31 tammikuuta 2009

Oasis Globenissa

En aio kirjoittaa keskiviikon Oasis-konsertista varsinaista keikka-arvostelua siksi, että itselleni kyseessä oli enemmänkin toteutunut lapsuuden unelma kuin tavallinen rock-konsertti - eikä unelmia voi oikein arvioida.

Mikään muu konsertti ei ole koskaan tuntunut näin lyhyeltä. Vaikka Oasis soitti 20 kappaletta, itsestäni tuntui, ettei keikka kestänyt puolta tuntia pidempään. Kaikki tapahtui niin nopeasti! Näin suurimmat suosikkitähteni aivan lähietäisyydeltä, kuulin kaikkien aikojen lempikappaleeni taidokkaasti esitettyinä ja sain todistaa aitoa Gallagher-elämää. Mitä muuta sitä tarvitsee?

Muutamia huomioita:

Ennen konserttia mikrofoneja testannut roudari piti käsiään Liamin tavoin selkänsä takana, kun puhisi mikkeihin "One-two, one-two". Pitäähän mikrofonien toimivuus varmistaa juuri aitoa tilannetta silmällä pitäen!

Yleisö oli todella nuorta. Ainakin kentän etupäädyssä varmasti 75% ihmisistä oli minua nuorempia, enkä itsekään ole kuitenkaan kuin vasta 23. Noel Gallagherkin hämmästeli ruotsalaista teiniyleisöä keikan jälkeisessä blogikirjoituksessa. Mielestäni on erittäin hienoa ja ihailtavaa, että nuoremmatkin ihmiset ymmärtävät yhä hienon musiikin päälle - eihän Oasiksessa nimittäin ole esimerkiksi minkäänlaista visuaalista tai muuta ei-musiikillisesti kiinnostavaa puolta.

Liam on todella hämmästyttävä hahmo. Kukaan muu rocktähti ei voi lavalla tehdä niin vähän ja olla silti niin innostava. Välispiikkejä oli koko konsertin aikana ehkä kaksi ja muukin kontakti yleisöön oli aivan minimissä, ellei sitten täydellistä liikkumattomuutta ja herpaantumatonta tuijotusta kitarasoolojen aikana lasketa. Toisaalta juuri tällainen ota-tai-jätä -asenne on Liamissa ja koko Oasiksessa niin hienoa! Amerikka ei oikein koskaan ymmärtänyt tätä, mutta ainakin sen ansiosta saamme nykyisin nauttia Oasiksesta useammin Euroopassa.

Koko bändi Andy Bellia lukuunottamatta on vakavasti otettavia rotsisteja. Liam viihtyi koko konsertin ajan kapteenintakissa ja kaulahuivissa, Noel sentään otti edes huivin pois puolessavälissä. Bell mussutti koko esityksen ajan purukumia.

Uusi rumpali Chris Sharrock on kiistattoman erinomainen. The Shock Of The Lightningin rumpusoolo oli koko show'n kohokohtia ja Sharrockilla oli aikaa vielä kikkailla rumpukapuloillaankin. Toivottavasti hän soittaa myös seuraavalla Oasis-levyllä.

Muita yksityiskohtia tai kokonaisuuksia en oikeastaan voi väittää muistavani. Huusin, lauloin ja pompin lähes koko ajan. Alussa, kun yleisömassa haki luontaista koostumustaan, kentällä oli melkoista työntämistä ja olin pari kertaa jopa lähellä horjahtaa kumoon. Ääneni oli kadonnut ja paitani oli hiessä jo viidentoista minuutin jälkeen. Biiseistä mielestäni parhaita esityksiä olivat Don't Look Back In Anger, Fallin' Down, The Shock Of The Lightning, Champagne Supernova ja I Am The Walrus. Viimeisestä Oasiksen versio alkaa viidentoista vuoden jälkeen olla oikeastaan jopa jo legendaarisempi kuin The Beatlesin alkuperäinen.

Konsertti oli siis tunnetasolla valtava kokemus ja kokonaisuudessaan erittäin hieno ilta Oasis-maailmassa. Jos täytyisi olla aivan objektiivinen, kritiikin aiheitakin löytyisi varmasti monia, mutta en tietenkään aio olla objektiivinen. Oasis on kiistatta kaikkien aikojen paras yhtye; sillä on kaikkien aikojen parhaat kappaleet, kaikkien aikojen omituisin laulusolisti ja modernin musiikin Machiavelli biisintekijänä. Oasiksen nerous on siinä, ettei vastaavaa ole ennen Oasista tehnyt kukaan muu, eikä kukaan koskaan tule tekemäänkään.

Muutenkin lyhyt Tukholman-matka oli aivan äärimmäisen onnistunut pikku pyrähdys. Kerron oudosta runokirjapuhelusta vaikkapa vielä huomenna tai ylihuomenna.

26 tammikuuta 2009

NYC 2009 -caset: Kuvakavalkadi

New York -tarinoiden päätteeksi pieni kuvakimara. Onneksi Kimmolla ja Rapulla oli kamerat mukana: muistikorteille tallentui monen monta hauskaa hetkeä, lukuisia jännittäviä paikkoja ja järkyttävä määrä ruokaa! Tässä on vain pieni ja epäedustava otos kaikesta, osoitteessa flick.com/lauttasaarilibertine saa nähtäväkseen näiden lisäksi yli 440 kuvaa matkaltamme.

IMG_1444
Lähtötunnelmissa Helsinki-Vantaalla 30.12.2008. Rapu lensi Tukholman kautta Newarkiin ja liittyi seuraamme vasta perillä. Kuvassa siis Majuri, minä, Ari ja Kimmo.

IMG_1503
Kimmo otti kuvan lähes jokaisesta matkan aikana syödystä ruoka-annoksesta. Se olikin ainakin omasta mielestäni hyvä veto, sillä itselleni tällä matkalla ruoka oli oikeastaan tärkein asia. Nautin etenkin perus-Jenkki-dinerien tarjonnasta. Katsokaa lihan määrää leivän välissä!

IMG_1564
Tässä syödään hodareita Knicksin ottelun alkajaisiksi (ja taustalla melko vakavailmeinen nuori mies pääsee mukaan kuvaan). Kimmo otti "jumbon" kun itse valitsin "foot long:in".

IMG_1536
Ja nyt ahmitaan Di Farasta vaivalla kannettua herkkupizzaa. Kuvasta saa myös käsityksen asuntomme viihtyisästä ambienssista. Mielestäni tällaiset valokuvat ovat paljon hauskempia kuin monumenteista, rakennuksista tai ns. nähtävyyksistä otetut peruskuvat. Tässä tiivistyy oikealla tavalla reissun henki.

IMG_1811
Kimmo ja Q-Tip, kaksi kovaa MC/DJ'tä. Tässä vaiheessa Q-Tip itse asiassa vielä vain puski Kimmon ohitse, mutta sain napattua kuvan juuri sellaisella hetkellä, että vaikuttaa kuin nuo kaksi olisivat tiiviin rap-keskustelun syövereissä. (Kimmo siis sai nimikirjoituksen Q-Tipin levyyn ehkä vasta pari tuntia myöhemmin.)

IMG_1878
Pidän rihkamasta. Tässä Obama-tarroja. Ne ovat nyt kotiovessani. Mielestäni tällaiset asiat ovat todella hyviä tuliaisia, koska näitä ei ainakaan saa Suomesta.

IMG_1604
Glasvegas ja minä! Olin erittäin vahvasti ns. täpinöissä tuona hetkenä.

IMG_1636
Seinfeldista ja Suzanne Vegan kappaleesta tuttu Tom's Restaurant oli remontissa. Yli 80 korttelin metromatka ei silti ollut turha: nautimme tuhdit setit viereisessä dinerissa.

IMG_1762
Tässä Majuri laittaa Arin armeijakassiin ja Rapu seuraa vierestä. Joko Ari on todella pieni tai kassi todella iso. Tai molempia.

IMG_1926
Näissä kahdessa kassissa Rapu kuljetti kotiin suurin piirtein 10 paria Niken sneakereita.

IMG_1723
Loppuun vielä vähän Coney Islandin hämmästyttävän ainutlaatuista valoa. Koko paikka oli kuin unesta. Jäätävä merituuli herätti kaikki mahdolliset aistit ja oudot näkymät hämmensivät silmiä. En ole koskaan aiemmin ollut missään vastaavassa paikassa. Coney Islandille on pakko päästä vielä uudestaankin.

Se onkin yksi monista erinomaisista syistä matkustaa New Yorkiin vielä neljännenkin kerran. Toivottavasti pääsisin sinne mahdollisimman pian takaisin!

24 tammikuuta 2009

NYC 2009 -caset: Glasvegas

Maanantaina 5. tammikuuta 2009 oli yksi elämäni hienoimmista päivistä ja tiistai 6. tammikuuta oli myös erinomainen. Tästä kaikesta on kiittäminen Glasvegasia.

Vuoden 2009 ensimmäisenä maanantaina tämän hetken ehdottomasti kiehtovin ja inspiroivin rockyhtye Glasvegas esiintyi New Yorkissa Union Squaren Virgin Megastoressa. Bändi soitti ehkä sadan hengen yleisölle seitsemän kappaleen mittaisen, intensiivisen ja hauskan keikan, josta pääsin nauttimaan aivan eturivissä.

Asian hienoutta on oikeastaan mahdotonta kuvailla sanoin. En olisi voinut edes kuvitella, että pääsisin joskus näkemään yhden suosikkiyhtyeistäni näin intiimissä tapahtumassa näin tärkeässä vaiheessa bändin kehityskaarta. Glasvegas oli nyt vasta ensimmäisellä varsinaisella Amerikan-kiertueellaan ja heidän olemuksestaan vaistosi, miten nautinnollinen ja vaikuttava kokemus New Yorkiin saapuminen on heille itselleen. Bändi vaikutti hieman hermostuneelta, mutta silti hyväntuuliselta ja kohtalaisen humalaiselta. Itse asiassa pystyin haistamaan alkoholin hajun, kun James Allan ja kumppanit saapuivat lavalle. James, sekä kitaristi Rab Allan ja basisti Paul Donoghue horjuivat soittaessaan melkoisesti ja olivat pari kertaa vahingossa tönäistä rauhalliselta vaikuttaneen rumpali Caroline McKayn mikrofonitelineet kumoon.

Go Square Go'n jälkeen James pyysi yleisöltä ehdotuksia seuraavaksi kappaleeksi. Itse huusin Saltcoats Beachia, mutta Fuck You It's Overia äänekkäästi toivonut fani sai tahtonsa läpi. Amerikkalaisyleisö tuntui olevan jotenkin esiteinimäisesti hyvin mielissään siitä, että olivat katsomassa yhtyettä, jonka kappaleen nimessä on sana fuck. Aluksi James ei meinannut muistaa Fuck You It's Overin sointuja, vaan tapaili niitä kitarallaan ensin muutaman kerran ja ilmoitti sitten muulle bändille olevansa valmis. Se oli mukavan aitoa ja sympaattista ja kuvastaa hyvin sitä, millainen yhtye Glasvegas on. Vaikka minikeikka olikin megayhtiö Virginin lippulaivakaupassa, itse bändi ei todellakaan vaikuttanut managerien ja stylistien hiomalta tuotteelta, vaan todellakin aidolta jengiltä ja asiaansa uskovalta rockbändiltä. Basisti Donoghuelta puuttui vieläpä etuhammaskin!

Lisäksi Donoghuen basson kaulan kääntöpuoli paljasti hienosti sen, että Glasvegasin muusikot eivät välttämättä ole teknisesti aivan maailman parhaita soittajia: basson kaulaan oli mustin teipein merkitty otelaudan oikeat kohdat. Rumpali McKayn rumpusetissä ei ole edes bassorumpua ja hän soittaa joissain kappaleissa pitkiä osia vain yhdellä kädellä, ja laulaja Jameskin osuu usein kitarassaan kerrallaan vain pariin kieleen, joiden äänen efektipedaalit sitten vahvistavat Glasvegasin tunnusomaisen muhkeaksi soundiksi. Tällainen nykymittapuussa jopa melko epäsovinnainen soittotekninen vajavaisuus vain korostaa sitä, mikä Glasvegasissa on tärkeintä: upeat kappaleet ja kiehtova omaperäisyys. Glasvegas on juuri sellainen bändi, jonka nähtyään haluaisi perustaa bändin itsekin - en voi uskoa, että kovin monella olisi sellainen olo vaikkapa Sigur Rósin esityksen jälkeen.

Levykauppakeikan päätteeksi Glasvegas jakoi vielä nimikirjoituksia rauhalliseen ja aivan oikeasti vilpittömään tyyliin. Sain itsekin bändin nimet vinyylilevyyn sekä settilistaan, ja pääsin vielä valokuvaankin. Se oli yksi elämäni hienoimpia hetkiä! Kättelin bändin jäsenet ja kerroin Jamesille hänen olevan sukupolvensa paras lauluntekijä. James näytti kohteliaisuudesta aivan aidosti kiitolliselta, mutta Rab palautti hänet maantasalle sanomalla minulle huvittuneena: Don't fuckin' encourage him, man!"

Keikan ja fanitapaamisen jälkeen olin täynnä intoa ja adrenaliinia, enkä olisi millään malttanut odottaa takaisin asunnolle pääsyä, jotta voisin kertoa toisille illastani. Energiaani purkaaksemme lähdimme Majurin kanssa pienelle taksiajelulle ja päädyimme jonnekin East Villageen mukavaan baariin, jossa joimme hyvää viiniä pienistä laseista ja jossa söin loistavan voileivän (kalkkunaa, majoneesia ja vihreää omenaa!). Se oli loistava päätös loistavalle illalle! Tulen muistamaan sen varmasti aina.

Matkan Glasvegas-anti ei onneksi loppunut vielä tähän mahtavaan maanantaihin. Olimme nimittäin jo ennen lähtöämme saaneet hankittua eBaysta liput bändin tiistaiselle keikalle pienessä Bowery Ballroomissa. Konserttiin tulivat seurakseni myös Majuri ja Ari, jotka olivat maanantai-illan ja tiistaipäivän aikana ainakin saaneet riittävän annoksen Glasvegas-ennakkohehkutusta tarinoitteni myötä.


Ennen keikkaa kävimme Little Italyssä mukavassa ravintolassa, jossa hehkeä ja ystävällinen tarjoilijatar annosteli meille maittavaa italialaista ruokaa. Majuri ja minä päädyimme myös tahattoman romanttisesti jakamaan ravintolan viimeisen tiramisu-annoksen puoliksi samalta lautaselta. Pastan ja parin Peronin jälkeen siirryimmekin sitten Bowery Ballroomiin. Se on kapasiteetiltaan n. 1000 henkeä vetävä, suurin piirtein Tavastian kokoinen klubi. Kellaritilassa oli mukava lounge ja katutasossa varsinainen sali, jota reunustivat ylhäällä tyylikkäät parvet, joiden perällä oli hienon kaari-ikkunan taustoittama baaritiski.

Glasvegas asteli lavalle levyltä tutun feedbackin saattelemana ja käynnisti show'n ilman tervetuliaisspiikkejä suoraan Flowers & Football Topsilla. Yhtyeen musiikki ei selvästikään ollut ennestään tuttua suurimmalle osalle newyorkilaisyleisöstä, mutta James Allanin yhdennäköisyys edesmenneeseen Joe Strummeriin ja bändin klassinen look mustine nahkatakkeineen ja Wayfarer-aurinkolaiseineen miellytti varmasti paikallisia hipstereitä. Itse keikka oli vain muutamaa kappaletta pidempi kuin edellispäivän show levykaupassa: konsertti kesti ehkä alle tunnin. Päällimmäisenä mieleen jäivät pakahduttavan dramaattinen Ice Cream Van, jossa Caroline McKayn rummut paukkuivat valtavan kokoisiksi kaiutettuina; albumin vähäeleisestä pianoversiosta kitaranäppäilyksi muutettu, yleisöä selkeästi kummastuttanut Stabbed sekä katsojien silmät lähes polttanut, äärimmäisen voimakas mutta tyylikäs valoshow. Keikka oli kuin suuren nyrkkeilyottelun ensimmäinen erä. Glasvegas oli saapunut New Yorkiin vain iskeäkseen yhden pienen, mutta tehokkaan aloitusiskun - varsinainen tyrmäys jäisi luultavasti vasta seuraavalle kiertueelle.

Lyhyen keikan jälkeen poistuimme kylmään sateeseen, ja oikeastaan illan parhaat vaiheet alkoivat vasta tästä. Arin ja Majurin polttaessa tupakkaa klubin edessä aloimme jutella Paul-nimiselle amerikkalaismiehelle, joka osoittautui suureksi brittimusiikin faniksi ja ehdotti keikan jatkoksi vielä pientä baarikierrosta. Nappasimme siis taksin ja hurautimme lyhyen matkan Paulin kotikulmille SoHoon. Tässä vaiheessa Majuri oli jo melkoisen viihdyttävässä vedossa ja huvitti Paulia mm. kertomalla olevansa investment banker ja bodybuilder sekä päättämällä jokaisen väitteensä haasteenomaisella tavalla heitettyyn loppukaneettiin "YES!" Paul kertoi meille mielenkiintoisia ja huikean kuuloisia totuuksia elämästä New Yorkissa: hän asui SoHossa yksiössä, jonka vuokra oli $2500 kuussa ja teki kymmentuntisia työpäiviä mediafirmassa, jossa työntekijöiden keskinäinen kilpailu oli kuulemma kovalla tasolla. Opintolainaakin oli kerääntynyt $100,000, mutta onneksi työnantaja oli luvannut maksaa siitä osan. Kaikki tämä kuulosti tietysti hienolta, mutta melko kuluttavalta. Paul kertoikin rentoutuvansa baarissa vähintään neljänä iltana viikossa.

Paulin jo lähdettyä nukkumaan turisimme vielä parin nuoren soholaisnaisen kanssa, joista toinen osoittautui erityisen huumorintajuttomaksi. Hän kertoi olevansa ammatiltaan writer, mutta ei löytänyt laukustaan kynää ja paperia. Kun kysyin häneltä, minkälainen kirjoittaja hän oikein kuvittelee olevansa, jos hänellä ei edes ole kynää ja paperia mukana, sain kipakan vastauksen, jossa kerrottiin kirjoittamisen sujuvan nykyään tietokoneilla ja muilla digitaalisilla laitteilla. "We're not from the Middle Ages, you know!" Tytön ystävä onneksi lievensi tunnelmaa kertomalla olevansa myös kirjoittaja ja kirjoittaneensa aikoinaan ns. Kuolleenmeren kääröt. Kehuin niitä erinomaiseksi työksi.

Illan päätteeksi Majuri opetti baarin meksikolaista apumiestä puhumaan espanjaa ja toivotti taksikuskille "Good night! And good future... for me, too! YES!" Se oli hyvä huipentuma erittäin hauskalle illalle ja kaksipäiväiselle Glasvegas-vyörytykselle. Olen hyvin iloinen, että sain olla mukana tällaisella retkellä!

NME:ssä on pieni arvostelu sekä levykauppakeikasta että varsinaisesta konsertista ja YouTubesta löytyy video, jossa on materiaalia myös molemmista esityksistä. Laitan oman Glasvegas-kaveriposeerauskuvani tänne blogiin heti kunhan vain saan sen Kimmon muistikortilta.

22 tammikuuta 2009

NYC 2009 -caset: "LL Cool J in the building!"

En yleensä oikein pidä klubbailusta; vain erittäin harvoin olen nauttinut olostani millä tahansa klubilla. En itse ole kova tanssimaan, eikä minua kiinnosta nähdä kun humalaiset teinit matkivat pöytien päällä MTV:n tanssikuvioita jossain Sedu Koskisen muka-glamoröösissä junttijuottolassa. New Yorkissa asiat ovat kuitenkin monella tapaa toisin: kerrankin elämässäni pääsin klubille, jossa oli oikeasti aika hienoa.

Matkaporukassamme oli kaksi kovaa hip hop -intoilijaa, jotka kiersivät parin viikon aikana lähes kaikki New Yorkin hoppilevykaupat sekä räppitossuliikkeet (Rapu osti matkalta ainakin 11 paria Niken sneakereita!). Jollain näistä ekskursioistaan he kuulivat kaupan myyjältä kiinnostavalta vaikuttavasta klubi-illasta: entinen A Tribe Called Quest -MC Q-Tip soittaisi DJ-setin Santos Party House -yökerhossa SoHossa. Tällaista ei voisi todellinen rap-diggari jättää väliin!

Sinä iltana siis ahtauduimme kaikki viisi samaan taksiin ja otimme kyydin Santos Party Houseen, jonka osaomistajana toimii 2000-luvun alussa rocklistoilla suosiota nauttinut Andrew W.K. Olimme kuulleet, että paikalle kannattaisi saapua hyvissä ajoin, joten olimme jonossa jo ennen kello yhtätoista, jotta mahtuisimme sisään. Tässä vaiheessa klubin ulkopuolella pakkasessa ei jonottanut kovinkaan paljon ihmisiä, ja jo aivan muutaman minuutin kuluttua olimmekin leppoisan mutta tiukan oloisen portsarin pakeilla.

Lupaavasti käynnistynyt iltamme meinasi kuitenkin tässä vaiheessa tyssätä heti alkuunsa: "Sorry guys, you gotta have girls with you if you wanna get in. Please step aside." Meitä ei siis haluttu klubille, koska emme olleet tuomassa mukanamme paikan profiilille olennaisia naisvieraita! Olin kuullut tällaisesta käytännöstä aiemmin, mutta silti se tuntui todella yllättävältä. Emme kuitenkaan luovuttaneet, vaan yritimme vakuuttaa sisäänpääsykelpoisuuttamme portsarille mm. sillä verukkeella, että olemme tulleet paikalle Suomesta asti ja näytimme vielä hänelle vielä kaiken lisäksi Q-Tipin vinyylilevyä, joka Kimmolla oli nimikirjoituksenmetsästystarkoituksessa mukanaan. Ovimiehellä sattui ilmeisesti olemaan hyvä päivä, sillä pienen odottelun jälkeen hän heltyi ja laski meidät sisään ostamaan $10 pääsylippuja.

Santos Party House vaikutti alkuillasta hieman kummalliselta. Paikalla ei ollut vielä lähes ketään, paitsi miestenhuoneessa päivystävä käsienkuivauspaperia annosteleva mies, joka kertoi arvostavansa pientä lahjoitusta korvaukseksi työstään. USA:ssa rahanmenoa on vaikea välttää: vessareissullakin joutuu maksumieheksi. Kun palasin rest roomista (pidän tavasta, jolla amerikkalainen ei sano WC:tä WC:ksi vaan "lepohuoneeksi"!), muut olivat jo klubin yläkerrassa miettimässä, uskaltaisimmeko istuutua aloillemme johonkin muutamista salin laidoilla sijaitsevista pöytäryhmistä. Kysäisin ohikulkeneelta tarjoilijattarelta, mikä pöytään istumisen etiketti on ja hän ilmoitti, että kaikki, jotka ovat valmiita tilaamaan kokonaisen pullollisen alkoholijuomaa, ovat tervetulleita istumaan pöytiin. Halvin vaihtoehto olisi kuulemma ollut tilata vodkaa, joka maksoi vain $270 per pullo. Päätimme sittenkin tyytyä vain seisoskelemaan.

Pian sali alkoi täyttyä ja puoli kerrosta ylempänä olevalle DJ-lavalle astelivat DJ Scratch ja Rich Medina. En ollut koskaan aiemmin kuullut näin taitavia DJ'itä ja vasta nyt todella ymmärrän, mikä levynpyörittämisen taiteen koko pointti on! Ohjelmistossa oli vanhaa hip hopia, soulia ja r'n'b:tä, eikä mitään kappaletta soitettu läheskään loppuun asti: joistain soitettiin vain jopa muutama sekunti. Mutta jokainen kappaleenvaihto herätti yleisössä innostusta ja euforiaa ja nostatti sekä tunnelmaa että lämpötilaa. Yleisö ja musiikki todella olivat yhtä: vaikka DJ't soittivat suurimmaksi osaksi melko tuntemattomia kappaleita (ainakin näihin musiikinlajeihin vain mainstream-tavaran kautta perehtyneelle), klubin yleisö tunnisti niistä aivan jokaisen ja lauloi mukana. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät eri puolilla salia olleet hieman vanhemmat sedät, jotka osasivat räpätä jokaisen biisin aivan sanasta sanaan. Meno oli todellakin aitoa!

Jossain vaiheessa iltaa siirryimme lähemmäs DJ-lavaa, jotta Kimmo saisi levyynsä nimikirjoituksen kunhan itse Q-Tip saapuisi paikalle. Q-Tipin saapuminen kesti itse asiassa monta tuntia, mutta se ei haitannut ollenkaan, ja viimein Kimmokin sai nimen levyynsä. Eikä Q-Tip ollut ainoa hip hopin legenda, joka oli paikalla tuona iltana: aina tasaisin väliajoin DJ kuulutti esimerkiksi, että "LL Cool J is in the building!" tai "Jam Master Jay is in the building!" ja kyseiset herrat ilmaantuivat DJ'n viereen hieman nyökkäilemään ja heiluttamaan yleisölle. LL taisi jopa sanoa jonkun sanankin mikrofoniin. [EDIT: Okei, asiantuntevat tahot muistuttivat, että Jam Master Jay siirtyi miksailemaan taivaallisia biittejä jo vuonna 2002, joten olen tässä kohdassa eittämättä kuullut täysin väärin.]  Vaikka sillä, keitä tunnettuja ihmisiä sattuu olemaan samassa klubissa, ei pitäisi olla mitään väliä, jokainen ilmoitus nostatti katossa ollutta tunnelmaa vielä entisestään. Myöhemmin kuulimme vielä, että paikalla olivat myös Jadakiss ja Busta Rhymes. Melkoisen kovatasoisia vieraita, siis!

Ryhmämme rap-fanit olivat tästä kaikesta tietysti enemmän kuin innoissaan, ja itsekin pidin iltaa erittäin onnistuneena. Väki oli klubilla niin tiukassa, että tanssimista ei voinut välttää, sillä muulla tavalla ei pystynyt liikkumaan, mutta se oli oikein hauskaa. Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun tekivät kuitenkin DJ'iden miksauskyvyt ja se, miten ihmiset todella olivat paikalla musiikin ja hauskanpidon takia, eivätkä vain velvollisuudesta tai sekoillakseen. Scenesociety-blogissa on illasta lisää kuvamateriaalia sekä myös pieni pätkä videota.

20 tammikuuta 2009

NYC 2009 -caset: Pilvenpiirtäjärauha

Edellä mainittu Di Fara -pizzahäslinki oli lopputulokseltaan onnistunut, mutta kokemuksena silti hyvin kuluttava. Illalla pizzan syötyäni olin täysin poikki: päivän seikkailu oli ollut mukava, mutta vaativa - ja lisäksi se oli tapahtunut enimmäkseen Brooklynissä, jossa suurin osa rakennuksista on hyvin matalia, ainakin Manhattaniin verrattuna.

Sinä iltana keskikaupungilla kävellessäni ja pilvenpiirtäjiä kuikuillessani minut valtasi jonkinlainen rauha ja sopivuuden tunne. Korkeat rakennukset rauhoittavat minua. Niissä on kokoa ja arvovaltaa, ne tietävät mitä ne ovat tekemässä.

New Yorkissa matalarakennuksisilla alueilla kaikki tapahtuu katutasossa. Ihmiset lähes kirjaimellisesti elävät kadusta: katu yrittää koko ajan mennä johonkin, esiintyä jollain tapaa tai myydä sinulle jotain. Hot dogeja, sateenvarjoja, sitä sun tätä. Kadut ovat yhtä hälinää, nopeatempoista peliä. Siinä on ajoittain hieman epätoivoinen sivumaku, hieman liikaa yritystä. Kaikki pyrkivät kadulta ylöspäin ja yrittävät siksi saada muut entistäkin vahvemmin kadun otteeseen.

Mutta pilvenpiirtäjät ovat jo päässeet pakenemaan kadulta. Ne ovat jo perillä, kirjaimellisesti omissa korkeuksissaan. Pilvenpiirtäjät eivät yritä myydä sinulle mitään. Niiden ei tarvitse: ne tietävät omistavansa sinut joka tapauksessa. Niissä tehdään päätöksiä, jotka eivät näy elämässäsi heti, mutta varmasti ennen pitkää. Kun katu toimii välittömyyden ja hetken kehyksissä, pilvenpiirtäjien maailma katsoo suurta kuvaa ja pitkiä kehityslinjoja.

Sellainen rauhoittaa. Itse voi vain kävellä viileässä illassa pilvenpiirtäjien keskellä ja ajatella homman olevan hoidossa. Yleisen homman, yleensä, yleisesti. Pilvenpiirtäjät tietävät siitä tarkemmin, joten itse ei tarvitse. Ja se rauhoittaa.

Ylläoleva kuva on Flickr-käyttäjä Hibachiraman kuvaama.

19 tammikuuta 2009

NYC 2009 -caset: Di Fara Pizza

Pizza on periaatteessa pikaruokaa, eikö vain? Mutta olisitko valmis odottamaan pizzan saamista kolmen tunnin ajan, jos kyseessä olisi maailman paras pizza?

Selvä, maailman paras saattaa ehkä olla liioittelua, mutta brooklynilaisen Di Fara -pizzerian pizza on monen mielestä ainakin New Yorkin parasta pizzaa.

Meidän joukkiomme päätyi Di Faraan hieman sattumalta: eräänä aamuna aikeenamme oli matkustaa metrolla Brooklynin Williamsburgiin, joka on indiehipstereistä, levykaupoista ja vintage-putiikeista tunnettu, todella trendikäs kaupunginosa. Huonon kartankäytön seurauksena pamahdimme kuitenkin ulos metrosta jonnekin trendi-Williamsburgin laitamille, hasidijuutalaiseen Williamsburgiin. Hyvinhoidetun naapuruston aurinkoiset kadut olivat kauniita, mutta hiljaisia: ainoat liikkeellä olevat ihmiset olivat synagogista palailevia, kierrekorkkihiuksisia ja karvalakkipäisiä ortodoksijuutalaisia. Hetken jopa mietimme, olisiko tämä nyt aivan uusinta hipsterimuotia, mutta pian kuitenkin ymmärsimme eksyneemme aavistuksen verran.

Aikamme harhailtuamme aloimme kärsiä pidäkkeetöntä näläntunnetta. Muistimme, että Kimmon hauska 1000 Things You Must Do In New York -kirja kertoi kaupungin parhaan pizzerian olevan Brooklynissä, joten ajattelimme, ettei sinne olisi kovinkaan pitkä matka, ainakaan taksilla. Taksia vain oli yllättävän vaikea saada, sillä emme heti hoksanneet, että Brooklynin taksit eivät ole keltaisia kuten Manhattanilla, vaan aivan tavallisia mustia sedaneita. Tämän tajuttuamme ja käsiämme heiluteltuamme jakauduimme kahteen taksiin ja otimme suunnaksemme opaskirjan hehkuttaman Di Faran pizzerian Avenue J:llä. Avenue J ei tietenkään ollut lähelläkään senhetkistä sijaintiamme, joten taksimatka Brooklynin sisällä kesti 45 minuuttia! Luulimme jo Majurin kanssa taksikuskin vedättävän meitä, kun matka ei millään tuntunut loppuvan. Kuski oli kuin olikin ajanut hieman harhaan (hän ei ollut ehkä koskaan käynyt siellä päin Brooklyniä), mutta viimein pääsimme perille - 15 minuuttia myöhemmin kuin toisella taksilla tullut porukkamme toinen puolisko.

Ajatuksena oli siis nauttia kiljuvan nälän tyydykkeeksi nopeasti maukkaat pizzat, mutta Di Faraan saavuttuamme huomasimme tämänkin yksinkertaisen suunnitelman epäkohdan: puolikkaan töölöläisyksiön kokoinen ravintola oli tupaten täynnä pizzannälkäisiä ihmisiä, eikä heistä edes kymmenesosa mahtunut paikan parin pienen pöydän ääreen. Ensinnäkin meidän täytyisi siis asettua kolmitasoisena kiemurtelevan jonon hännille ja toiseksi valmistautua nauttimaan kaukaisissa kuvitelmissa siintävät pizzamme jossain muualla kuin ravintolan sisällä.

Pizza-asiakkaiden jono oli Di Faran kaltaiseen, minikokoiseen paikkaan aivan suhteettoman pitkä, mutta ajattelimme, ettei odotus silti kestäisi ehkä puolta tuntia kauempaa - onhan pizza kuitenkin kohtalaisen nopea ruokalaji valmistaa. Jälleen kerran luulomme oli väärä: lopulta kyhjötimme väkimassan likistäminä Di Faran sisällä tai brooklyniläispakkasen tökittävinä ravintolan ulkopuolella yli kolme tuntia! Siinä vaiheessa nälkämittari oli jo hajonnut ylitettyään kaikki mahdolliset asteikot ja hehkuvina hohkaavien pizzauunien lämpö ja tuoksut olivat puskeneet meidät jo aivan hallusinatoriseen tilaan. Kaiken aikaa Di Faran 70-jotain-vuotias omistaja Domenico DeMarco valmisti 45 vuoden kokemuksen kouluttamilla käsillään yksinkertaisia, mutta taidokkaita pizzojaan. Domenico-sedän kourat olivat itse asiassa niin kokeneet, että häntä ei näyttänyt haittaavan uunikuumien pizzojen poimiminen uunista ilman minkäänlaisia patakintaita tai pizzalapioita! Valmiin laakean herkun uunista otettuaan vanha mestari lorotteli sen päälle reilut määrät oliiviöljyä ja napsutteli kaiken kukkuraksi suurilla saksillaan tuoreita basilikanpaloja isosta kimpusta.

Pizzantekonäytös oli siis antoisa, mutta lopulta päätimme silti luovuttaa - osittain. Rapu ja minä matkustimme metrolla takaisin asunnollemme Manhattanille sillä aikaa kun muut jäisivät vielä odottamaan pizzoja ja toisivat ne sitten taksilla perille. Kun olimme kaikki vihdoin viimein asunnolla, pizzeriaan saapumisesta oli kulunut jo yli neljä tuntia! Usean kymmenen kilometrin matkan taksissa kulkeneet pizzat olivat silti yhä lämpimiä ja maistuivat (ehkä osin järkyttävästä nälästäkin johtuen) aivan taivaallisilta. Vaikka pizzassa ei ollut muuta kuin tomaattikastiketta, juustoa, oliiviöljyä ja basilikaa, se oli parempi kuin mikään pizza, mitä kukaan meistä oli aiemmin saanut maistaa. Perusraaka-aineet olivat niin korkealaatuisia ja ne oli kokattu yhteen niin kovatasoisella ammattitaidolla ja aidolla italialaisella otteella, että niiden tarjoama makusinfonia oli yksinkertaisesti ylittämätön. Hotkimme valtavan kokoiset annoksemme yhdessä hujauksessa ja olimme siitä hetkestä lähtien valmiit vannomaan Di Faran, ja ainoastaan Di Faran, pizzojen nimeen. Elämässä mikä tahansa on odotuksen arvoista vain hyvin harvoin, mutta Di Faran pizza pie oli neljän tunnin vartomisen väärti ilman pienintäkään epäilystä!

Tässä vielä YouTubesta löytynyt lyhyt video Di Faran omistajasta, Domenico DeMarcosta.

18 tammikuuta 2009

NYC 2009 -caset: Meedio

Olen ollut matkan jälkeen sen verran väsynyt ja kiireinen, etten valitettavasti ole ehtinyt kirjoittaa useammin. Alkuviikko kului täysin aikaerosta toipuessa: ensimmäisenä yönä nukuin 12 tuntia, seuraavana 14, sitä seuraavana pommiin ja sitä seuraavana neljä tuntia. Olo on siis unen puolesta ollut melko hutera... Loppuviikko meni työhakemuksia lähetellessä sekä erilaisissa läksiäisissä; suurin piirtein puolet opiskelukavereistani on lähdössä ulkomaille vaihtoon nyt alkavalla viikolla. Heitä tulee varmasti ikävä.

En halua kuitenkaan tällä kertaa tarinoida enempää nukkumisongelmista tai läksiäisjuhlista, vaan kertoa newyorkilaisesta meediosta. New Yorkissa on tietyillä alueilla lähes joka korttelissa selvänäkijöiden ja ennustajien vastaanottoja: aivan tavallisten asuinrakennusten alakerrosten ikkunoissa on heidän värikkäitä neonvalokylttejään. Olimme matkatoverini Arin kanssa pohtineet koko matkan ajan, uskaltautuisimmeko vierailemaan moisessa paikassa ja viimeisenä iltana päädyimme viimein pällistelemään erään meediotoimiston etuovea 28. kadulla. Yritimme vähän hahmottaa putiikin luonnetta sillä välin kun Ari lopetteli savukettaan. Siinä seisoessamme ohitsemme kiirehti hilpeän oloinen tummakasvoinen nuori mies, joka kysyi meiltä, olemmeko tulossa sisään. Vastasimme, että tulemme sisään heti, kun tupakka on poltettu loppuun. "You can come and smoke inside! We smoke here all the time!" ohikulkija huikkasi, ja niin meillä ei ollut enää ainuttakaan tekosyytä olla astumatta henkimaailman asiantuntijoiden kotipesään.

Tuiki tavallisen, hieman nuhjuisen kerrostaloasunnon eteisessä meidät otti vastaan tummahiuksinen, ehkä n. 50-vuotias nainen, joka ilmoitti nimensä olevan Kim. Hän kertoi meille talon tavat: kädestä ennustaminen maksaisi $10, vaativampi ja kokonaislaatuisempi setti $125. Voisimme kumpikin tulla kuulemaan kohtalomme, mutta emme yhtä aikaa: sillä välin, kun nainen povaisi Arille, minun tulisi odottaa ulkona. Se kuulosti hieman pelottavalta, mutta nainen esitti asiansa niin kunnioitusta herättävällä tavalla, että meille ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa hänen herkkää selvänäkijän persoonaansa. Siispä seisoskelin ehkä parikymmentä minuuttia rappusilla talon edustalla ja katselin yläpuolellani hiljakseen putoilevaa lunta sekä edessäni juuri sulkemaisillaan olevia kiinalaisomisteisia pesuloita. Odotus tuntui erittäin pitkältä ja yritinkin välillä vähän kurkkia selkäni taakse, mitä asunnossa oikein tapahtui. Ikkunan kautta peilin läpi näin Arin käsi ojossa nyökkäilemässä keskittyneen näköisesti. En kuitenkaan uskaltanut tuijottaa pitkään, koska pelkäsin, että se olisi etiketin vastaista.

Viimein Ari astui ulos ennustajan luolasta. Kysyin häneltä pikaisesti, millaista se oli, ja hän nyökkäsi jotekin hämmentyneen oloisesti, että kaikki oli aivan OK. Samassa valkopaitainen nuori nainen vinkkasi minut sisälle ja pyysi minua istuutumaan vanhanaikaiseen nojatuoliin ja varomaan matalalla roikkuvaa lamppua. Meedion työtila vaikutti hieman huvittavalta: se oli tosiaankin vain aivan tavallinen, sotkuinen pieni olohuone. Taustalta kuului keittiökeskustelua ja joku kulki huoneen läpi kauppakassin kanssa. Huoneessa ei ollut mitään kliseistä ennustajarekvisiittaa: ei kynttilöitä tai himmennettyjä valoja, ei solmuvärjättyjä kankaita, ei kristallipalloja, ei new age -musiikkia. Toisaalta tällainen aitous ja karuus teki paikasta ehkä uskottavamman, kuin jos se olisi ollut "mystisempi" ja "eksoottisempi".

Valkopaitainen nainen esittäytyi Monicaksi ja kertoi olevansa Kimin tytär. Yksi meedio ei voi tehdä lyhyen ajan sisällä kuin yhden luennan, koska se on ilmeisesti niin kuluttavaa. Siispä Arin luennan teki itse Kim ja minun kohtalostani kertoi Monica. Saavuin tilanteeseen melko skeptisenä ja ehkä hieman huumoriasenteella, mutta Monican olemus muutti mieleni lähes täysin: hän vaikutti jotenkin todella hauraalta ja vahvasti virittyneeltä, aivan kuin hän tosiaankin olisi jossain tiiviissä yhteyksissä katseelta piilossa olevan maailman kanssa. Monica puhui hiljaa, hyvin heikolla äänellä, ja kun hän sulki silmänsä, hänen silmäluomensa olivat aivan punaiset. Hän oli siis erittäin uskottava meedio, ja oma asioihin kevyesti suhtautuva asenteeni karisi nopeasti. Monica ei selvästikään ollut mikään vitsi, vaan häntä ja hänen kykyjään tuli kunnioittaa.

Sessio alkoi niin, että minua pyydettiin ensin keskittymään ja esittämään mielessäni jokin toive. Kun viimein sanoin olevani valmis, Monica pyysi minua asettamaan vasemman käteni kämmenpuoli ylöspäin pienelle pöydälle. Hän ei koskettanut kättäni, vaan vain katsoi sitä. Aivan ensiksi hän kertoi, että elämänviivani on vahva ja tulen elämään pitkän elämän. Se oli melkoinen helpotus, sillä koko meediokäynnissä pelkäsin ehkä eniten sitä, että kuulisin seuraavan päivän lentomatkasta jotain epämiellyttävää. Alkuun päästyään Monica alkoi ladella minua koskevia totuuksia, joista monet osuivat hämmästyttävän oikeaan. Hän kertoi mm. että minulla on tapana puhua suoraan ja rehellisesti, mikä on toisaalta hyvä asia, mutta toisaalta tuottaa minulle paljon vaikeuksia. Olen kuulemma syntynyt johtamaan ja "-- here to make a difference"! Jo lapsena tunsin olevani jotenkin erilainen kuin toiset lapset. Tämä kaikki kuulosti erittäin hyvältä, mutta Monicalla oli myös kritiikkiä: hänen äänensä särkyi ja hän alkoi lähes kyynelehtimään, kun hän sanoi: "I'm sorry to say: betrayal is no stranger to you." Mielestäni oli erittäin hienoa, ettei meedio yrittänyt mitenkään kaunistella asioita, vaan sanoi aivan suoraan, että toisinaan olen paska jätkä.

Monica tiesi minun myös näkevän outoja unia ja kärsivän vatsakivuista, joihin ei löydy lääketieteellistä ratkaisua. Hän sanoi näiden johtuvan henkisistä asioista; negatiivisuudesta, joka olisi eliminoitavissa, kunhan sen lähde ensin löydettäisiin. Tätä varten Monicalla oli tarjota $125 negatiivisuudenpoistopaketti, johon kuuluisi hänen tekemänsä tutkimustyö sekä kristalli, jota minun pitäisi käyttää meditaation apuvälineenä. Kerroin Monicalle, että olen vain opiskelija eikä minulla ole moisia rahoja. Tarjous laski heti $75:een ja siitä oli hyvin vaikea pyristellä irti. "What are you afraid of?", Monica kysyi minulta. Kaikesta juuri äsken kuulemastani, erittäin hyvin nappiin osuneesta informaatiosta johtuen olinkin tässä vaiheessa jo melko herkässä tilassa ja harkitsin aivan tosissani tutkimus/kristalli -setin hankkimista. Lopulta sain kuitenkin sanottua, että ehkä olisi paras, jos miettisin asiaa vielä yön yli ja ottaisin sitten uudelleen yhteyttä. Monica suostui tähän ja antoi minulle Kimin käyntikortin. Lopuksi hän vielä vakuutteli palvelunsa toimivuutta: hänen perheensä oli tehnyt meediobisnestä tällä alueella jo 19 vuotta, ja jokainen naapuri olisi kuulemma valmis vannomaan asian toimivuudesta. Kiitin Monicaa, nousin tuolista ja löin pääni lamppuun.

Kokemus meediolla käymisestä oli erittäin hieno. Vaikka rationaalisesti ajatellessani tiedänkin, että kyseessä on totta kai jonkinlainen taitava näytelmä ja manipulaatio, en voi väittää, etteikö hommassa olisi varmasti jotain aivan todellistakin. Tietenkin monet Monican kertomista asioista olivat melko yleispäteviä: ehkä lähes jokaiselle meistä voisi sanoa, että "Sinä tunsit pienenä itsesi erilaiseksi kuin muut lapset" tai "Sinä kärsit vatsakivuista", mutta silti se tapa, jolla meedio heittäytyi rooliinsa, oli vaikuttava ja hämmentävä. Vietin koko loppuillan ja seuraavan aamunkin miettien aivan vakavissani, pitäisikö minun vielä palata Monican ja Kimin ovelle ja pyytää negatiivisuudenpoistohoitoa $75:lla.

Toisaalta tiedän melko hyvin itsekin, mistä negatiivisuus elämässäni johtuu ja käytin viimeisetkin 75 dollariani lentokentällä parfyymiin, giniin ja karkkiin. Ja toisaalta taas ehkä nämä kaikki ovat yhteydessä toisiinsa.

Muuta: Pasila jatkuu nyt maanantaina klo 21.20 TV2-kanavalta, muistakaa katsoa!

15 tammikuuta 2009

NYC 2009 -caset: Rockefeller Center

Ajattelin tällä kertaa olla kirjoittamatta varsinaista matkapäiväkirjaa New Yorkin -reissusta ja sen sijaan kertoa erillisistä yksittäisistä keisseistä.

Viime lauantaina pannukakkuaamiaisen ("Lumberjack": pannukakkuja, munakokkelia ja pekonia!) jälkeen kävelimme Kimmon ja Arin kanssa Midtownilla kohti MoMaa. New York oli ohuessa lumisateessa melko hiljainen, kaduilla ei liikkunut paljonkaan ihmisiä. Jossain 45. kadun paikkeilla pitkä ja hoikka nuori musta mies pysäytti meidät ja esitti hämmentävän kysymyksen:

"Yo, hey guys! What's that building with the lights and TVs and shit?"

Ehdotin kyselijälle Empire State Buildingia, mutta se oli ilmeisesti aivan väärä arvaus: "Nah, no, not the Empire State Building, man... It's the... ehhh..."

Kimmo puolestaan keksi ehdottaa Rockefeller Centeriä ja osuikin veikkauksellaan heti täysin oikeaan: "Yeah! Yeah, man! The Rock-a-fella Center, yeah! ... So... where is that?"
Kaivoin taskustani turistimaiseen tyyliin pienen kartan ("Maan! You got a map? Yeah!") ja neuvoimme avun tarpeessa olevaa kyselijää kohti Rockefeller Centeriä, joka ei ollut kovinkaan kaukana. Reippaasti matkaan lähtiessään nuori eksynyt ilmoitti vielä pätevän syynsä Rockefeller Centerin etsinnälle:
"I gotta get me a record deal - quick!"
Ihailimme hänen asennettaan kovasti. Niin sitä vain haetaan levytyssopimuksia lauantai-iltapäivänä pilvenpiirtäjistä. Mieliimme juolahti myös, olikohan kysyjä itse asiassa etsimässä Jay-Z:n Roc-A-Fella Records -levy-yhtiön toimitiloja - jotka eivät tietenkään sijaitse Rockefeller Centerissä. Toivotimme hänelle joka tapauksessa paljon onnea levysopimuksen hakemiseen. Pitäkää siis korvanne auki: joku lähitulevaisuuden uusi hip hop -kyky saattaa olla saanut uransa alkuun pientä suomalaisavustusta..!
Yllä oleva kuva on Rockefeller Centerin huipulta, Top of The Rock -näköalatasanteelta. Vasemmalta oikealle: Majuri, Kimmo, Ari, minä. Kuvan otti Rapu.
Muuta vielä: Pepsi on uudistanut logoaan! Luulin ensin, että uusi logo olisi vain jokin uuden vuoden tempaus, mutta ilmeisesti kysymys on aivan pysyvästä muutoksesta. Melko rohkea teko... Cokis ei ole tainnut muuttaa tunnustaan ikinä.

12 tammikuuta 2009

Epätodellista

Aaaaarrrhhhh. Eipä ole paljon muuta sanottavaa. Koko matka oli todella epätodellinen - mikä on tietysti pelkästään hyvä asia! Aika kului häikäisevän nopeasti... Toisaalta tuntuu siltä, kuin olisi lähtenyt Helsingistä vasta eilen, mutta toisaalta tuntuu kuin matkan alkamisesta olisi jo useita viikkoja.

New York -keissi sisälsi taas joukon upeita ja hämmästyttäviä tapahtumia; kirjoitan lisää tulevina päivinä, kunhan ensin saan aivot toimimaan edes joten kuten. Tulolennon jälkeisen ensimmäisen pimeän taksimatkan ja äskeisen kotioven avaamisen välillä join tuhat pirtelöä, nukuin lattialla, tapasin rocktähtiä ja räppäreitä, koin hämmentävimmän kiinalaisen ravintolahetken ikinä, eksyin ortodoksijuutalaislähiöön, ostin $130:lla flunssalääkkeitä, söin kultapäällysteistä juustokakkua pilvenpiirtäjässä, palellutin vasemman käteni rankan näköiseen kuntoon, sain vinkkejä meediolta ja kuulin sanan "köriläs" varmasti kymmenen tuhatta kertaa. Reissu oli siis täydellisen loistava!

Ylläoleva kuva on Coney Islandilta. Se on yksi oudoimmista paikoista, joissa olen koskaan käynyt. Allaoleva musiikkivideo antaa siitä ainakin jotain tunnelmaa:


Franz Ferdinand - Eleanor Put Your Boots On
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...