Smalltalk-ongelmat: 3 tyyppiä

Tuskailin tänään taas smalltalkin kanssa. Miksi se on nykyään niin vaikeaa? Vielä neljä-kolme vuotta sitten olin siinä melko hyvä.

Se on vaikeaa niin monella tavalla. Ensiksikään sitä ei jaksa sellaisten ihmisten kanssa, joita tuskin tulee enää toista kertaa näkemään - miksi siis vaivautua puhumaan tyhjiä? Toiseksi se ei kiinnosta sellaisten ihmisten kanssa, joista todella välittää - koska heidän kanssaan haluaisi puhua ehkä jotain järkevämpiä juttuja. Etenkin sellaiset tilaisuudet ovat työläitä, joissa on paikalla sekä kerran nähtäviä tuntemattomia että omia hyviä kavereita. Esimerkiksi sitseillä. Silloin joutuu pöytäosuuden aikana puhumaan kavereidenkin kanssa sellaista yleistä jauhamista.

Ja siis periaatteessa pidän jauhamisesta, mutta siinä on vivahde-eroja. Tätä on nyt vähän hankala selittää. On hauskaa ja tylsää jauhamista. Tylsän jauhamisen takana ei ole enää mitään, se on päämäärä itsessään, vain väkinäistä kohteliaisuutta.

Parhaiten smalltalk onnistuukin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat siltä väliltä: sellaisia jonkinlaisia toistuvasti nähtäviä tuttuja. Heidän kanssaan voi ottaa vähän riskejäkin. Esimerkiksi tänään ajauduin mutkien kautta kertomaan eräälle tytölle, että hänellä on sekä lehmän silmät että vaahtokarkista tehty selkäranka. Se oli tietysti merkityksetöntä, mutta ainakin viihdyttävää (hänkään ei ottanut sitä liian tosissaan).

Toisaalta aika usein kun en keksi mitään muuta sanomista, päädyn juuri johonkin edellä kuvatun kaltaiseen semi-haukkumiseen. Ei sekään ehkä loppujen lopuksi ole niin hauskaa...

MP3: Arctic Monkeys - Only Ones Who Know (Live, Acoustic) [lähde]

Tweet