Ei muutu muuksi

Olen pian ollut Lontoossa kuukauden verran. Täällä vietetty aika ei ole ainakaan toistaiseksi ollut kovin ihmeellistä. Olen tehnyt melko vähän sellaista, mitä en olisi voinut tehdä Suomessakin.

Tästä voin tosin syyttää vain itseäni. Jos jostain syystä odotin, että toiseen paikkaan muuttaessani muuttuisin itse kuin taikaiskusta erilaiseksi ihmiseksi, odotin ilman muuta liikoja. Jos olen tylsä, arka ja kireä ihminen, ei pelkkä paikanvaihdos voi tehdä minusta jännittävää, sosiaalista ja rentoa.

Olosuhteilla on toki osansa: esimerkiksi se, että useimmat kurssit ovat alkaneet jo syksyllä, tarkoittaa sitä, että kaikki ovat ehtineet jo tutustua toisiinsa, eikä uusien tuttavuuksien löytäminen ole niin helppoa. Lisäksi opinnoissa on sen verran tekemistä, että aikaa joutuu viettämään melko paljon työn parissa omassa huoneessa, eikä hyviä sosiaalisia tilaisuuksia tule eteen niin paljoa. Tosin tämä on luultavasti tekosyy, jonka olen vain itse kehitellyt. Kyllä jotkut tekevät koko ajan jossain jotain - pitäisi vaan uskaltaa tuppautua porukoihin mukaan.

Toisaalta en sittenkään tiedä, haluanko "porukoihin"... Tuntuu siltä, että kaikki täällä ovat enimmillään 19-vuotiaita, ja vaikka en tunnustakaan pitäväni ikäeroa minkäänlaisena esteenä, niin... en silti ehkä ole kovin kiinnostunut hengailemaan 19-vuotiaiden kanssa.

En oikein tiedä, mitä haluan.

Opiskelujen suhteen tunnelma on muodostunut jotenkin painostavaksi. Vaikka kaikki muut ovatkin 19-vuotiaita, he ovat hyvin fiksuja ja sanavalmiita 19-vuotiaita. Itse yritän luennoilla ja ryhmissä keksiä jotain järkevää sanottavaa, mutta huomaan, että en pysty kommentoimaan yhtä pätevästi kuin nuoret nerot.

No, OK, jokaisella luennolla on toki vain pari aktiivista kommentoijaa. Enemmistö istuu hiljaa ja ihmettelee - aivan kuten minäkin. Mietin kuitenkin myös edeltäjiäni: kaikki tuntemani aikaisemmat Lontoon-kävijät omasta tiedekunnastani ovat olleet hyvin akateemisia ja teräviä tyyppejä. Heillä tuskin on ollut ongelmia pärjätä. Itse en ole akateeminen enkä terävä, joten olen vaikeuksissa. Jostain kumman syystä 2000 sanan esseetkin tuntuvat tällä hetkellä aivan ylitsepääsemättömiltä esteiltä, vaikka olen tottunut kirjoittamaan ainakin tuplasti pidempiä vaikka yhdessä illassa.

Onneksi paras ystäväni oli kuitenkin täällä viikonloppuvierailulla, ja pääsin hänen kanssaan tekemään ja näkemään kaikkea mielenkiintoista. Ehkä tammikuu olikin vähän kuin vilppilähtö koko keväälle... Nyt voisi olla hyvä hetki korjata hieman omaa asennetta ja toimintaa, ja yrittää uudestaan.

Hyviä aikoja on aivan varmasti vielä tulossa. Ilma tuoksuu jo keväiseltä ja tänään aurinko jopa hieman lämmitti. Täytyy vain asettaa prioriteetit oikein, jotta osaa nauttia enemmän sellaisesta ja murehtia vähemmän jostain muusta.

Tweet

Konserttisuma

Keväällä onkin tulossa suoranainen konserttisuma! Varailin eilen illalla ja tänään aamulla vähän lippuja ja olen nyt menossa katsomaan Glasvegasia maaliskuussa, Pete Dohertya toukokuun alussa ja Suedea kolme kertaa toukokuun loppupuolella. Maaliskuun lopun Elbow-liput oli hankittu jo aikaisemmin.

Tuntui tietysti hieman kuumottavalta näppäillä luottokortin numeroa näin tiheään tahtiin lippusivuilla, mutta tätä vartenhan Lontooseen on tultu.

Uskon, että kaikista tulee aivan huippukeikkoja. Glasvegasin tämänhetkinen meininki vaikuttaa niin oudolta, että tuloksena on joko upea comeback tai rohkea katastrofi. Dohertya en ole koskaan nähnyt livenä, joten kokemuksesta tulee varmasti kiinnostava. Ja Suede siis soittaa kolmena peräkkäisenä iltana kolme ensimmäistä albumiaan kokonaan! Vaikka bändin re-union on mielestäni mennyt jo vähän liian pitkälle (olisiko ollut tyylikkäämpää vain lopettaa yhteen keikkaan?), tilaisuus kuulla Dog Man Star konsertissa on kuitenkin ohittamaton mahdollisuus.

Konserttikeväästä tulee siis kiireinen. Toivottavasti ehdin / löydän tällaisten tuttujen nimien lisäksi myös uusia, itselleni aiemmin tuntemattomia bändejä.

Muuta:
En ole pariin päivään poistunut 500 metriä kauemmaksi huoneestani. Kävin kirjastossa lainaamassa kasan kirjoja ja yritän nyt kirjoitella esseitä. Deadlinet eivät rysähdä vielä päälle, mutta ajattelin, että olisi kerrankin fiksua tehdä asioita etuajassa. Ulkona on kuitenkin pimeää, kylmää ja sateista, joten on parempi tehdä sisätyöt nyt, jotta keväällä jää sitten enemmän aikaa muulle puuhailulle.

Koska täällä ei ole yhtä hyviä yliopiston tarjoamia tietokonetiloja kuin Helsingissä, joudun siis työskentelemään omassa huoneessani. Kuuden vuoden yliopistokokemuksella kotona työskentely ei ole koskaan onnistunut kovin hyvin, mutta nyt ei oikein ole vaihtoehtojakaan. Paljon aikaa on tietysti kulunut YouTubessa, Angry Birdsissä, Wikipediassa ja yleisessä googlettelussa. Kirjatkin ovat kuitenkin hyvin mielenkiintoisia, joten käytännössä ei ole mitään syytä, miksi ei voisi keskittyä lukemiseen.

... Paitsi esimerkiksi tämä sivu, josta voi ladata kaikki maailman lehdet pdf:inä...

Tweet

Live: Mara Carlyle - St. Pancras Parish Church, Lontoo, 20.1.2011

Päivää ennen Manicsin keikkaa olin hyvin toisenlaisessa konsertissa. Klassista musiikkia, jazzia ja tyylikästä poppia sekoittava laulajatar Mara Carlyle esiintyi paikallisessa kirkossa 12-henkisen bändinsä kanssa. Kovista puupenkeistä huolimatta ilta oli mielestäni mielenkiintoisimpia ikinä.

Ensinnäkin, keikka oli tosiaan kirkossa. Tunnelma ei kuitenkaan ollut lainkaan harras, vaan pikemminkin hilpeä ja kotoinen. Buffetissa oli myynnissä olutta, viiniä ja sipsejä. Tuntui oudolta hörppiä Carlsbergia kappelissa, mutta pakkohan sitä oli kokeilla! On mukavaa, että englantilaiset osaavat suhtautua kirkkoon myös kevyemmin: tällaisissa tilaisuuksissa kirkko voi toimia paikallisena kulttuurikeskuksena, joka yhdistää väkeä laidasta laitaan erilaisissa tunnelmissa.

Toiseksi, illan aloitti hyvin hämärä lämmittelijäesiintyjä. Löysään villapaitaan ja liialliseen huulipunaan pukeutunut, hyvin ujo nainen soitti pelkän harpun (!) säestyksellä polveilevia, folkista ja perinteisestä kansanmusiikista ammenttavia sävellyksiään, joiden sanoitukset olivat hyvin arkisia (esim. poikaystävän lähettämät tekstiviestit). Naista jännitti aivan valtavasti, ja setin alussa hän keskeytti pari biisiä anteeksi pyydellen. Loppua kohti homma alkoi kuitenkin sujua, ja vaikka kappaleet olivatkin keskenään melko samanlaisia (koska kaikissa tosiaan vain näppäiltiin harppua), niissä oli hyviä melodioita ja koko juttu oli aika mielenkiintoisesti toteutettu.

Harppunaisen jälkeen lavalle asteli itse Mara Carlyle. Illan erikoisuudet eivät kuitenkaan loppuneet vielä tähän, vaan Carlyle hämmensi ainakin minua siten, että hän esitti ensin neljä todella lyhyttä biisiä, piti sitten n. puolen tunnin tauon ja palasi vasta pitkän odotuksen jälkeen uudestaan lavalle pysyen siellä tämän jälkeen ainakin reilun tunnin. En oikein ymmärtänyt buffettitauon tarpeellisuutta: keikka venyi arki-iltana melko pitkäksi, mutta suurinta osaa yleisöstä erikoinen järjestely ei tuntunut lainkaan haitanneen.

Carlylen setissä oli kappaleita hänen vuonna 2004 julkaistulta debyyttilevyltään, vuonna 2008 julkaistulta EP:ltään sekä jo vuonna 2008 nauhoitetulta, mutta yhä julkaisemattomalta toiselta levyltä. Biisit olivat hyvin monipuolisia: tunnelmat vaihtelivat intensiivisistä latinovivahteista herkkiin balladeihin ja letkeisiin semi-ska -hyppelyihin. Sovitusten suhteen oli nähty valtavasti vaivaa, ja mm. kontrabasson, sellon, flyygelin ja kolmen taustalaulajan säestämänä Carlyle tulkitsi kappaleet todella upeasti. Omat suosikkibiisini setissä olivat Away With These Self-Loving Lads, jonka sanoitus on peräisin 1500-luvulta, mutta melodia ja sovitus Carlyleltä, sekä Vietnamerie, joka yhdistelee vietnamilaista laulua Amerien r'n'b-hitti 1 Thingiin.

Carlylen lavakarisma oli huikeaa: hänestä huokui positiivinen energia ja aito esiintymisen ilo. Yhdistettynä erikoiseen keikkapaikkaan, nämä tekijät loivat hyvin ainutlaatuisen konserttikokemuksen. Keikan loppupuolella lavalle saatiin vielä uutistoimittaja Jon Snow laulamaan duettoa Carlylen kanssa. Ilta oli siis täynnä erikoisia yksityiskohtia ja kokonaisuudesta jäi erittäin hyvä ja positiivinen mieli. Toivottavasti Carlylen uusi levy saadaan vielä julkaistua, sillä uskon, että laajempaan tietoisuuteen päästessään hän voisi saavuttaa hyvinkin suurta suosiota. Näin tekstimuodossa on hyvin vaikea selittää, millaista Mara Carlylen musiikki oikeastaan on - jokaisen pitäisi päästä kuulemaan sitä itse. Yksinkertaistukseni voisi kuulua niin, että Mara Carlyle on kuin älykköversio Lily Allenista. Suosittelen jokaista tekemään omat tulkintansa esimerkiksi Spotifyn avustuksella.

Tweet

Live: Manic Street Preachers - Brixton Academy, Lontoo, 21.1.2011

(kuva Flickr-käyttäjältä fuzzleduck)

Manic Street Preachers on instituutio. Bändille on reilun 20 vuoden aikana kerääntynyt sellainen määrä huippubiisejä, että konserttien osalta kysymys on ainoastaan siinä, mitkä kappaleet yhtye valitsee esitettäviksi. Jokaisella kuulijalla on varmasti omat suosikkinsa, ja henkilökohtaisista mieltymyksistä riippuu, tuleeko konserttikokemuksesta täydellinen nautinto vai ainoastaan OK-no-joo-kiva-tällaista-tällä-kertaa -ilta.

Eilen Brixtonissa Manics esitti katalogiaan melko laajalla skaalalla, joten kukaan tuskin jäi täysin tyytymättömäksi. Bändi aloitti energisesti Slash'n'Burnilla ja heijasti saman energiatason myös seuraavana kuultuun Your Love Alone Is Not Enoughiin, mikä tiivistää keikan olemuksen melko kätevästi. Kuultiin siis alkuaikojen punk-kaahauksia (Motown Junk, You Love Us), tuoreimman levyn täsmäpoppia (It's Not War Just The End Of Love, Some Kind Of Nothingness) ja siinä välissä muutamia poimintoja kaikilta Manics-levyiltä lukuunottamatta Know Your Enemyä ja Lifebloodia. Richey-Manics -fanit saivat Fasterin ja This Is Yesterdayn, ja hitti-Manics -yleisö sai Everything Must Go'n ja You Stole The Sun From My Heartin. Hieman siis "kaikille kaikkea" - ja niinhän sen on hyvä ollakin.

Livenä Manics oli vahvistettu lisäkitaristilla ja kosketinsoittajalla, jotka pysyttelivät vaatimattomasti sivuosissaan ja jättivät pääroolit James Dean Bradfieldille ja Nicky Wirelle. Bradfield pyöri tapansa mukaan villisti ympyrää (en vieläkään ymmärrä, miten joku voi samanaikaisesti soittaa kitarasooloja ja pyöriä kuin hyrrä) ja Wire poseerasi omalla matollaan kipparinlakissa ja leoparditakissa. Rumpali Sean Moore ei tietenkään esitelltyt show-elkeitä, mutta soitti todella teknisesti ja monipuolisesti. Lava oli koristeltu oudoilla, peilinpalasilla päällystetyillä muskelimiehillä, rotilla ja peuroilla, ja koko kattaus näytti vinon hauskasti suuren budjetin koulunäytelmältä. Manicsissa onkin aina ollut tärkeää se, että bändi osaa tasapainottaa vakavuuden ja huumorin juuri oikeassa suhteessa.

Jotta oma iltani olisi ollut aivan täydellinen, olisin ehkä kaivannut hieman lisää kappaleita Everything Must Go'lta, This Is My Truth Tell Me Yoursilta tai edes Send Away The Tigersilta. Tiedän, että osa yleisöstä suorastaan villiintyi Gold Against The Soulilta soitettujen La Tristesse Dureran ja Roses In The Hospitalin myötä, mutta omasta mielestäni ne eivät ole Manicsin vahvinta tuotantoa. Olin hyvin vaikuttunut siitä, että bändi kuitenkin soitti My Little Empiren, joka poikkesi keikan kokonaistunnelmasta valtavasti eikä kuulostanut ehkä aivan yhtä tiiviiltä kuin levyversiossa, mutta joka oli silti rohkea ja yllättävä valinta. Myös Me And Stephen Hawkin ylätti: en aina muista koko biisin olemassaoloa, mutta keikalla se oli todella pirteä ja hauska. Motorcycle Emptinessin, Everything Must Go'n, If You Tolerate Thisin ja No Surface All Feelingin aikana kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin - näistä kuultiin eilen todella hienot versiot.

Ja keikan lopetus oli tyrmäävä: A Design For Life; koko yleisö laulaa seisaaltaan täyttä kurkkua kuin jonkin fiktiivisen maan kansallislaulua; sitten hyvän yön toivotukset; peilipallopeura kainaloon ja pois lavalta; ei encorea.

Tweet

Asiallista menoa

Tweet

Pieni olo

Suurkaupungissa tuntee itsensä helposti pieneksi ja vähäpätöiseksi. Kaupunki on niin paljon isompi kuin yksikään yksittäinen ihminen, että jokainen joutuu vain alistumaan kaupungin tahtoon. Jos esimerkiksi metrolinjoilla on toimintakatkos, ei auta valittaa eikä puhista, vaan vain hyväksyä kohtalonsa, sillä kotiin ei voi kävelläkään. Kaupunki toimii niin kuin kaupunki toimii, eikä siihen voi vaikuttaa. Pienemmissä kaupungeissa tuntee voivansa tehdä asioille jotain tai voi edes tuntea ärtymyksensä oikeutetuksi, jos jokin ei suju, mutta suurissa kaupungeissa yhden ihmisen ajatuksilla tai edes olemassaololla ei ole mitään merkitystä.

Kaupungin suuruuden lisäksi pieni olo johtuu myös opinnoista. Kotona Helsingissä tunsin oloni kohtalaisen itsevarmaksi: gradu oli jo valmis, kaikki kurssit suoritettuina, ja niin edelleen. Mutta täällä teen samoja kursseja ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kanssa ja kauhistelen kylmä hiki otsalla tulevia essee-deadlineja. Vanhoilla saavutuksilla ei ole uudessa paikassa mitään merkitystä. Kotona en oikein ota paineita opiskeluista, mutta täällä jostain syystä otan, vaikka asioiden ei pitäisi olla läheskään niin haastavia. Ei kai nyt 7 sivun esseessä voi olla mitään ongelmaa, jos on juuri kirjoittanut 100 sivua gradua? Mutta ympäristön paine vaikuttaa: kun 18-vuotiaat brittifuksit stressailevat esseistään, tarttuu se minuunkin.

Asiat ovat siis hieman eri lailla, kuin mitä odotin. Keskellä kiireistä gradusyksyä ajattelin, että sitten kun pääsen Lontooseen, otan vain rennosti ja istun kahviloissa lukemassa sanomalehtiä ja käyn aika ajoin luennoilla. En ole kuitenkaan ehtinyt tehdä tällaista vielä oikeastaan lainkaan. Olin siis ehkä asettanut omat odotukseni hieman vääränlaisiksi.

Asiat kuitenkin varmasti muuttuvat pian parempaan suuntaan, kun täkäläiseen tyyliin tottuu kunnolla. Eilenkin vietin kaksi tuntia lukien ennakkoartikkeleita luentoa varten, mutta loppujen lopuksi niitä ei edes kuulusteltu mitenkään luennon aikana. Joten ehkä tulevaisuudessa osaan jättää lukematta?

Perjantaina on odototettavissa joka tapauksessa suuri valonpilkahdus, kun pääsen näkemään Manic Street Preachersin Brixton Academyssä. Yritän mennä konserttiin myös huomenna, sillä mielenkiintoinen Mara Carlyle esiintyy tuolloin St. Pancras Parish Churchissa, jonka kellotorni näkyy suoraan huoneeni ikkunasta. Carlyle on tehnyt yhteistyötä Guillemotsin kanssa, ja etenkin kappale Away With These Self-loving Lads (kuultavissa yllä) on mielestäni suoranaista klassikkotasoa. Suurempaa huomiota Carlyle sai täällä viime syksynä, kun hänen kappalettaan käytettiin Ikean mainoksessa:



Yritin varata lippua netin kautta, mutta lipunvälityssivusto ei suostunut toimimaan useidenkaan yritysten jälkeen. Toivottavasti pilettejä saa vielä oveltakin!

Tweet

Lukossa

Viikonloppu huipentui sitten sunnuntaina siihen, että jäin intialaisessa ravintolassa vessan lukkojen taa sisälle. Lukko meni ilmeisesti jotenkin rikki, eikä suostunut enää aukeamaan. En kärsi klaustrofobiasta, mutta tilanne oli silti kovin ahdistava. Ravintolan henkilökunta käytti ensin n. puoli tuntia lukon ronkkimiseen, mutta luovutti sitten ja kutsui paikalle lukkosepän, jonka piti saapua puolen tunnin sisällä.

Kun lukkomestari sitten lopulta ilmestyi n. kolmen vartin odottelun jälkeen ja sai lopulta vielä vartin kestäneen poraus- ja sahausoperaation päätteeksi lukon rikki ja irti, olin viettänyt vessan kopissa jo lähemmäs kaksi tuntia. Olo oli aika heikko ja sekava. En ollut kuitenkaan ehtinyt olla vapaana kuin vasta 5 sekuntia, kun ravintolan omistaja ilmestyi eteeni ja alkoi vaatia minua maksamaan lukkosepän sunnuntaitaksan sekä korvauksen rikki menneestä lukosta. Kieltäydyin oitis, sillä mielestäni ei ole oma vikani, jos lukko ei toimi. Ennemmin minun pitäisi saada korvauksia kärsimyksistä, joita kahden tunnin vessaistunto aiheutti. Kriittinen elementti kiistassa oli se, että olin tullut vessaan suoraan kadulta, enkä tilannut ensin ravintolan puolelta ruokaa, joten en teknisesti ollut ravintolan asiakas. Yritin selittää, että homma toimii yleensä niin, että asiakas voi tulla ensin ravintolaan, käydä vessassa ja vasta sitten istua alas ja tilata.

Omistaja ilmoitti sitten kutsuvansa poliisit paikalle, jos en kerran suostu maksamaan. Vastasin, että ratkaisu sopii minulle, ja jäin kiltisti odottelemaan virkavaltaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Vähän ajan kuluttua ravintoloitsija tuli pyytämään minulta henkilöllisyystodistusta, joten näytin hänelle suomalaista ajokorttiani (ei olisi ehkä pitänyt antaa mitään nähtäväksi). Hän kirjoitti - tai ainakin oli kirjoittavinaan - siitä joitain tietoja ylös, ja sanoi sitten, että voin poistua. Ihmettelin vähän, että emmekö nyt selvitäkään tätä asiaa loppuun asti, mutta omistaja sanoi, että olisimme yhteyksissä myöhemmin.

Saa nähdä, kuuluuko tästä enää mitään. Ravintolalla ei ainakaan ole puhelinnumeroani eikä mitään yhteystietoja. Ehkäpä tapaus on loppuun käsitelty. Toisaalta toivoisin, että jotain tapahtuisi. Mielestäni on aivan törkeää, että joudun ensin kärsimään kaksi tuntia pienessä suljetussa kopissa ja sitten minua vielä aletaan syyttää! Rauhallinen sunnuntaipäivä ainakin meni kokonaan pilalle.

Tweet

Klubi-ilta brittiteinien kanssa

Perjantai-iltana olin aikeissa mennä nukkumaan jo yhdentoista aikoihin. Kesken ilta-bagelin valmistuksen minut kuitenkin kutsuttiin ulos klubille, enkä kehdannut kieltäytyä, sillä yksi tavoitteeni Lontoossa on juuri tehdä spontaaneja asioita.

Illanviettokutsun esittäjinä oli ryhmä brittinuoria, joista yksi opiskelee yliopistolla ja loput viettävät lukionjälkeistä välivuottaan. Kaikki olivat siis luultavasti suunnilleen 18-vuotiaita; teinejä. Vaikka meno oli jo ennen klubille lähtöä kohtalaisen riehakasta, ajattelin että kyseessä olisi hyvä mahdollisuus tutustua paikallisten nuorten illanviettotapoihin. Teiniryhmä myös piti minua kiinnostavana jo lähtökohtaisesti siksi, että olen ulkomaalainen. On kätevää, kun ei itse tarvitse tehdä mitään kummempaa, ja kaikki tulevat silti heittelemään high-fiveja.

Klubi-ilta Camdenin Koko-yökerhossa sujuikin hyvin peribrittiläiseen tapaan. Parinkymmenen minuutin matka Camdeniin käveltiin t-paidoissa, vaikka ilma oli hyytävän kylmä (itse olin porukasta ainoa, jolla oli takki päällä). Perillä tilattiin kalliita oluita muovituopeissa, joita sitten loppuvaiheessa heiteltiin ilmaan keskellä tanssilattiaa. Juomienheittelyperinnettä en kyllä millään ymmärrä: on hyvin ärsyttävää ja masentavaa joutua olutsateen alle (onneksi vältyin osumilta tällä kertaa). Aikaan saatiin myös pientä perusrähinää, joka ei johtanut mihinkään konkreettisempaan, mutta jota sitten puhistiin terassilla. Viimeisenä silauksena ilta päättyi aamuneljältä rähjäiseen kanaravintolaan, josta otettiin mukaan rasvaa tihkuvat, epämääräiset kanaburgerit. Kaikki olennaiset elementit saatiin siis haltuun: meno oli kuin The Streetsin kappaleesta.

Oli omituista hengailla itseään seitsemän vuotta nuorempien kanssa, eikä minulla ole suurta halua toistaa tällaista retkeä enää uudestaan, mutta kokemus oli silti aivan positiivinen. Vaihdon lopussa olisi varmasti harmittanut, jos en olisi ehtinyt kokea palelu-/oluenheittely-/riidanhaastamis-/kanansyömisiltaa aitojen hölmöjen englantilaisten kanssa, joten on hyvä, että tämä on nyt hoidettu alta pois. Klubina Koko oli itse asiassa erittäin hyvä: rakennus on kaunis vanha teatteri ja DJ:t soittivat paljon 2000-luvun indieklassikoita sekä hip hopia.

Tänään olin vaihtariporukan kanssa syntymäpäiväjuhlissa pubissa. Sieltäkin väki jatkoi klubille, mutta tänä viikonloppuna (ja tänä vuonna?) yksi kerta riitti minulle ja lähdin siirtymisvaiheessa kätevästi kotia kohti.

Parina viime päivänä olen tuntenut itse asiassa jopa jonkinlaista koti-ikävää. Kaikki täällä on ollut ihan hauskaa ja mukavaa, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että pitäisi keksiä jotain oikeasti rakentavaa tekemistä, jotta elämä tuntuisi merkitykselliseltä. Olin syksyllä ehtinyt jo niin tottua gradun tekemisen ja töissä käymisen rutiineihin, että runsaasti lisääntynyt vapaa-aika tuntuu jopa hieman turhalta. Tiedän kuitenkin, että tällainen ajattelu on juuri sellaista tylsyyttä, jota kovasti vastustan ja jota kumoamaan ylipäätään saavuin Lontooseen.

Tweet

Esiin sumusta

Olen aina ajatellut, että uusi vuosi lähtee syntymään pikkuhiljaa ilotulitusrakettien savusta. Vuoden alussa taivas on aina iltaisin harmaana hohtavan sumun peitossa, eikä koskaan voi olla aivan varma siitä, millainen vuosi sumun keskeltä alkaa hahmottua. Vasta joskus huhtikuun paikkeilla voi alkaa ajatella, että "Ahaa, tämä on tällainen vuosi". Tammikuussa ei voi vielä sanoa mitään varmaa.

Tällä hetkellä vuodenalkusumu sijaitsee Lontoossa ja toistaiseksi sitä halkovat vain laskeutuvien lentokoneiden voimakkaat valonheittimet sekä pimeydessä kiitävien ambulanssien kimeät pillit. Ensimmäisen Lontoo-viikon perusteella en voi sanoa vielä oikein mitään oikein mistään. Kaikki käytännön asiat alkavat olla jotakuinkin hoidossa: kurssit on valittu, pankkitili avattu, terveysasemalle rekisteröidytty, asuntolan säännöissä kielletty vedenkeitin salakuljetettu huoneeseen, jne. On siis ollut kiireistä, mutta mitään ei ole vielä tapahtunut. En ole tähän mennessä tehnyt vielä mitään sellaista, mitä en tekisi kotona Suomessakin. Viikko on toki vasta lyhyt aika, mutta jos odotan, että jotain (mitä?) tapahtuisi, pitäisi kai itsekin alkaa tekemään jotain (mitä?) eikä vain odotella?

Ensimmäinen luento tänään oli aivan surkea: vanha professori vain luetteli itäeurooppalaisten tiedustelupalveluiden lyhenteitä ja kaikki pointit päättyivät lopulta siihen, että asiasta voi lukea tarkemmin netistä. Toivon mukaan muut kurssit ovat parempia.

Tweet

Ikea, maanpäällinen helvetti

Kun on muuttanut uuteen kotiin, täytyy heti ensimmäisinä päivinä käydä Ikeassa. Tämä on kai jonkinlainen kirjoittamaton sääntö modernin länsimaisen ihmisen elämässä: kohtalo, jota ei voi välttää.

Itse toteutin kohtaloani eilen iltapäivällä Lontoon kaupunginosassa nimeltä Edmonton. Metro- ja bussimatkan päästä löytyi tavallinen, valtava sininen Ikea-laatikko täynnä tavalliseen tapaan hitaasti löntysteleviä lapsiperheitä. Tai siis lapsiperheiden vanhemmat löntystelivät - lapset itse poukkoilivat ja itkivät ja huusivat ja heittelivät jalkapalloja.

OK, Ikeassa ei ole koskaan hauskaa. Tämä minun olisi pitänyt muistaa. Mutta siinä vaiheessa, kun seisoin kassajonossa jo toista tuntia, ei edes tavaratalon kaiuttimista kuulunut Bluetones jaksanut enää piristää. Kaikki kolmekymmentä jonoa olivat tuskastuttavan hitaita, mutta itse satuin juuri siihen, jossa tapahtui vielä jokin yllättävä ongelma, jota selvittämään jouduttiin kutsumaan suurempi pomo. Britit jaksoivat jonottaa melko siististi ehkä 50 minuuttia, kunnes koko homma revähti täydeksi hulinaksi: ensin eräs mies alkoi sättiä avutonta kassahenkilöä, sitten joukkoon liittyi nainen, joka tiedusteli jäätävän kohteliaasti "What's the hold-up, please?" lisäten kassapojan tuskaa entisestään - ja kaiken kukkuraksi eräs nainen kiilasi kärryineen koko jonon ohi, ohitti kassan ja ryntäsi ilmeisesti ulos asti maksamattomat huonekalut mukanaan! Koko ajan tämän kaaoksen taustalla kuului ärsyttävää hälytinääntä, kun jokin portti oli ilmeisesti jäänyt auki. Ne lapset, jotka eivät itkeneet, hortoilivat ympäriinsä vaarallisen tahmaiset, sulavat pehmikset käsissään.

Kyllä: sain totta kai mukaani £1-hintaisen paistinpannun ja olemattoman halpoja aterimia. Koko kokemus oli kuitenkin niin kauhea, väsyttävä ja raastava, että tästedes vannon, etten enää astu jalallanikaan Ikeaan; en Lontoossa, en Suomessa, en Mongoliassa. En vain kykene täyttämään modernin ihmisen velvollisuuttani niin, että nauttisin siitä - tai edes niin, ettei sieluni kärsisi siitä valtavasti. Parempi jättää Ikeat siis tosiuskovaisille.

Sitä paitsi pieni pöytälamppuni on yhä kokoamatta, sillä minulta puuttuu ruuvimeisseli.

Tweet

Beady Eye - The Roller

Beady Eye yllättää taas! Pidän tästä biisistä todella paljon. Bändi kuulostaa hienon rennolta ja Liam on aivan huippukunnossa. Beady Eye on nyt parantanut jokaisella uudella julkaistulla biisillä - odotukset albumia kohtaan ovat nyt jo yllättävän korkealla!

Uusimmassa Q-lehdessä muuten kerrottiin, että Noel on pyytänyt livebändiinsä kitaristiksi The Sand Band -nimisen yhtyeen laulaja-kitaristi David McDonnellia. Kun tällaisia uutisia alkaa pikkuhiljaa tippua, eiköhän voitaisi odottaa, että Noelkin olisi julkaisemassa uutta musiikkia jo piakkoin. Ja Liamhan sanoi äskettäin lehtihaastattelussa, että Noelin soololevy koostuu Dig Out Your Soul -sessioissa nauhoitetuista kappaleista, jotka Noel on "varastanut" Oasikselta ja joiden alkuperäisversioilla Liam on laulanut. Mielenkiintoinen Gallagher-kevät on siis odotettavissa!

Tweet

Keskiyö Lontoossa

Lontooseen palaaminen tuntui jotenkin luontevalta ja tutulta - viime vuoden lyhyestä käynnistä on vasta niin vähän aikaa, että tällä kertaa ei oikeastaan tuntunut siltä kuin saapuisi uuteen paikkaan, vaan siltä että tulisi takaisin vanhaan. Erona on se, että tällä kertaa ei ole kiire. Koska paluu on vasta kuuden kuukauden eikä kuuden päivän kuluttua, ei jokaista hetkeä tarvitse juosta läpi. Tänään aamupäivällä oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun ei ollut yhtään kiire mihinkään: istuin vain keittiössä, join teetä ja luin lehteä.

Blue1 harrasti eilisellä lennolla outoa huumoria. Check-in:issä kysyttiin tavalliseen tapaan, haluaisinko ikkuna- vai käytäväpaikan. Esitin toiveen ikkunapaikasta ja sain lippuni. Koneessa havaitsin, että minut oli laitettu takimmaiseen riviin, jossa ei edes ollut ikkunaa - ja olin joka tapauksessa käytäväpaikalla. Käytäväpaikka osoittautui kuitenkin aivan hyväksi, sillä vieressäni istui melko kookas mies, joka vei osan minunkin istuimestani, joten onneksi minulla oli tilaa kurotella käytävän puolelle. Reilun kolmen tunnin lento tuntui aika ahdistavalta, kun ei kertaakaan nähnyt ulos. Aivan kuin olisi arestissa tai jotain: kolme tuntia paikallaanoloa ilman valoa.

Russell Squaren metroasema ei ollut aivan otollisin paikka kolmen laukun ja yhden pukupussin kanssa retkeilemiselle, sillä asema on niin syvällä maan uumenissa, että portaita on peräti 175 (tästä varoitetaan erikseen kylteissä ja kehotetaan käyttämään portaita vain hätätilassa - muuten suositellaan hissiä). Ahtaassa hississä saatoin vahingossa tökkiä laukuillani muutamaa vierustoveria. Tällainen nolottaa minua aina kovasti. Maan pinnalla taksikuski ei tuntenut Taviton Streetiä, vaan kysyi minulta jopa onkohan sellaista edes olemassa. Pääsimme kuitenkin perille kohtalaisen vähällä kieppumisella.

Ullakkohuoneessa olen lyönyt pääni kattoon jo pari kertaa, ja muutenkin polla on kovilla, sillä minulla ei vielä ole tyynyä, vaan olen joutunut nukkumaan sukilla täytetyn tyynyliinan päällä. Jos huomenna ehtisi johonkin halpiskauppaan tyynyostoksille? Kattokerroksessa asumisessa on myös se huono puoli, että jaetussa kylpyhuoneessa ei mahdu seisomaan selkä suorassa missään kohtaa. Ei niin, että mitään syytä seisomiselle edes olisi: kylppärissä ei ole suihkua, vaan pelkkä amme. En ole vielä aivan keksinyt, miten hiukset pitäisi saada pestyksi tällaisella set-upilla, mutta ehkä kuulen pian jostain erikoistekniikasta.

Talon muut asukkaat taitavat olla vielä joululomillaan: olen eilen ja tänään palloillut täällä aivan yksin. Kurkin hieman keittiön kaappeihin ja niiden sisältöjen perusteella veikkaisin, että asun ainakin aasialaisten ja eteläeurooppalaisten opiskelijoiden kanssa. Omassa kaapissani on tällä hetkellä mysliä, vihreää teetä ja flunssalääkepulveria. Voisikohan joku päätellä niistä, että olen suomalainen?

Huomenna pitäisi valita kurssit. Täällä vaaditaan vaihto-opiskelijoiltakin 30 opintopisteen verran suorituksia. En ole moneen vuoteen tehnyt yhdessä lukukaudessa niin paljon pisteitä! Täällä se tarkoittaa neljää kurssia. Olin pikemminkin valmistautunut tekemään kolme hieman paremmin ja huolellisemmin kuin neljä perussuorituksella, mutta nyt asia täytyy ilmeisesti miettiä uudestaan.

No, mietin sitä huomenna. Paikallisen kirkon mukavan pehmeät kellot soittavat nyt keskiyötä ja sukkatyyny odottaa.

Tweet

This is the one

Joskus 12-16 -vuotiaana olin aivan ehdottoman varma siitä, että vielä jonain päivänä muuttaisin Lontooseen. Olin suunnitellut asian jopa niin valmiiksi, että olin päättänyt, että viimeisenä iltanani Suomessa menisin istumaan kotipaikkakuntani torille ja kuuntelisin The Stone Rosesin kappaleen This Is The One. "I'd like to leave the country for a month of Sundays / Burn the town where I was born" ja niin edelleen. No, nyt on liian kylmä istua yhtään millään torilla, mutta koska Lontoo-suunnitelmat ovat muutenkin hieman realistisemmat ja vaatimattomammat kuin 12-vuotiaana, This Is The Onen kuuntelu omassa kodissa ajaa asian varmasti aivan tarpeeksi hyvin.

Tweet