukkumaan tunsin oloni hieman kuumeiseksi, mistä ilmeisesti johtui, että näin yöllä melko outoja unia. Juuri kellon soidessa käynnissä ollut, viimeinen muistamani uni oli tällainen:

Olin suuressa, monikerroksisessa, mutta matalakattoisessa rakennuksessa - ilmeisesti jonkinlaisella teollisuusalueella. Huoneessa oli loisteputkivalaistus ja pitkiä valkoisia pöytiä. Tunnelma muistutti hieman esimerkiksi kouluruokalaa. Ikkunoista näkyi kaukaisuudessa loistavia valoja; oli ilta.

Yhtäkkiä huoneeseen johtavat suuret pariovet avautuivat, ja niistä alkoi marssia sisään monessa eri jonossa nuoria, ehkä 13-17 -vuotiaita ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet juhlavaatteisiin. Ymmärsin heti, että he ovat amerikansuomalaisia: heidän kasvonsa olivat amerikkalaistyylisen pehmeäpiirteiset, mutta heidän liikehdintänsä oli jäykän suomalaista. Jonoissa oli varmasti vähintään 200 ihmistä ja lopulta ne pysähtyivät paikoilleen keskelle huonetta. Tässä vaiheessa joku jollain tavalla ilmoitti minulle, että jonoissa seisovat nuoret ovat amerikansuomalaisia, jotka ovat menettäneet perheenjäseniään WTC-iskuissa 11.9.2001. Tämän tilaisuuden tarkoitus olisi antaa heille jonkinlainen palkinto ja tunnustus pärjäämisestä vaikeissa olosuhteissa ja tarjota kaikille tilaisuus tutustua toisiinsa vertaistukiverkon rakentamiseksi.

Tähän mennessä olin seisonut erilläni jonoista täysin yksikseni, mutta yllättäen eräs poika tarttui minua kyynärtaipeesta ja veti minut mukaan jonoonsa. Huoneen ovet aukenivat uudestaan ja sisään marssi vielä yksi pitkä jono nuoria amerikansuomalaisia WTC-sivu-uhreja. Kun viimeisetkin vieraat olivat sisällä huoneessa, jonot alkoivat liikkua kohti pöytiä. Minullekin löytyi istumapaikka, vaikka en ollut 9/11:a henkilökohtaisesti kokenutkaan. Kaikki muut salissa olijat olivat nuoria, varmasti alle parikymppisiä, mutta jostain ilmestyi keski-ikäinen nainen vihreässä puvussa ja alkoi puhua. Hän sanoi: "Lämpimästi tervetuloa tähän tilaisuuteen. Te olette joutuneet kokemaan paljon, mutta me haluamme nyt antaa teille tunnustuksen ponnisteluistanne. Budjetti tosin on hieman tiukalla. Olemme onnistuneet hankkimaan teille kaikille varaparonittaren arvonimen (se on edullisin titteli, jonka esimerkiksi yritykset voivat ostaa työntekijöilleen). Myöskään koristeisiin ei ole ollut varaa panostaa paljon: olkaa hyvät ja huomatkaa, että naispuolisten vieraiden asusteena on tölkki Tuborgia. Joka tapauksessa, hyvät varaparonittaret, tervetuloa!"

Kaikilla tosiaan taisi olla käsilaukkujen tilalla Tuborg-oluttölkit. Puheen päätyttyä jenkkinuoret alkoivat heti keskustella eloisasti ja kysyivät minultakin jotain, mutta olin niin hämmentynyt koko tilanteesta, että en heti saanut sanaa suustani. Onneksi tässä vaiheessa huomio kiinnittyi muualle, sillä eräs vieraista oli leikillään kokeillut kaivertaa pöytää keittolusikallaan, ja yllätyksekseen huomannut, että lusikka uppoaa pöytään helposti! Valkoiseen pöytään syntyneestä viillosta alkoi lisäksi pulputa tummanruskeaa nestettä. Huudahdin: "Guys! The table's made out of crème brûlée!" Tämä herätti kaikissa suurta kiinnostusta ja jokainen alkoi kaivaa pöytää lusikoillaan sekä maistella tämän yllättävän jälkiruokalähteen antimia.

(Itse asiassa se ei ollut crème brûlée'ta, vaan panna cottaa karamellikastikkeella. Tarkistin asian pysäyttämällä unen ja kelaamalla sitä taaksepäin jälkkärin löytymisen hetkeen. Olin myös iloinen, että kelaaminen ylipäätään onnistui!)

16 marraskuuta 2009

Live: Placebo - Helsingin Jäähalli, 15.11.2009

Joku saattaisi sanoa, että Placebo on menneen talven lumia, mutta itse asiassa Placebo on malliesimerkki uudenaikaisesta yhtyeestä. Bändi ei ole saanut rockmediassa suurta suitsutusta enää moneen vuoteen eikä sen kappaleita nykyisin kuule radiosta, mutta silti sen levyt nousevat yhä listojen kärkisijoille lähes kaikkialla maailmassa ja se esiintyy uskollisille faneilleen suurilla areenoilla. Juuri tällainen valtavirran ulkopuolisen, mutta silti mittakaavaltaan suuren suosion saavuttaminen ja ylläpitäminen on yksi tämän ajan ilmiöistä musiikkibisneksessä: bändit eivät enää tarvitse 24/7-näkyvyyttä MTV:llä tai lehtien kansissa, sillä ahkera kiertäminen ja aktiivinen faneista välittäminen luovat menestykselle kestävämmän ja vakaamman pohjan.

Placebon eilinen esiintyminen Helsingin Jäähallissa oli jo yhtyeen toinen Suomen-konsertti tänä vuonna. Yleisöä oli paikalla täyden hallin verran, ja jokainen oli varmasti tyytyväinen esitykseen. Kesällä ilmestyneen, perinteistä Placebo-linjaa jatkaneen Battle For The Sun -albumin uudet kappaleet herättivät yleisössä jopa yllättävän innokkaita reaktioita eivätkä hävinneet käytännössä ollenkaan vanhemmille hiteille. Keikan avannut uusien kappaleiden putki For What It's Worth / Ashtray Heart / Battle For The Sun viritti tunnelman heti alusta alkaen nopeatempoiseksi ja kiihkeäksi. Kenttäkatsomon eturivi näytti hyppivän, laulavan ja heiluttavan käsiä todella innokkaasti. Konsertin vauhdikkuus kantoi käytännössä loppuun saakka; bändin erinomaisista hitaammista kappaleista soitettiin oikeastaan vain Follow The Cops Back Home. Vuoden 2005 Meds-albumilta soitettiin yllättävän monta kappaletta, ja niistä monet olivat ehdottomasti koko setin kohokohtia.

Syystä tai toisesta hieman epämiellyttävänä ihmisenä tunnettu laulusolisti Brian Molko esiintyi tällä kertaa melko vähäeleisesti ja jätti enemmän tilaa kitaristi/basisti Stefan Olsdalille, joka heilui ensin hopeisessa puvussa ja sitten läpinäkyvässä hihattomassa paidassa hyvinkin aktiivisesti. Myös yhtyeen uusi rumpali, amerikkalainen Steve Forrest lähestyi yleisöä tehokkaasti viskaamalla katsomoihin ainakin kolme satsia rumpukapuloita ja pari vesipulloa. Pääkolmikon lisäksi yhtyettä oli täydennetty naispuolisella viulisti/kosketinsoittajalla sekä kahdella bassossa, kitaroissa ja koskettimissa vuorotelleella miehellä, joista toinen näytti hyvin paljon TV-tähti Ted Allenilta (mutta tuskin oli hän). Bändi kuulosti oikein terävältä ja iskevältä, varsinkin Olsdalin soittamat bassokuviot olivat mukavan muhevasti esillä. Myös konsertin visuaalinen puoli oli hyvin vaikuttava: lavan värimaailma oli hyvin harkittu ja katon toimiminen videoscreeninä oli omaperäinen ratkaisu. Suurin piirtein puolessa välissä settiä Molkon laulusuoritus hieman herpaantui ja muutaman kappaleen ajan tuntui, kuin hän olisi laulanut hieman väärästä sävellajista. Encoreihin mennessä Molko oli kuitenkin taas koonnut itsensä ja etenkin vihoviimeinen kappale Taste In Men oli kenties yksi parhaita esityksiä, joita olen koskaan nähnyt.

Sunnuntain konsertti todisti, että Placebo on yhä äärimmäisen relevantti rock-yhtye, vaikka se ei enää suurimman julkisuuden valokeilassa paistattelekaan. Bändin esiintymisestä huokui soittamisen riemu ja energinen asenne. Lisäksi se on vuodesta 1996 julkaissut hurjan määrän yksinkertaisesti erittäin hyviä kappaleita: eilen kuultujen huippubiisien lisäksi muutama hitti jätettiin jopa soittamatta. Menen ehdottomasti katsomaan Placeboa seuraavallakin Helsingin-vierailulla - ja tämän päätöksen jakaa kanssani aivan varmasti muutama tuhat muukin eilisen konsertin todistanut.

kuva Flickr-käyttäjältä Sami Niemelä - kiitos!

14 marraskuuta 2009

Kiirekiirekiire

Blogiin kirjoittaminen on jäänyt hieman vähemmälle, sillä olen viimeisen viikon ajan kirjoittanut seminaarityötäni lähes yötä päivää. Tai oikeammin vain öisin. En pysty keskittymään kirjoittamiseen kotona, joten joudun kirjoittamaan kirjastossa - mutta en pysty kirjoittamaan ihmisiä vilisevässä kirjastossa, joten joudun odottamaan myöhäistä iltaa, jolloin siellä on rauhallisempaa. Tällä viikolla olennaisia elementtejä kirjoitusprosessissa olivat myös Pepsi, Maxi-Tuplat sekä Facebookista löytynyt Dungeons & Dragons -minipeli, joka herätti vanhassa luolamestarissa lämpimiä muistoja.

(En ole ollut minkäänlainen mestari yhtään missään yli 10 vuoteen.)

Työ tuli valmiiksi juuri deadlinen puitteissa, kuten pitääkin. Miksi tehdä mitään valmiiksi yhtään aikaisemmin? Silloin joutuisi jossittelemaan sitä, miksi ei korjannut jotain pientä virhettä, vaikka sellaiseen olisi ollut aikaa.

Nyt vain odotan ensi torstaita, jolloin tutkimusseminaaria vetävä professori repii pääni irti kuin vihreä lohikäärme kaoottiselta kääpiöltä. (Roolipelien ystävät saavat tästä ehkä pienen "lol":in, muut tuskin mitään.) Ainoa toivoni on, että mm. keskiaikaan sekä lasten historiaan keskittynyt professori ei oikein ole täysin perillä hieman modernimmasta aiheestani, jolloin voisin kumota väitteet typeryydestäni vetoamalla väärinymmärryksiin. Tämä on kuitenkin ehkä kaukainen toivo, sillä parin ensimmäisen seminaarikerran aikana on osoittautunut, että kyseinen professori tietää aivan kaiken aivan kaikesta (ainakin omasta mielestään).

Syksyn kovin rutistus taitaa kuitenkin olla nyt jo takana ja nyt voin jo hieman huoahtaakin. Tämän illan suunnitelmissa on suunnata Kirkkonummelle, jossa Dala Doli ja Mirkovic vetävät pienimuotoisen lämmittelykeikan maailmanvalloitusprojektin alkajaisiksi. Huomenna käyn tarkistamassa, miten tämä konsertti vertautuu Jäähallissa soittavaan Placeboon.

Positiivisten tapahtumien jatkeeksi myös Monk jatkuu tänään Ykkösellä klo 19.45 uusin jaksoin!

07 marraskuuta 2009

Soijanympärysvoide

Unessa käytin soijakastiketta silmänympärysvoiteena. Tarkistin pullon kyljestä vielä erikseen, että kyseessä oli juuri vähäsuolainen soija.

Mitäköhän tällaiset unet kertovat minusta? Valveminäni mielestä unitoimintani vaikuttaa melko teennäiseltä: millainen hipsteritravellerimetroseksuaali oikeasti tekisi noin?

05 marraskuuta 2009

Beatles-kurssi

Parin edellisen viikon ajan olen tuntenut itseni taas pitkästä aikaa oikeaksi opiskelijaksi. En ole oikeastaan viettänyt näin paljon aikaa opintojen parissa melkein puoleentoista vuoteen. Etenkin viime lukuvuosi oli melko turha: aikaa kului ja opintopisteitä tuli, mutta varsinaisesti mikään ei edennyt mihinkään suuntaan.

Nyt olen työskennellyt tutkimusseminaarityöni parissa aamusta iltaan ja muistan taas, miltä tuntuu olla täysipäiväinen opiskelija. Vaikka tietty monotonisuus rasittaa, rutiinit ovat myös mahtavia (pois tavallisesta kirjastosta hieman ennen klo 20 sulkemisaikaa, sieltä kauppaan ostamaan banaani ja juoma ja sitten 24h-avaimella Aleksandriaan, jossa rauhallista, vaihtelevan tehokasta työskentelyä klo 24 tai 01 asti). Olen kaivannutkin juuri tällaista, opiskelu on taas hauskaa.

Opiskelu on tällä hetkellä hauskaa myös siksi, että varsinaisten pää- ja sivuaineideni kurssien lisäksi päätin osallistua enimmäkseen huvin vuoksi myös musiikkitieteen Beatles-kurssille. Kyllä, ihan oikeasti: on olemassa Beatles-kurssi! Aivan uskomatonta, että jotkut voivat todella opiskella tällaisia asioita ja saada näistä opintopisteitä! Beatles-kurssia pitää hauskasti englantia murtava italialainen professori, joka näyttää opiskelijoille pätkiä Anthology-DVD:stä ja intoilee esimerkiksi Norwegian Woodin sanoituksen erinomaisuudesta. Tämä on ensimmäinen kurssi ikinä, jolla istun eturivissä ja viittaan myönteisesti kysymykseen "Sopiiko, että luento kestää 10 minuuttia yliaikaa?" Luentosarjan viimeisessä osassa käsitellään kuulemma Beatlesista vaikutteita saaneita myöhempiä yhtyeitä... eli myös Oasista! Jee!

Eilen satanut ensilumikin on mukava asia. Ainakin, jos sitä voi katsella ikkunan takaa eikä tarvitse itse olla sen kasteltavana. Kaikki edelliset marraskuut sitten ajanlaskun alun ovat olleet enimmäkseen kaameita, mutta ehkä tästä vuodesta tulee positiivinen poikkeus? No, tämä arvaus saattaa tietysti vielä osoittautua vääräksi - esimekiksi siitä syystä, että seminaarityöni pitäisi olla valmiina ensi torstaina, enkä ole vielä kirjoittanut merkin puolikastakaan...

02 marraskuuta 2009

Elokuva: Michael Jackson's This Is It

Tässä se on: elokuva, jonka tarkoitus on hälventää kaikki Michael Jacksonista liikkuvat huhut ja kumota kaikki häntä koskevat juorut. Tai siis, ei huhuja ja juoruja siitä, mitä hän teki makuuhuoneessaan pienten poikien kanssa, mutta huhuja ja juoruja siitä, missä kunnossa ja millaisessa tilassa hän oli elämänsä viimeisinä päivinä viime kesäkuussa. Oliko Jackson sairas ja hauras? Liian heikko esiintymään? Oliko suunniteltu 50 konsertin sarja Lontoossa vain täysin epätoivoinen yritys pelastaa himmenneen tähden katastrofaalinen taloudellinen tilanne vai oliko kyseessä aidosti intohimoinen comeback vuosien musiikillisen hiljaiselon jälkeen? Loiko kaikki tämä Jacksonille musertavia paineita, jotka loppujen lopuksi johtivat hänen kuolemaansa? This Is It -elokuvan perusteella jokainen katsoja voi tehdä omat johtopäätöksensä asioiden todellisesta tilasta.

Vaikka filmiä ympäröivät olosuhteet eivät olisikaan näin eriskummalliset, kyseessä olisi silti erinomainen musiikkidokumentti ja konserttielokuva. Koska elokuvaa varten koottua materiaalia ei alun perin ollut tarkoitettu esitettäväksi julkisesti, se näyttäytyy paljon realistisempana ja aidompana, kuin varta vasten kootut konserttifilmit. Lontoon konsertteja varten järjestetyissä harjoituksissa kuvatut nauhat oli tallennettu ensisijaisesti vain Jacksonin omaan käyttöön, joten materiaali keskittyy lähes täysin Jacksoniin itseensä: parituntisessa elokuvassa on vain muutama minuutti, joiden aikana Jackson ei ole kameran edessä. Häntä kuvataan tarkkailemassa taustatanssijoiden koe-esiintymisiä, näyttämässä yksityiskohtaisesti mallia koreografeille, keskustelemassa kosketinsoitinsoundeista muusikoiden kanssa ja tutustumassa esiintymislavan teknisiin ominaisuuksiin.

Kaikki tämä välittää yhden totuuden: Michael Jackson oli hyvin tarkka koko show'nsa pienimpienkin osa-alueiden suhteen ja tiesi äärimmäisen tarkasti, miltä hän halusi koko esityksen kuulostavan, näyttävän ja tuntuvan. Jackson oli uskomattoman ammattitaitoinen esiintyjä ja showbisneksen suhteen kiistämättä nero. Mutta toisin kuin odottaisi, hän ei perfektionistisista taipumuksistaan huolimatta ollut sietämätön diiva, vaan hauska, lämmin ja nöyrä yhteistyökumppani kaikille niille kymmenille ihmisille, jotka olivat kokoamassa show'ta yhdessä hänen kanssaan. Jacksonin luonnollisen ja lempeän käytöksen näkeminen elokuvassa on hyvin opettavaista. Hänen asenteensa oli varmasti yksi syy siihen, miksi hän parhaimmillaan saavutti niin merkittävän aseman musiikkimaailmassa.

Kulissientakaisten pätkien lisäksi This Is It on kuitenkin ennen kaikkea konserttielokuva, joka paljastaa, millainen Michael Jacksonin Lontoon-esiintymissarja olisi ollut, jos se olisi toteutunut. Elokuva sisältää kokonaisina esityksinä kaikki Jacksonin suurimmat hitit Wanna Be Startin' Somethingista Man In The Mirroriin täydellisinä, tiukkoina, esitysvalmiina sovituksina. Jackson laulaa hieman varoen, selvästi täyttä potentiaaliaan säästellen, mutta silti paremmin ja koskettavammin kuin lähes kukaan muu. Hänen tanssikuvionsa ovat hätkähdyttävän sulavia ja vaivattoman oloisesti toteutettuja. Ainoa henkilökohtainen valituksen aihe on, että omasta mielestäni Jacksonin olisi kannattanut päivittää kappaleidensa musiikillisia sovituksia hieman ja vaihtaa mm. törkeimmin 90-lukulaiset syntetisaattoribasso-osiot ajankohtaisemman kuuloisiin. On silti ymmärrettävää, että Jackson tahtoi esittää kappaleensa yleisölleen juuri sellaisina kuin yleisö oli ne oppinut tuntemaan: ei riskejä, mutta ei myöskään pettymyksiä. Jacksonin olemuksesta suorastaan loistaa esiintymisen, musiikin ja tanssin ilo, joka todella koskettaa myös elokuvakankaan välityksellä. Toisaalta juuri tämä on hieman surullista: ei voi olla ajattelematta, että viimeisten kymmenen vuotensa aikana Jacksonin olisi pitänyt keskittyä enemmän juuri musiikkiin ja esiintymiseen eikä erakkona Neverlandissa elämiseen - nimenomaan musiikki oli Jacksonin suurin vahvuus, joten hänen olisi pitänyt tehdä sitä enemmän.

Kaiken kaikkiaan This Is It jättää Michael Jacksonista artistina erittäin lämpimän ja osaavan kuvan. Hän ei ollut sairas ja hauras, ei liian heikko esiintymään, ei missään nimessä palaamassa lavoille vain rahan takia, vaan aidosta intohimosta musiikkiin ja halusta tarjota faneilleen unohtumaton elämys. Hänen laulu- ja tanssitaitonsa olivat edelleen maailman kärkiluokkaa, kaikki hänen lahjansa olivat yhä tallella ja Lontoon esitykset olisivat olleet tästä tärkeä muistutus. On sääli, etteivät nuo konsertit koskaan toteutuneet, mutta ainakin tämä elokuva päättää Jacksonin tarinan kirkkaaseen nuottiin.

This Is It pyörii elokuvateattereissa vain kahden viikon ajan... ellei sitten pidempään.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...