Lähtö

Puolen vuoden pätkä Lontoossa alkaa olla ohi: juna kohti Pariisia lähtee St. Pancrasin asemalta neljän tunnin kuluttua. Eilinen päivä kului siivotessa ja parikymmenkiloista matkalaukkua kuriiritoimistoon raahatessa. Toivottavasti tänään ehtii vielä hakemaan leivän suosikkikahvilasta ja ehkä lukaisemaan lehden puistossa.

Ei missään nimessä tunnu siltä, että olisin saanut tarpeekseni Lontoosta - mutta olen ehdottomasti saanut tarpeeksi. Ei ole sellainen olo, että jotain tärkeää olisi vielä jäänyt tekemättä, näkemättä tai kokematta. Lontoo tuntuu hyvältä ja valmiilta mielessä.

Myös se on tunnelmien kannalta hyvä asia, etten tule täältä aivan suoraan kotiin Helsinkiin, vaan pääsen vielä kiertelemään Ranskaa reilun viikon verran. Uskon, että tämä tulee lievittämään Lontoo-ikävää, joka aivan varmasti iskee jossain vaiheessa kotiin palattuani.

Kun äsken sanoin, että Lontoo tuntuu valmiilta ja ettei mitään jäänyt tekemättä, en ollut aivan totuudenmukainen: viime viikolla minulta jäi Brick Lanella teekupillinen kesken, kun piti yhtäkkiä juosta bussiin. Joten siinä on hyvä syy palata joskus Lontooseen: juoda tee loppuun.

Tweet

Levy: Suede - Dog Man Star -uudelleenjulkaisu (Demon Music Group, 2011)

En tiedä, onko aihe näkynyt suomalaisessa mediassa mitenkään, mutta Britanniassa kevät 2011 on ehdottomasti ollut Suede-kevät. Albumikokonaisuuskeikat Brixtonissa muutama viikko sitten olivat iso juttu ja kesäkuun alusta alkaneet levyjen uudelleenjulkaisut ovat myös saaneet näkyvästi palstatilaa lehdistössä. Suede on siis parhaillaan julkaisemassa jokaisen levynsä uutena, laajennettuna erikoispainoksena: Suede tuli pari viikkoa sitten, Dog Man Star viime viikolla, Coming Up toissapäivänä ja Head Music sekä A New Morning odottavat vielä vuoroaan tulevina viikkoina.

Jokainen levy julkaistaan nyt kahden CD:n ja yhden DVD:n kattavassa paketissa: ykkös-CD:llä on perusalbumi kirkkaan selkeästi uudelleenmasteroituna, kakkos-CD:llä B-puolia, ennenjulkaisemattomia kappaleita, remixejä ja muita harvinaisuuksia, ja DVD:llä bändin haastatteluja, livevideoita ja muuta sekalaista tavaraa. Kun kuulin uudelleenjulkaisuprojektista aiemmin keväällä, jätin sen oikeastaan omaan arvoonsa, sillä ajattelin, että tupla-CD + DVD -paketti tulisi olemaan kamalan tyyris, eikä minun kannattaisi edes haaveilla moisesta. Yllätyksekseni havaitsin viime viikolla, että uudelleenjulkaistut levyt kustantavat kuitenkin vain £9,99 (€11,99) + postikulut per paketti, joten pistin Dog Man Starin heti tilaukseen.

Hehkutin alkuperäistä levyä varmasti aivan tarpeeksi jo viime kuussa, mutta myös uudelleenjulkaisu ansaitsee korkeat kehut. Useimmissa tapauksissa "remasterointi" ei mielestäni tunnu tuovan vanhoihin levyihin oikeastaan minkäänlaista lisäarvoa, mutta Dog Man Starissa soundit ovat hieman heleämmät ja syvemmät - eli ykkös-CD:kin tuo jotain iloa niille, jotka omistavat jo alkuperäisen levyn. Ykkös-CD:n loppuun on lisätty myös muutama neliraitanauhurilla nauhoitettu, kieltämättä melko kamalan kuuloinen demo, jotka jaksaa ehkä kuunnella kerran kuriositeettina, mutta tuskin enää toista kertaa. Kakkos-CD kuitenkin latoo pöytään rutkasti herkkuja: tietenkin legendaariset B-puolet, jännittävän pianoversion The Living Deadista ja jopa ennenjulkaisemattoman, ihan kohtalaisen kappaleen We Believe In Showbiz, mutta ennen kaikkea lyhentämättömät versiot The Wild Onesista ja The Asphalt Worldista. Viimeksimainitun kesto kasvaa 11 ja puoleen minuuttiin, joten kaikki ne, joiden mielestä alkuperäinen 9,5 -minuuttinen Asphalt World on yksi maailman hienoimpia kappaleita, saavat nyt vielä pari minuuttia ekstranautintoa.

Ja kuten Ostos-TV:llä (kai yhä) sanotaan: ei tässä vielä kaikki. Oma suosikkiosuuteni koko paketista on itse asiassa DVD, joka sisältää parikymmenminuuttisen Andersonin ja Butlerin haastattelun tämän vuoden helmikuulta (!), horjuvalla käsivarakameralla kuvatun 10 biisin mittaisen klubikeikan Pariisista vuoden 1993 marraskuulta sekä aiemmin samana päivänä Pariisissa nauhoitetun lyhyen akustisen levykauppakeikan. Etenkin akustinen osuus on uskomatonta katsottavaa - varsinkin, jos pitää mielessään aikakauden kontekstin. Miten oudolta yleisöstä on varmasti tuntunutkaan katsella liian lyhyeen mustaan nahkatakkiin pukeutunutta Brett Andersonia heiluttelemassa naismaista kampaustaan ja huutamassa "Fuck off!" juuri ennen kuin Bernard Butler aloittaa kauniin Still Lifen näppäilemällä taidokkaasti kitaraansa outojen ranskalaisten pukumiesten seisoessa lavan taustalla. Mielestäni tuo esitys tiivistää erinomaisesti sen, miksi oikeaa, fiksua pop-musiikkia sekä oikeita, ainutlaatuisia pop-tähtiä tarvitaan: ne tuntuvat tulevan aivan aidosti toisesta maailmasta ja osoittavat omalla kummallisuudellaan, miten absurdia tavallinenkin elämä on. Coolin ja naurettavan välimaastossa tasapainoileminen on paljon, paljon mielenkiintoisempaa, kuin kiltisti varman päälle pelaaminen. Vaikka Paradise Oskar jostain kumman syystä pystyisikin kirjoittamaan Still Lifen tasoisen kappaleen, hän ei varmasti esittäisi sitä niin kuin Anderson ja Butler tekivät ankeasti valaistussa pariisilaisessa levykaupassa marraskuussa 1993.

Koko tämän kirjoituksen pointti on siis se, että Dog Man Star -uudelleenjulkaisun hankkiminen on ehdottomasti tarpeellista, vaikka alkuperäisen levyn sattuisikin jo omistamaan. Vanhan levynsä voi vaikka antaa lahjaksi jollekin, jonka olettaa tarvitsevan merkittävää musiikkia elämäänsä - tai vaikkapa jättää ohikulkijan löydettäväksi johonkin julkiseen paikkaan. Tällaisella menettelyllä kaikki hyötyvät: joku toinen saa alkuperäisen, upean Dog Man Starin elämäänsä ja sinä saat fiilistellä 11,5-minuuttista Asphalt Worldia uudelleenjulkaisulta.

Tweet

Sade, haudat, takit

Hautausmaalla oli oikeasti paljon pimeämpää ja synkempää, kuin mitä tämä kuva antaisi ymmärtää. Se oli sentään hautausmaa! Puhelimeni kamera saa jostain syystä tummat maisemat näyttämään valoisilta ja valoisat tummilta.

Tänään tuli täyteen viikko yhtäjaksoista sadetta. Sade oli jo päivällä melko voimakasta, mutta iltaa kohden se ylsi siihen naurettavaan pisteeseen, jossa jo kahden sekunnin mittainen ulkona seisominen tarkoittaa läpimäräksi kastumista.

Mutta kuten edellisessä postauksessa sanoin, mielestäni sade on oikein mukavaa ja sopii tänne hyvin. Sunnuntaiaamupäivällä kävin säähän sopivasti Highgaten komealla hautausmaalla, joka on yksi ns. Magnificent Seven -joukkiosta; seitsemästä hautausmaasta, jotka 1800-luvun alkupuolella rakennettiin Lontoon reunamille ruumispaljoutta helpottamaan. Nykyisellään Lontoo on tietysti kasvanut sen verran, että Highgate ei ole lainkaan reunamilla, vaan tiiviisti osa urbaania kokonaisuutta.

Oli hienoa kävellä metsäisellä hautausmaalla, jossa vanhat hautakivet nojailivat toisiaan vasten sikin sokin ja jossa laiha kettu juoksenteli hautamuistomerkkien välissä luunpalanen leukapielissään. Sateelta pääsi suojaan mm. niin kutsuttuun "egyptiläiseen käytävään", joka oli nimensä mukaisesti eksoottisesti koristeltu hautaholvien reunustama kapea tie. Egyptiläisen käytävän varrelle haudan lepoon päästäkseen oli täytynyt olla oman aikansa superrikas, ja eräät olivat yrittäneet erottua muiden yli vielä tässäkin joukossa: kun holvien ovenpielien ympärysmateriaali oli oletusarvoisesti marmori, jotkut äveriäät suvut olivat koristelleet omansa kestävämmällä ja kalliimmalla graniitilla.

Highgateen oli haudattu viktoriaanisten ökyrikkaiden ja aivan tavallisen 1800-luvun kansan lisäksi myös muutama vuosi sitten radioaktiivisen myrkytysjuonen uhriksi joutunut ex-KGB -vakooja, sittemmin Putin-kriittiseksi ryhtynyt Aleksander Litvinenko! Hyytävää.

Hautausmaasadekävelyn hienoutta lisännyt tärkeä osa oli myös uusi sadetakkini. Alkuviikosta jouduin jälleen kerran tinkimään rotsismi-periaatteistani Burberryn tehtaanmyymälässä, mutta loppuviikosta lohdutin rotsisminääni hankkimalla hieman edullisemman luokan fishtail parkan, joka on hyvin 90-luvun Oasis-tyylinen. Mikään ei voita sunnuntaikävelyä sateisella hautausmaalla uuden takin kanssa. (Tosin olisi pitänyt hankkia hanskat myös: tunnin pituisen kierroksen jälkeen sormeni olivat aivan jäässä!)

Muuta: Arctic Monkeys nousi Britannian albumilistalla kuluneen viikon ykkössijalle ja syrjäytti sekä Lady Gagan että listaa alkuvuodesta täysin suvereenisti hallinneen Adelen. Kirjoitan kohtapuoliin arvostelua Suck It And See -levystä, mutta tiivistyksenä voisin jo tässä vaiheessa sanoa, että se on aivan huikean hyvä. 1990-luvun loppupuolella Noel Gallagher totesi aivan perustellusti, että Oasiksen kaksi ensimmäistä levyä olivat paremmat kuin The Beatlesin ensimmäiset kaksi. Arctic Monkeysin neljäs levy puolestaan on selvästi parempi kuin Oasiksen tai Beatlesin neljännet levyt. Elbow'n lisäksi en oikeastaan osaisi sanoa ainuttakaan bändiä, joka on ensimmäisestä albumistaan lähtien pystynyt säilyttämään tasonsa näin vahvasti ja vakuuttavasti.

Tweet

Viimeinen viikko

British Museumin pihalla kasvaa tänä kesänä australialainen metsä

Viimeinen kokonainen viikko Lontoossa lähenee loppuaan, ja olen pyrkinyt nauttimaan kaupungista täydellä teholla. Täällä on nyt satanut yhtäjaksoisesti lähes viikon verran, mikä on ollut itse asiassa erittäin mukavaa. Lontoo on tehty sateessa, sateesta. Kun myrskyisen tummat pilvet peittävät taivaan, kaikki näyttää tyylikkään dramaattiselta. Pidän myös siitä, miten vihreät puistot, punaiset bussit ja värikkäät ovet ja kyltit erottuvat harmaata sadetta vasten.

Viime sunnuntaina kävin katsomassa näytelmän Shakespeare's Globe -teatterissa, joka on rakennettu suurin piirtein samalle paikalle ja saman malliseksi kuin Shakespearen oikea Globe-teatteri nelisensataa vuotta sitten oli. Edullisimmalla, £5:n lipulla aukesi paikka seisomakatsomoon taivasalle. Kokemus oli hauska ja erilainen kuin tavallisessa jäykässä pönötysteatterissa, mutta parin tunnin seisominen ja vanhanaikaisesta englannista edes yksittäisten ymmärrettävien lauseiden poimiminen kävi kieltämättä voimille.

Teatterikäynnin jälkeen viikon pääteemaksi muodostui ehdottomasti British Museum. Asun museosta ehkä 5 minuutin kävelymatkan päässä ja olen pitkin kevättä käyttänyt ahkerasti mm. sen lukusalia sekä tietenkin kierrellyt eri osastoilla kaikkien täällä vierailleiden suomalaisten kaverieni kanssa. British Museumin lukuisiin erinomaisuuksiin kuuluvat kuitenkin myös ilmaiset, erittäin asiantuntevien oppaiden johdolla toteutettavat opastuskierrokset, joihin olen tällä viikolla tarttunut ahkerasti. Olen päässyt kuulemaan hienoja tarinoita antiikin Kreikasta, muinaisesta Intiasta sekä 1700-1800 -lukujen valistusaatteesta. Etenkin Intia-kierroksen opas oli aivan loistava. Kierroksissa on fiksua myös se, että ne kestävät maksimissaan n. 45 minuuttia: sellaisessa ajassa ehtii oppia mukavasti faktoja, mutta ei tukehtua liiallisen informaatiovyöryn alle.

Greenwich foot tunnel. Osa tunnelista tuhoutui II maailmansodan pommituksissa ja rikkoutunutta osaa on jälkeenpäin vahvistettu metallikehyksellä.

Toissapäivänä eksyin oikeastaan vahingossa kävelemään Thamesin alle. Päätarkoitukseni oli käydä mielenkiintoisesti nimetyllä Isle of Dogsilla, joka kuitenkin on vain melko tavanomainen kaupunginosa East Endissä. Isle of Dogsille päästyäni kuitenkin havaitsin, että eräästä puistosta kulki vanha alikulkutunneli Thamesin ali joen eteläpuolelle Greenwichiin. Tuntui melko jännittävältä kävellä pitkässä putkessa joen pohjassa!

Näkymä kohti pohjoista observatorion kukkulalta Greenwichistä

Greenwich on ehdottomasti yksi suosikkialueitani Lontoossa. Hieman kalastajakylämäisestä kaupunginosasta löytyy mielenkiintoinen tori, paljon mukavia kahviloita, hienoja puistoja sekä tietysti maailmankuulu observatorio, josta kautta pallon käytetty Greenwich Mean Time mitataan. Oikeastaan itse observatorio on hieman ylihehkutettu, mutta se sijaitsee hienolla kukkulalla, josta on todella komeat näkymät Lontoon keskustaa kohti. Tämä oli luultavasti viimeinen kertani Greenwichissä tällä erää ja tuntui haikelta - mutta samalla hyvältä ja oikealta - istua bussin yläkerroksessa auringon laskiessa kaupungin ylle ja kauniin Greenwichin loitotessa selkäni takana. Sateisen päivän jälkeen Kaakkois-Lontoon yllä näkyi hieno sateenkaari.

Tästä ei maisema enää paljon teollistuneemmaksi mene. Kaunista!

Tänään kävin British Museumin lisäksi perhostalossa luonnontieteellisen museon pihalla sekä vihdoinkin bongaamassa kuuluisan Battersea Power Stationin, jota on ollut tarkoitus käydä katsomassa jo tammikuusta lähtien. Satuin lähestymään vanhaa voimalaitosta erittäin hyvästä suunnasta: vaikka nelipiippuinen köriläs sijaitsee itse asiassa aivan joen rannalla, se näyttää ylläolevassa kuvassa jotenkin vieläkin jylhemmältä, kun se kohoaa loputtoman tuntuisen ratarykelmän takaa. Alkuviikosta tilaamani Sueden Dog Man Star -uusintapainos saapui tänään postissa, ja juuri kun Battersea Power Station tuli ensi kertaa näkyviin, iPodilta alkoi soida Still Lifen orkesteriversio. Hieno hetki.

Battersea Power Station ja sadekuuron jälkeiset komeat pilvivuoristot

Tweet

Torstai-ilta

Kuulin jostain, että torstai-ilta on itse asiassa kenties suosituin juhlimisajankohta Englannissa. Toimistotyöläiset ajoittavat ulkoilun torstaihin, jotta seuraavan aamun heikko olo osuu perjantaihin; työajalle. Kukaan ei halua viettää arvokasta vapaapäivää edellisen illan seuraamuksista kärsien.

Väittämä tuntuu olevan ehdottomasti tosi, sillä ainakin äsken vaikutti siltä, että aivan jokainen vastaantulija horjui enemmän tai vähemmän vaarallisesti. Hieno puoli brittisysteemissä toki on, että pubit sulkevat arkisin klo 23, joten kaduilla on puolen yön aikaan samanlainen meininki kuin Suomessa on klo 04. Aamuun on silti vielä pitkä aika, joten väsyneimmätkin kulkijat saavat hyvät yöunet.

Tweet

Ei kitaraa

Joku ehkä muistaa, että pari kuukautta sitten ostin panttilainaamosta halvan kitaran. Aikomuksenani ei kuitenkaan ollut raahata kitaraa takaisin Suomeen, joten pistin sen tänä aamuna myyntiin paikalliseen Keltaiseen Pörssiin, Gumtree'hen. Yllättäen ilmoitukseeni vastattiin jo noin kymmenessä minuutissa ja puolisen tuntia sitten kitara siirtyi Euston Squaren metroaseman edessä australialaisen miehen omistukseen. Olisi ehkä pitänyt pyytää hieman korkeampaa hintaa, jos Gumtree kerran näytti toimivan näin tehokkaasti, mutta sainpahan nyt soitella pari kuukautta yhden kielisetin hinnalla.

Mielestäni on jotenkin mukavaa, että nykyisin kitaroita voi kohdella tällä tavoin: ostaa niitä halvalla ja myydä eteenpäin metroasemien edustalla. Kun olin 10-vuotias, kitaran hankkiminen oli totinen paikka, joka vaati panostusta ja säästämistä ja huolellista suunnittelua. Nykyisin on paljon rennompaa ja helpompaa.

Muuta: Tämä on ollut mielestäni kevään ykkösbiisejä. Minulla ei ollut aiemmin oikeastaan minkäänlaista käsitystä My Morning Jacketista tai jos olikin, se oli, että bändi on yksi niitä tylsän totisia amerikkalaisia alternativeyhtyeitä, joissa ei ole oudon nimen lisäksi oikeastaan mitään mielenkiintoista. Tämä kappale on  kuitenkin mukavan svengaava ja hölmö hauskan iloisella tavalla. Etenkin torviaksentit ja valtavat "wou-ou-ou:t" ovat hyviä.

Tweet

NME:llä kylässä

Pääsin tänään käymään luultavasti jokaisen indie-fanin mielessä myyttisenä välkkyvässä paikassa: NME:n toimituksessa. Kyseessä oli tutkimuskeskustelu, jossa sain seitsemän muun NME-lukijan kanssa kertoa näkemyksiä lehden nykylinjasta ja tulevaisuudesta. Ilmeisesti NME:n kustantaja IPC taitaa tällä hetkellä olla melko huolissaan, sillä keskustelutilaisuutta oli vetämässä NME:n ex-päätoimittaja, nykyinen IPC:n isompi kiho Steve Sutherland ja myös tämänhetkinen päätoimittaja Krissi Murison istui murehtimassa huoneen reunalla.

Olimme saaneet etukäteen kotitehtäväksi lukea kolme tiettyä NME:n numeroa parin viime kuukauden ajalta ja nämä lehdet käytiin keskustelussa hyvin tarkasti läpi, osio osiolta. Vaikea sanoa, mitä Sutherland ja Murison saivat lukijaryhmän mielipiteistä irti, sillä esitetyt näkökannat olivat melko vaihtelevia. Ainakin se tuli selväksi, että lehden on melko hankala tasapainotella linjansa suhteen: julkaisun pääkohderyhmä ovat 18-25 -vuotiaat nuoret, mutta viime kuukausien myydyimpien lehtien kansikuvissa olivat mm. John Lennon ja Liam Gallagher, kun taas esimerkiksi The Vaccines ja The Libertines -kantiset lehdet olivat olleet myyntimääriltään pettymyksiä. Lehden ostajat ovat siis luultavasti hieman varttuneempaa väkeä, mutta ei NME:stä voi ihan viikoittaista Mojoakaan tehdä?

Kiihkeintä keskustelua aiheutti yllättäen keikkakalenteri-osio. Useimpien keskustelijoiden mielestä se oli tärkeä osa lehteä, vaikka konserttikalenteri on usein vanhentunut tiedoiltaan jo lehden julkaisupäivänä ja vaikka sama informaatio olisi paljon helpommin saatavilla internetistä. Sutherland vinkkasi, että keikkakalenteria yritetään kenties lokalisoida: näin Lontoossa lehtensä ostavat näkevät vain Lontoon konsertit ja bristolilaiset vain Bristolin keikat, jne. Tämäkin idea herätti yllättävää vastustusta: erään tytön kommentti siitä, miten "monet opiskelijat asuvat opiskelupaikkakunnallaan, mutta matkustavat usein vanhalle kotipaikkakunnalleen ja tarvitsevat siksi useampien kaupunkien keikkatiedot" sai paljon ymmärrystä muilta opiskelijaikäisiltä. Oma ehdotukseni oli, että keikkakalenteri siirrettäisiin kokonaan verkkoon ja sen alta vapautuvat neljä sivua myytäisiin mainostajille, jotta lehden hintaa voitaisiin laskea tasan kahteen puntaan.

Lopussa sai esittää vapaasti kysymyksiä tai toiveita. Olin jo etukäteen miettinyt viestiäni tällaisen mahdollisuuden tullessa ja terveiseni NME:lle olivat, että lehden tulisi panostaa siihen, että se olisi uskottava ja luotettava, asiantuntevan tiedon lähde. Ainakin tällä hetkellä lehden verkkosivuilla julkaistavista Facebook-välitteisistä lukijakommenteista paistaa läpi se, että lukijakunta odottaa NME:ltä laadukasta musiikkijournalismia eikä coolia hassuttelua. NME:n auktoriteettiasema ihmisten mielissä on siis vahva - lehden pitäisi vain itse nousta vastaamaan siihen paremmin ja keskittyä tarkemmin olennaiseen.

Murison oli lähes täysin hiljaa koko parituntisen keskustelun ajan. Häntä kävi hieman sääliksi. Toivottavasti hän saa jatkaa tehtävässään, sillä mielestäni NME on kehittynyt sekä sisällöltään että ulkoisilta seikoiltaan parempaan suuntaan Murisonin parivuotisen päätoimittajakauden aikana.

Pääsin keskustelutilaisuudesta kotiin taksin takapenkillä, kun tutkimuksessa mukana ollut ystävällinen taksikuski oli menossa kohti Pohjois-Lontoota. Oliverilla oli mm. Blur- ja Libertines-tatuoinnit ja hänkin oli ollut pari viikkoa sitten Brixtonissa Sueden Dog Man Star -illassa. Hän myös kertoi kuljettaneensa kerran kyydissään Bobby Gillespietä. Oli kuulemma mukava mies, vaikka riitelikin ison osan matkasta puhelimessa vaimonsa kanssa.

Sellaista. NME myös tarjosi olutta ja pizzaa (Domino'sin pizza oli yllättävän hyvää - en ollut maistanut sitä aiemmin!) ja kaikki osallistujat saivat myös muovikassillisen NME-tuotteita sekä £20 käteisenä. Mielenkiintoinen ja hauska ilta.

Tweet

Crumpet

Britit ovat aivan loistavia erilaisten leivonnaistensa kanssa. Oikeastaan jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen löytyy oikeinlainen herkku. Eräs mielenkiintoisimmista on crumpet.

Crumpet on suolaisen ja makean välimaastoon sijoittuva, eräänlainen kuohkea pieni pannukakku. Koska crumpet ei ole selkeästi makea tai suolainen, sen voi syödä mihin aikaan tahansa: aamiaiseksi, lounaaksi, keskellä päivää, iltapalaksi... Tärkeä osa crumpetia on sen huokoinen pinta: kun röpelöisiin koloihin sivelee voita, se leviää kakun sisälle viehkeällä tavalla ja muodostaa oivallisen kontrastin esimerkiksi hillolle, jota voi sitten latoa koko komeuden päälle.

Hieman epäortodoksisesti voin puutteessa kokeilin tänään aamulla yhdistelmää oliivioljy + vadelmahillo crumpetilla. Tämäkin toimi oikein mainiosti.

On hieman vaikea kuvitella crumpetin lyövän läpi Suomessa - itse asiassa Kansainyhteisön ulkopuolella crumpet on suurimmaksi osaksi tuntematon; jopa USA:ssa - mutta tämä pieni kakkunen on yksi niistä lukuisista asioista, joita tulen varmasti kaipaamaan kotiin palattuani.

Peribrittiläiseen tapaan sanalla 'crumpet' on myös hieman toisenlainen, vaihtoehtoinen merkitys.

Muuta: Toinen pätevä brittiherkku on valmiiksipaistettu pekoni. Outo juttu tässä on se, että kyseistä tuotetta oli saatavilla Suomessakin 1990-luvun loppupuolella, mutta noin 10 vuoteen valmispekonia ei ole enää näkynyt. Mikäköhän tässä mättää? (Ehkä terveysnäkökohdat. Luultavasti kuolisin parissa vuodessa, jos söisin koko ajan samalla tavalla kuin olen syönyt täällä. Toisaalta Lontoossa tulee hyötykuntoiltua paljon kävelyn myötä...)

Tweet

Uusi Coldplay

Ylituotettua roskaa. On aina kovin tylsää, kun bändi ei kuulosta enää oikealta bändiltä ollenkaan. Soundit ovat niin hiotut ja putsatut, että kappaleeseen ei jää minkäänlaista tarttumapintaa. On tultu pitkä matka Parachutesista.

Muuta: Kaiser Chiefsin kekseliäs tapa julkaista uusi albuminsa on mielenkiintoinen... mutta melko vaivalloinen. Se, että kuulija joutuu itse kokoamaan levyn biisijärjestyksen, siirtää vastuuta liiaksi kuluttajalle. Olisi edes tyylikästä, jos bändi itse kertoisi jonkinlaisen oman suositteluversionsa, jonka pohjalta lähteä valintoja tekemään. Nyt tuntuu siltä, ettei albumikokonaisuudella ole mitään väliä - tärkeintä ovat vain yksittäiset biisit.

Tweet

Lontoon säilömistä

Lontoossa on kesä. Kaupungin sadat puistot ovat täynnä kesäisiä ihmisiä, heinänuha laittaa nenän vuotamaan kuin WikiLeaks-apurin ja t-paidalla tarkenee helposti vaikka keskellä yötä.

Kävin äsken Islingtonissa katsomassa Cornershopia O2 Academyssä. Cornershop on mitä kesäisintä musiikkia: harvoin klubikeikan aikana toivoisi näkevänsä saman bändin päivänvalossa festareilla, mutta Cornershopin tapauksessa ulkoilmakonsertti lämpimässä iltapäivässä voisi olla aivan täydellinen ympäristö. Yhtye oli kasannut lavalle yhteensä kahdeksan soittajaa ja parin vuoden takaisen Judy Sucks A Lemon For Breakfast -levyn muhkeat pseudo-Rolling Stones -soundit toistuivat livenä herkullisesti. Vanhempiakin kappaleita kuultiin Judy-tyylisinä versioina: esimerkiksi Brimful Of Asha oli nyt letkeästi mutta painokkaasti groovaava rock-biisi eikä hento indie-rämpyttely. Ainoastaan laulaja Tjinder Singh jotenkin laimensi kesäisen rentoa tunnelmaa: mies seisoi liikkumatta paikoillaan kitara kaulassaan, vaikka ei useimmissa kappaleissa edes soittanut instrumenttiaan, ja lauloi välillä mikrofonin ohi. Keikasta oli kulunut noin puolet ennen kuin Singhin kasvoilla näkyi hymy Sleep On The Left Sidelle sataneiden aplodien jälkeen. Lopetuskappale 6 A.M. Jullandar Shere venyi upeasti lähes 20-minuuttiseksi psykedeelisesti rullaavaksi kudelmaksi, jossa miehistöön kuuluneet sitarin soittaja, rumpali, perkussionisti, soolokitaristi, basisti ja kosketinsoittaja saivat jokainen tilaisuuden esitellä taitojaan. Bändi ei enää palannut lavalle encorea varten ja vaikka keikasta jäikin hyvä mieli, olisi musiikkia kuullut mielellään hieman lisääkin. (Tosin oma syy: olin kymmenisen minuuttia myöhässä konsertin alusta, joten missasin ehkä yhden kappaleen.)

Lempeässä yöilmassa kotia kohti kävellessäni yritin oikein hengittää sisään Lontoota niin paljon kuin mahdollista. Täällä oloa on jäljellä enää tasan kaksi viikkoa, joten nyt täytyy yrittää säilöä Lontoota varastoon.

Eräs kaverini kysyi minulta tällä viikolla, haluaisinko jäädä Lontooseen pidemmäksi ajaksi. Vastasin, että haluaisin kyllä, mutta se olisi käytännössä hankalaa. Ystäväni sanoi tähän, että jos todella haluaisin jäädä, löytäisin varmasti keinon siihen. Luultavasti hän oli oikeassa. Ehkä en halua tarpeeksi. Tai sitten en ole miettinyt asiaa tarpeeksi. Joka tapauksessa, tässä jää taas se perinteinen jossittelun mahdollisuus, joka on niin monessa muussakin asiassa: "Olisin voinut tehdä sitä / tätä / tuota, jos vain olisin halunnut..."

Tweet

Stewart Lee

Stewart Lee on yksi parhaista asioista, jotka olen löytänyt Englannissa ollessani. Tietysti se, etten ollut kuullutkaan Stewart Leestä ennen kuin muutama viikko sitten, osoittaa sivistymättömyyteni ja tietämättömyyteni, mutta joka tapauksessa; se, että nyt tiedän Stewart Leestä, on erittäin merkittävä asia elämässäni.

Stewart Lee on siis uransa 1980-luvun puolivälissä aloittanut stand-up -koomikko, joka ei ole saavuttanut areenatason mainstream-mainetta, mutta jolla on kivikova kulttisuosio ja nyt BBC:llä jo toisen kautensa aloittanut Stewart Lee's Comedy Vehicle -sarja. Twitterissä joku kutsui Stewart Leetä "komedian My Bloody Valentineksi" ja vertaus oli varmasti osuva: Leen tyyli on hyvin armoton ja osittain jopa yleisöä vieraannuttava. Viime viikon Comedy Vehicle -jaksossa osa yleisöstä käveli pois kesken esityksen (siis TV-kameroiden edessä!). Leen kuivakka ja paikoitellen junnaava tyyli ei miellytä kaikkia, mutta ainakin itseäni ja ilmeisesti monia muitakin miehen jutut huvittavat valtavasti.

Yllä on Comedy Vehiclen toisen tuotantokauden ensimmäinen jakso kokonaisuudessaan. Lisää löytyy YouTubesta. Suosittelen kaikille, että jakso kannattaa katsoa kokonaan: Stewart Leen hauskuus ei löydy 5 tai 10 minuutin pätkissä, vaan koko idea on pidemmässä kaaressa.

Tweet