Suomen keskiluokkaisessa nuorisossa asuu pelko. Pelko siitä, etteivät he saavuta kaikkea sitä, mitä heidän vanhempansa saavuttivat. Vakituista työpaikkaa. Palkallista kesälomaa. Omaa pihaa esikaupungissa. Perhettä. Turvallisuutta.
Tämä pelko ohjaa heitä katsomaan taaksepäin; tekemään asioita niin kuin ne on aina totuttu tekemään; tottelemaan niitä, joiden neuvot periytyvät menneisyydestä; olemaan varovaisia ja konservatiivisia; pelaamaan varman päälle. Pelko käskee luomaan katseet kohti maata, nostamaan kaulukset pystyyn ja kulkemaan räntäsateessa vastatuuleen, sillä pelko uskottelee, että mukautuminen ja hiljaa pysyminen tarjoavat lopussa varman palkkion.
Pelko jaksaa muistuttaa opiskeluaikojen lyhentämisestä, PS-säästötileistä ja säännöllisestä kuntosaliharjoittelusta. Pelko viihdyttää järjestämällä retrohenkisiä tanssiaisiltamia kantakaupungissa ja lohduttaa laittamalla Åke Blomqvistin mainostamaan televisiossa purukumia. Pelko kertoo yksinkertaistettuja tarinoita ajoista, joita kukaan ei todellisuudessa ole sellaisina elänyt.
Mutta pelko peittää sen, ettei varmaa enää ole. (Eikä ole ehkä koskaan ollutkaan: varmaksi luultu on ollut joko onnekasta sattumaa tai valheellista tunnetta vailla perusteita.) Pelko ei kerro siitä, että menneisyyden asioita ei voi saavuttaa nykyisyydessä menneisyyden keinoin. Väittämällä päinvastaista pelko estää todellisen uusiutumisen ja kehityksen.
Emme tarvitse pelkoa, sillä emme tarvitse varmuutta. Tarvitsemme vain rohkeutta.
Tulevan syksyn uutuuskirjoista luultavasti kiinnostavin on Oasiksen ex-rumpali Tony McCarrollin muistelmateos The Truth, The Noel Truth Is Nothing Like The Truth, jossa McCarroll tulee todennäköisesti tekemään jonkinlaisia shokkipaljastuksia ajastaan Gallagherin veljesten sylkykuppina. Pitkästi ja onnahtelevan vitsikkäästi nimetty teos on oikeastaan ensimmäinen Oasis-kirja, jonka kirjoittajana on joku bändin jäsenistä - luvassa on siis varmasti avointa ja sensuroimatonta tilitystä! Kirja ilmestyy 4.10.
McCarroll siis sai Oasiksesta potkut alkuvuodesta 1995, juuri ennen klassikkolevy (What's The Story) Morning Glory?:n nauhoituksia. Vuonna 1999 McCarroll haastoi Oasiksen oikeuteen sopimusrikkomuksesta ja vaati 18 miljoonan punnan korvauksia menetetyistä tekijänoikeustuloista. Hän kuitenkin tyytyi sopimaan oikeussalin ulkopuolella ja sai £600,000 korvauksen (josta hän joutui maksamaan lakimiehelleen £250,000). Ratkaisun perusteella McCarrollia kutsuttiin lehdistössä "showbusineksen typerimmäksi mieheksi".
Varsinkin Noel Gallagherille tuntui jäävän McCarrollista hampaankoloon jotain todella vaikeasti pois huuhdeltavaa, sillä vielä vuonna 2005 Gallagherilta kuuli mm. tällaisia kommentteja NME:n haastattelussa (siteeraukset on otettu eri puolilta haastattelua NME:n numerosta 4. kesäkuuta 2005):
What would it take to reunite the original line-up?
- Wouldn't happen. Wouldn't last one rehearsal. I'd go 'You sort your drumming out you curly-haired fucker or we're not doing the gig'.
--
You're enjoying an activity holiday when the canoe you're in capsizes. What three memories would you choose to replay in your mind before you drown?
- Mine would be writing Supersonic, because that was a turning point. Sacking Tony McCarroll, because that was another.
What, sacking Tony is one of your best memories?
- You laugh but it was fucking up there. In all seriousness, that took it to another level.
--
What's the best advice you've ever received?
- I usually give it. I don't take it very well.
So what's the best advice you've ever given?
- 'You need to sort your drumming out, you curly-haired little fucker before I kick you out of the band.'
Asioin äskettäin kahdessa mainiossa liikkeessä, jotka asiantuntevan palvelunsa ja laadukkaan valikoimansa perusteella ansaitsisivat tulla laajemminkin tunnetuiksi.
Bändikeskukseen (Ruoholahdenkatu 6) minut ajoi pieni mutta harmittava ongelma: kitarani virityskoneistosta hajosi pienen pieni muoviosa, jonka rikkoutuminen esti yhden kielen virittämisen. Kysyin asiaan ratkaisua ensin Levytukusta, josta olen kitarani aikoja sitten hankkinut, mutta sieltä sain vastaukseksi pelkästään ilmoituksen siitä, ettei kyseisiä muovipyörylöitä voida vaihtaa erikseen, vaan koko virityskoneisto täytyisi uusia. Levytukun arvio korjauksen hinnasta oli vähintään 50 euron nurkilla. Kun koko kitara maksoi alle 200, tuntui mielestäni tyhmältä sijoittaa uuteen virityskoneistoon 1/4 koko alkuperäisestä investoinnista.
Pientä ja tunnelmallista Bändikeskusta pyörittävä miellyttävä herrasmies kuitenkin vastasi sähköpostiini täysin päinvastaisella asenteella: kun Levytukku esitti heti alkuun kalliita ja työläitä ratkaisuja, Bändikeskuksen mies ilmoitti vain "Tule käymään, niin katsotaan, miten pääset taas soittamaan!" Positiivisen asenteen perusteella kuljetin kitarani Ruoholahdenkadulle ja Hra Bändikeskus löysikin varastoistaan juuri kitaraani sopivan osan, vaihtoi sen kahdessa minuutissa ja pyysi korvaukseksi kahta euroa. Koska minulla ei ollut käteistä mukana ja Bändikeskuksessa ei voi maksaa korteilla, hän tokaisi vain, että maksat sitten, kun kuljet tästä joskus ohi. Kipitin heti kotiin ja palasin puolen tunnin kuluttua ja maksoin hyvästä palvelusta kiitollisena viisi euroa - vaikka vaihtorahojakin tyrkytettiin ensin pitkään.
Bändikeskus poikkeaa suurista soitinliikkeistä siinä, että se on ilmeisesti tämän yhden kaverin yksityisomistuksessa oleva pieni liike, joka ei toimi minkään suuren kitara- tai laitemerkin maahantuojana. Esimerkiksi Levytukun kuukausipalkkaisilla, paikoin jäisen etäisesti asiakkaisiin suhtautuvilla myyjillä on varmasti paineita myydä mahdollisimman paljon suurten merkkien tuotteita - asiakkaan todellisista tarpeista riippumatta. Bändikeskuksen miehelle pienen soitinkaupan pitäminen on kuitenkin elämäntapa ja hän on bisneksessä mukana musiikin ilosta. Vaikka kertaostokset saattavatkin olla pienempiä, reilulla meiningillä ja asiakasta kuuntelevalla asenteella Bändikeskus saa varmasti luotua pitkäkestoisia asiakassuhteita. Ainakin itse hoidan vastaisuudessa kaikki kitara-asiani Bändikeskuksessa.
Toinen hyvä kauppakokemus oli Chez Mariuksessa (Fredrikinkatu 26). Muutaman vuoden palvellut Tefal-teflonpannuni oli alkanut tarttua kiinni ruokiin, joten täytyi löytää uusi. Suhde paistinpannuun kestää vuosia, joten uuden hankkimiseen on aina suuri kynnys. Chez Mariuksessa sain kuitenkin poikkeuksellisen asiantuntevaa apua ja minulle löydettiin juuri omiin kokkaustarpeisiini sopiva helppohoitoinen Bourget-pannu.
Kuten Bändikeskuksessa, Chez Mariuksenkaan kokeneella myyjällä ei ollut tavoitteena myydä mahdollisimman kallista tuotetta, vaan asiakasta mahdollisimman paljon hyödyttävä tuote. Laadukas Bourget oli useita kymppejä edullisempi kuin tavaratalojen tyyriit Tefalit ja Hackmanit ja sain sen käyttöön vielä hyvin yksityiskohtaista opastustakin. Päällystetyn pannun kanssa on kuulemma erityisen tärkeää olla koskaan lämmittämättä tyhjää pannua täyskuumaksi ja ruokaakin pitäisi siinä kypsyttää melko miedolla lämmöllä. Nyt, kun tiedän kohdella pannuani oikein, en joudu hankkimaan uutta vielä pitkiin aikoihin - mutta jos jotain muuta keittiövarustetarvetta ilmenee, suuntaan ilman muuta Chez Mariukseen.
Tämän kirjoituksen julkaisuajankohta näin juhannuksen alla on ehkä hieman väärä: en haluaisi vaikuttaa jonkinlaiselta itseään muita parempiarvoisena ja tyylikkäämpänä pitävänä snobina. En myöskään ole kenties miettinyt kaikkia tämän aiheen ulottuvuuksia aivan loppuun saakka, mutta esitän seuraavaksi alustavaa pohdintaa, jota voidaan jatkaa laajemmalla joukolla kommenttiosastossa, jos siltä tuntuu.
Väitteeni on, että juhliminen on rahvaanomaista. En tarkoita juhlimista suoranaisessa sanakirjamerkityksessä, vaan juhlimista - tiedättehän; sellaista yleistä viikonloppujuhlimista, jossa mennään baariin tai klubille tai mökille tai Vantaalle tai laivalle; ja johon liittyy siideriä ja "Kossu-Batterya" ja hiusgeeliä ja Black Eyed Peasia ja pikkusuolaisia ja jota tehdään "tyttöjen kanssa", "äijäköörillä" tai "duuniporukalla".
Myönnetään: luettelin edellä aivan yleisestikin rahvaanomaisia asioita, jotka eivät sinällään liity juhlimiseen. Miksi siis juhliminen on alaluokkaista? Syy on itse asiassa ilmeinen, mutta sellaisella tavalla, ettei sen ilmeisyyttä välttämättä heti edes tajua: juhliminen on rahvaanomaista siksi, että se on tavallisesta elämästä erotettu, lyhyt, poikkeuksellinen ajanjakso.
Tällaisen juhlimisen korottaminen jalustalle on itse asiassa masentava myönnytys sille, että tavallinen (arki)elämä ei tuota innostuneisuuden ja mielihyvän tunteita. Peruselämä on niin rusentavan tylsää, että täytyy hyödyntää mikä tahansa tekosyy pukeutua H&M:n / Jack&Jonesin kertakäyttövaatteeseen, suihkauttaa kylpyhuoneen peilin edessä ylimääräinen ruiskaus tuoksua, nauraa liioitellun kovaäänisesti puhelimeen ja uskotella itselleen bonuskorttiketjun omistaman baarin jonossa, että edessä on hauska ilta, sillä nyt ollaan menossa juhlimaan.
Näkisin, että ihminen, joka todella on sinut itsensä kanssa ja nauttii omasta elämästään, ei tarvitse erillistä juhlimisen konseptia. Hän voi toki käydä juhlissa ja juhlistaa tilanteita ja tapahtumia, mutta se ei tarkoita hänelle arkielämästä täysin erillistä kokemusta. Hän ei suunnittele juhlimista erikseen eikä muodosta juhlimisesta rutiininomaista ja standardisoitua muka-irtiottoa, kuten rahvaanomaista juhlimista toteuttavat ihmiset tekevät. Hänen ei tarvitse erikseen ilmoittaa juhlivansa tai yrittää esittää tai todistella juhlimistaan toisille.
"Ja kun heitetään tähän, tulee Teräskäsi. Noin... ja sitten mä juoksen!"
Pienen pojan ja tytön pihaleikkiä katsellessa koin yllättävän tuttuuden tunteen. Muistan, miten lapsena yritti selvittää maailman sääntöjä itselleen - kuin pelissä, ja osin pelien kauttakin. Toisinaan pääsi itse jopa määrittelemään sääntöjä ja se oli aina juuri tuollaista: yritti keksiä lennosta sellaisia sääntöjä, että pärjäisi itse, mutta ei samaan aikaan vaikuttaisi aivan täysin röyhkeältä huijarilta, sillä silloin toiset eivät haluaisi enää pelata.
"Tää - tää on tässä vielä rajana, mä voin olla tässä... mutta täällä ei sitten enää saa olla."
Samanlaista se on yhä vieläkin. Eivät asiat ole niin paljon muuttuneet. Koko ajan taiteilee sillä ohuella rajalla, jossa pyrkii luomaan maailmaa, jossa menestyisi, mutta ei kuitenkaan muiden kustannuksella, jotta oma omatunto säilyisi puhtaana.
Se ei ollut helppoa silloin, eikä se ole helppoa nyt.
Finnkinon sarjalippujen viimeisen käyttöpäivän lähestyessä iski yllättävä hätä: lippuja oli jäljellä vielä vaikka kuinka monta, mutta kiinnostavan oloisia elokuvia kaupungin ohjelmistossa vain pari. Sattumalta kummassakin lippuloppukirin aikana näkemässäni elokuvassa pääosaa näytteli Ewan McGregor.
Roman Polanskin ohjaamassa Ghost Writerissa McGregor esittää vässykän oloista kirjailijaa, jonka yksinkertaisena tehtävänä olisi haamukirjoittaa Britannian ex-pääministeri Adam Langin (alleviivaavan blairmäinen Pierce Brosnan) omaelämäkerta, mutta joka joutuukin todistamaan suuren skaalan kansainvälisiä salaliittoja tapahtumien syvimmästä keskipisteestä. Politiikkaa melko reilulla kädellä yksinkertaistavasta ja viihteellisestä otteestaan huolimatta Ghost Writer edustaa vankkaa vanhanaikaista laatua, jossa tasokkaat näyttelijät esittävät uskottavasti enimmäkseen pätevästi kirjoitetun tarinan.
Leffa on jo ties kuinka mones viime vuosien fiktiivinen tuotos, jossa Tony Blairia ollaan viemässä Haagin sotarikostuomioistuimeen - tämä melko epäteoreettinen mahdollisuus tuntuu kiehtovan elokuvantekijöitä kovasti. Polanskin versiossa ex-pääministeri pakenee kansainvälistä oikeutta karun tyylikkääseen merenrantahuvilaan Yhdysvaltain itärannikolle ja yrittää sieltä käsin peitellä jälkiään, kunnes McGregorin haamukirjailija alkaa rapistelemaan auki totuuspaketin solmuisia kääreitä. Ainakin itseltäni kesti suunnilleen elokuvan puoleenväliin asti, ennen kuin tulin vakuuttuneeksi siitä, että McGregorin hahmosta kannattaisi lainkaan välittää, ja lopussa oli ehkä yksi aivan turha käänne liikaa, mutta parhaimmillaan Ghost Writer todella nosti pulssia ja kutkutteli mukavasti salaliittonystyröitä mielen perukoilla. Voin suositella tätä vaihtoehtoskenaariota jokaiselle kansainvälisestä politiikasta kiinnostuneelle katsojalle, jos pienet epäloogiset myönnytykset tarinan vetävyyden kasvattamiseksi eivät haittaa.
Grant Heslowin Vuohia tuijottavissa miehissä Ewan McGregor on puolestaan vässykän oloinen pikkupaikkakunnan sanomalehden toimittaja (kuulostaako tutulta?), joka tultuaan vaimonsa jättämäksi lähtee jonkinlaiselle itsetunnon / miehuuden korotusretkelle keskelle Irakin sotatannerta. Yksinkertaisten taistelutarinoiden sijaan McGregor pääseekin sattumien kautta selville USA:n armeijan sekopäisistä salaisuuksista ja joutuu keskelle itseään suurempien voimien kiivasta kamppailua. Lähtökohdat ovat siis hyvin samansuuntaiset kuin Ghost Writerissa - ilmeisesti jossain on nyt päätetty, että McGregor on tällaisten elokuvien mies.
McGregorin yli Vuohia tuijottavissa miehissä nousee kuitenkin George Clooney, joka esittää hullunviisasta ex-sotilasta, joka on aikoinaan ollut mukana armeijan progressiivista sodankäyntiä testanneissa "Jedi-joukoissa". Clooneylle on kirjoitettu paljon huvittavia repliikkejä, jotka hän esittää täysin vakavalla naamalla - puhdasoppista komedian peruskaavaa, siis. Joogasotilaille naureskelun kääntöpuolena elokuva nostaa kuitenkin mukaan myös psyykkisen sodankäynnin synkemmät muodot kuten mm. musiikkikidutuksen.
Komediallisesta luonteestaan huolimatta Vuohia tuijottavat miehet perustuukin ainakin osittain tositapahtumiin ja laittaa katsojan pohtimaan sitä, mitä sodankäynnin kulisseissa oikein tapahtuu ja kuinka pitkälle armeijat ovat valmiita menemään kukistaakseen vastustajansa kaikilla rintamilla. Karismaattisten näyttelijöiden kannattamana aika ajoin hieman kevytrakenteinen tarina pysyy kasassa, ja elokuva on näkemisen arvoinen jo pelkästään Clooneyn suorituksen ansiosta.
Ewan McGregorin tilalle olisi kummassakin näistä elokuvista voinut kohtalaisen helposti vaihtaa lähes kenet tahansa pöllämystyneen ilmeen osaavan miesnäyttelijän. Ehkä seuraavissa elokuvissaan McGregor saa esittää hieman aktiivisempia ja tapahtumien kulkuun rohkeammin tarttuvia hahmoja?
Ja ehkä seuraavan kerran, kun joudun käyttämään jämälippuja viime tingassa, teattereissa pyörisi vastaavassa tilanteessa vaikkapa 2 Hugh Grant -elokuvaa..?
Kirjoittamisessa oli nyt lyhyt tauko, sillä luonani vieraili saksalainen ystäväni ja kaikki aika kului hänen viihdyttämiseensä. Torstaina katselimme Oasis-videoita Liam & Patsy Recreation Clubin tiivistunnelmaisessa iltatilaisuudessa, lauantaina todistimme Mirkovicin ja Ruudolfin hämmentävän hauskoja keikkoja Masalassa ja muina päivinä mm. katselimme jalkapalloa, soittelimme kitaraa ja yritimme istua rannalla kesäkuun kylmyydestä huolimatta.
Lauantain Mirkovic + Ruudolf -tapahtumasta on sanottava sen verran, että kyseinen keikka nousee omalla TOP10-listallani hätyyttelemään aivan kärkisijoja. Dala Dolin ollessa matkoilla Mirkovicin tukimiehenä toimi mystinen Male Basic ja keilahallin eteisessä heitetty iltapäiväshow oli oudoista lähtökohdistaan huolimatta (tai juuri niistä johtuen!) aivan loistava. Mirkovic oli uudistanut monien klassikkokappaleidensa biittejä ja yleisöllä riitti tunnistamisen riemua tuttuja riimejä bongaillessa. Male Basicin panos etenkin lauletuissa kertosäkeissä oli tärkeä ja viimeistään tasapainoinen yhteisbiisi Bailubileet nosti tunnelman täysin kattoon. En nyt kehu Mirkovicia ja Male Basicia tässä vain siksi, että tunnen heidät, vaan siksi että show todellakin oli tajuntaa laajentava.
Mirkovicin ja Male Basicin jälkeen lavalle asteli Ruudolf. Hänenkin esityksensä teki todella suuren vaikutuksen: mies käveli suoraan parkkipaikalta lavalle, pisti biitti-CD:n Maciin sisälle ja alkoi heittää freestyleä paikkakunnasta ja yleisöstä. Uskomattoman ammattimaista! Ruudolfin karisma tuli pienessä keikkatilassa upeasti esille: hän tuijotti eturivissä seisoneita kuulijoita suoraan silmiin pitkiä pätkiä ja keksi hauskoja säkeistöjä heitä varten. Jos rap käy ikinä Ruudolfille tylsäksi, hän voisi nopealla älyllään ja tilannetajullaan hankkia menestystä myös stand-up -koomikkona.
Jalkapallon MM-kisoista voisi tähän mennessä sanoa sen verran, että Saksan peli oli perinteisen vakuuttavaa, Englanti taitaa valitettavasti taas epäröidä itsensä ulos tosipeleistä ja Brasilia tulee varmasti vielä pelaamaan helpompiakin pelejä kuin eilen kiistämättä hienosti toiminutta sumppupuolustusta hyödyntänyttä Pohjois-Koreaa vastaan. Oli jollain tapaa järkyttävää nähdä, kun Pohjois-Korean kärkimies itki vuolaita kyyneliä kansallishymnin aikana ennen pelin alkua. Paineet ovat varmasti kovat.
Where were you while we were getting high 1994-2009? Missä tahansa olitkin, varmaa on se, että näiden vuosien soundtrackina soi Oasis. Ensi viikolla ilmestyvä Time Flies... -kokoelma kattaa Gallagherin veljesten kultaiset vuodet ja esittelee Oasiksen kaikki 27 uskomatonta hittisingleä Supersonicista Songbirdin ja Lylan kautta Falling Downiin. Kokoelman julkaisua juhlistaakseen säännöllisen epäsäännöllinen Liam & Patsy Recreation Club herää jälleen henkiin ja tarjoaa nyt torstaina 10.6. hittiputkimarathonin Wall St. Barissa, Ateneuminkuja 4:ssä. SHAKERMAKER! Oasis-hitit soivat tauotta klo 12-24 SUPERSONIC! G&T kustantaa vain viitosen HINDU TIMES! Illan gallaghereimmin (tai boneheadeimmin) pukeutunut palkitaan klo 21 OASIS-"NAAMIAISISSA" ROLL WITH IT! Tervetuloa Wall St. Bariin to 10.6. klo 12-24! Oasis-terveisin Liam & Patsy Recreation Club
Tämän vuoden hype-bändin viitan on saanut kantaakseen floridalais-newyorkilainen The Drums. Bändi sijoittui korkealle mm. BBC:n vuosittaisessa The Sound of... -kriitikkoäänestyksessä ja on komeillut NME:nkin kannessa jo kahteen otteeseen. Mediavouhotus on pohjautunut ennen kaikkea Summertime! EP:n sisältämiin seitsemään katkeransuloiseen kappaleeseen.
Nimelleen sopivasti Summetime! EP on täynnä kevyttä, raikasta, kesäistä musiikkia. Kitarat helisevät, sormennaksauttelut napsuvat ja laulaja Jonathan Peirce laulaa komeasti kuin Hollywoodin teinimusikaalin tähti. Kaikki kuulostaa yksinkertaiselta, helpolta ja hauskalta - juuri niin kuin kesän kuuluisikin. Mutta EP:n hienous piileekin itse asiassa kesäisen ulkokuoren alla kulkevassa surumielisessä vireessä: helleaallon keskellä voi jo aistia syksyn ensimmäiset kylmät tuulahdukset. Tämä nokkela vastakohtaisuus tekee The Drumsin musiikista kiinnostavaa ja on syy siihen, miksi yhtye ansaitsee kaikki sille osoitetut ylitsevuotavat kehuryöpyt.
EP:n seitsemän kappaletta muodostavat yhdessä pienen, tiiviin tarinan. Alussa kaikki on ihanaa: Let's Go Surfingin kertosäkeessä hihkutaan vain "Oh mama, I wanna go surfing / Oh mama, I don't care about nothing". Tästä pidäkkeettömästä optimismista lipsutaan kuitenkin jo lievän epävarmuuden puolelle seuraavassa biisissä Make You Mine, joka on musiikillisesti yhä hilpeän pomppivainen, mutta muulta sisällöltään aavistuksen verran epäröivä. Suorastaan katkeruuteen ja pettymykseen sukelletaan Don't Be A Jerk, Johnnyssa, joka aluksi kuulostaa harmittomalta kahden nuoren rakastavaisen pikkukinalta, mutta päättyy tylyihin riveihin "You used to be so pretty / Now you're just tragic / Believe in something / You're full of horseshit". Kaikki kulminoituu EP:n toiseksi viimeisessä kappaleessa Saddest Summer, jossa viimein tunnustetaan "This ain't what I thought it would be / This is the saddest summer ever".
Jos Summertime! EP:tä soittaa vain taustamusiikkina, voi nauttia sen 80-lukuisen soundin kepeästä romanttisuudesta. Taustalla nakuttavat rumpukoneet ankkuroivat musiikin tyylimaailman tiiviisti tuolle vuosikymmenelle, soinnuissa on häivähdyksiä Boys Don't Cry -tyylisestä The Curesta ja Piercen äänessä kuuluu selviä kaikuja Morrisseyn tyylistä. Kappaleiden melodiat maalaavat mieleen kuvia huolettomista, kuumista päivistä ja leudon pehmeistä illoista. Vasta tarkemmalla kuuntelulla selviää, etteivät kappaleet kerrokaan pelkästään rantaelämästä, juhlimisesta ja tyttöjen jahtaamisesta, kuten ne ensikuuntelulla antaisivat uskoa. The Drums on tajunnut kesän todellisen luonteen: sen lisäksi, että kesä on totta kai avointa aikaa täynnä mahdollisuuksia, se on juuri avoimuudestaan johtuen myös suuren epävarmuuden ja etsiskelyn aikaa.
Sekoittamalla leppoisan musiikillisen tyylin yhteen itsekriittisten ja hämmentyneiden sanoitusten kanssa The Drums on onnistunut luomaan mielenkiintoisen ja osuvan soundtrackin kesälle. On hyvin mahdollista, että yhtye jää yhden hitti-EP:n ihmeeksi, mutta tuo EP on joka tapauksessa yksi viime aikojen parhaita julkaisuja. Meidän tulisi olla tästä iloisia ja nauttia The Drumsin kesästä niin kauan kuin siinä riittää lämpöä.
Välillä - tai oikeastaan käytännössä aina - tuntuu siltä, ettei oikein jaksa keskittyä asioihin. Esimerkiksi esseetä kirjoittaessa klikkailee joka viidennen lauseen välein Facebookia tai NME.com:ia, tai hampaita pesiessä lukee samalla Kevätpörriäistä, jne. Ongelma ei ole siinä, etteikö esseen kirjoittaminen tai hampaiden peseminen olisi aivan tarpeeksi miellyttävää tekemistä aivan sellaisenaan, mutta jostain syystä omaan toimintaan on jäänyt päälle sellainen moodi, että kaikkea täytyy tehdä koko ajan.
Sekatekeminen ja keskittymiskyvyn puute ovat harmillisia asioita myös siksi, että yleensä elämässä kuitenkin nauttii eniten juuri niistä hetkistä, jolloin kykenee uppoutumaan täysin vain yhteen asiaan kerrallaan. Mikä on esimerkiksi mukavampaa, kuin istua parvekkeella kesäisenä päivänä ja antaa auringon lämmittää suljettuja silmäluomia? Sellaiseen tilanteeseen ei kuitenkaan koskaan pääse, jos haalii kaikkeen aina jotain oheistekemistä. Kun mitään asiaa ei tee ekslusiivisesti, alkaa lopulta tuntua siltä, ettei oikeastaan tee yhtään mitään ylipäätään ja silloin koko elämään hiipii lievä merkityksettömyyden tuntu.
En tietenkään ole ongelman kanssa yksin: esimerkiksi The Guadianissa julkaistiin viime viikolla AJ Jacobsin eläväinen gonzo-artikkeli keskittymiskyvyn parantamisyrityksistä. Jacobs menee kokeiluissaan jopa niin pitkälle, että poistaa tietokoneeltaan verkkoselaimen ja sitoo itsensä köydellä työpöytänsä ääreen, jotta saisi asioita tehdyksi. Nämä ovat kenties hieman äärimmäisiä toimia (vaikka toisaalta on pakko myöntää, että netittömyys poistaisi omistakin haahuiluhetkistäni varmasti vähintään puolet), mutta eräs artikkelissa esitetty keino vaikuttaa itse asiassa hyvin potentiaaliselta: Jacobs nimittäin suosittelee, että keskittymisvaikeuksista kärsivä ihminen alkaisi selostaa omaa elämäänsä itselleen ääneen.
Yleensä vastustan kovasti kaikkia tällaisia ihmeneuvoja, mutta olen nyt hetkittäin yrittänyt kokeilla itseselostusta (tosin vain hiljaa mielessäni, enkä kuultavasti pölisten) ja siinä on kieltämättä tietty järki. Oma ajankäyttö ja elämä tuntuu jossain määrin merkityksellisemmältä, kun aina välillä muistuttaa itselleen: "Nyt istun bussissa matkalla keskustaan" tai "Nyt teen ruokaa paistinpannulla". Näin parhaillaan tapahtuvat hetket tulevat tavallaan kirkkaammiksi, eivätkä päivät tunnu siltä, että aika vain lilluu epämääräisesti ympäriinsä kuin sellofaanipaperi vesilätäkössä.
Yksi syy, miksi en kenties nauti elämästäni tällä hetkellä kovinkaan paljon on se, että minusta tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi. Parhaat hetket koen silloin, kun jotain konkreettista valmistuu. Esimerkiksi viime viikolla kirjoitin mainion esseen yhdessä illassa ja olin sen jälkeen hyvin onnellinen. Seuraavana päivänä tuo saavutus ei kuitenkaan tuntunut enää miltään, vaan olin jo jahtaamassa seuraavia virstanpylväitä, joita ei tosin ole aivan välittömässä näköpiirissä, mistä syystä en oikein voi nauttia mistään.
Kun konkreettisia saavutuksia ei siis ole saatavilla tiheään tahtiin, pitäisikin kenties alkaa jakamaan päiviä pienempiin osiin ja näitä osasia selostamalla tuntea itsensä olevan enemmän läsnä omassa elämässään. Tähän tyyliin: nyt kirjoitan blogia; sitten keitän teetä; sen jälkeen soitan kitaraa.
Katsellessani eilistä A-Studiotatulin pohdiskelleeksi sitä, millaista on olla poliitikko Suomessa. Vastaus pohdintaan on: eipä kovin kummoista. Oikeastaan urapoliitikkoja käy hieman sääliksi: esimerkiksi niinkin älykäs ja kokenut ihminen kuin Mauri Pekkarinen joutuu ainakin kampanja-aikoina viettämään viikkonsa kuunnellen jo puoliksi maatuneiden eläkeläisäänestäjien horinoita yksityisteiden valtiontuista, vääntäen puujalkavitsejä KMS-rahoista ja pällistellen Paavo Väyrysen juustomaista naamaa, vaikka hänen ajallaan olisi varmasti parempaakin käyttöä superministeriön johdossa.
Säälintunnossani käännyinkin oikeastaan suljettujen listavaalien kannalle. Pekkaristen ja muiden kovien tekijöiden aikaa ja energiaa säästyisi, jos he eivät joutuisi kiertämään kättelemässä aivan jokaista autioituvan pikkutaajaman varavallesmannia, vaan voisivat keskittyä suurempiin linjoihin, kun ihmisten täytyisi äänestää ensisijaisesti puoluetta eikä henkilöä. (A-Studio tietysti käsitteli paraikaa käynnissä olevaa keskustan sisäistä puheenjohtajakisaa. Puolueen sisällä tapahtuvaa kampanjointia suljettu listavaalikaan ei tietysti helpottaisi, mutta tarkoitankin tässä nyt lähinnä eduskuntavaaleja.) Asian voi nähdä jopa niin, että vanhanaikainen, tupailloissa kiertämällä tapahtuva ääntenkalastelu on tavallaan äänestäjien ja politiikan aliarvioimista. Miksi ministerin täytyisi tietää tai välittää jostain Ulvilan savunahkiaisyhdistyksen kuusivuotissuunnitelmasta; miksi hänen täytyy hukata aikaansa kiinnostuksen teeskentelyyn?
Poliitikon arjen kovuudesta saattaa johtua osin sekin, ettei politiikka ammatina nykyisin kiinnosta nuoria ihmisiä. Se, että nuorisopolitiikka houkuttelee vain keskinkertaisuuksia ja pätemiskuumeisia kokouskrokotiileja, kasvaa ja kiertyy ajan myötä koko järjestelmää heikentäväksi noidankehäksi. Vai haluaisitko itse viettää vapaaehtoisesti aikaa videolla kohdassa 8.05 esiintyvien nolojen pikkukekkosten kanssa?
Lopulta ollaankin sitten siinä pisteessä, että mennään siitä, mistä kansa on matalin ja päädytään videon kohtaan 20.05.
Tekstit
