Vaimo, koira ja trampoliini

Tiistain sijaisuuspäivän satoa:

Kolmasluokkalaisilta kysyttiin kirjan tehtävässä näkemyksiä tulevaisuudesta. Mm. toiveammattia, ihanneperhettä, asuinpaikkaa, jne. Vastaukset olivat toisaalta hyvin konservatiivisia (niin kuin lapset useimmiten ovat) ja toisaalta taas melko edistyksellisiä.

Lähes kaikki luokan pojat halusivat insinööreiksi ja kaikki tytöt opettajiksi. Paitsi yksi poika halusi lentokapteeniksi (joka lentää vain öisin, koska "silloin mittarit näkee paremmin") ja yksi näyttelijäksi. Kahden pojan toive oli työskennellä Puolustusvoimissa ja muuttaa yhdessä asumaan Kuopioon. Se kuulosti mielestäni monellakin tapaa hieman kyseenalaiselta, mutta pojat itse olivat visiossaan vilpittömiä.

Mielenkiintoisin oli kuitenkin kysymys perheestä. Yllättäen yli puolet luokan oppilaista ei haluaisi lainkaan hankkia lapsia. Perustelutkin olivat aivan samansuuntaisia kuin itselläni: "Niille täytyy ostaa hirveesti ruokaa ja kaikki rahat menee siihen." ja "Entäs, jos syntyy vammanen lapsi?" Joko oma ajatusmaailmani on 9-vuotiaan tasolla tai sitten nämä kolmasluokkalaiset olivat harvinaisen nerokasta sakkia. Post-mattivanhaslaisessa ydinperheautomarkettiunelmassa tällaiset antiperhevastaukset ilahduttivat mieltäni kovasti.

Yksi poika ei halunnut lasta, mutta toivoi vaimoa ja koiraa. Kun sitten tuli vuoro luetella unelmakodin ominaisuuksia, tämä poika halusi omakotitalon pihalle ehdottomasti leikkimökin ja trampoliinin. Tiedustelin, olisiko leikkimökki kovin tarpeellinen, jos ei olisi lapsia, mutta kuulemma kaikelle tulisi käyttöä ihan vain vaimon ja koiran kanssa kolmeen pekkaan. Mikäs siinä.

Tweet

Notorious XX

Ehkä tämä kombinaatio on joillekin täysin ilmeinen, mutta ainakin itse yllätyin kovasti siitä, miten hyvin Notorious B.I.G. ja The XX sopivat yhteen. Tässä on jotain aivan maagista: Biggien melko räyhäkäs brassailu yhdistettynä XX:n ääriviileään vetäytyväisyyteen muodostaa todella toimivan kokonaisuuden hauskalla ja oivaltavalla tavalla.

Notorious XX -projekti julkaistiin keväällä mixtapena blogien välityksellä, mutta Biggien levy-yhtiön piraattipoliisit ovat sittemmin siivonneet verkon linkeistä. YouTubesta kuitenkin löytää muita sarjaan kuuluvia videoita.

Tweet

Robbien ja Garyn onnellinen loppu

Robbie Williamsin ja Gary Barlow'n uusi yhteissingle on mielestäni melko hämmentävä - hyvällä tavalla. 1990-luvun puolella Robbie tuuletti Take That -aikojen likapyykkejään kitkerissä kappaleissa kuten No Regrets, mutta nyt kun saagalle on saatu ilmeisen onnellinen loppu, langat voidaan solmia kauniisti yhteen tällaisessa jopa ironisen ylimakeassa duettobiisissä. Shame on kuin musiikkimuotoon puettua tosi-tv:tä tai ainakin vähintään saippuaoopperaa: Robbie ja Gary kertovat kappaleessa ilmeisen rehellisen kuuloisesti siitä, miltä heistä on tuntunut viimeisten 15 vuoden aikana ja miksi nyt on oikea hetki pyytää anteeksi. Robbie Williamsin kappaleiden sanoitukset ovat olleet käytännössä aina hyvin henkilökohtaisia ja paljastavia, mutta on hauskaa, että myös Gary Barlow'lla on tällä kertaa riittänyt huumorintajua lähteä mukaan tällaiselle linjalle.

Vaikka Shame onkin musiikillisesti äärimmäisen keskellä tietä kulkevaa poppia, se on silti omassa genressään erinomaisesti sävelletty, sovitettu ja tuotettu kappale. Ainakin se on mielenkiintoisempi ja tarttuvampi kuin yksikään Robbien viimevuotisen Reality Killed The Video Star -levyn biiseistä (Bodiesia lukuunottamatta). Intro on kyllä melko suoraan varastettu Beatlesin Blackbirdistä. Video on homoeroottisissa viittauksissaan jopa melko rohkea - ainakin luultavasti Robbien ja Take Thatin kotiäitifanien mielestä. Tämä on niin outoa ja epäsopivaa kuin mainstream-pop vain voi olla.

Tavallaan Shame on avoimen tilittävässä tyylissään kuin seesteisempi "aikuisten versio" Libertinesistä:

Tweet

Koskaan ei voi tietää

Aamulla herätessään ei voi koskaan tietää, mihin päätyy iltapäivään mennessä. Tämä on fakta, jos toimii sijaisopettajana.

Tänään oli ehkä yksi erikoisimmista päivistä koskaan - ja uskokaa pois: aiemminkin on ollut erikoisia päiviä. Koskaan ennen ei kuitenkaan ole ollut sellaista tilannetta, että luokan kuudesta oppilaasta viisi karkaa ennen tunnin alkua ja ainoa jäljelle jäänyt pakottaa minut katselemaan puolentoista tunnin ajan Maija Vilkkumaan ja Irinan musiikkivideoita YouTubesta.

Sellaista tapahtui tänään. Nautin kyllä aina kovasti tällaisista totaalisen absurdeista tilanteista, mutta nyt oltiin jo aika lähellä jonkinlaista rajaa.

Havaitsin myös, että Irina on oikeastaan todella ankea ja halpa Maija Vilkkumaa -kopio. Eikä Maija Vilkkumaa itsekään niin kovin hohdokas ole, joten...

Tweet

Viikon viitonen

Viime ja tämä viikko ovat olleet todellista hyrskynmyrskypyöritystä. Olin ehtinyt taas jo upota niin syvälle lomamoodiin, että kiireisenä käyntiin pamautettu syksy saa hetkittäin aikaan tunteen, kuin elämää kelattaisiin yhtäkkiä tuplanopeudella eteenpäin. Olen ollut nyt alkaneena kouluvuonna joka päivä sijaisena (tähän mennessä jo kolmessa eri koulussa - ja torstaina plakkariin tulee neljäs!) ja ennen kesää hankittu kuntosalityökin alkaa huomenna. Sitten parin viikon kuluttua luennot... ja gradullekin pitäisi vielä löytää aikaa. No, ehkä kiire on välillä hauskaakin vaihtelua. Tällaistahan se on: koskaan ei ole sopivassa tasapainosta aktiivista tekemistä ja rentouttavaa tekemättömyyttä.

Pakko kuitenkin siis tunnustaa, että nyt on jo syksy: jos ei säiden, niin ainakin elämänrytmin perusteella. Säässäkin on ehkä havaittavissa lievää viilenemistä, mutta en halua vielä tunnustaa sitä. Tällä kertaa Viikon viitosessa kuitenkin viisi rapean syksyistä kappaletta:

• Supergrass - Moving Tässä kappaleessa on vangittu hienosti syksyn tunnelma: se on samaan aikaan sekä toiveikkaan rauhallinen että epäilevän poukkoileva. Säkeistöt leijailevat kevyesti, mutta kertosäkeessä painovoima muistuttaa olemassaolostaan.

• The Beta Band - Needles In My Eyes OK, tämä ei ole ehkä aivan kaikkein syksyisin kappale, mutta tässä on hieman samanlaista urkua kuin edeltävässä Supergrassissa, joten sopii hyvin jatkoksi. Jos saa esittää toiveen syksyksi, niin "Needles in my eyes won't cripple me tonight" on ehkä sopivan vaatimaton pyyntö.

• Air feat. Jarvis Cocker - One Hell Of A Party Raporttien mukaan ranskalainen Air taisi surffailla Flow-settinsä läpi melko kevyellä höyryllä. Ehkä Air on useimmiten enimmäkseen taustamusiikkia, mutta yhtyeeltä löytyy totta kai myös kappaleita, jotka vaativat kuulijalta enemmän tarkkaavaisuutta. Monesti hieman ohitetulta Pockey Symphony -albumilta löytyy tämä mainio biisi, jossa Jarvis Cocker palaa hieman Pulpin This Is Hardcore -aikojen tunnelmiin.

• Suede - She's Not Dead Tämä kappale on kenties melko itsestäänselvä valinta Viikon viitonen -listalle (tästä tulee nyt ehkä hieman epäedustavan yhdeksänkymmentälukulainen), mutta Sueden koko debyyttialbumi on ehdottomasti syysmusiikkia. She's Not Deadin tarinan on täytynyt tapahtua syksyllä. Tarkkaavainen kuulija huomaa vasemmassa korvassaan myös hyvin kauniita yksityiskohtia Bernard Butlerin kitaransoitossa ensimmäisen kertosäkeen jälkeisessä säkeistössä. (Klassikkobiisit kestävät aikaa, koska niistä voi joka kerta kuulla jotain uutta.)

• Doves - Cedar Room Olen elokuussa soittanut Dovesin ensimmäistä albumia lähes puhki asti - jos digitaaliset tiedostot voisivat kulua puhki (itse asiassa ainoa CD:ni, joka on kulunut soittokelvottomaksi, on Definitely Maybe). Cedar Room on soitettu omituisesta sävelläjista (tahallaan hieman epävireisestä). Seitsenminuuttisen biisin pitäminen loppuun asti mielenkiintoisena on vaativa laji, mutta Doves selviää siitä vaikeuksitta.

Viikon viitonen Spotifyssä

Tweet

Uukakkosessa käymisestä

Kuuntelin tänään rantakahvilassa päälle kolmekymppisten perheenisien ja -äitien keskustelua.

"Mekin oltiin eilen Uukakkosessa."

Ei siis katsomassa U2:ta, kuuntelemisesta puhumattakaan. Vaan "Uukakkosessa"; spektaakkelissa, johon osallistuminen kuuluu jokaisen nuoren perheellisen sosiaaliseen kalenteriin. Itse musiikista ei niin väliä - tärkeintä on se, että pääsee sitten kertomaan, missä katsomonosassa istui ja miten hyvä näkyvyys sieltä oli videotaululle. Povaa aina huonoa, kun pääpuheenaihe konsertin jälkeen on lavarakennelman design.

Jotenkin optimistisesti toivon aina, että nämä sunnuntaifanit kävisivät konsertissa (yhden kerran vuodessa) sen takia, että he hakisivat sieltä jollain tapaa vaihtoehtoisia elämyksiä, ehkä jopa eskapismia. Että "Uukakkosessa käyminen" olisi jonkinlainen elämää ja arkea suurempi kokemus; ehkei nyt sentään aivan taidetta, mutta edes sinne päin. Että rockmusiikilla olisi yhä jotain merkitystä vastakulttuurina ja ajatuksia uusiin suuntiin ohjaavana voimana.

Mutta ei: potentiaalisesti avartavasta kokemuksesta tulee vain yksi osa arjenkaltaista rutiinia. Uukakkosessa pitää käydä, vähän niin kuin ruokakaupassa pitää käydä ja lasten esikoulun kevätjuhlassa pitää käydä. Ehkä tunnet itsesi nuoreksi hetken verran, mutta silti muistat joka hetki olla huolestunut siitä, onko lastenvahti muistanut antaa Adalmiina-Micaelalle astmalääkettä. Sitten ihmettelet seuraavana päivänä kiipeilytelineen luona toisten Uukakkosessa käyneiden isukkien ja äiskien kanssa, että "Jännä, kun ne uudemmat laulut ei kuulostaneet yhtään tutuilta!"

Ei se ole yhtään "jännä": sinä urpo et vain ole kuunnellut sitä uusinta albumia - siitä se johtuu. Tuskin olet kunnellut niitä edellisiäkään: oikeastaan tunnet vain työmatkalla autossa kuuntelemasi Radio Novan kautta kolme U2:n biisiä, ja niistäkin yksi on itse asiassa Bryan Adamsin, mutta et vain tiedä sitä.

Tweet

Brittipop-arkeologiaa

Musiikkilöydöt tuntuvat parhailta silloin, kun niitä tekee jotain todella outoa reittiä. Tällä kertaa loistobiisi ilmaantui yllättävästä paikasta: jo vuosia sitten toimintansa lopettaneen Beautiful Southin ex-kitaristi Dave Rotherayn ex-sivuprojektibändi Homespunin vuoden 2008 albumi Short Stories From East Yorkshire löytyi Spotifystä.

Tämä on jo sen verran sedimentoitunutta tavaraa, ettei se jaksa kiinnostaa uusimpien indie-trendejen perässä kirmaavaa yleisöä. Beautiful South oli loistava, mutta ei kriitikoiden suosiossa. Dave Rotheray ei ollut edes bändin ykkösbiisintekijä, joten jos yhtyeen suunnalta edes etsisi jotain korvikemateriaalia, haku kohdistuisi luultavasti laulaja Paul Heatonin sooloseikkailuihin. Lisäksi Short Stories From East Yorkshire on jo pelkästään levyn nimenä yhtä luokseen kutsuva kuin anorakin ylimpään nappiin asti kiristänyt, erakoitunut junabongari - ja musiikilliselta sisällöltään se on enimmäkseen pohjoisenglantilaista versiota melankolisesta amerikkalaisesta countrysta.

Mutta, mutta: melko mitäänsanomattomalta levyltä löytyy yksi poikkeuksellisen hieno biisi. The Screen Goes Black on myös melankolinen, country-vaikutteinen ja vähäeleinen kappale, mutta melodisesti se voisi olla vaikkapa Beatlesin Yesterdayn tai For No-onen kadotettu kaksoissisar. Olin suorastaan juhlavissa tunnelmissa, kun löysin näin hyvän kappaleen sattumalta monen mutkan takaa, paikasta josta ei yleensä tulisi etsityksi. The Screen Goes Black sopii kauniisti elokuun pimeneviin iltoihin; tähtien tuijotteluun tummalla taivaalla ja viileän tuulen nuuskimiseen.

Muuta: The Cribsin uusi single Housewife on harmittavan jakomielinen. Toisaalta pidän kovasti sen raikkaan klassisesta soundista, mutta toisaalta se ei hyvästä alusta huolimatta nouse aivan oikealla tavalla iskeväksi, vaan lässähtää kertosäkeeseen mennessä ja kuulostaa puolenvälin paikkeilla jopa jotenkin epävireiseltä.

Tweet

Luetun ymmärtäminen

Kesätentin aika on vihdoin huomenna. Viimeinen lukuviikko oli jälleen kerran aivan yllättävän työlästä. Perinteiseen tapaan internet pilaa keskittymiseni: ei riitä, että tulee kirjastoon, avaa kirjan ja on aikovinaan tehdä tietokoneella muistiinpanoja, jos sitten keskittyykin vain selailemaan blogeja ja Wikipediaa.

Lauantaina paahdoin typötyhjässä Valtsikan kellarissa yli 8 tuntia, mutta saldoksi jäi lähinnä se, että nyt tiedän, että tasokkaasta Human Traffic -elokuvasta on tehty ilmeisesti luokaton "remix-versio" tai että Walmart-kauppaketjun suosituin myyntiartikkeli on banaani. Vähemmälle jäi tieto esimerkiksi siitä, mitä Paul Ricoeur tarkoittaa "epäilyksen hermeneutiikalla" tai Gilles Deleuze "häpeän politiikalla" tai muut sellaiset asiat, joista olin varsinaisesti lukemassa. Silmäni kyllä skannasivat sivut läpi, mutta luetun ymmärtäminen jäi heikkoihin kantimiin. Aiheet liikkuivat sen verran filosofisilla tasoilla, ettei niihin oikein pääse kunnolla kiinni, jos selailee vartin välein Twitteriä.

Kaiken lisäksi lauantaisen lukupäivän rauhaa tuli yllättäen häiritsemään kirjaston edustalle majoittunut "Katu on punk" -kadunvaltaus. Sain pänttäämisen taustamusiikkina nauttia mm. yhtyeistä Molemminpuolinen varma tuho, Sotavamma sekä Kylmä sota. (Miksi muuten punk-bändit näyttävät ainakin nimiensä puolesta jämähtäneen täysin 1970-luvulle?) Jollain näistä oli tarttuva kappale nimeltä Sika ("... saatanan sika!"). Onneksi biisit olivat pisimmilläänkin vain parin minuutin luokkaa ja bändien välissä oli aina melko pitkä hiljainen tauko.

Eilinen oli välipäivä luvuista (Flow, XX: lyhyt raportti tulossa), tänään kertauspäivä ja huomenna tenttiin. Keskiviikkona kieltenopettajan sijaiseksi yläasteelle.

(kuvan lähde)

Tweet

Hesarin Facebook-yliannostus

Helsingin Sanomat on tänä kesänä mennyt aivan mahdottomaksi alituisen Facebook-hömpötyksensä kanssa. Ei ole päivääkään ilman artikkelia, jossa Facebook jotenkin mainittaisiin - ja usein vielä kirjoituksessa, joka itsessään ei liity millään tavalla esimerkiksi online-viestintään, tietotekniikkaan tai mediaan edes yleisesti.

Tänään Hesari kertoi ex-IAEA -johtaja Mohamed ElBaradein asettuvan mahdollisesti ehdolle Egyptin tulevissa presidentinvaaleissa. Artikkeli ei avannut laajemmin esimerkiksi ElBaradein poliittisia mielipiteitä tai aiempaa toimintaa, mutta muisti kuitenkin hehkuttaa, miten hän on "onnistunut keräämään Facebookissa jo 250 000 hengen kannattajajoukon."

Ainakin itselleni jäi hieman hämäräksi, mitä uutisarvoa ElBaradein Facebook-fanien määrän kertominen toi juttuun. Kirjoitus ei siis sisältänyt mainintaa esimerkiksi siitä, käyttääkö ElBaradei kampanjassaan internetiä jotenkin hyödykseen tai organisoiko hän Facebookin kautta jonkinlaista ruohonjuuritason aktivismia tai mitään tällaista. Tärkeintä oli ilmeisesti vain kertoa, että hänen 250 000 ihmistä on klikannut "like"-nappia Facebookissa ElBaradein naaman vieressä.

Sen lisäksi, ettei toimittaja Antti Ämmälä tuonut asiaan mitään laajempaa kontekstia, hän jätti myös mainitsematta, että Egyptin väkiluku on n. 80 miljoonaa, mikä tarkoittaa sitä, että suhteutettuna Suomeen, ElBaradeilla olisi n. 15 000 Facebook-kannattajaa. Eikä se, että ElBaradeita fanittaa Facebookissa 250 000 ihmistä tarkoita välttämättä edes sitä, että tästä joukosta yksikään voisi äänestää häntä, jos hän pääsee vaaleissa ehdolle. Egyptin armeijajohtoinen hallitus kun kuitenkin valvoo myös internetiä melko tarkasti, joten kynnys oppositiomyönteisiin kannanottoihin netissä on varmasti kohtalaisen korkea.

Ehkä Hesarilla ja Facebookilla on jonkinlainen sopimus, jonka perusteella HS:n on pakko mainita Facebook missä tahansa yhteydessä joka päivä vastineeksi siitä, että se saa jaeltua sisältöjään Facebookin kautta? Melkoinen huippu Hesarin Facebook-mehustelussa oli jokin aika sitten, kun jossain maatalousasioista kertovassa jutussa fiilisteltiin Suomen kesäisten peltojen näyttävän "aivan samanlaisilta kuin Facebookin Farmville-sovelluksessa".

Tweet

Hipster-Honda

Ihan kohtalaisen hauska idea tässä Hondan australialaisessa mainoksessa. Varsinkin toisella puoliskolla on aika hyviä juttuja.

Mutta onko hipstereille nauraminen jo tavallaan enemmän hipsteriä kuin hipsterinä oleminen? Jonkinlaista post-hipster -metahipsteröintiä?

Ainakin aiheen ja tyylin käyttäminen mainoksessa on aina varma merkki siitä, että trendi alkaa olla jo enimmäkseen ohi. Ja hyvä niin.

(Tässä mainoksessa on hienoa myös ylipäätään se, että australialaiset saavat omat Honda-mainoksensa eikä siellä käytetä jotain yleisiä jenkki- tai eurospotteja.)

Tweet

Työläitä valintoja

Tänä iltana Facebook on ollut täynnä statuspäivityksiä, joissa kaverit kertovat palaavansa huomenna lomalta takaisin töihin. Itselleni on tullut niitä katsoessa hieman omituinen olo; sekoitus sääliä, huonoa omaatuntoa ja ennenaikaista jälkiviisautta.

En nimittäin itse ole huomenna palaamassa niihin töihin, joista ennen juhannusta jäin "lomalle". Olin koko kevään hakenut muita töitä ja sainkin kuulla saaneeni toisen paikan täpärästi juuri viimeisenä työpäivänä, kahta minuuttia ennen lähimmän esimiehen kanssa käytyä kehityskeskustelua. Ajoitus oli sanalla sanoen helpottava!

Aloitan uudessa paikassa vasta elokuun viimeisellä viikolla, joten ehdin nyt vielä jatkaa lomaa ja kesätenttiin lukemista. Kun siis näen Facebookissa (entisten) työkavereideni statuksia, minun pitäisi tuntea oloni onnekkaaksi ja kevyeksi, sillä en itse joudu palaamaan työhön, josta en pitänyt käytännössä lainkaan ja josta kovin moni sinne huomenna palaava ei myöskään pidä.

Asiaan liittyy kuitenkin muutamia arveluttavia tekijöitä, totta kai. Ensinnäkin, tuntipalkkani uudessa työssä on yli 3 euroa pienempi. Tämä on melkoinen pudotus, eikä tietenkään taloudellisesti kovin järkevää. Ajattelin kuitenkin, että kyseessä on ennemminkin periaate- kuin rahakysymys: en halua tehdä ikävää työtä pelkästään siksi, että siitä maksetaan enemmän.

Palkkaan liittyvä toinen kyseenalainen tekijä on työn määrä: edellisessä paikassa sai takuuvarmasti tehdä 2-3 päivää töitä viikossa, jos halusi - uudessa paikassa en ole täysin varma, saanko niin paljon tunteja. Toisaalta uuden paikan työajat jättävät mahdollisesti enemmän aikaa opettajansijaisuuksille, jos niitä sattuu saamaan, sillä uusi työ on vuorotyötä, kun edellistä oli pakko tehdä tavalliseen toimistoaikaan.

Kolmas hieman epävarma puoli uuden työn suhteen on enimmäkseen CV-tekninen: edellinen työnantaja oli maineikas kotimainen pörssiyhtiö, jonka nimi näyttää hyvältä tulevaisuuden työhakemuksissa, mutta uusi työpaikka on arvoasteikolla selvä askel taaksepäin - minusta tulee nimittäin vastaanottovirkailija kuntosalilla. Tässäkin katson kuitenkin henkilökohtaisten periaatteiden voittavan: en halua kärsiä inhottavassa paikassa vain sen takia, että se ehkä "näyttää hyvältä" joskus tulevaisuudessa.

Sitä paitsi en ole vielä irtisanoutunut edellisestä työstä, vaan ainoastaan ilmoittanut, etten opiskelujen takia ehdi sitä vähään aikaan tehdä. Itse asiassa allekirjoitin jopa vuoden mittaisen jatkosopimuksen, ennen kuin olin kuullut uudesta työpaikasta. Voin siis ainakin vielä hetken aikaa tuntea helpotusta ja toivottaa ex-työkavereille voimia lomaltapaluuseen, mutta vasta tuleva syksy näyttää, teinkö sittenkin vähemmän viisaan ratkaisun ja joudunko jossain vaiheessa syömään ylevät periaatteeni kuin Kroisos Pennonen knallihattunsa.

Tweet