Näyttikö edes 80-luku näin pahalta?

Toivottavasti tästä ei tule kesän trendilookkia. Ei kai kukaan laita päällensä äitinsä yöpaitulia ja serkkunsa Torremolinoksesta tuliaiseksi tuomaa vyölaukkua, vaikka tällaista kokonaisuutta mainostettaisiinkin 10 metrin korkuisissa lakanoissa?

Muotiakin vaivaa paha historiattomuus: kaiken ei todellakaan tarvitsisi aina tulla uudestaan takaisin, eikä ruma muutu kauniiksi vaikka se olisikin retro-rumaa.

Tweet

Levy: Peter Doherty - Grace / Wastelands (EMI, 2009)

Levyjä kuunnellessa on yleensä mahdollista tuntea, millaisissa tunnelmissa musiikkia on nauhoitettu. Peter Dohertyn albumeista kaikki paitsi aivan ensimmäinen Libertines-levy ovat kuulostaneet siltä, että studiossa levytyshetkellä vallinneet tunnelmat eivät ole olleet kovinkaan mukavat ja valoisat. Babyshamblesinkin muuten paikoittain erinomaisiakin kappaleita varjostaa liian usein se, että niiden yllä leijuvasta ilmapiiristä on vainuttavissa epätoivon, väkinäisyyden ja hätäisyyden häivähdyksiä.

Ensimmäisellä soololevyllään Doherty (nyt siis arvokkaasti ja aikuisesti Peter) onnistuu kuitenkin karistamaan musiikistaan kaikki ylimääräiset luotaantyöntävät sävyt ja vaikuttamaan kuulijan siitä, että tällä kertaa syy musiikin tekemiseen on ollut musiikista nauttiminen eikä crack-addiktion rahoittaminen. On suorastaan helpottavaa saada kuulla sellaista Dohertyn tekemää levyä, jossa jokainen kappale ei kerro katkeruudesta ex-bändikavereita kohtaan tai huumeiden käyttämisen romanttisesta ihanuudesta.

Peter Dohertyn musiikki on ollut kiehtovimmillaan aina juuri akustisissa kotidemoissa ja intiimeissä live-esiintymisissä ja enimmäkseen akustinen Grace / Wastelands yrittääkin viisaasti korostaa juuri tätä puolta Dohertystä. Levyllä ovat avustamassa niin Blur-kitaristi Graham Coxon kuin kaikki Dohertyn Babyshambles-kollegatkin, mutta albumin ehdottomaksi keskipisteeksi nousee juuri Dohertyn välitön ja läheinen karisma: hänen lämmin ja persoonallinen äänensä sekä hänen soljuvat laulumelodiansa. Viimeinkin Doherty on oman show'nsa tähti eikä vain avuton mukaantempautuja!

Kappalemateriaali ei ole ehkä aivan kirkkainta ykkösluokkaa, mutta kokonaisuutena Grace / Wastelands on hienon yhtenäinen ja näkemyksellinen, vanhan ajan laulaja/lauluntekijä-levy. Suurimmiksi kohokohdiksi nousevat vähäeleisyydestä dramatiikkaa ammentava Salome, intohimoinen New Love Grows On Trees, mukavasti keinahteleva Sheepskin Tearaway sekä yllättäen rumpukonesampleen perustuva, juhlava singlekappale The Last Of The English Roses, jonka taittuu katkonaisistä säkeistöistään kiehtovan avonaiseen ja helppoon kertosäkeeseen. Heikoimmillaan albumi on A Little Death Around The Eyesissä, jossa Dohertyn ohut laulusuoritus hautautuu korskean jousisovituksen alle ja Sweet By And By'ssa, jossa on kyllä mukavan vanhanaikainen music hall -tunnelma ja hauskaa "Bah bah dah" -rallattelua, mutta ei oikein melodista sisältöä. Kokonaisuuden kannalta nämäkin kappaleet kuitenkin puolustavat paikkaansa, eivätkä sinällään madalla levyn mainiota tasoa.

Jos Grace / Wastelandsille olisi sattunut edes yksi sellainen aivan täydellinen Doherty-klassikkobiisi kuten esimerkiksi Babyshamblesin levyillä lähes hukkaan heitetyt Albion tai The Lost Art Of Murder, Doherty nousisi kaikkien muiden tämän hetken poptähtien yli. Nyt ei käy aivan niin, mutta Grace / Wastelands on silti kypsä, vaikuttava ja ennen kaikkea täysipainoisen kuuntelukelpoinen näyte siitä, että Peter Doherty on parhaimmillaan yksi sukupolvensa taitavimmista lauluntekijöistä ja valovoimaisimmista esiintyjistä. On hienoa, että Doherty näyttää tällaisesta kokopitkän albumin mittaisen todisteen, eikä vain ajoittaisia välähdyksiä, kuten viime vuosina on totuttu.

Kuuntele Grace / Wastelands Spotifyssä.

Peter Doherty - The Last Of The English Roses (Live on Jonathan Ross, 27.3.2009)

Tässä pätkässä on mahtavaa nähdä vanhaa Grahamia pitkästä aikaa!

Tweet

Työnhakija #1132

John Lennon sanoi sen osuvasti jo vuonna 1969: "Christ, you know it ain't easy." Lennon ei tosin laulanut kesätöiden hakemisesta, vaan aivan muista asioista, mutta olen joka tapauksessa sataprosenttisesti samaa mieltä.

Tänään aamulla ryntäsin meille suomalaisille rakkaan monopoliyhtiö Alkon avoimeen rekrytointitilaisuuteen . Enkä ollut suinkaan ainoa alkoholimyymälässä työskentelemisestä kiinnostunut: ovella saadun vuoronumeron perusteella olin päivän työnhakija numero 1132! Joukossa oli myös aivan oikeita aikuisiakin ihmisiä, ei pelkästään rusoposkisia abiturientteja ja meitä väkinäisen innokkaita korkeakouluopiskelijoita. Sain odottaa omaa haastatteluvuoroani kaksi ja puoli tuntia ja itse haastattelu kesti vain n. 5 minuuttia.

Tällainen työnhakuryntäys kertoo varmasti jotain näistä ajoista. Ihmisten on vaikea löytää koulutustaan vastaavaa työtä, joten kaikki mahdollisuudet kiinnostavat. Niin minuakin: haen kyllä Alkon-paikkaa aivan tosissani enkä sitä lainkaan väheksyen. Tietysti olisi ehkä mukavampaa saada sellaisia töitä, joista olisi "hyötyä" myöhemmällä "uralla", mutta tällä hetkellä ei ole paljon vaihtoehtoja. 

Onneksi ehdin sentään viime kesänä olla (lähes) "oikeissa töissä" - tänä kesänä sellaisesta ei kannata kai haaveillakaan.

Tweet

Pikkuseikkoja

Tiedän, että on ehkä hieman pikkumaista motkottaa muutamasta kirjaimesta, mutta esimerkiksi Idols-tuotanto on sen verran suuren kaavan projekti, että siltä odottaisi tarkkuutta yksityiskohtienkin suhteen.

Siksi olinkin hieman hämmentynyt havaitessani, että edellisen Idols-tuotantokauden kakkosen, Pete Parkkosen ensimmäisen levyn nimi on First Album. Tylsää nimivalintaa muuten kritisoimatta on kuitenkin sanottava, että nimi kuulostaisi juuri tarpeellisen pikkiriikkisen paremmalta, jos se olisi englannin määräisen artikkelin kanssa The First Album.

Ehkä Parkkosen artikkelittomuus on jonkinlainen taiteellinen valinta (sitä on esiintynyt Idols-piireissä ennenkin), mutta Idols-voittaja Koop Arponen voi tuskin perustella väärin kirjoittamista boheemeilla taiteilijasyillä: hänen levyltään löytyy kappale nimeltä I'm Loosing You. Yksi ylimääräinen o-kirjain ei varmasti tietenkään ole Arposen itsensä lipsaus, mutta luulisi, että levystä jonka ensimmäinenkin painos on varmasti jo useita kymmeniä tuhansia kappaleita, huomattaisiin karsia moiset pikkuvirheet pois.

Koopin uusi single oli tosin positiivinen yllätys. Mielestäni Every Song I Hearin Rhodes-pianot ja torvet ovat mukavasti pehmeän särmikkäitä ja kappaleessa on energisyyttä, vaikka se ei ehkä jääkään soimaan päähän ainakaan aivan ensikuulemalla.

Muuta: Vielä yksi pikkuasia, joka ei kuitenkaan liity Idolsiin vaan ehkä jonkinlaiseen lievään historialliseen ohitulkintaan: tämän päivän Metro-lehden Live-liitteessä toimittaja Inka Simola kertoo pian avattavasta Butterfly-baarista ja sanoo, että "-- baarin alaotsikko 'peace & love' viittaa 70-lukuun." Eiköhän todellinen peace and love -hippimeininki kuitenkin ollut muuttunut 70-luvulle tultaessa jo vähän raaemmaksi touhuksi, ainakin maailmalla? Nähtäväksi siis jää, mitä Butterfly todella on tarjoamassa.

Tweet

Oasis-mannaa

Halleluja! Oasis-uskovaisten herätyspäivät sen kuin vain jatkuvat ja uutta Oasis-mannaa sataa Gallagher-taivaasta aivan kaatamalla! Viime viikko toi uuden singlen sekä mainioita remixejä ja tällä viikolla on vuorossa äärimmäisen erinomainen akustinen livealbumi. Fade Away -kappaleen tekstinpätkän mukaan nimetty The Dreams We Have As Children on The Times -sanomalehden tarjoama nauhoite Noel Gallagherin akustisesta hyväntekeväisyyskonsertista Lontoon Royal Albert Hallissa keväällä 2007.

Gallagherin vuosina 2006 ja 2007 esittämät akustiset show't ovat mielestäni Oasista parhaimmillaan: riisutuissa sovituksissa kappaleiden hienot melodiat nousevat esiin tavallistakin paremmin ja taustatukea antava jousiorkesteri tuo musiikkiin kaunista sävyä. Esimerkiksi Slide Awaystä, (It's Good) To Be Freestä ja Sad Songista ei ole koskaan kuultu näitä parempia versioita! Akustinen Oasis kuulostaa tässä jopa paremmalta kuin vuoden 1996 MTV Unpluggedissa. Varsinaisia harvinaisuuksia tällä levyllä ovat harvoin kuultu Don't Go Away, yhdessä Paul Wellerin kanssa esitetty The Jam -klassikko Buttefly Collector sekä miellyttävän oasismainen versio The Smithsin There Is A Light That Never Goes Outista, jossa Noel Gallagherin hyvin hillitty tulkinta antaa alkuperäiselle kappaleelle uudenlaista näkökulmaa.

The Dreams We Have As Children on siis jokaiselle Oasis-fanille välttämätön aarre ja sulattaa mahdollisesti jopa Oasis-epäilijöidenkin sydämet. Lisäksi sen voi ladata koneelleen hyvällä omallatunnolla, sillä The Times ja Oasis ovat jo ennalta tehneet sen edestä lahjoituksen Teenage Cancer Trust -organisaatiolle.

Levyn kappaleet:

• (It’s Good) To Be Free
• Talk Tonight
• Fade Away
• Cast No Shadow
• Half The World Away
• The Importance of Being Idle
• The Butterfly Collector (with Paul Weller)
• All You Need Is Love (with Paul Weller)
• Don’t Go Away
• Listen Up
• Sad Song
• Wonderwall
• Slide Away
• There Is A Light That Never Goes Out
• Don’t Look Back In Anger
• Married With Children

Lataa levy tästä.

Tweet

Tällä viikolla nähtyä

Tällä viikolla minulla ei ole ollut paljoakaan tekemistä, joten olen ehtinyt katsella kaikenlaista.

Olen mm. nähnyt uuden japanilaisen soittimen, Tenori-onin. Se on futuristisen tyylikäs, kosketusnäytön kautta soitettava sekvensseri, joka yhdistää visuaalisuuden ja äänen mielenkiintoisella tavalla. Tenori-on vaikuttaa ensialkuun enemmänkin lelulta kuin instrumentilta, mutta esimerkiksi englantilaisen Little Bootsin nokkela, Tenori-onilla soitettu MGMT-cover todistaa, että vehje käy myös oikean musiikin tekemiseen. (Lisäksi se todistaa, että Time To Pretend on A-luokkainen sävellys vaikka se soitettaisiin Brio-hakalla.)

Guardianin musiikkisivusto esittelee hauskan uuden ilmiön: "kirjaimelliset musiikkivideot". Amerikkalainen Dustin McLean on tehnyt mm. A-Ha:n, Billy Idolin ja Red Hot Chili Peppersin klassikkovideoista uudet versiot, joissa lauletaan juuri sitä, mitä videossa milläkin hetkellä sattuu näkymään. Sen lisäksi, että tällaiset videot ovat huvittavia, ne ovat myös hyödyllisiä, sillä ne saavat katsojan kiinnittämään näkemäänsä tarkemmin huomiota. Itse en ollut koskaan oikeastaan pohtinut tarkemmin esimerkiksi Take On Me -videota, mutta sen yksityiskohtia on helpompi tarkkailla, kun laulaja laulaa ne samaan aikaan ääneen.

Tyhmin tällä viikolla näkemäni henkilö oli ehdottomasti Ylen Aamu-tv:n uutisissa tiistaina lomamatkavaraustaan selittänyt nainen. Tästä voi kuunnella (n. kohdassa 6:30), miten rouva Hippi on varannut matkan "-- Thaimaaseen, mutta sen kohteen nimeä en muista..." Thaimaan väärä taivutusmuoto on klassikkoärsyttäjä ja naisen höpötys oli muiltakin osin hieman nolo.

Aamu-tv on muutenkin nykyisin joskus jo lähes Pasilan Huomenta ihmiset -parodian tasolla: etenkin juontaja Satu-Lotta Peltolalta on toisinaan konsepti jokseenkin hukassa. Peltolan juontamina aamuina ohjelmassa on usein melko turhan tuntuisia segmenttejä, kuten askartelua (!) ja hänen esittämänsä kysymykset saavat välillä vieraat selvästi vaivaantumaan. Aamu-tv:n juontajien kritisoiminen on kuitenkin yhtä helppoa kuin saavissa olevien kalojen ampuminen, eli ei kovin reilua. Tuskin olisin itsekään kovin skarppina, jos heräisin kolmelta yöllä ja yrittäisin esittää järkevää televisiokameroiden edessä.

Lopuksi: Hill Street Blues on nykymittapuulla hidas ja vanhanaikainen, mutta älykkyydessään ja näyttelijöiden tasossaan aivan huippulaadukas poliisisarja. Lisäksi siinä on loistava tunnussävelmä!

Ja Frasierista olin kokonaan unohtanut, että yksi sen parhaita ominaisuuksia oli Frasierin kodin ikkunasta avautuva maisema (kuva yllä).

Tweet

Roald Dahl huijasi minua

Televisiossa näytettiin viime viikolla kaksi Roald Dahlin lastenkirjoihin perustuvaa elokuvaa ja ne saivat minut taas pitkästä aikaa pohtimaan dahlilaista maailmankuvaa.

Ala-asteikäisenä ahmin innolla kaikki Dahlin teokset ja viihdearvonsa lisäksi ne ovat varmasti vaikuttaneet mielenlaatuuni myös jollain alitajuisella tavalla. Yleensä peruskaava Roald Dahlin tarinoissa on se, että ansiottomassa alakynnessä viruva hyväsydäminen päähahmo saa ystävällistä avustusta joltain yllättävältä taholta ja yltää siten mullistaviin tekoihin joiden seurauksena sekä hyvä että paha saavat palkkansa ja myös auttaja saa apua. Usein kuvioon sisältyy lisäksi vielä aimo annos eskapismia ja matkustelua kiinnostavissa paikoissa, kuten Norjassa tai New Yorkissa.

Tällaisten kertomusten maailmoissa uitettuna olen itsekin aina jotenkin uskonut, että vielä jonain päivänä minäkin kohtaisin yllättäen nokkelan isoäidin / kiltin jättiläisen / avuliaan opettajattaren / taikakristalleja jakavan velhon tai muun vaikutusvaltaisen ja pyyteettömästi avuliaan tahon, joka muuttaisi koko elämäni ja mahdollistaisi uskomattomat seikkailut kaiken arkisen ulkopuolella. Mutta ehkä 23-vuotiaana olisi kuitenkin jo aika kohdata todellisuus ja tunnustaa se tosiseikka, ettei tällaisia hahmoja oikeasti ole olemassa ja etten tuskin koskaan pääse todistamaan kansainvälistä noitakokousta, juomaan erikoislimonadia jättiläisen kanssa tai matkustamaan jättiläismäisen hedelmän sisässä pitkin maailman meriä - edes vertauskuvallisesti, jos ei nyt aivan kirjaimellisesti.

Ehkä minun olisi pienenä pitänyt lukea jotain vähemmän toiveikkaaseen odotteluun satsaavaa ja enemmän omaan ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen kannustavaa, vaikkapa Peppi Pitkätossuja tai jotain sellaista. Ehkä sitten olisin jo löytänyt kesätöitä.

Tweet

Uutta Oasista: ennenjulkaisematon B-puoli ja 22-minuuttinen remix!

Kerrankin Oasis julkaisee levyltään juuri oikeat kappaleet singleinä: Falling Down oli ehdottomasti yksi viimevuotisen Dig Out Your Soul -albumin kirkkaimmista kohokohdista ja ansaitsee kaiken huomion myös erilläänkin.

Levyn aiemmat singlet ovat sisältäneet B-puolinaan ainoastaan remixejä, jotka ovat olleet sinällään aivan mielenkiintoisia, mutta silti on totta kai aina miellyttävää kuulla myös täysin uutta musiikkia. Falling Down -single paikkaa tämän puutteen ja sisältää ennenjulkaisemattoman Noel Gallagher -sävellyksen Those Swollen Hand Blues, joka on ilmeisesti peräisin jo vuoden 2005 Don't Believe The Truth -levyn nauhoituksista. Se on mukavan rento ja omaperäisiäkin melodiakulkuja sisältävä kappale.

Uudesta laulusta huolimatta Falling Down -singlen (tai itse asiassa singlejen: kappale julkaistaan neljässä eri formaatissa) kohokohta on kuitenkin 22-minuuttinen (!) "A Monstrous Psychedelic Bubble Mix by Amorphous Androgynous" -versio nimikappaleesta. Alunperinkin psykedeelisestä Falling Downista on tässä remixissä tehty entistäkin psykedeelisempi: nyt mukana on surisevan basson ja tukevien rumpujen lisäksi myös sitaria, huilua, lapsen puhetta, naisen laulua ja vaikka mitä muuta ihmeellistä. Pitkästä kestostaan huolimatta Monstrous Psychedelic Bubble Mix jaksaa pitää otteessaan ja kestää lukuisiakin uusintakuunteluja, toisin kuin useimmat remixit.

Eipä olisi voinut vuonna 1995 uskoa, että Oasis vielä joskus julkaisisi näin kokeellisen ja rohkean kappaleen! Tämäkin on jälleen osoitus siitä, että vuonna 2009 Oasis on vahvemmassa vedossa kuin pitkiin aikoihin ja kykenee yhä tarjoamaan uusia ja kiinnostavia elämyksiä: vihdoinkin Oasis on kasvanut samaan tahtiin kuin kuulijansa.

Kaikki Falling Down -singlen B-puolet voit ladata Big Brother Recordings -blogista. Muista myös vilkaista hätkähdyttävää Falling Down -musiikkivideota, jossa Oasis kieltäytyy kättelemästä kuningashuoneen jäsentä!

Tweet

Richardson V. Ramirez: "Make Money in Bed"

Minut haastettiin levynkansimeemiin. Homma toimii näin:

1. Valitse Wikipediasta artikkeli satunnaistoiminnolla. Tämä on bändisi nimi.
2. Ota tämän sivun viimeisestä sitaatista viimeiset neljä tai viisi sanaa. Ne ovat bändisi albumin nimi.
3. Valitse Flickr:in satunnaissivulta ylärivin kolmas kuva. Tässä on bändisi albumin kansikuva.
4. Yhdistä nämä esim. Photosopilla tai muulla kuvankäsittelyohjelmalla. Levynkantesi on valmis!
5. Julkaise levynkantesi blogissasi ja haasta mukaan 5 seuraavaa.

Oma levyni on Richardson V. Ramirezin Make Money in Bed. Pidän kannen yksinkertaisesta ja pintansa alla ehkä aavistuksen verran uhkaavastakin tunnelmasta. Se tuo mieleen varhaisen Sueden.

Haastan seuraavat blogit: One To Blame, wrybaby, Popkulttuuri-blogi, Duussi sekä Matka, Päivä, Kirja.

Tweet

Hämmentävä hivelykättely

Kättely on ainakin teoriassa sen verran yksinkertainen tapahtuma, ettei sen pitäisi olla mitenkään ongelmallista. Mutta silti hyvin monesti joutuu jotenkin oudon tai epämiellyttävän kättelytilanteen uhriksi.

Tänään oli yksi erikoisimmista: omituinen aloitettu, keskeytetty ja uudelleen jatkettu hivelykättely. Ojensin käteni vastapuolelle, ravistin pari kertaa ja sitten irrotin otteeni - mutta toinen osapuoli pitikin yhä kädestäni kiinni. En siis päässyt kättelystä irti, joten tartuin vastakättelijän käteen uudestaan, ja vielä jostain kumman syystä yritin etsiä jatkokättelyyn jotenkin paremman otteen. Sivelin siis hänen kättään pari kertaa oudosti sisäpuolelta, kun jo loppuneeksi luullun kättelyn jatkuminen yllätti minut.

Se oli ehkä huonoin kättely, jossa olen koskaan ollut mukana, vaikka olenkin joutunut todistamaan vaikka minkälaisia löysäilyjä ja megapuristuksia.

MGMT - The Handshake (Live)

Olen siis ollut tämän viikon taas opettajansijaisena. Hallituksen suunnittelema eläkeiän muutos puhuttaa paljon opettajanhuoneessa. Melko yleinen kommentti on "Ei näiden nykymuksujen kanssa yksinkertaisesti jaksa 65-vuotiaaksi!" Se ehkä kuulostaa vähän liioitellulta, mutta ymmärrän puhkinaisia opettajia kyllä oikein hyvin. Koulut ovat nykyisin aika rankkoja paikkoja!

Tweet

Kielen sukupuolitaudit

Matkustin iltapäivällä bussissa Meilahden sairaalakompleksin ohi; olin herännyt opettajansijaisuutta varten jo ennen kuutta, joten ajattelin melko satunnaisia asioita.

Nähdessäni Sukupuolitautien poliklinikan / Poliklinik för könssjukdomar infotaulun bussin ikkunasta, tulin miettineeksi, että sana "sukupuolitauti" on melko omituinen. Aivan kuin se olisi tauti, joka johtuisi nimenomaan sukupuolesta. Miestentauti tai naistentauti, sukupuolesta seurausta oleva tauti. Se ei ole kovin järkevä nimi.

Englannin "sexually transmitted disease" on paljon parempi - se kuvaa tarkemmin, mistä oikeastaan on kyse.

Eli englanti voittaa taas suomen kielten paremmuskisassa. Faktaa.

Tweet

"They're all desperate, aren't they?"

Oasis esiintyi eilen saksalaisessa Wetten Das -televisio-ohjelmassa. Playbackina näytelty I'm Outta Time ei ole tietenkään mitenkään merkittävä esitys, mutta kappaleen jälkeinen sananvaihto show'n juontajan ja Liamin välillä on oasismaisen takuuhauska (kohdassa 4:56) :



Juontaja: "Jennifer Aniston [joka oli siis ilmeisesti myös vieraana ohjelmassa], she was desperate: she said 'This is my only chance to see these guys!'"

Liam: "Desperate? They're all desperate, aren't they?"

Tweet