Tänä vuonna on vuorossa taas Albarnin pop-linja ja Gorillazin kolmas albumi Plastic Beach. Kaksi aiempaa levyä ovat rakentaneet menestyksensä Jamie Hewlettin luoman upean monimuotoisen visuaalisen maailman varaan ja luoneet listoille useita maailmanlaajuisia hittejä. Esimerkiksi USA:ssa Gorillaz on hulvattoman paljon suositumpi kuin Blur koskaan oli. Gorillaz on siis mitä valtavirtaisinta valtavirtaa, mutta Albarnin taiteellinen tavoitteellisuus ja musiikillinen kekseliäisyys tekevät siitä todella poikkeuksellisen ja uniikin mainstream-bändin.
Ennen kaikkea Albarn kouluttaa USA:n teinejä ja muuta pop-kansaa tekemällä Gorillazin levyillä yhteistyötä äärimmäisen vaihtelevan vierailijakaartin kanssa: Plastic Beachillakin kuullaan peräkkäisillä kappaleilla Snoop Doggia ja libanonilaista perinnemusiikkiorkesteria! Tämä monipuolisuus muodostuu Plastic Beachilla sekä sen vahvimmaksi että sen ärsyttävimmäksi piirteeksi.
Kaikki levyn vierailijat on valittu hämmästyttävän tarkalla korvalla ja jokaiselle on löydetty juuri oikea kappale esitettäväksi. Vaatii melkoista näkemystä yhdistää saman kappaleen sisällä esimerkiksi Mos Defin rap-tyyli Bobby Womackin klassiseen tiedostavaan soul-tulkintaan ja Albarnin omiin melodisiin rallatteluihin, mutta Stylo-singlessä nämä kaikki elementit kohtaavat upealla tavalla. Superfast Jellyfishissä kohtaavat puolestaan De La Soul ja Super Furry Animalsin Gruff Rhys, jotka tulevat täysin eri maailmoista, mutta kokkaavat yhteisellä keittiövuorollaan hyvin maukkaan sopan. Muissa kappaleissa kuullaan mm. The Fallin Mark E. Smithiä murisemassa Manchester-juttujaan villisti vinkuvan elektro-taustan päälle ja Lou Reediä mumisemassa New York -puhinoitaan keveästi pomppivan pianon säestyksellä.
Jokainen yksittäinen kappale on erittäin korkeaa tasoa ja omassa tyylissään hyvin mainio, mutta tyylien kirjo tekee Plastic Beachista tavallaan hieman hajanaisen kokonaisuuden. Totta kai hajanaisuus ja sekalaisuus on olennainen osa koko Plastic Beach -konseptia, joka siis samaan aikaan sekä kritisoi että salaa ihailee modernin kertakäyttöyhteiskunnan kamaluutta, mutta itse levyn nautittavuuden kannalta tyylien herkeämätön muutostahti tekee kuuntelukokemuksesta hieman hengästyttävän. Esimerkiksi juuri, kun Snoop on avannut levyn ihanien torvien puskemalla letkeällä räpillään, siirrytäänkin tunnelmissa jo Lähi-Itään, vaikka Snoopin Los Angelesissakin olisi viihtynyt mieluusti vielä pitempään. Vierailijoiden vaihtotahti rauhoittuu hieman albumin keskiosissa, kun Albarn itse astuu esittämään muutaman haikean melankolisen ja kauniin melodisen kappaleen, jotka voisivat hyvin olla vaikka Blurin myöhemmiltä levyiltä. Olen kenties tylsä, mutta mielestäni juuri tämä osuus on Plastic Beachin vahvinta antia ja blurmainen On Melancholy Hill sen nautittavin kappale.
Joku on sanonut, että Plastic Beach on kuin Gorillazin White Album ja tuo vertaus ei ole täysin väärä. Kuten White Album, Plastic Beach on jonkin verran liian pitkä ja sen jatkuva tunnelmien vaihtelu tekee sen kuuntelemisesta hieman vaativaa. Toisaalta vaativiakin levyjä tarvitaan ja parhaimmillaan Plastic Beach on parasta modernia pop-musiikkia, mitä tällä hetkellä missään tehdään. Gorillazin edellinen levy Demon Days tiivisti mielestäni yhtyeen konseptin hieman fokusoidummalla tavalla ja on siksi yhä edelleen olennaisin Gorillaz-kokemus, mutta Plastic Beach on ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka niin Albarn-faneille kuin kaikille muillekin, joiden mielestä pop-musiikki voi olla samaan aikaan sekä kaupallista että taiteellista.
koko levy Spotifyssä
Itse en lähde nyt Plastic Beachille, vaan Lontooseen. Tänään illalla näen Albert Hallissa Sueden ensimmäisellä varsinaisella keikallaan yli seitsemään vuoteen. Huomenna vuorossa on Noel Gallagherin ensimmäinen esiintyminen sitten Oasiksen hajoamisen jälkeen ja konserttiputken päättää lauantaina Arctic Monkeys. Konserttien välissä aion syödä bageleita ja lueskella lehtiä aurinkoisissa puistoissa. Vai paistaako Lontoossa ikinä aurinko?
Tekstit
5 kommenttia:
Tää on tosi hyvä levy. Oon vasta nyt tutustunut Mos Defiin ja tosi iloinen yllätys, et hänkin on päätynyt levylle. Toi Glitter Freeze muuten muistuttaa aika selvästikin Musen Uprising biisiä. Hyvä levy, kannattaa tsekata! Sit kun tuut suomeen niin hae kaupasta sellaista leipää ku naan, todella hyvää!
Mmmh, mun mielestä kaupan naan ei oikein tavoita naanin olemusta. Vaikea saada siitä itse lämmittämällä yhtä hyvää, kuin ravintoloissa. Mutta tosiaan se on yksi parhaista leivistä, ehdottomasti!
Plastic Beach on oikein mainio levy ja hieno osoitus Damon Albarnin lahjakkuudesta, mutta itse olen sitä mieltä, että tämä on Gorillazin tuotannon selkein kokonaisuus. Vaikka biiseissä tyylit ja genret vaihtelevatkin, niin koko levyn ajan sentään pysyy sama synteettinen äänimaailma. Edellisillä levyillä kun ollaan menty tyylistä toiseen biisien välillä huomattavasti rujommin. Nyt levyllä voi kuulla selkeän teeman tyylissäkin, eikä vain yksittäisiä biisejä pitkässä janassa.
Gorillazin projektimaisuus valitettavasti kuuluu mielestäni juuri siinä, että levyillä mennään tyylistä toiseen vähän miten sattuu. Tuntuu, että Gorillaz on Damonin projekti, missä mies toteuttaa jokikisen musiikillisen perversionsa. Monella muulla lopputulos olisi kuuntelukelvotonta sontaa, mutta Albarnilla miljoonia myyvää pop-herkkua.
On melancholy hill ja Binge! Vierailijat rasittavia..
Levystä on nyt puolisen vuotta ja koko ajan on oikeastaan vaan vahvistunut se fiilis, että tässä on vuoden paras pop-albumi.
Mun mielestä vierailijat ovat ihan ansainneet paikkansa, mutta totuus on kuitenkin se, että ihan parhaimmat biisit on niitä, joissa Damon johtaa hommaa yksin.
Lähetä kommentti