Väliviikko.Nyt

Kaikki epämukavat ja mukavatkin velvollisuudet on nyt hoidettu ja tästä alkaa omatoiminen väliviikko. Ensin pari päivää täydellistä laiskottelua ja sitten perjantai-iltana Tukholmaan. Olin muuten Tukholmassa viime vuonna tasan tähän samaan aikaan. Toivottavasti siitä tulee jokin uusi matkailuperinne. Samaa voisi toivoa uudenvuoden New Yorkin -matkasta, mutta se taitaa jäädä vain toiveeksi.

Stressasin tilastotieteen välikoetta oikeastaan todella paljon. En ole vuosikausiin joutunut opiskelemaan mitään, missä en olisi kovin hyvä, joten tilastotiede on ollut siinä mielessä shokki. On pitänyt vain tottua siihen, ettei kaikki opiskelu olekaan aina helppoa. Mutta toisaalta en ole tottunut siihen kovin hyvin - tai ainakaan en ole jaksanut panostaa siihen tottumiseen. Olen tehnyt tilastotiedettä jokseenkin vasemmalla kädellä (onneksi olen vasenkätinen), en kovin motivoituneesti. Se on ehkä hieman hölmö asenne opiskeluun: haluaa vain suorittaa ja päästä läpi, eikä välttämättä käyttää hyväkseen mahdollisuutta oppia uutta. Onneksi sain viime lauantaina loppusuoran preppausta tilastotieteen Picassolta. Siitä oli apua ja se antoi varmuutta. Koe meni luultavasti ihan mukavasti, ainakin vastasin melkein jokaiseen kysymykseen jotain. Sillä pitäisi pärjätä.

Nyt olen aika heikossa hapessa, sillä nukuin viime yönä vain n. 4 tuntia. Se on kiistattomasti liian vähän. Eilisiltainen Liam & Patsy Recreation Club oli ehkä paras niistä, joihin olen päässyt osallistumaan: yleisöä oli paikalla paljon enemmän kuin viimeksi toukokuussa ja tunnelma oli ainakin loppuillasta mukavan sekavan korkealla. Klubin perusteella voin lämpimästi suositella kaikille Lord Don't Slow Me Down -DVD-paketin hankkimista: DVD:llä dokumentti sisältää tekstitykset, mikä helpottaa sen seuraamista aivan olennaisesti ja bonuslevyllä oleva konserttitaltiointi on yksinkertaisen loistava!

Muuta: Sain taas äsken vahvistuksen sille, että minun ei pidä ikinä hankkia lapsia. Enkä kyllä haluaisikaan. Mutta en myöskään voi, ainakaan tällaisten juttujen perusteella:

Poistuin äsken eräästä myymälästä samaan aikaan miehen kanssa, joka työnsi lastenvaunuissa pientä lasta. Myymälästä alas kadulle oli muutama porrasaskelma ja niiden vieressä melko jyrkkä ramppi. Lastenvaunumies työnsi vaunut alas ramppia niin, että hän piti vaunujen etupyöriä ilmassa, jolloin lapsi säilyi koko matkan tasapainoisessa asennossa. Minulle ei olisi tullut moinen kikkailu mieleenkään - en yksinkertaisesti olisi keksinyt tuollaista, vaikka juuri noinhan tuo pitää tehdä. Itse olisin vain työntänyt vaunun kaikki neljä pyörää ramppia pitkin, jolloin lapsi olisi luultavasti lennähtänyt pois vaunuista ellei se olisi muistanut kiinnittää turvavyötään.

Miksi muuten englannissa sanotaan baby girl / baby boy mutta suomessa toisinpäin tyttövauva / poikavauva? Miksi ei vauvapoika?

Palaan blogin pariin luultavasti seuraavan kerran vasta ensi viikolla. Sillä aikaa voi nauttia vaikka Gorillazista. Yleensä Gorillazista tulee ehkä mieleen kesä ja kesähitit, mutta todellisuudessa etenkin Demon Days on aivan lyömätön syksylevy.


Gorillaz - November Has Come (Live) (lataa mp3)


Gorillaz - El Mañana (lataa mp3)

Lisäksi Help: A Day In The Life -hyväntekeväisyyslevyllä julkaistu Hong Kong on yksi aivan äärimmäisistä syksybiiseistä. Lataa tästä.

Tweet

Huhupuheita

Usein kuulee toisista ihmisistä kaikenlaisia tarinoita, mutta omalle kohdalle sellaista sattuu harvoin.

Ei kai pitäisi luulla, että on itse maailman ainoa ihminen, josta ei kerrota juoruja. Mutta silti sellainen yllättää - ja suututtaa yllättävän paljon.

Olisi mielenkiintoista tietää, mistä tai keneltä tällaiset tarinat alkavat leviämisensä.

Sekin suututtaa, ettei tämä juoru edes ole oikeassa. Ei kai se niin paljon harmittaisi, jos se olisi totta..?

Tai siis aivan sama. Ei kai sitä pitäisi ottaa niin vakavasti. Mutta on se rasittavaa, että tällaisia näköjään kerrotaan.

MP3:

Suede - Animal Nitrate [lähde]
The Verve - This Is Music [ibid.]
Pulp - The Fear [edelleen sama]
The Boo Radleys - Wake Up Boo [ja vielä sama]

Muuta: Nyt alkaa olla jo enemmän lehtiä maassa kuin puissa. Ja tuuli on niin kova, ettei ulkona voi juosta alkamatta näyttää Kirbyltä.

Tweet

Maailman rehellisin graffiti

Uskon, että suurin osa graffiteista tarkoittaa tismalleen tätä, mutta ne eivät vain osaa tai uskalla sanoa sitä näin selkeästi.

MP3: Kings Of Leon - Fans [lähde]

(kuva: 29.10. klo 13:30)

Muuta: Luin äsken tekstin "kotimaisetkasvikset.fi" muodossa "amisviikset.fi"!?!

Ja: Hankin taas ökymuroja; tällä kertaa Lucky Charmseja. Ne värjäävät maidon vaaleanvihreäksi ja ovat aika ällöjä... eli todella mainioita!

Tweet

Veli

Lehdet ovat yksi parhaista mahdollisista ajanvietteistä. Sanomalehdet, aikakauslehdet, ilmaisjakelulehdet - mitkä tahansa. Pienempänä keskiviikot olivat aina mahtavia, kun postilaatikosta löytyi koulupäivän jälkeen Aku Ankka ja sen parissa saattoi rauhoittua ja viihtyä. Lukioikäisenä Suomen Kuvalehden saapuminen perjantaisin oli aina hyvä aloitus viikonlopulle. (Ja yliopistoon päästyäni tilasin hetken aikaa Aku Ankkaa uudelleen, mutta se on toinen juttu...) Parhaimmillaan lehdet siis antavat tietoa, elämyksiä, rytmiä elämään ja pakoa arkipäivästä.

Mutta "miestenlehti" on aina ollut hieman omituinen käsite. Kuten on oikeastaan "naistenlehtikin". Miksi kaikkien miesten tai kaikkien naisten pitäisi olla kiinnostuneita samoista asioista? Hankalan "miestenlehden" alakategoriaan kuuluu vielä hankalampana ja oudompana "suomalainen miestenlehti". Hyvää sellaista on tuskin ikinä ollut olemassakaan ja epäilen hieman olisiko sellainen ylipäänsä edes mahdollinen.

Viime vuonna markkinoille ilmestynyt Veli on uusin tämän vaativan lehtigenren kokelaista. Olen aiemmin selaillut sitä kaverien luona ja se on nopeasti silmäiltynä vaikuttanut aivan kohtuulliselta lehdeltä. Monet tuntemistani sen tilaajista ovat kehuneet sitä vilpittömän oloisesti. Silti olen itse kuitenkin jättänyt sen tähän asti ostamatta, sillä jotenkin lehti jonka kannessa on Ari Koivunen tai Kim Hirschovits ei vain oikein tunnu minun jutultani. Mutta perjantaina oli pakko viimein hankkia Veli, sillä numeron 5/2007 hyvännäköisessä kannessa oli Kent.

Valitettavasti Veli onnistuu kuitenkin vain ulkonäön suhteen; sisällöltään se on melko tylsä, köyhä ja yllätyksetön. Lehdestä selvisi mm. seuraavia uusia ja kiinnostavia asioita:

• Kent on Ruotsissa todella suosittu bändi ja sen jäsenet ovat suuria julkkiksia, jotka saavat paljon huomiota
• Kari Hotakainen pitää Amy Winehousen levystä ja keilaaja Osku Palermaan (niin, kuka!?) suosikkikirjoja ovat Dan Brownin bestsellerit
• "rasvaletti pitää pestä päivittäin"

Näiden lisäksi on mm. kysymyspalsta, jossa lukija kysyy millaisia alusvaatteita kannattaisi antaa tyttöystävälle lahjaksi (ja vastaus on "Aloita katsomalla hänen alusvaatelaatikkoonsa --"), haastattelu malli Vera Jordanovasta joka on päässyt näyttelemään suoraan DVD:lle menevään B-elokuvaan Hollywoodissa sekä muotikuvasarja, jossa naismalli esittelee miesten boxereita makoilemalla sohvalla kiemuraisissa asennoissa.
Veli ei ole silti täysin ilman potentiaalia, mutta kaikki vähäkin potentiaali haaskataan täydellisesti. Juttu ulkomailla rähisemässä käyvistä suomalaisista futishuligaaneista olisi voinut olla kovinkin kiinnostava, jos koko ilmiötä olisi taustoitettu ja sijoitettu se laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin ja historiaan. Internetin erilaiset virtuaalimaailmat esiteltiin lyhyessä jutussa erittäin näppärästi ja Monsp Recordsin pomon Keijo Kiiskisen haastattelussa oli aivan oikeastikin kiinnostavia asioita suomalaisen hiphoplevybisneksen todellisuudesta.
Loppupeleissä lehden vaatimatonta tasoa kuitenkin kuvastaa hyvin esimerkiksi se, että kaikki vaatemainokset ovat akselia Jack&Jones / H&M ja, että yleisönosastossa lukija kiittää Veliä (vai "Veljeä"?) edelläkävijyydestä, koska tv:n auto-ohjelma Top Gear esiteltiin siinä "jo kuukausia sitten" (!). Huhhuijjaa. Lisäksi lehden mukana tuli ensi vuodelle käytännöllinen ja kaunis Big Brother -kalenteri, jossa on tilannekuvia ohjelman kilpailijoista.
En siis tajua, miksi kukaan haluaisi ostaa tai tilata Veliä, kun lehtihyllyissä on tarjolla todella laaja valikoima ulkomaisia, paremmin kirjoitettuja ja kiinnostavampia ja uudempia asioita käsitteleviä lehtiä. Ehkä jossain Kuopion AMK:n liiketalouden linjalla saa luotua itselleen tyylikkään maailmanmiehen olemusta Velin opeilla. Velin suurin ongelma on siis siinä, että se tähtää liian matalalle.
MP3: Astrid Swan - When You Were Young (The Killers -cover) [lähde] (Hämmästyttävän loistava ja kaunis cover-versio! Näin näitä pitää tehdä!)
Muuta: Annie Hall ei ollutkaan niin hyvä, kuin olin kuullut. Tai sitten en vain jaksanut keskittyä kunnolla. Taas tuli todistetuksi se, ettei kotona pysty keskittymään mihinkään puolta tuntia pidempään. Elokuvat pitää katsoa teattereissa.

Tweet

Viikon sekalainen

Blogiin kirjoittamisessa on nyt ollut pieni tauko. Ensinnäkään ei ole ollut oikein mitään järkevää kirjoitettavaa ja toiseksi ei ole ollut oikeastaan aikaakaan kirjoittaa. Se tarkoittaa valitettavasti sitä, että tässä postauksessa tulee olemaan melko paljon epäjärkeviä, sekalaisia asioita. (Tätä lisää se, että aloin kirjoittamaan puoli kahdeksalta illalla, mutta pidin sitten Monk-tauon ja kello on nyt jo kohta kaksi...)

Tämä viikko oli yliopistolla väliviikko ja suurin osa opiskelukavereistani vietti sen ulkomailla tai muissa rennoissa loma-aktiviteeteissa. Itse tein paljon monenlaisia töitä: luin tenttikirjan kahdessa päivässä loppuun (ennenkuulumatonta ahkeruutta!), sijaistin kouluavustajana ala-asteella neljä päivää ja kolmena päivänä heti kotiin tultuani nauhoitin "kotistudiossa" (kitara, mikrofoni ja tietokone) demoja. Ehdin nukkua vain n. viiden tunnin yöunia enkä ole syönyt koko viikolla yhtään oikeaa lämmintä ateriaa. Mutta nykyään olen oikeastaan sitä mieltä, että nälkäisenä on parempi olo kuin kylläisenä. Syöminen ei vain tunnu niin nautinnolliselta kuin vaikkapa vuosi sitten.

Toiseen nauhoittamistani biiseistä olen kohtalaisen tyytyväinen. Sen nimi on Connections ja voit ladata sen tästä. Eräänä elokuisena yönä odottelin bussia ja iPodistani oli akku lopussa, joten satuin kuulemaan ohi kulkeneiden nuorten naisten keskustelun (tai enemmänkin yhden nuoren naisen vuodatuksen kahdelle ystävättärelleen). Ajattelin, että siitä voisi saada hyvän pohjan tarinaksi lauluun. Musiikillisesti Connections kuulostaa ehkä... no, enpä itse asiassa tiedäkään. Kitarasoolosta tuli ainakin melko mukava; se oli kokonaan nauhoitustilanteessa improvisoitu.

En ehtinyt viikon puolivälin jälkeen käydä keskustassa oikeastaan ollenkaan, ja nyt viikonloppuna oli jännä huomata (tai ei se nyt ollut kovin jännää... tästä on tulossa hyvin huono kirjoitus... kohta puhutaan kai liikenneympyröistä), miten jotkut arkipäiväiset asiat voivat muuttua nopeasti. Yhden bussin reitin varrelle olevaan liikenneympyrään (ääh, blääh) oli asennettu massiivinen valaisintolppa, ja toisen bussin reitti oli vaihtunut korttelin verran. Nyt pääsen kotioveltani suoraan Tavastian ovelle. Ehkä siitäkin on vielä joskus hyötyä.

Mitäs muuta... miten tämä postaus saataisiin vielä ojasta allikkoon..?

Perjantaina kakkosluokkalaisella pojalla oli koulussa päällään viitta. Muilla oli takit, mutta tällä pojalla viitta. Hän piti sitä aivan pokkana. Se oli aika hienoa; todellinen maverick. (Viitan oli kuulemma valmistanut pojan äiti.)

Perjantaina koulussa oli myös seurakunnan työntekijän pitämä aamunavaus. Sellainen on aina kerran kuussa ja olen sijaisuuksieni aikana sattunut kuulemaan useitakin sellaisia, mutta tämänkertainen oli taas aivan järjettömän huono. En saanut lainkaan selville takellellen puhuneen seurakuntatädin sodasta kertovan tarinan pointtia. Luulen, että jos en itse ymmärtänyt sitä, tuskin kovin moni ala-asteikäinenkään ymmärsi. Seurakuntaihmisen tarinassa oli kyllä yksi hassu kohta (niin... no, uskontopainotteisissa aamunavauksissa hassuus pitää löytää sieltä, missä sitä on edes vähän), kun "Jaakko-poika tykkäsi pituudesta ja korkeudesta". Siis luultavasti pituushypystä ja korkeushypystä, mutta olisi aika hauskaa ilmoittaa kiinnostuksensa kohteiksi "pituuden" tai "korkeuden" kaltaisia käsitteitä. Itse harrastan Newton-metrejä ja oikokulmia.

Seurakunnan aamunavaukset ovat kyllä aikamoista aivopesua. Varsinkin virrenveisuu. Pienimmistä oppilaista tuskin kukaan oikein ajattelee virsien sisältöjä, mutta niissä on paljon todella imelän ja häiritsevän kuuloisia asioita. Itse yritin erota kirkosta pari viikkoa sitten. Se olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, mutta se on laiskuuden vuoksi jäänyt tekemättä (ja juuri laiskuus onkin varmasti syy, miksi evankelis-luterilaisella kirkolla on enää ylipäätään yhtään jäseniä). Ja siis nytkin eroaminen jäi yritykseksi. Netistä löytyvä eroakirkosta.fi vaikutti kätevältä: käyttäjä voisi vain täyttää sähköisen lomakkeen, joka lähetettäisiin omalle seurakunnalle. Mutta omaksi ongelmakseni muodostui se, että sivun ylläpitäjä oli "Tampereen vapaa-ajattelijat ry." (tms.), joka kuulostaa todella ankealta. En halua erota kirkosta tamperelaisten vapaa-ajattelijoiden avustuksella. Se on varmaan jokin klubi, jossa valistetaan tamperelaisia siitä, että kukin saa aivan vapaasti valita kannattaako Ilvestä vai Tapparaa ja käydään keskusteluja siitä, pitäisikö sanoa pipo vai pipa.

Pitäisi nyt vain osoittaa omaa aloitteellisuutta ja käydä eroamassa kirkosta aivan paikan päällä.

Tulin äsken Elokuva-arkistosta katsomasta Pedro Almodóvarin elokuvan Kaikki äidistäni. Se oli yllättävän hauska ja sisälsi monia nokkelia one-linereita. Samalla se oli myös vakava ja kohtalaisen sekopäinen. En ollut aikaisemmin nähnyt ainuttakaan Almodóvarin elokuvaa enkä oikein tiennyt, mitä odottaa. Muutenkin elokuvatietämykseni on kyllä melko heikkoa. Tällä viikolla latasin koneelle kaksi klassikkoelokuvaa - Annie Hall ja Midnight Cowboy - parantaakseni sivistystäni. En ole ehtinyt vielä katsoa kumpaakaan, mutta jotenkin veikkaan että ainakin Annie Hall on todella hyvä.

Ensi viikon alusta tulee vielä todella hektinen, mutta keskiviikkoiltapäivästä alkaen aion pitää oman väliviikkoni. Ensin Saksan-kaverini tulee Helsinkiin ja sitten lennämme ruotsalaisen ystävämme luo Tukholmaan, jossa Arcade Fire esiintyy. Minulla on nyt siis viikko aikaa opetella pitämään Arcade Firesta. Olisin kyllä musiikilliselta kannalta mieluummin halunnut nähdä Kentin Kulttuuritalolla. Minulla oli jo lippukin, mutta konsertti sattui samaksi päiväksi kuin Arcade Fire. Toisaalta Kent on luultavasti mahdollista nähdä vielä monesti uudestaankin, mutta AF-mahdollisuuteen täytyy tarttua nyt.

Sekavaksi lopuksi vielä sananen kirkasvalolampusta. Tällä viikolla jouduin heräämään niin aikaisin, että aamulla oli vielä pimeää kun nousin. Se on todella ahdistavaa ja vuosi vuoden jälkeen yhä ensimmäisillä kerroilla yllättävää. Löysin kuitenkin alesta kirkasvalolampun, jonka päivittäisen käytön pitäisi lieventää kaamosmasennusoireita ja lisätä energiaa. Uskon muutenkin todella vahvasti kaikenlaisiin härveleihin, joten luulen että kirkasvalolamppukin osoittautuu vielä hyväksi. On se auttanut jo tälläkin viikolla, mutta ehkä kyseessä on vain plasebo-vaikutus.

MP3:

Blur - Clover Over Dover (Demo) [lähde]
Blur - To The End (Demo) [sama]

Tweet

Liam Gallagher Mojo-lehden haastattelussa

Mojo-lehden marraskuun numeron kannessa ja päähaastattelussa on Liam Gallagher. Tämänkertainen haastattelu on vähintään yhtä viihdyttävä ja koskettava (jompikumpi edellämainituista adjektiiveista on valetta) kuin mikä tahansa klassinen Oasis-haastattelu. Niinä vuosina kun Oasikselta ei tule uutta albumia, haastattelut ovat bändin parhaita julkaisuja.

Mojon haastattelussa Liam on melkoisessa vauhdissa ja laukoo säväyttäviä totuuksia mm. Arctic Monkeysista, äidistään, Noelista, Shane McGowanista ("I'd be on the piss if I was that ugly") sekä tietysti Liamista itsestään. Haastattelussa on monta hämmentävää ja hauskaa kohtaa, esimerkiksi se kun käy ilmi että Liam ei tunne sanontaa puolitäydestä / -tyhjästä lasista, tai se kun hän fantasoi kasvattavansa Noelia ärsyttääkseen niin pitkät hiukset, että niiden kantamiseksi lavalle tarvitaan valtava joukko avustajia. Olen aina ollut sitä mieltä että Noelin pitäisi saada oma talk show, ja tämän haastattelun perusteella Liamin pitäisi päästä kirjoittamaan oma sitcom - miehen jutut ovat tällä hetkellä sen verran vinksahtaneella tasolla. Liamin nerokkuuden tasosta todistaa myös pääsy kaikkien aikojen kymmenen nokkelimman britin joukkoon äskettäisessä äänestyksessä.

Koska Mojo on muutoin tylsä lehti, joka keskittyy vain nostalgisoimaan vähintään 30 vuotta sitten pinnalle nousseita artisteja, älä osta lehteä vaan lataa haastattelu tästä JPEG-kuvina:

sivu 1, sivu 2, sivu 3, sivu 4, sivu 5, sivu 6, sivu 7, sivu 8, sivu 9 ja sivu 10.

Haastattelun lukeneena voit ensi viikolla osallistua moneen mielenkiintoiseen keskusteluun täällä:

Liam & Patsy Recreation Club tiistaina 30.10. Semifinalissa klo 19 alkaen: Lord Don't Slow Me Down -elokuvan DVD-ensi-ilta & muuta!

MP3: Oasis - Round Are Way [lähde]

Tweet

Konfliktien välttely

Eräs asia, jonka suhteen olen hieman pettynyt yliopisto-opiskeluun ja joka ei ole oikein vastannut ennakko-odotuksiani, on se että hyviä ja jännittäviä keskusteluja käydään yllättävän harvoin. Ihmiset pyrkivät todella usein välttelemään kaikenlaista konfliktia ja perääntyvät kannoistaan melko helposti. Monet asiat kuitataan tyyliin "Toisaalta voihan sen nähdä noinkin..." tai "Tämäkin on mielipidekysymys". Mielestäni osittainen harhaluulo on sekin, ettei mielipidekysymyksistä voisi tai saisi väitellä. Vaikka ei välttämättä olisikaan olemassa oikeita tai vääriä mielipiteitä, omat mielipiteensä pitäisi silti pystyä perustelemaan sekä myöntää se, että muiden perustelut niitä vastaan voivat olla oikeammassa.

Kävin alkuviikosta aavistuksen verran kiihkeän väittelyn erään nuoren naisen kanssa siitä, mitkä ovat ns. "mainstream-elokuvien" meriitit verrattuina pienempien budjettien ja pienempien yleisöjen elokuviin. Hieman kärjistetysti hänen kantansa oli se, että kaikki elokuvat joiden tuottamiseen on käytetty enemmän kuin kopeekan verran rahaa, ovat automaattisesti huonompia ja "epäaidompia" kuin ns. art house -elokuvat. Huomasin, että "vastaväittäjäni" selvästi yllättyi siitä, että edes saatoin olla eri mieltä kuin hän, ja että en suhtautunut hänen kantoihinsa sovittelevan ymmärtävästi vaan yritin tyrmätä niitä erinäisillä argumenteilla ja vertauksilla. Eräässä vaiheessa huomasin, että hänen silmänsä alkoivat kostua, mistä olin tietysti erittäin pahoillani ja silloin hillitsin hieman tahtia. Mielestäni en kuitenkaan ollut sanonut missään nimessä mitään niin pahaa, että siitä tarvitsisi hermostua muilla kuin mielipiteiden tasolla. Uskon, että tällainen suhtautuminen on seurausta vallitsevasta tylsästä konsensushakuisesta keskustelukulttuurista.

Opiskelijajärjestömme epämuodollisissa "Tiedettä & Kaljaa" -keskustelutilaisuuksissa on ollut vieraina kokeneita vaikuttajia yhteiskunnan huipulta (esimerkiksi eilen Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen), eikä heistä yksikään ole epäröinyt esittää omia - joskus kärkkäitäkin - kantojaan. Tuskin he olisivatkaan nousseet merkittäviin asemiinsa hyssyttelemällä.

En tietenkään tarkoita sitä, että ihmisten pitäisi väkisin haastaa riitaa ja etsiä erimielisyyksiä. Sellainen on totta kai täysin typerää ja sanoinkuvaamattoman rasittavaa. Mutta toivoisin, että useammin tapahtuisi sellaista että kaikista hiemankaan konfliktiin viittaavista tilanteista ei hetimiten peräännyttäisi, vaan vastattaisiin "Ei, nyt olet kyllä väärässä, koska..." Tätä kautta keskustelun molemmilla osapuolilla on hieno mahdollisuus oppia jotain uutta ja tarkastaa omia mielipiteitään. Lisäksi retoristen taitojen harjoittelu on äärimmäisen hyödyllistä, eikä sitä tapahdu jos tyydytään aina mumisemaan "Joo, niinhän se kai on..."

Uskon, että Kolumbus löysi Amerikan osittain siitä johtuen, että hän oli kasvanut kulttuurissa jossa heilutellaan käsiä puhuttaessa eikä pelätä olevansa väärässä.

MP3: The Libertines - What Became Of The Likely Lads (Reworked Version)

Loppuun vielä Ton Singingen Ringingen Binginen Plingingen Tingingen Plinkingen Plonkingen Boinging Triee:

Tweet

Levy: Kent - Tillbaka till samtiden (RCA, 2007)

Viimeiset kymmenen vuotta Ruotsin ylpeys Kent on hionut omaa tyyliään täydellisyyteen asti. Tämän tyylin olennaiset rakennuspalikat ovat balladit, melankolia ja monitasoiset sovitukset, joissa on häikäisevän taitavasti soitettuja kitaraosuuksia.

Uusimmalla levyllään Tillbaka till samtiden Kent on kuitenkin vähentänyt kitaroiden määrää ja vienyt soundiaan 80-luvun New Order / Depeche Mode -tyylisten syntetisaattorien ja konerytmien avulla uuteen suuntaan. Kent ei ole ensimmäinen uuden vuosituhannen kitarabändi, joka keksii lisätä musiikkiinsa 1980-luvun vaikutteita tai retrolta kuulostavia kosketinsoittimia ja biittejä. Samaa temppua ovat kokeilleet muutkin, mutta useimmissa tapauksissa tulokset eivät ole olleet järin hehkeitä. Miten käy Kentin?

Koska hyvän musiikin perimmäinen olemus on kuitenkin itse laulunkirjoituksessa ja kappaleissa, monesti käy niin, että yhtyeet unohtavat uusilla soundeilla leikkiessään vahvojen kappaleiden kirjoittamisen ja koko yritys lässähtää puolivalmiiksi pannukakuksi. Valitettavasti Kent sortuu osittain tähän samaan ansaan.

Yhtyeen aiemmilla albumeilla laulujen kirjoittamisesta on vastannut pääosassa laulaja Joakim Berg, mutta tällä levyllä hän on kirjoittanut yli puolet kappaleista yhteistyössä basisti Martin Sköldin kanssa. Parhaimmillaan tällainen uusi yhteistyö voisi tuoda bändin kappaleisiin kaivattua vaihtelua ja monipuolisuutta (on eittämättä totta, että melko moni Kentin hiteistä kuulostaa hieman samalta), mutta Tillbaka till samtidenilla on selvästi huomattavissa, että ne kappaleet jotka ovat Berg/Sköld -parin tekemiä, kuulostavat melodioiltaan paikoin paljon väkinäisemmiltä kuin Bergin yksinään säveltämät kappaleet, kuten esimerkiksi levyn ensimmäinen single Ingenting.

Myös kitaroiden vähentämisen ja syntetisaattoreiden lisäämisen etu on aavistuksen kyseenalainen. Useimmissa kappaleissa elektroniset taustat eivät tuota toivottua uutuuden tuntua, vaan kuulostavat lähinnä kylmemmiltä (eikä Kent aiemminkaan ole lämpimältä kuulostanut!) versioilta samoista osuuksista, jotka olisi täysin mahdollista soittaa oikeilla kitaroilla tai rummuilla. Etenkin rumpali Markus Mustosta käy hieman sääliksi, sillä hänen tekninen rummutuksensa on monissa kappaleissa korvattu yksinkertaisesti läpsyttävillä rumpukoneilla. Ongelma on siinä, että rumpukoneita käyttämällä Kent kuulostaa täysin samalta kuin kaikki muutkin maailman rumpukoneita käyttävät bändit.

Levyn retro-elektroninen toteutus on siis osittain vain silmänlumetta ja turhaa kuorrutusta, mutta onneksi albumi on lähes täynnä myös erinomaisia sävellyksiä. Mikään kappale ei täysin yllä Kentin kultaisten vuosien klassikkotasolle, mutta toisaalta biiseissä on selkeästi uuden kuuloisia melodioita ja jopa jännittäviä yllätyksiä, jotka ovat Kentin musiikista ehkä viime vuosina puuttuneet. Esimerkiksi kappaleen LSD, någon? yllättäen käynnistyvä The Smiths -tyylinen rockabillyrytmi (rumpali Mustosen soitosta voi selvästi kuulla ilon, kun hän pääsee viimeinkin paukuttamaan oikeaa rumpusettiä!) on tässä kontekstissa temppu, jota kuulija ei osaa odottaa.

Elektroniset mausteetkin toimivat parhaimmillaan herkullisesti. Berlinin surisevat syntetisaattorit, Igentingin äänenvoimakkuudella leikittelevä väliosa ja tapa, jolla Sömnenin loppu liukuu hypnoottisesti Vy från ett luftslottin alkuun, ovat tästä parhaita esimerkkejä. Levyn keskiosan kolmikko Columbus / Sömnen / Luftslott tekisivät minkä tahansa Kent-levyn ylpeäksi läsnäolollaan - etenkin Columbus on yksi bändin koko uran parhaita kappaleita. Ainoa todellinen filleri on Vid din sida, jonka säkeistön melodia on aivan tappavan tylsä vaikka kertosäe pelastaakin hieman. Albumin loppupuolella Kent lipsuu uudesta kasari-estetiikastaan ja kolmessa viimeisessä kappaleessa on jo perinteisiä Kent-kitaroita vaikkakaan ei täysin perinteisellä tavalla.

Kent voi ottaa Tillbaka till samtidenin joko lyhyenä harppauksena kohti uutta tyyliä tai pian unohdettavana harha-askeleena. Hienoa on kuitenkin, että se on uskaltanut muuttaa menestyksekästä kaavaansa, vaikka lopputulos ei täydellinen olekaan.

Arvio: 3/5

MP3:

Berlin
Columbus
Sömnen

(Erityismaininta vielä nokkelasta kannesta. Ensinnäkin kappaleiden kestot ja koko albumin kesto on merkitty selkeästi - useammat bändit saisivat merkitä sen ylipäätään - ja näiden lisäksi on vielä hauskasti vaikkakin täysin tarpeettomasti merkitty kaikkien kappaleiden juokseva kesto, esim. että kolmas kappale alkaa kohdassa 09:59:70 ja neljäs kohdassa 14:17:51, jne.)

Tweet

Sverige dansar och ler

Nelosella viime maanantaina alkanut "André W: Ruotsi juhlii" eli alkuperäiseltä nimeltään Sverige dansar och ler on osoittautunut oikein hauskaksi ohjelmaksi. Kyseessä on siis ruotsalainen sketsisarja, jonka kantavana teemana on juhlimiskulttuurin eri puolien esitteleminen ja jossa esiintyy vaihtelevissa osissa lukuisia ruotsalaisia koomikoita sekä (kuten ohjelman suomenkielisestä nimestä voi päätellä) André Wikström.
Sarjan parhaita vakiosketsejä ovat ehdottomasti Henrik Schyffertin tähdittämät "Ruotsin elinkeinoelämän" kustantamat "mainokset":


"Clas Ohlsson? Rippin' it to shreds, motherfucker!"

(Nelosella maanantaisin klo 22.30)

Tweet

Melko-järkevät -päivät

Hulluilta päiviltä tällä kertaa opittua:

[1] Ihmisillä on aivan liikaa rahaa. "Ostin teiltä eilen sen Sonyn 32-tuumaisen television (€799), mutta se on niin kovin musta. Haluaisimme vaimon kanssa katsoa, olisiko teillä myös muun värisiä televisioita." Sanoin, että pitää sitten katsella sitäkin värikkäämpiä ohjelmia.

[2] Suuri enemmistö vanhuksista on aivan höperöitä, keski-ikäiset ovat todella vaativia ja kriittisiä ja kolmekymppiset elävät järjetöntä kiire-hallusinaatiota. Lastenrattaiden kanssa tungokseen, jossa edes mankelin läpi rullattu Claudia Schiffer ei mahtuisi liikkumaan törmäämättä silti joka toisella askeleella muihin ihmisiin?!

[3] Pidän Tapiolasta, mutta Tapiola ei pidä minusta. Se pitäisi jo tajuta. Joskus kun olin pienempi, Tapiolassa järjestettiin jääkiekkojoukkueen kesäharjoitukset (jotka olivat siis tylsin asia, joka lajin harrastamiseen liittyi). Sen jälkeen kaikkea muutakin epämiellyttävää on Tapiolassa tapahtunut ja se kaikki tuli mieleen viimeistään eilen illalla, kun odottelin keskellä Tapiolaa pakkasessa rahtikontissa asiakkaita noutamaan taulutelevisioitaan ja pölynimureitaan.

Mutta kokonaisuudessaan Hullut Päivät olivat tällä kertaa paljon helpommat, kuin keväällä. Ensimmäinen päivä oli todella rankka, mutta loput olivat jopa melko tylsiä. En ole yhtään niin mukavasti hajalla kuin toivoisin olevani. Tällä kertaa Hullujen Päivien jälkeen ei puutu raajoja eikä luita. Ainoastaan kurkku ja huulet ovat kipeinä jatkuvasta puhumisesta. Tästä jaksaa vielä lähteä etsimään paikkaa, jossa näkisi Belgia - Suomi -EM-karsintaottelun...

Parhaat asiakkaat olivat ehdottomasti kiinalaismies, joka möyri estottomasti lattioita pitkin etsiessään televisiosta haluamiaan liitäntöjä ja karismaattinen "ex-miljonääri", joka oli menettänyt koko omaisuutensa (mm. 1800 Nokian osaketta) 1990-luvun alun lamassa ja joka syytti siitä Mauno Koivistoa ("Itsemurhakin kävi mielessä!"). Hienoa, että ihmiset alkavat avautua rankoista asioista näin avoimesti. Mielestäni lama-aika on Suomen lähihistorian kiehtovin ajankohta ja oli mielenkiintoista kuulla asianosaisen kertomuksia. Sain myös sijoitusvinkkejä ("Sijoita, mutta varovaisesti. Pankeilla ei ole sielua")!

Kenkuimmat asiakkaat olivat niitä Tekniikan Maailman takaperin ulkoa osaavia keskitason insinöörejä, jotka tulevat tiukkaamaan "proggressivisista resoluutioista" ja "HDCM-ulostuloista" vain kiusatakseen myyjiä. Ja kuumottavin asiakas oli vanha ujo suomenruotsalainen homo, jonka muistan vikitelleen itseäni jo keväällä ja joka nytkin halusi tietää ummet ja lammet Skype-puhelimesta, vaikkei edes omistanut tietokonetta.

Nyt vain palkkakuittia odottelemaan. Olen viime aikoina "opetellut" käyttämään luottokorttia, ja elän nykyään rahatilanteen suhteen aina muutamaa viikkoa jälkijunassa. Mutta ei sillä väliä. Rahasta puhuminen on äärettömän tylsää ja turhaa. Sen sijaan:

MP3: Kent - Ingenting (Vierastin tätä aluksi, mutta biisi parantuu joka kuuntelulla. Eihän se ehkä täysin klassista Kent-tasoa ole, mutta erittäin hyvä kuitenkin.)

Tweet

Sekalaisia musiikkiin liittyviä pätkiä ja muuta (<<< itse asiassa tämän pitäisi ehkä olla koko blogin nimi?)

The Guardian -sanomalehden verkkosivuilla on toimittaja Rosie Swashin mainio viikottainen Singles Club -palsta, jossa hän poimii esille kunkin viikon julkaisuista parhaat. Tällä viikolla Singles Clubissa oli kolme erittäin mainiota kappaletta:

Common feat. Lily Allen - Drivin' Me Wild
Tällaisiin tyylikkäisiin yhteisprojekteihin osallistumalla Lily Allen varmistaa, ettei hänen uransa jää vain nopeaksi tähdenlennoksi. Kanye Westin tuotanto on todella laadukasta, Common on ehkä tämän hetken älykkäin räppäri ja videossa Lily esiintyy avaruuspuvussa. Täysosuma.

Aly & AJ - Potential Breakup Song
Hyvä esimerkki äärikaupallisesta, mutta laadukkaasta pop-kappaleesta. Etenkin suriseva syntetisaattorikuvio on huikean tarttuva, ilman sitä Potential Breakup Song olisi liian tavanomainen.

The Wombats - Let's Dance To Joy Division
Viikon biiseistä ehdottomasti lähimpänä "omaa" genreäni, mutta ei silti päihitä Common feat. Lily Allenia. Britannia on tällä hetkellä jo ääriään myöten täynnä tällaisia post-Libertines -kitarabändejä (esim. The Fratellis, Pigeon Detectives, The View, jne.), mutta jos jokainen näistä tekee yhdenkin Let's Dance To Joy Divisionin tasoisen kappaleen, niin eihän se voi olla huono juttu. Tässä on melko hauskat sanat, kertosäe on todella tarttuva ja lapsikuoro on aina hieno (lapsikuoro ja vislaus ovat kaksi juttua, jotka nostavat minkä tahansa pop-kappaleen nexteille leveleille). "Let's Dance to Joy Division and celebrate the irony / Everything is going wrong but we're so happy!"

Muuta: Radioheadin yllätysalbumi In Rainbows ilmestyi tänään. Bändi siis julkaisi sen itse internetissä ja pyysi ostajia maksamaan siitä omantunnon mukaan. En oikein ymmärrä niitä, jotka maksoivat £0.00. Miksi pitäisi varta vasten rekisteröityä Radioheadin sivuilla ja ilmoittaa, että ei aio maksaa uudesta levystä mitään? Ehkä nuo ihmiset haluavat vain todistaa jotain. Tarkoitan tätä lähinnä siis siltä kannalta, että miksi he eivät vain voineet odottaa puoli tuntia albumin julkaisun jälkeen, kun se ilmestyi kuitenkin ilmaiseksi vertaisverkkoihin.

The Guardianin arvostelu ehti jo antaa In Rainbowsille viisi tähteä ja suurin osa faneista näyttää totta kai olevan samaa mieltä. Itse olen sitä mieltä, että Radiohead ei edes halutessaan pystyisi enää tekemään The Bendsin tai OK Computerin tasoisia levyjä, mutta he ovat vain onnistuneet piilottamaan tämän faktan "uusiutumisen" ja "kokeellisuuden" alle - toisin kuin esimerkiksi Oasis, joka jatkaa samalla vanhalla tyylillä ja saa jokaisen uuden levyn myötä valtavasti kritiikkiä siitä, että se ei a) ole uusi Definitely Maybe tai b) ole askel musiikillisiin uudistuksiin.

No, joka tapauksessa, In Rainbows vaikuttaa kuitenkin vähintään kohtalaiselta levyltä ja varmasti paranee vielä lisäkuunteluiden myötä. Ensimmäisellä kerralla parhaiten mieleen jäi All I Need, ja Jigsaw Falling Into Placessa oli hyvä bassokuvio.

MP3: Radiohead - All I Need [lähde]

Vielä muuta: Nuudelit maistuvat paremmilta, jos niitä ei keitä kattilassa, jota ei ole huuhdellut kunnolla tiskaamisen jälkeen. Keltainen Fairy tosin maistuu paremmalta kuin vihreä. (Normaalisti pesuainenuudelien syöminen olisi aivan käsittämättömän ankeaa [ja vihaan ankeaa ehkä enemmän kuin mitään], mutta nyt olen niin väsynyt, että eipä sillä ole paljon väliä.)

Tweet

Ympyrä sulkeutuu

Oletteko ikinä katsoneet hammastahnatuubia silmästä silmään samalla kun puristatte sitä?

Se on kuin James Bond -elokuvan alkutunnuksessa!

Paitsi ilman aseita ja vähäpukeisia tyttöjä. Ja ilman verta.

MP3: Pulp - Tomorrow Never Lies

Tweet

John Lennon 67 vuotta

John Lennon olisi täyttänyt tänään 67 vuotta.

Mieleeni tuli sellainen epäolennainen yksityiskohta, että on todella kummallista, että Yoko Ono asuu yhä Central Parkin laidalla Dakota-rakennuksessa, jonka sisäänkäynnin edessä John Lennon ammuttiin kuoliaaksi joulukuussa 1980. Luulisi olevan todella rankkaa tulla joka päivä kotiin aviomiehensä kuolinpaikan kautta? Mutta Yoko taitaakin olla aika kova luu.

Tylsiä "Mitä John Lennon tekisi, jos hän olisi yhä elossa?" -kirjoituksia on vaikka millä mitalla; ladatkaa ennemmin mp3:sia:

The Beatles - I Am The Walrus (En ehkä haluaisi kaivaa tätäkään kulunutta kiistaa esille, mutta kai nyt viimeistään I Am The Walrus todistaa, että John oli parempi kuin Paul?)

The Beatles - All You Need Is Love [lähde] (On sanottu, että tämän pitäisi olla "maailman kansallislaulu". Kannatan! Tosin Lennonilla olisi muitakin hyviä ehdokkaita maailman kansallislauluksi, esim. Imagine.)

John Lennon - Oh Yoko [lähde] (Rentoa Lennonia, hauskat sanat. Jotkut ovat sanoneet, että onneksi Lennon ei mennyt tässä kappaleessa parranajoa tai kylpemistä pidemmälle kuvaillessaan tilanteita, joissa hän unelmoi Yokosta...)

(Lennonin Imagine-muistoaukiolla New Yorkin Central Parkissa 4.1.2007)

EDIT: Bonuksena vielä lyhyt tarina Lennonin loistavasta kertomuskokoelmasta In His Own Write (kustantanut Jonathan Cape 1964, julkaistu suomeksi nimellä Panee omiaan).

"A Surprise for Little Bobby"

It was little Bobby's birthday today, and he got a surprise. His very fist was jopped off, (The War) and he got a birthday hook!

All his life Bobby had wanted his very own hook; and now on his 39th birthday his pwayers had been answered. The only trouble was they had send him a left hook and ebry dobby knows that it was Bobby's right fist that was missing as it were.

What to do was not thee only problem: Anyway he jopped off his lest hand and it fitted like a glove. Maybe next year he will get a right hook, who knows?

Tweet

Esimerkillinen esimerkki / Varoittava esimerkki

On todella arvokasta saada tuntea sekä maailman parhaimpia että maailman kamalimpia ihmisiä. Tänään sai taas kokea esimerkin molemmista.

Olin ystäväni kanssa tavaratalon liukuportaissa. Jossain kerrosten välissä joku tuntematon henkilö oli puikahtanut väliimme niin, että minä seisoin alimpana, tuntematon henkilö keskellä ja ystäväni ylimpänä. Kaverini vain jatkoi jutustelua täysin normaalilla äänenvoimakkuudella aivan kuin seisoisin yhä vain yhtä askelmaa häntä alempana. Vaikka tämä ei nyt vaikuta kovin kummoiselta jutulta, itse en ehkä kehtaisi tehdä moista, koska siinä on aina se nolostuttava mahdollisuus että keskellä oleva tuntematon henkilö luulisi olevansa puhuttelun kohteena. Hyvä, että joku rikkoo tällaisia pieniä arjen "sääntöjä"! (Itse tietysti pysyin ala-askelmalla hiljaa, jotta keski-ihminen mahdollisimman todennäköisesti luulisi, että kaverini puhuukin hänelle...)

Toisena se huono esimerkki. Erään opiskelijakollegani Facebook-profiilissa on valokuva-albumissa nimeltä "Parhaat kaverini" (albumin logona on liehuva Suomen lippu) kuvat mm. George W. Bushista ja Ratko Mladicista! Bushin voi vielä ottaa (tooodella vanhana) vitsinä, mutta Ratko Mladic on aivan kiistattomasti syyllistynyt sotarikoksiin ja kansanmurhaan. Ei sellaisesta voi tehdä edes vitsiä. Ja jotenkin luulen (aiempien kokemusten perusteella), että tämä tyyppi aivan todella ihailee Bushia ja Mladicia jollain tavalla (Hitlerin kuva vain puuttuu vielä hänen Facebook-albumistaan). En voi tajuta, miten tällaisia ihmisiä on ylipäätään olemassa ja että he vieläpä opiskelevat yliopistossa! (Hänen "Pari entistä heilaani" -kuva-albumissa on kuvat mm. Pamela Andersonista ja Lolo Ferrarista. Sekin kertoo jo jotain kyseisen miehen ajatusten tasosta. Tutti suuhun, r***kari!)

MP3:

The Dandy Warhols - Bohemian Like You [lähde]
The Libertines - Don't Look Back Into The Sun [sama]

Tweet

Sensuuri?

Tämä on melko omituista...

Kuuntele ensin M.I.A.:n Paper Planes tästä videosta...



... ja katso sitten saman kappaleen live-esitys David Lettermanin show'ssa tästä videosta:



M.I.A. luo kohdassa 2:29 todella tyrmistyneen katseen DJ'hin! Ilmeisesti CBS ei ollut kertonut hänelle etukäteen, että pyssynpauke-efektit oli vaihdettu vaatimattomampiin. Harmi juttu sinänsä, sillä kyseiset överisoundit ovat koko kappaleen juju. (Myös lopun "Some I murder, some I let go" -kohdat oli häivytetty pois.)

Tweet

Elintarviketiedote #3,120

Tämän hetken ruokasuositus ovat Sniggles-keksit. Nettisivuista päätellen Snigglesit on luultavasti suunniteltu max. 3-vuotiaille ihmisille (oletteko ikinä kuulleet rasittavampaa taustamusiikkia?!), mutta niin ovat monet muutkin hauskat asiat, joten kannattaa kokeilla! Itse valitsin persikka-Snigglesejä. Ne ovat kuin hillolla päällystettyjä, jogurttikuorrutettuja kaurakeksejä. Eivät kovinkaan makeita, vaan jopa "terveellisen" oloisia, mutta silti hyviä. Ja missä muissa kekseissä on paketin kuvassa karatevarusteisiin pukeutunut, vihaisen näköinen persikka?

Muuta: Yle Extra näytti juuri äsken Morrisseyn Who Put the M in Manchester -konsertin vuodelta 2004. En ehtinyt nähdä sitä aivan kokonaan, mutta se vaikutti vähintäänkin kiinnostavalta. Morrissey vaihtoi perinteiseen tyyliin paitaa kolme kertaa ja vaikutti paikoittain todella uppoutuneelta omiin lauluihinsa. Ainoa miinuspuoli oli bändin liian hidastempoinen soitto, esimerkiksi The Smithsin ehdottomasti parhaisiin kappaleisiin lukeutuva A Rush And A Push... kuulosti laiskan letkeältä, kun sen pitäisi kuulostaa kiihtyneeltä ja panikoivalta.

Encorena soitettu There Is A Light That Never Goes Out oli erittäin hieno. Klassikkokappaleen tunnistaa aina siitä, että sen alussa kuulija kokee kylmiä väreitä. Näin tapahtuu väittämättömästi There Is A Lightin ensitahtien soidessa. Biisissä oli myös nokkela lopetus: bändin soittajat poistuivat lavalta yksi kerrallaan, mutta kappale jatkoi soimistaan vaikka instrumentit vähenivät hetki hetkeltä. YouTubesta löytyi videokin:


Morrissey - There Is A Light That Never Goes Out (Live at Manchester Evening News Arena, 22.5.2004)

(+ Tämä oli nerokas juttu..!)

Tweet

Lord Don't Slow Me Down: musiikkivideo / mp3 / DVD / klubi

Oasis-aiheista kokopitkää dokumenttielokuvaa Lord Don't Slow Me Down esitettiin viime vuonna erityisnäytöksissä ympäri maailmaa ja DVD-julkaisuakin odotettiin jo viime jouluksi, mutta odotus on viimein ohi vasta tässä kuussa. Elokuva julkaistaan tupla-DVD:llä - joka sisältää hienon dokumentin lisäksi myös Manchesterin-konsertin - 29.10. ja sitä ennen julkaistaan elokuvan upouusi nimikappale digitaalisena singlenä 21.10. Lisää virallista infoa tästä. Jos haluat kuitenkin ladata Lord Don't Slow Me Down -biisin jo nyt, tee se tästä.

Mielestäni Lord Don't Slow Me Down on jopa yllättävän hyvä kappale. Ehkä hieman liian blues-vaikutteinen, mutta ei onneksi kovin paljon. Oasiksen tämänhetkisessä kokoonpanossa on innostavaa energiaa, joka tekee köykäisemmistäkin sävellyksistä toimivia esityksiä. Etenkin Zak Starkeyn rummutus on mahdollisesti maailman parasta tällä hetkellä, ja tässä kappaleessa on jopa kaksi rumpusooloa! Lisäksi Noel laulaa riittävän eläytyvästi, jotta Liamia ei tule ikävä, ja aloitusrivi "I'm tired and I'm sick / I've got a habit that I just can't kick" on tehokkaasti huomiota herättävä. Noelin tulkinnassa on jopa hieman wellermäistä sanojen sylkemistä, mikä on erittäin hienoa.
Ja lopuksi kotimaan Oasis-uutisia: Liam and Patsy Recreation Club recreatioi itsensä jälleen haudan partaalta takaisin ihmisten ilmoille ja esittää Lord Don't Slow Me Down -elokuvan Semifinalissa tiistaina 30.10. Äärinautinnollisen elokuvakokemuksen lisäksi tarjolla on alkukesästä taiturimaisilla Oasis-tulkinnoillaan säväyttänyt duo Juha Lahti & Jussi Hämäläinen Oasis Export sekä kaikki muut definitiivisen välttämättömät Recreation Club -höysteet:

(Loistelias juliste! Kuva on ajalta jolloin Liam vielä käytti verkkareita! Tässä kuvassa Liam näyttää kainuulaiselta metsurilta, joka on aloittelemassa viikonloppua! Patsy Kensit näyttelee nykyään Emmerdalessa! Uskomattomia asioita on tapahtunut ja tapahtuu!)

Jos Oasis on lähellä sydäntäsi, tätä ei kannata missata missään nimessä! Jopa Tahitilta tai Irkutskista asti matkustaminen on suositeltavaa.

Tweet

Aina joskus kannattaisi ajatella ennen kuin avaa suunsa...

... Kuten esimerkiksi taas tänään.

Luennolla piti keskustella parin kanssa moniavioisuudesta. Kerroin, että mielestäni tavallinenkin avioliitto on äärimmäisen typerä asia, joten moniavioisuus on vielä tuplasti, triplasti tai miten monta kertaa vain typerämpää.

Parini vastasi: "Niin... Mä oon nyt ollut kahdeksan vuotta naimisissa..."

(Olisihan se pitänyt arvata.)

Mutta keskustelusta tuli lopulta aika mielenkiintoinen. Parini itse asiassa varauksella kannatti polygamiaa, koska silloin "eri vaimoilla voisi olla eri tehtävät" eikä yhden vaimon tarvitsisi synnyttää niin paljon lapsia. Sillä raskaana oleminen on kuulemma "todella rankkaa".

Niinpä.

Muuta: Tämä oli suuri yllätys ja saattaa hyvin mahdollisesti mullistaa sen, miten, milloin ja millä hinnalla musiikkia tulevaisuudessa julkaistaan. Todella rohkea veto Radioheadiltä! Mielenkiintoista nähdä, miten tässä käy.

MP3: Radiohead - Exit Music (For A Film) [lähdeblogi]

Tweet

Bulevardi (ja muita juttuja)

Viime viikolla englannin-tunnilla oli keskustelua siitä, missä kukin haluaisi asua. Oma vastaukseni oli "Bulevardilla". Sitä ei otettu kovin vakavasti. Suurin osa muista tuntui haluavan asua omakotitalossa.

Mielestäni mikään katu Helsingissä ei voita Bulevardia hienoudessa. Se on hyvin epähelsinkiläinen katu ja oikeastaan aika epämodernikin. Parhaimmillaan se on juuri tällaisina syysiltoina, kun ilmassa on aavistus sumua ja katulamput tekevät puista vieläkin keltaisempia kuin ne ovat.

Kadun alkupäässä Ruttopuisto näyttää nimensä arvoisesti pelottavalta (missä muussa puistossa on siellä täällä hautakiviä?!) ja loppupäässä voi Hietalahden torilta nähdä telakat ja niillä rakenteilla olevat valtavat alukset, jotka ovat parhaimmillaan juuri rakennusvaiheessa, kun niillä ei ole vielä laulettu ainoatakaan karaoke-kappaletta eikä tarjoiltu ainoatakaan annosta salmiakkikossua.

Bulevardi on kaikessa hienoudessaan jopa melko epätodellisen tuntuinen. Sitä pitkin pyöräillessä haluaa ajaa mahdollisimman hitaasti, jotta se ei loppuisi niin nopeasti.

Luin jostain että YLE:n pääjohtaja Mikael Jungner asuu Bulevardilla. Täytyy siis varmaan alkaa pitkällä tähtäimellä tavoitella YLE:n pääjohtajuutta. Tai sitten voisin muuttaa aivan kirjaimellisesti asumaan Bulevardille - pahvilaatikkoon johonkin kadunkulmaan.

Muuta:

[1] Taas kerran tuli mieleen, että Crowded House on ehkä maailman aliarvostetuin bändi. Miksiköhän? Ehkä CH:n hienous on jotenkin liian itsestään selvää. Tai ehkä se on imagoltaan jotenkin liian anonyymi. Tai sitten 1990-luvun alku halutaan unohtaa liian tehokkaasti. Kaduilla on kyllä mummoja jakamassa jotain Jeesus-lappusia - miksi kukaan ei jaa Crowded House -lappusia? Lataa Private Universe ja Distant Sun [lähdeblogi].

[2] James Bluntin 1973 (lataa) olisi oikeastaan todella hyvä kappale, jos se olisi aavistuksen verran nopeampi ja jos sen laulaisi kuka tahansa muu kuin James Blunt. Miten on mahdollista esittää biisi, joka kertoo klubbailusta ja jossa on rytmikäs bassokuvio, noin flegmaattisesti?

[3] Elokuvakokemus riippuu osittain yleisöstä. Sovitus tuntui alussa jotenkin yllättävän kevyeltä, kun yleisö suhtautui nuoren tyttöhahmon touhuihin naureskellen. Se kuitenkin loppui melko pian.

[4] En oikein tajua sitä, miksi jotkut tulevat elokuvateatteriin humalassa. Tuskin ainakaan mistään vähänkään haastavammasta filmistä saa silloin mitään irti. Mutta ehkä tarkoitus onkin vain lepuuttaa silmiä pimeässä?

[5] Sormeni menivät tällä viikolla hieman huonoon kuntoon. Vasemmasta kädestä siksi, että ostin uuden kitaran ja olen soittanut niin paljon että sormenpäät ovat aivan kovat. Oikeasta kädestä siksi, että onnistuin eilen jotenkin silppuamaan muutamaa sormea partahöylällä. Ihosta irtosi pieniä suikaleita. Onneksi en esimerkiksi omista sormenjälkitunnistuksella toimivaa kassakaappia tai ovea (enkä kyllä omista minkään muunkaanlaista kassakaappia).

[6] Oli hienoa, että Gilmoren tytöt palasi tänään vihdoin televisioon. Ainoat miinuspuolet ovat se, että juoni keskittyy tällä hetkellä liikaa Lorelaihin eikä Rorya näy tarpeeksi kuvissa sekä se, että lähetysaika on hieman hankala. Nimittäin siitä syystä, että juuri viiden jälkeen aurinko alkaa paistaa ikkunastani ärsyttävän häikäisevästi ja vaikeuttaa Roryn näkemistä. Se hyvä puoli pian alkavassa talviajassa on, että se ratkaisee tämän ongelman.

[7] Vielä nyt ulkona on iltaisinkin sen verran lämmin, että jos on laiska, pärjää aivan hyvin ilman sukkia.

[8] Ei kai mitään muuta.

Tweet