Pienen pojan ja tytön pihaleikkiä katsellessa koin yllättävän tuttuuden tunteen. Muistan, miten lapsena yritti selvittää maailman sääntöjä itselleen - kuin pelissä, ja osin pelien kauttakin. Toisinaan pääsi itse jopa määrittelemään sääntöjä ja se oli aina juuri tuollaista: yritti keksiä lennosta sellaisia sääntöjä, että pärjäisi itse, mutta ei samaan aikaan vaikuttaisi aivan täysin röyhkeältä huijarilta, sillä silloin toiset eivät haluaisi enää pelata.
"Tää - tää on tässä vielä rajana, mä voin olla tässä... mutta täällä ei sitten enää saa olla."
Samanlaista se on yhä vieläkin. Eivät asiat ole niin paljon muuttuneet. Koko ajan taiteilee sillä ohuella rajalla, jossa pyrkii luomaan maailmaa, jossa menestyisi, mutta ei kuitenkaan muiden kustannuksella, jotta oma omatunto säilyisi puhtaana.
Se ei ollut helppoa silloin, eikä se ole helppoa nyt.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti