Olipahan taas viikko.Olin koko viikon todella väsynyt. Huomasin väsymyksen asteen oikeastaan vasta eilen, koska tajusin hauskuuden paikan vasta myöhästyneesti. Virkeänä huomaisi huvittavat asiat heti paikalla, mutta väsyneenä ne saattavat mennä ohitse.
Koululla, jossa olin sijaisena, pidettiin todella typerä seurakunnan aamunavaus. Seurakuntanainen kertoi talven pimeydestä mustan ja valkoisen kartonginpalan avulla ja sitten laulettiin pari virttä.
Seurakuntatädin jälkeen liikuntasalin lavalle astui kaksi vapaaseurakunnan tms. edustajaa: nainen, jonka nimeä en muista ja outoon poolokauluspaitaan pukeutunut viiksekäs mies nimeltä Erkki (kuvassa vapaa tulkinta). Nainen kertoi viikonloppuna järjestettävästä Kids' Action Night -tapahtumasta, jossa olisi ohjelmassa mm. pelejä, kilpailuja, perunalastuja ja vapaaseurakunnallista iloista yhdessäoloa. Hän päätti mainostuokionsa näin:
- Olisko sulla vielä jotain lisättävää tähän, Erkki?
Johon Erkki vastasi vähän yllättävästi:
- Sitä vaan, että siellä ei tarvitse pelätä!
Sinä aamuna olin niin väsynyt, että ajattelin ajattelin vain, että onpahan ankean kuuloinen tilaisuus ja toivoin aamunavauksen pikaista loppumista. Vasta iltapäivällä bussissa kotiin tajusin olleeni liian väsynyt käsittääkseni tilanteen arveluttavan huvittavuuden. Silloin hihittelin itsekseni oudon viiksekkään Erkin järjestämälle Kids' Action Nightille, jossa "ei tarvitse pelätä". Se kaikki vaikuttaa jotenkin vähän epäilyttävältä...
Muuta: Tämäkin viikko oli siis lähes täyttä roskaa. Sieltä se marraskuu taas kerran pääsi yllättämään. Ensiksikin missasin kaikki luennot, koska olin töissä, jotka sujuivat aika huonosti ja tänään illalla vielä hävisin melko ison osan palkastani nettiuhkapeleissä. No, ehkä olen ainakin tämän viikon aikana oppinut jotakin. Ja havainnut jälleen sen, että toisinaan en todellakaan pidä itsestäni.
Eilen taas yksi keski-ikäinen täti kysyi, mitä opiskelen, ja vastauksen kuultuaan uteli vielä, "mihinkäs ammattiin sillä koulutuksella mennään?" Kytkin ties kuinka monetta kertaa autopilotin päälle ja kerroin ainejärjestöni verkkosivuja mukaillen, miten "monet ryhtyvät esimerkiksi toimittajiksi ja melko useista tulee esimerkiksi ulkoministeriön virkamiehiä". Kysyjätäti oli tyytyväinen, mutta itse en ollut. Pysähdyin miettimään asiaa ja minusta vaikuttaa vahvasti siltä, etten missään tapauksessa näytä olevan matkalla toimittajaksi tai ulkoministeriöläiseksi. Tuskin pääsisin niihin hommiin - enkä ehkä oikein haluaisikaan.
Nyt on taas sellainen olo, etten ole menossa oikein minnekään.
Tekstit
4 kommenttia:
Mitä kohti sä haluaisit mennä?
Luultavasti vastaat, ettet tiedä, joten sanon vielä, että täytyykö aina olla menossa jotain määränpäätä kohti. Liian tarkka päämäärä mielessä voi missata aika paljon. Hieman päämäärättömänä voi huomata kaikkea kivaa ja päätyä juuri oikeaan paikkaan.
Ajattele asian positiivisia puolia: sait siis sammakoista huolimatta pitää sen työpaikkasi. ;-)
Niin no siis ne päivät oli sovittu jo etukäteen... Jotenkin veikkaan, että tän jälkeen ei tuu uusia soittoja.
Ota se asia sillai rennosti. ITse olen byrokraattina hyväksynyt sen, että koska olen aika paska kitaransoittaja ja myös kehnohko jalkapalloilija, en koskaan tule tekemään työkseni mitään erityisen kivaa. Toisaalta - eipä tarvitse työssään tehdä kompromisseja sellaisten asioiden suhteen, joita pitää tärkeänä (esim. miksata smurffilevyä levy-yhtiön käskystä).
Lähetä kommentti