Liha / kasvis -juupas/eipäs

Viimeisen viikon ajan on käyty paljon keskustelua Helsingin kaupunginvaltuuston päätöksestä järjestää kaupungin kouluissa kerran viikossa kasvisruokapäivä. Tällaisissa keskusteluissa kasvisruoka ja liharuoka asetetaan usein hyvin jyrkästi toisiaan vastaan, aivan kuin nämä kaksi vaihtoehtoa olisivat täysin toisensa poissulkevia. Lehtien yleisönosastoissa on esitetty kauhukuvia mm. siitä, miten yksi kasvisruokapäivä viikossa lisää anoreksiaan sairastumisen vaaraa; miten lapset eivät saa ruoastaan tarpeeksi ravintoaineita, jos yhtenä päivänä viikossa on tarjolla ainoastaan kasviksia - ja muutenkin asiassa tuntuu olevan kysymys vähintään elämästä ja kuolemasta.

Tekemällä ruokakeskustelusta näin jyrkästi polarisoitunutta, sekä kasvissyönnin edistämiseen pyrkivät että lihan iloista saarnaavat osapuolet tekevät itselleen pitkällä tähtäimellä ainoastaan hallaa. Tämä on ollut ruokadebatin suuri ongelma jo ennen tätä tuoreinta ryöpsähdystäkin: kasvissyöjät leimaantuvat helposti ituhippihihhuleiksi ja lihansyöjät uunilenkkiäijiksi ja kaikki muut - eli suurin enemmistö - sivuutetaan täysin.

Maailmalla perustellumpaa ja tasapainoisempaa ruokakäytäntöjen pohtimista on viime aikoina yllättäen edistänyt yhdysvaltalainen kirjailija Jonathan Safran Foer. Aiemmin lähinnä katkeransuloisen humoristisiin, faktaa ja fiktiota sekoittaviin kertomuksiin keskittynyt Foer on nyt julkaisemassa omiin tutkimuksiinsa ja kokemuksiinsa perustuvan teoksen nimeltä Eating Animals, jossa hän esittää punnittuja ja painavia argumentteja kasvisruokavalion puolesta, kuitenkin tiedostaen kasvissyönnin vaikeuden. Foer kirjoittaa kirjassaan mm. liha-, siipikarja- ja kalatalouden julmista käytännöistä (järkyttävät teloitustavat, ulosteissa elävät kanat, rokotteita täyteen pumpatut kalat, jne.), mutta myös siitä, millaiset laajat ympäristövaikutukset lihansyönnin kulttuurilla on. Foer mainitsee mm., että YK:n mukaan karjatalouden aiheuttamat kasvihuonepäästöt ovat 18% maailman koko päästömäärästä ja näin ollen suuremmat kuin esimerkiksi koko kuljetussektori (eli lehmä- ja sikatalous saastuttavat enemmän kuin kaikki maailman autot, rekat, laivat ja lentokoneet!).

Foerin vahvojen argumenttien vaikuttavin ominaisuus on kuitenkin ehdottomasti siinä, että hänen tapansa kirjoittaa ei ole ylimielisen saarnaava, vaan lämpimän inhimillinen ja paikoin jopa hauska. Lisäksi ainakin minuun tämä viesti nimenomaan Foerin kertomana vaikuttaa enemmän, sillä pidän hänen romaaneistaan ja suhtaudun häneen jo valmiiksi positiivisesti. Samat asiat satunnaisen ympäristö- tai eläinaktivistin kertomina eivät olisi ehkä tehneet minuun samanlaista vaikutusta. Suosittelenkin jokaista lukaisemaan lyhyen pätkän Eating Animalsista ja halutessanne myös tarkemmat luvut lihakarjasta, siipikarjasta ja kalaviljelystä. Lisäksi Foer osallistui tänään The Guadianin livechättiin, jossa hän vastasi lukijoiden kysymyksiin aiheesta.

Lopuksi on kuitenkin vielä mainittava, että kaikesta huolimatta maailman paras kasvis- tai lihansyönnin eri aspekteja käsittelevä teksti on kuitenkin tämä.

Tweet

Live: Ian Brown - Tavastia, 18.2.2010

Ian Brownin ensimmäinen Suomen-soolokeikka oli monille äärimmäisen merkittävä ilta: Tavastia pullisteli tupaten täynnä varhaiskeski-ikäistä väkeä, joka tuoppejaan kohottelemalla ja väkinäisesti tanssimalla yritti elää uudelleen 90-luvun Brittipop-nuoruuttaan. Asian paradoksihan on oikeastaan siinä, että Ian Brownin kunniakkaimmat hetket sijoittuvat itse asiassa ajalle ennen ja jälkeen 90-luvun: The Stone Rosesin mestarillinen debyyttialbumi teki Brownista Brittipopin pioneerin jo vuonna 1989 ja hänen soolouransa suurimmat hitit ovat tulleet 2000-luvun puolella. Tavastian ilmapiirissä oli siis koettavissa jonkinlaista hieman väkinäistä toiveikkuutta sovittaa Brown johonkin tiettyyn muottiin, johon hän ei aivan täysin sovi. Yleisö oli jo ennalta päättänyt, että tulossa on huippukeikka, eikä antanut konkreettisen todellisuuden vaikuttaa mielikuviinsa.

Todellisuudessahan Ian Brownin maine epätasaisena live-esiintyjänä on siis laajalti tiedossa ja Tavastiankin esitys sopi täydellisesti tuon pahan maineen parametreihin. Brownin ääni kuulosti siltä, kuin hän olisi laulanut yleisölle syvän kaivon pohjalta: laulu oli suurimman osan ajasta ohutta ja kumisevaa ja peittyi pahasti etenkin rytmisoittimien alle - taustayhtyeeseen kuului sekä rumpali että perkussionisti, ja näiden lisäksi kuultiin ajoittain konerytmejä myös taustanauhalta. Keikan avauskappaleet, artistin toiselta soololevyltä Golden Greats nostetut Love Like A Fountain ja Golden Gaze olivat lähes täysin sävelettömiä sumutorvituuttauksia. Onneksi ensimmäisten numeroiden aikana Brownin hämmentävä tiikerikuvioinen verryttelytakki ja klassinen, apinamaisen rento liikehdintä veivät suurimman osan yleisön huomiosta. Joka tapauksessa suurimmalle osalle paikallaolijoista riitti varsin mainiosti nimenomaan elävän legendan läsnäolon todistaminen, joten illan musiikillinen anti oli sivuseikka.

Koska Ian Brown ei itse ole mikään suvereeni laulajasuuruus tai musiikillinen ihmemies, hän tarvitsisi ympärilleen äärimmäisen taitavan ja innostavan bändin. The Stone Rosesin aikoina tämä vaatimus tietysti toteutui täydellisesti, mutta Brownin tämänhetkinen kiertuejoukkio on melko vaisu ja laiskanpulskea ryhmä. Suurin ongelma olivat kappaleiden liian hitaat tempot: jokaisessa biisissä - mukavan luistavasti kulkenutta Corpses In Their Mouthsia lukuunottamatta - yhtye käytti Macilta soitettuja valmiita taustanauhaosuuksia, joista johtuen bändin rumpali joutui soittamaan kuuloke korvassaan ns. klikkiraidan tahdissa. Tämä teki rumpukompeista tylsän suoraviivaisia ja jäykkiä. Klikkiin soittaminenkaan ei välttämättä olisi ongelma, jos järjestely olisi toteutettu hyvin, mutta jostain syystä jokainen kappale oli tempoltaan aavistuksen verran liian hidas. Hitaus kuului etenkin hakkaavarytmisissä hiteissä kuten F.E.A.R. ja Stellify, joiden pitäisi olla iskeviä ja teräviä, mutta jotka nyt kuulostivat laahaavilta ja kärsiviltä. Stellifyssa Brown lisäksi lauloi kokonaisen säkeistön eri kohdasta, kuin mistä bändi soitti, ja huomasi virheensä vasta, kun ajoitusero tuli kertosäkeen myötä raastavasti esille. Ajoitusvirheitähän tapahtuu helposti, mutta yleinen ja toistuva liian hitaassa tempossa soittaminen on mielestäni osoitus siitä, etteivät Brown ja hänen muusikkonsa välitä tarpeeksi taiteestaan, vaan kiertävät maailmaa ainoastaan Brownin menneisyydellä ja henkilökohtaisella karismalla ratsastaen.

Tavastian nostalgiannälkäinen yleisö sai viimein sitä kaikkein eniten haluamaansa encoressa, kun Brown yhtyeineen esitti The Stone Rosesin kenties merkittävimmän kappaleen Fools Gold. Klassikkohitti sopi tyyliltään Brownin tanssimusiikkia lähellä olevien soolokappaleiden yhteyteen, mutta muutoin juuri tämän biisin esittäminen ei mielestäni ole millään tavalla perusteltua. Juuri Fools Goldissa nimittäin kiteytyi The Stone Rosesin ainutlaatuinen yhteissoitto, jossa jokaisen muusikon erilliset osuudet sulivat yhteen täydellisesti ja loivat jotain huikean ainutlaatuista. Kappaleen esittäminen rutinoitujen keikkamuusikoiden toimesta ei ole muuta kuin helppo ratkaisu ja myönnytys sille faktalle, että Ian Brownin live-esiintymisissä on nykyisin enemmän kyse idolin palvomisesta kuin itse musiikista.

Pidän torstai-illan konsertin jälkeen Ian Brownista ja hänen musiikistaan aivan yhtä paljon kuin ennenkin ja olen tyytyväinen siitä, että pääsin näkemään hänet livenä. Mutta toista kertaa tuskin haluaisin ainakaan saman tasoista show'ta nähdä. Brownin on uudelleenkalibroitava asenteensa ja taustajoukkonsa, jos hän haluaa säilyttää relevanssinsa vielä sittenkin, kun 90-luvun Brittipopparit eivät enää jaksa saapua konsertteihin vain Brownin legendaarisen nimen ja perinteen vuoksi.

kuva Flickr-käyttäjältä Epic(tures)

Tweet

Ei mene kohdilleen

Viime aikoina on tuntunut siltä, ettei mikään mene oikein kohdilleen. Tänään jopa niin yksinkertainen asia kuin nahistelu narikkajonossa lässähti epätyydyttäväksi pannukakuksi.

Tavastialta Ian Brownin keikalta poisjonottaessani joku (mahdollisesti minä?) tönäisi vahingossa sivupöydällä olleen olutpullon lattialle niin, että se hajosi sirpaleiksi. Takanani jonottanut, melko tukevassa pöhnässä ollut keski-ikäinen mies reagoi tapahtumaan ehkä n. puolen minuutin viiveellä ja alkoi tivata minulta, mitä aion tehdä asialle. Koska en ollut aivan varma, että edes ylipäätään olisin itse ollut syyllinen pullon rikkoutumiseen, sanoin miehelle vain, että vahinkoja sattuu. Tämä ei kuitenkaan riittänyt hänelle, vaan hän alkoi potkiskella epätarkalla jalkakoordinaatiolla pullonsiruja syrjemmälle ilmoittaen: "Niin sattuu, mutta miks et tee mitään? Mikset siivoa? Niinkuin mä!"

Tässä vaiheessa aloin jo hermostua siivousintoilijan asenteeseen ja tiuskaisin, että tässä liikkuvassa jonossa on paljain käsin vähän vaikea siivota teräviä lasinsirpaleita. Edelleen mies jaksoi korostaa, että "Tekisit niin kuin mä!" Aloin ylistää miehen järkevää toimintaa sarkastisesti sanomalla "No hyvä sinä! Oletpa fiksu! Mensaan jäseneksi tällä menolla!" ja tökkäisin häntä pehmeästi rystysillä rinnuksille, niin kuin nyt tehdään. Mies vaihtoi kielen yllättäen englantiin ja sanoi kahteen kertaan "Don't fuckin' touch me!" Ihastelin, että kyseessähän on todellinen kielimies, kun englantikin sujuu noin. Mies ilmoitti, että hän itse asiassa on kotoisin Englannista. Vastasin, että todennäköisemmin hän on kotoisin Tampereelta eikä ole Englantia nähnytkään. Hän ei kuitenkaan kuullut tätä juttua, enkä jaksanut enää toistaa, joten syvennyimme tuijotuskisaan. Tuijotuskisa kuitenkin päättyi pitkällisen taistelun jälkeen minun tappiooni, sillä oli pakko kääntää katse pois miehestä, jos halusin nähdä, milloin jono nytkähtäisi taas liikkeelle kohti narikkaa. Humalaisia vastaan on muutenkin vaikea ottaa tuijotuskisoja, sillä heidän refleksinsä ovat niin hitaat, että tuijottaminen ei ole heille minkäänlaista yritystä vaativaa toimintaa, vaan oikeammin heidän luonnollinen tilansa.

Parin minuutin kuluttua nuori tyttö yritti sekä siivoojatuijottajamiehen että minun ohitseni jonossa, jolloin mies ilmoitti tytölle, että "Tämä on jono", eikä etuilu ole suvaittua. Ilmaisin miehelle, että tässä asiassa olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Päivittelin muutenkin Tavastian jonotusjärjestelmän kaoottisuutta. Nyt kun olimme löytäneet yhteisen vihollisen, mies vaihtoi asennettaan ja sanoi "Eihän meillä oo tässä mitään." Sitten hän ojensi kätensä ja kertoi nimekseen Mark. Kättelin häntä ja harmittelin mielessäni, että hänhän tosiasiassa saattoi sittenkin olla englantilainen, eli olin tässäkin asiassa ollut väärässä.

Kaiken kaikkiaan jononahina päättyi kannaltani siis vaisusti: Mark oli aivan oikeassa siinä, että olisin itsekin voinut potkiskella lasinpalasia syrjemmälle; tämän lisäksi hän voitti tuijotuskisan ja väitteensä englantilaisuudestaan. Käytännössä 3-0 Markille, siis.

Yleensä pidän kinastelujen voittamisesta, eikä sellainen ole usein kovin vaikeaa. Nyt kuitenkaan edes tällaiset pienet asiat eivät suju. Muutenkin tuntuu siltä, että kaikki menee vähän vinoon. Tulen jopa kateelliseksi siitä, kun katselen Facebookin statuspäivityksissä, miten taidokkaasti ja nokkelasti ystäväni argumentoivat eri puolia mm. koulujen kasvisruokapäiväkeskustelussa ja YLE:n pääjohtajavaihdoksessa. En itse millään keksisi moisia näkökantoja. Lisäksi joka päivä joku saa jonkin työpaikan jostain ulkomailta tai pääsee johonkin jännittävään harjoitteluun tai valmistuu maisteriksi ja tarjoilee kuohuviiniä kirjastossa tai jotain muuta hienoa. Itse en oikein tee mitään muuta kuin vain rapistele eteenpäin päivästä toiseen. Kaikki aika kuluu aivan perusasioiden parissa, eikä ehdi tai jaksa tehdä mitään älykästä tai ylevää. Ja tässä vika on ainoastaan itsessäni. Elämäni on aivan mukavaa, mutta en vain tunnu osaavan elää sitä kunnolla. Se on sinänsä hieman ongelmallista, sillä olosuhteita on aina mahdollista jollain tapaa muuttaa, mutta itseään ei oikein voi vaihtaa.

Tweet

Saunalahti-saaga jatkuu... loppuu

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, miten ala-arvoisesti toimiva puhelinoperaattori Saunalahti on. Yleisen tason ongelma oli se, että näin, miten Saunalahti käyttää oikeustoimikelvottomia päihtyneitä henkilöitä surutta hyväkseen ja myy näille väkisin liittymiä. Henkilökohtaisemman tason ongelma oli se, että Saunalahti oli muuttanut oman matkapuhelinliittymäni sopimuksen määräaikaiseksi vasten tietoani, eikä ollut poistanut määräaikaisuutta, vaikka olin sitä kaksi kertaa pyytänyt ja vaikka se oli minulle kaksi kertaa luvattu.

Päätin tuolloin, että vaihtaisin operaattoria heti, kun olisin saanut Saunalahden tuoreimman laskun maksettua. Lasku tupsahti postiluukusta eilen, joten tänään olin Saunalahden kanssa täysin sujut ja suuntasin suoraan DNA-kauppaan operaattoria vaihtaakseni. DNA:n asiakaspalvelija oli hyvin ystävällinen ja avulias eikä tuputtanut mitään ylimääräistä toisin kuin Saunalahden myyjät. Liittymäsopimus oli solmittu parissa minuutissa ja kaiken piti olla selvää...

Kunnes sain DNA:lta tekstiviestin, jonka mukaan vanhan puhelinnumeroni siirto uuteen liittymään ei onnistu, sillä olen yhä määräaikaisessa sopimuksessa Saunalahden kanssa. Jouduin siis marssimaan Saunalahden myymälään pyytämään määräaikaisuuden purkamista nyt jo kolmannen kerran! Kerroin myyjälle haluavani vaihtaa pois Saunalahdesta juuri tällaisen epätodenpuhumisen vuoksi, mutta hän ei ensin tuntunut ymmärtävän, vaan yritti vielä kahteen otteeseen kertoa minulle, että "Saunalahti on halvempi kuin DNA". Uskomatonta! Lopulta hän kuitenkin suostui kertomaan, että määräaikainen sopimus on nyt purettu. Pyysin saada tästä jonkinlaista kirjallista todistetta, mutta se ei kuulemma ollut mahdollista. Myyjä kuitenkin vakuutti vielä kolmeen kertaan, että asia on nyt näin.

Toivottavasti on. En tiedä, miten reagoin, jos joudun asioimaan Saunalahden kanssa vielä edes yhden kerran. Näillä näytöillä Saunalahtea ei voi suositella operaattoriksi kuin suurille idiooteille. (En tiedä, onko DNA yhtään sen parempi, mutta ainakaan se ei ole Saunalahti.)

Tweet

Levy: Massive Attack - Heligoland (Virgin, 2010)

Massive Attackilla on ehkä maailman hitain levyjen julkaisutahti: ensimmäisen ja toisen albumin välillä kului 3 vuotta, toisen ja kolmannen 4, sitten 5 ja nyt edellisen ja tämän uusimman välillä peräti 7 vuotta. Bändin jokainen pihauskin on siis merkittävä tapaus ja näin verkkainen julkaisutahti asettaa paineita myös musiikille: kai seitsemän vuoden aikana täytyy saada kasaan vähintäänkin huippulaadukas levy?

Onkin suuri helpotus todeta, että viides Massive Attack -albumi Heligoland on erinomainen tuotos. Se on varovaisesti avautuva, jokaisella kuuntelukerralla itsestään jotain uutta ja hienoa paljastava, melko intensiivisissä tunnelmissa etenevä levy. Tavallaan se on myös Massive Attackin toistaiseksi helpoin ja popein levy: jokaisessa kappaleessa on säkeistöihin ja kertosäkeistöihin jakautuva laulumelodia ja perinteisellä tavalla koottu rakenne.

Useimmiten melodioista vastaavat vierailevat artistit kuten Damon Albarn, Guy Garvey, Martina Topley-Bird ja Massive Attackin vakiovierailija Horace Andy. Albarn on itse asiassa ollut mukana säveltämässä kolmea levyn kymmenestä kappaleesta, joten hänen panoksensa levyllä on hyvinkin huomattava. Albarnin kappaleista viimesyksyinen singlebiisi Splitting The Atom voisi toimia hyvin Gorillaz-levyllä ja kuulaan melankolinen Saturday Come Slow sujahtaisi helposti The Good, The Bad & The Queen -albumille. Perinteisen brittipopin ystävien unelmahetket koetaan kuitenkin kappaleella Flat Of The Blade, jossa Albarn myöskin on ollut mukana, mutta jonka tulkitsee ainutlaatuiseen tapaansa Elbow'n karismaattinen Guy Garvey. Flat Of The Blade on yhtä aikaa sekä rauhallinen että hermostunut, kuin hitaasti veden pinnan alla lipuva vaarallinen jäävuori. Massive Attackin tuotannossa on niin paljon upeita kappaleita, että Flat Of The Bladen väittäminen yhdeksi yhtyeen kaikkien aikojen parhaista saattaa kuulostaa kovilta ylisanoilta, mutta asia on kuitenkin ehdottomasti juuri näin.

Damon Albarnin avittamien kappaleiden lisäksi yksi Heligolandin ehdottomista kohokohdista on Horace Andyn Girl I Love You, jonka viiltävän tyylikäs laulusuoritus aiheuttaa kuulijalle kylmiä väreitä. Kuumeisen, syvän basson ajama kappale sopisi saumattomasti vuoden 1998 Mezzanine-levyn Angel-klassikon rinnalle. Horace Andy on yksi sellaisista harvinaisista laulajista, jotka voisivat esittää vaikka McDonald'sin ruokalistan laulumuodossa ja kuulostaa silti miljardi kertaa kiinnostavammilta yksikään Idols-voittaja tai Pitchfork-trendilemmikki. Heligolandin jokainen muukin kappale on hieno ja toimiva yksikkö: avausbiisi Pray For Rainin nautinnollinen tummasävyisyys saa hetken lohtua väliosan kirkkaista harmonioista, Martina Topley-Birdin Psyche liikkuu vauhdikkaasti kuin palkkatappaja yön pimeydessä, Paradise Circusissa on hauska kättentaputuksista koottu biitti jonka päälle Hope Sandoval kuiskailee sofistikoituneesti ja Rush Minute edustaa hieman new wave -vaikutteista, jopa aavistuksen verran Bloc Partylta kuulostavaa tyyliä.

Yksittäiset kappaleet on kyllä koottu yhtenäiseksi albumikokonaisuudeksi hyvin tarkkaa tyylitajua käyttäen, mutta silti muutoin erinomaisen albumin yllä leijuu kuitenkin hämmentävä ontologinen kysymys: mikä on Massive Attack? Bändin vakiokokoonpanoon kuuluva Grant Marshall on merkitty osasäveltäjäksi jokaiseen kappaleeseen, mutta hänen matalaa lauluääntään kuullaan vain yhdessä kappaleessa. Johtomies Robert Del Naja sentään laulaa kahdessa biisissä, mutta muilta osin levy on täysin solistivieraidensa hallittavissa ja vietävissä. Esimerkiksi Flat Of The Bladesta nauttiessa ei voi olla miettimättä sitä, mikä ero on kutsua kyseistä kappaletta Massive Attackin teokseksi verrattuna siihen, jos se määriteltäisiinkin esimerkiksi Massive Attackin remixiksi Elbow'n kappaleesta. Tai millä muotoa Saturday Come Slow on nimenomaan Massive Attackin biisi eikä Damon Albarnin kappale, jonka soundeja ovat olleet luomassa myös Massive Attackin jäsenet? Yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla tällaiset pohdinnat eivät vielä olleet tarpeellisia, sillä yksittäisistä laulajavieraista huolimatta bändillä oli jonkinlainen löysä vakiokokoonpano, jonka oma panos kuului enemmistössä.

Nykyisellään Massive Attack ei ole niinkään bändi kuin jonkinlainen brändi - tosin ehdottomasti hyvin laadukas ja luotettava sellainen. Massive Attackin nimen alla julkaistaan aikojemme kunnianhimoisinta ja visionäärisintä popmusiikkia, mutta yhtenäisenä, omaa luovana ryhmänä Massive Attackia ei ole ollut olemassa sitten 1990-luvun. Toisaalta juuri se Massive Attackissa onkin ideana: yhtyeen olemus rikkoo perinteisiä raja-aitoja siinä, miten musiikkia pitäisi tehdä ja kyseenalaistaa sen, miksi olemme tottuneet siihen, että musiikkia julkaisevat "artistit" tai "bändit". Oikeastaan Massive Attack on kuin moderni sinfoniaorkesteri, joka tulkitsee musiikkia vaihtelevien solistien johdolla. Heligoland on uusi hieno lisä Massive Attackin nykyaikaisten sinfonioiden sarjaan ja ehdottomasti 7 vuoden odotuksen arvoinen albumi.

koko levy Spotifyssa

Tweet

Ei vuodeksi Wisconsiniin, mutta neljäksi päiväksi Lontooseen

Opiskelen yliopistolla jo viidettä vuotta, enkä ole vielä käynyt ulkomailla vaihdossa, toisin kuin suurin osa opiskelutovereistani. Vaihtoonlähtö alkaisi olla tässä vaiheessa jo hieman turhaa: olen suorittanut käytännössä kaikki mahdolliset kurssit ja kerännyt jo aivan tarpeeksi opintopisteitä, joten ainakaan akateemiselta kannalta vaihdosta ei olisi mitään hyötyä. Muutenkin perinteiset Erasmus-vaihdot vaikuttavat näkemäni ja kuulemani perusteella aavistuksen verran hölmöiltä ja kliseisiltä.

Näin asennoituneena olin jo siis päättänyt, etten haaveilisi ulkomaille pääsystä enää opintojeni aikana, vaan ehkä vasta valmistuttuani. Ainejärjestömme sähköpostilistalle vuoden alussa tullut vaatimaton viesti kuitenkin muutti ajatukseni, sillä kerrankin vaihtoasioiden suhteen oli tarjolla jotain melko ainutlaatuista: Wisconsinin yliopiston alumnijärjestö tarjosi mahdollisuutta opiskella vuoden ajan Madisonin kaupungissa niin, että kaikki kulut yhteensä $30,000 verran olisi maksettu. Ilmoituksen mukaan Madisonissa saisi opiskella "mitä tahansa" ja stipendin saamisen vaatimuksina oli lähinnä sellaisia kriteereitä kuin "sosiaalisuus" ja "pirteys".

Tällainen mahdollisuus sai minutkin vielä innostumaan, joten näin hakemisen eteen kovasti vaivaa: kirjoitin hyvän hakemustekstin, kalastelin professoreilta kaksi suosituskirjettä, laadin alustavan opintosuunnitelman ja haalin kokoon kaikki mahdolliset todistukset ja paperit. Vaikka tällaista paikkaa luultavasti hakeekin melko monta ihmistä, olin lähes täysin varma siitä, että pääsisin ainakin haastatteluun. Ja pääsinkin. Haastattelu järjestettiin viime lauantaina ja haastattelijoina toimi kuusi suomalaista, jotka olivat aiemmin opiskelleet Wisconsinissa kyseisellä stipendillä. Haastattelu sujui mielestäni erittäin hyvin; pääsin kertomaan pari vitsiä ja tarinoimaan räpistä ruotsiksi ja kaikkea muuta. Haastattelijat lupasivat soittaa ja kertoa päätöksestä jo samana iltapäivänä, ja poistuin paikalta hyvin optimistisilla mielin.

Muutaman tunnin kuluttua sainkin soiton: minua ei ollut valittu.

Ymmärrän kyllä, että minun pitäisi olla hyvin iloinen jo siitäkin, että pääsin edes haastatteluun, mutta silti tämä harmittaa kovasti. Vuosi Wisconsinissa olisi ollut hieno mahdollisuus tehdä jotain erilaista ja jännittävää ja perehtyä oikein kunnolla amerikkalaiseen kulttuuriin. Yleensäkin elämässäni unelmoin tällaisista satumaisista tilanteista, joissa joku sanoisi "Ota tästä 30,000 dollaria ja mene vuodeksi USA:han tekemään mitä tahansa". Sellaisia ei tietenkään osu kohdalle kovin usein, joten nyt kun olin näinkin lähellä sellaisen tilanteen toteutumista, pettymys on kova. Tällaista mahdollisuutta ei välttämättä tule enää koskaan.

Aivan konkreettisesti parasta Wisconsiniin menossa olisi kuitenkin ollut se, että jo juuri nyt olisi jotain suurta, jota odottaa. Se, että tulevaisuudessa on näköpiirissä vain sitä samaa tasaista puurtamista, jota on ollut aina ennenkin, masentaa hieman. Graduseminaari no. 1, kesätöiden etsiminen, kesätöiden saaminen tai saamatta jääminen, graduseminaari no. 2, blaa blaa blaa. Ei mitään suurta ja äkkinäistä ja hienoa.

No, onneksi on jotain pienempää, mutta silti erittäin hienoa: lähden ensi kuun lopussa Lontooseen konserttimatkalle. Englantilainen hyväntekeväisyysjärjestö Teenage Cancer Trust järjestää joka vuosi Royal Albert Hallissa sarjan keikkoja, joilla esiintyy useita kiinnostavia artisteja ja yhtyeitä. Tämän vuoden erikoisuus on Suede, joka tekee yhden konsertin mittaisen comebackin ja esiintyy nyt ensi kertaa sitten hajoamisensa vuonna 2003. Sueden show on keskiviikkoiltana, minkä jälkeen näen torstaina Noel Gallagherin ensimmäisen soolokeikan sitten Oasiksen lopun, ja lauantaina on vuorossa vielä Arctic Monkeys! Lennot on jo varattu - nyt yritän enää etsiä edullista, mutta siistiä hotellia Lontoosta. Yhtälö on osoittautunut melko vaikeaksi, joten saatan päätyä EasyHoteliin, jos vain saan vakuutettua itseni siitä, että uskallan nukkua minikokoisessa, räikeän oranssissa huoneessa, jossa ei ole edes ikkunaa...

Tweet

Elossa - mutta onko eloa?

Vaikka blogin kirjoittamisessa on taas ollut tauko, olen kuitenkin edelleen elossa. On ollut vain niin kiire, ettei oikein ole ehtinyt harrastaa muunlaista eloa kuin töitä ja opiskelua. (Kysymys kai kuuluukin: mitä muuta sitten muka pitäisi olla?) Aion kuitenkin pian kirjoittaa enemmän ja jännemmistä jutuista.

Olen saanut viime ja tällä viikolla olla taas opettajan sijaisena hyvin pitkän tauon jälkeen. Kaikki on sujunut oikein hyvin ja tänään olin jopa melko ylpeä / innostunut siitä, että opetin ekaluokkalaiselle lukemista ja oppitunnin edetessä hän näytti vihdoin alkavan hahmottaa jotain, jota ei ollut ennen hahmottanut. Se tuntui ihan mukavalta.

Epämukavalta tuntuu se, että ekaluokkalaisilla on ilmeisesti tapana kätellä opettaja koulupäivän päätteeksi. Muutoin tällainen onkin kohtalaisen kohteliasta, mutta olen hieman bakteerikammoinen ja ennakkoluulojeni perusteella pienet lapset eivät ole mitään maailman hygienisimpia olentoja.

Tänään kuulin myös mukavan absurdin keskustelun kahden koululaisen välillä: tunnilla annetun tehtävän mukaan piti miettiä kysymystä "Mitä jokainen lapsi tarvitsee?" ja piirtää omat vastauksensa vihkoon. Eräs poika muisti yhtäkkiä "Ai niin! Suolet! Mä piirrän suolet." ja kysyi vierustoveriltaan vielä "Tiedätkö sä, mitä on suolet?"

Vastaus oli hyvin pettyneellä äänellä huokaistu "[hhhuohh] En mä nyt muista."

Tweet

Massiivinen musiikkitesti / Kiitos Viestintävirastolle! / Sekakäyttäjien suosikkioperaattori

Palasin juuri suuresta musiikkitestistä. Kyseessä oli radioaseman järjestämä tilaisuus, jossa täysi auditorio ihmisiä kuunteli parin tunnin aikana 5-10 sekunnin pätkän yli 590 kappaleesta ja äänesti nappia painamalla, mitä mistäkin biisistä piti. Tarkoituksena oli ilmeisesti jotenkin uudistaa tämän anonyyminä pysytelleen radioaseman linjaa, sillä session loputtua auditorion etuosassa istunut mies ilmoitti, että "Sitten parin viikon kuluttua kuulette radioaalloilla, mitä olette äänestäneet".

Tilaisuus oli hyvin absurdi. Ensinnäkin: oikeasti hyvissä kappaleissa ei ole mitään järkeä, jos niistä kuulee vain muutaman sekunnin otteen - mutta toisaalta oikeasti huonoistakin kappaleista jo pari sekuntia riittää. Soitettu musiikki oli hämmästyttävän epäloogisen laaja-alaisesti valittua: rupeama alkoi Queenin Heaven For Everyonella ja päättyi Kasabianin Fireen! Oli oikein hätkähdyttävää, kun superpitkän Billy Idol / Michael Jackson / Anssi Kela / The Scorpions -putken keskellä saikin kuulla hetken verran Dodgya tai The Stone Rosesia. Äänestyskaukosäätimessä oli myös nappi 'En tunne tätä kappaletta'. Katsoin säälien, kun edessäni istunut nainen painoi sitä The Smithsin This Charming Manin kohdalla.

Vaikea sanoa, mitä tuloksia tällaisesta äänestyksestä voi vetää. Käykö nyt niin, että tämä Voice tai Nova tai mikä lienee ottaa äänestyksen kirjaimellisesti ja alkaa todella soittaa PMMP:n ja Madonnan seassa Boo Radleysia tai Happy Mondaysia, jos ne saivat muiltakin kuin minulta yhtään ääniä? Tiputetaanko soitosta iänikuiset metallicat ja happoradiot, jos tämän testiyleisön perusteella ne eivät olekaan kansan rakastamia? Hämmentävää...

Tänään toivoin todella istuvani pöydän toisella puolella, radiokanavan henkilökunnan joukossa. He näkivät reaaliaikaisesti kesken äänestyksen, mikä kappale herätti minkäkinlaisia tunteita. Sellainen on äärimmäisen mielenkiintoista.

Tähän aiheeseen osin liittyen vielä sananen suomalaisesta musiikista: tässä blogissa on nostettu esiin tärkeä kysymys, jota itsekin olen jo pitkään pohtinut. Mielestäni naivismi ei toimi millään taiteen alalla, ei sen koommin maalauksissa kuin musiikissakaan.

Sitten muihin aiheisiin:

Kadotin eilen aamulla puhelimeni. En yleensä kadota ikinä mitään, joten tilanne yllätti minut suuresti. Luuri kai putosi takkini taskusta, kun hyppäsin valtavan lumivallin yli poistuessani kiireellä bussista. Ehdin jo hieman hätääntyä ja soitin toisesta puhelimesta Saunalahdelle sulkeakseni liittymäni. Heti tämän jälkeen kuitenkin selvisi, että eräs ystävällinen sielu puhelimen putoamispaikan lähellä sijaitsevasta Viestintävirastosta oli ottanut kännykkäni talteen ja saanut parin mutkan kautta ilmoitettua minulle, mistä voisin sen noutaa. Suurkiitos siis tälle kiltille viestintävirastolaiselle!

Puhelimen löydyttyä suuntasin suoraa päätä Saunalahden myymälään saadakseni liittymäni uudelleen auki. Tästä alkoi tapahtumasarja, jonka aikana minulle entisestään varmistui se, että minun olisi syytä luopua Saunalahdesta ja etsiä jokin toinen operaattori. Jouduin odottamaan vuoroani Kaivopihan liikkeessä lähes tunnin, vaikka edelläni oli vain neljä asiakasta ja myymälässä neljä työntekijää. Suuren osan ajasta vei ns. laitapuolen kulkijoiden palveleminen: viekkaasti mainostettu 3000 ilmaista minuuttia kuukaudessa -liittymätarjous oli houkutellut paikalle suuren sakin sekakäyttäjiä. Jutun juju on siinä, että nuo 3000 minuuttia ovat ilmaisia vain kahden Saunalahden käyttäjän välisissä puheluissa - muista puheluista ja kaikista tekstiviesteistä laskutetaan aivan normaalisti. Tämä ei kuitenkaan ollut amfetamiini / lonkero -entusiasteille täysin selvää, vaan heille tuli yllätyksenä, kun myyjä kysyi "Mihinkä osoitteeseen sitten lähetetään lasku?". "Mikä ihmeen lasku?", jne. jne. Liittymä avattiin silti. Koska varsinaisella käyttäjällä oli maksuhäiriömerkintä, liittymä laitettiin avuliaasti vieressä seisoneen kaverin nimiin. Kaikki hyvin, lisää asiakkaita Saunalahdelle!

Mielestäni tällainen toiminta on hieman arveluttavaa. Aivan varmasti Saunalahden tuotteita kauppaava myyjä tietää, mitä siitä seuraa, kun myy päihtyneelle ihmiselle tavaraa epämääräisillä lupauksilla. Yhdellä oli jo maksuhäiriö ja tällä menolla sellainen saatiin varmasti toisellekin. Mutta eipä sillä väliä. Saunalahti kyllä saa rahansa vaikka perintätoimiston kautta. Jo ennestäänkin melko surkeassa jamassa olevan yksittäisen ihmisen kohtalo on todellakin vain hänen itsensä vastuulla.

En halua tukea tällaisella etiikalla toimivaa operaattoria. Seuraavan laskutuskauden päätyttyä aion vaihtaa liittymää. Lisäksi olen vihainen siitä, että tammikuun alussa minulle kaupattiin "Euron päivät" -lisäpalvelu, joka tekikin liittymäsopimuksestani määräaikaisesti voimassa olevan, vaikka sellaisesta ei erikseen mainittu. Kun sitten parin päivän päästä kuulin tästä ja kävin vaatimassa Euron päivien ja määräaikaisuuden purkua, minulle luvattiin, että näin tehtiin - mutta vasta eilen selvisi, ettei näin ollutkaan tehty, vaan eilinen asiakaspalvelija lupasi  tehdä sen uudestaan. En vain enää luota tähänkään.

Joten hyvästi, Saunalahti. Jätän teidät setvimään suhteitanne spurguihin.

Tweet

Jay-Z:n ja BK:n kotona?

Tulin tänään yllättävän iloiseksi, kun mieleeni juolahti ajatus siitä, millaista on mahdollisesti Jay-Z:n ja Beyoncén kotona. Ajatelkaa nyt: Beyoncé kävelee aamutossuillaan keittiöön, kaataa itselleen muroja kulhoon ja hyräilee samalla Empire State Of Mindia moninkertaisesti Grammy-palkitulla äänellä!



(Katsokaa tätä videota! Jay-Z omistaa New Yorkin!)

Tweet