Toisinaan olen täysin varma siitä, että olen sisimmässäni paha ihminen.
Kauheus paljastuu itselleni esimerkiksi sellaisina hetkinä, kun näen kadulla tylsistyneen näköisen, maastokuvioisiin reisitaskuhousuihin ja hevibändipaitaan pukeutuneen, tupakkaa imevän nuoren ja ajattelen, että hän käyttää elämänsä vääryyteen ja vähäpätöisyyteen, ja että olisi kohtuullista, jos kaikki hänen resurssinsa siirrettäisiin ennemmin minun käytettäväkseni. Ideana olisi, että mm. se energia, aika ja varallisuus, joka maastohousuhevariteinillä on, siirrettäisiin minulle oman energiani, aikani ja varallisuuteni lisukkeeksi ja hyödyntäisin nämä lisäresurssit paljon tyylikkäämmin, mielenkiintoisemmin ja nautinnollisemmin kuin tämä tilaa vievä, happea turhaan kuluttava uivelo.
Tällainen ajatuskulku ilmestyy päähäni aivan tahtomattani eikä kestä edes paria sekuntia, mutta koko idea saa minut jälkeenpäin tuntemaan itseni hyvin kylmäksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Mitä se on minulta pois, jos joku käyttää potentiaalinsa rumiin housuihin ja marketin edessä seisoskelemiseen? Enkä voi tietenkään väittää, että olisin jollain tapaa parempi tai tärkeämpi ihminen. Totta kai kaikki ovat yhtä tärkeitä ja kaikkia pitää kunnioittaa.
Manic Street Preachersin mainio uusi single (It's Not War) Just The End Of Love jatkaa bändin viime vuosikymmenen loppupuolelta alkanutta uutta kultakautta. James Dean Bradfieldin tyylikäs soololevy vuonna 2005 ja vuoden 2007 raikas Manics-albumi Send Away The Tigers palauttivat bändin tyylin parin levyn mittaiselta harharetkeltä taas rehellisen antheemiselle kitararock-linjalle ja sisälsivät roppakaupalla kappaleita, jotka kilpailevat hyräiltävyysasteikolla täysin tasaväkisesti 1990-luvun puolivälin hitti-Manicsin klassikoiden kanssa.
Viime vuoden Journal For Plague Lovers oli harkittu välityö, jonka tarkoituksena oli enemmänkin tehdä kunniaa edesmenneeksi julistetulle Richey Jamesille kuin olla varsinainen jatko-osa Send Away The Tigersille. Tuo jatko-osa on luvassa vasta nyt, kun uusi albumi Postcards From A Young Man ilmestyy syyskuun lopulla. Ainakin ensimmäisen singlen perusteella odotettavissa on jälleen kerran sellaista höperön ja skarpin välissä viihdyttävästi tasapainoilevaa musiikkia, jota tässä maailmassa vain Manic Street Preachers osaa tehdä.
Haastan kenet tahansa kuuntelemaan ylläolevan kappaleen pariin kertaan ja todistamaan, ettei se muka jää soimaan päähän koko loppuviikoksi.
Tänä aamuna ukkosti kello seitsemän aikoihin. Kuuntelin jyrinää ja ropinaa hetken aikaa ja vaivuin takaisin uneen.
Unessa makasin kipeänä sängyssä: minulla oli ilmeisesti kuumetta. Huone oli pimennetty ja olin hautautunut usean peiton alle. Oloni oli hyvin heikko. Minua piristämään saapui kuitenkin Jari Sarasvuo, joka toi oloani parantamaan Esa Saarisen kirjoittaman painotuoreen kirjan, jonka Sarasvuo oli kustantanut. Kirjan kannessa Saarisella oli valkoisesta pantterista tehty raskas viitta päällään ja kirjan sisältö oli jotain hyvin filosofista pohdiskelua, josta kuitenkin huomasin pitäväni kovasti.
Ainoa kritiikkini kustantaja Sarasvuolle oli se, että kirjan sivuilla oli paljon kuvia Sarasvuosta itsestään, vaikka hän ei ollut kirjan sisällön suhteen minkäänlaisessa roolissa. Tuntui, kuin hän olisi yrittänyt varastaa kunniaa Saariselta. Huomautin hänelle, että on hieman harvinaista, että kirja on täynnä kuvia kustantajasta. Sarasvuo äkääntyi ja tiuskaisi: "Eihän siellä ole musta kuin pari kuvaa vaan!" (vaikka kuvia oli aivan varmasti enemmän kuin pari).
Sellainen uni tällä kertaa. Tässä kesälukemiseksi muita klassikkounia blogin arkistojen syövereistä:
En tosiaankaan kuuntele paljon radiota, mutta ilmeisesti joillain kanavilla tämä taitaa olla varsinainen kesähitti? Huonompaa kappaletta saa kyllä hakea. En muista, milloin viimeksi olisin kuullut jotain näin matalaotsaista. Biisissä ja videossa on pielessä aivan kaikki. Oikeastaan tämä on jo niin huono, ettei tästä jaksa edes raivota.
(En tosin ole täysin varma, muuttuuko kappale esimerkiksi jossain puolivälin jälkeen aivan loistavaksi, sillä en ole pystynyt kertaakaan kuuntelemaan sitä ensimmäistä kertosäettä pidemmälle.)
Jos haluatte tänä kesänä kuulla vastapainoksi hyvääkin räppiä, suosittelen hakeutumaan Mirkovicin juontaman Liian Deeppi Show'n pariin Radio Porkkalassa.
Edit klo 20:40 Huomasin äsken Spotifytä selaillessa, että Maija Vilkkumaan uuden singlen nimi on Dingo ja Yö. Karmaisevaa! Vielä pahempaa voisi olla vain, jos itse Yön uusi single olisi Dingo ja Popeda, mutta on tämäkin jo aivan tarpeeksi kamalaa.
Tämän viikon alussa se tapahtui. Olihan se ollut totta kai jo odotettavissakin, mutta silti se tuntuu epämiellytävältä. Nimittäin se, kun alkaa tuntea lomailleensa jo liikaa ja aavistelee jo kaipaavansa jotain "tekemistä". Ainaisesta rannalla makoilusta tulee jo syyllinen olo ja rahapulakin alkaa ahdistaa, kun kuuntelee kavereiden suunnitelmia kaikenlaisista porijazzeista, terassi-caseista ja muista kesämenoista.
Taloudellisen tilanteen korjaamiseksi ei ole nopeaa ja helppoa keinoa, mutta yleistä laiskuudesta johtuvaa syyllisyydentuntoa lieventääkseni ilmoittauduin elokuun kesätenttiin ja istun nyt kirjastossa aikeenani avata kirja nimeltä Speaking Into The Air: A History of the Idea of Communication. Avaan sen aivan pian. Kyllä.
Kesätenttiin lukeminenkin on kuitenkin oikeastaan vain suuremman koitoksen välttelyä: olin nimittäin keväällä uskotellut itselleni, että työskentelisin graduni parissa tänä kesänä ja voisin olla syksyllä ylpeä, kun gradu olisi jo pitkällä. No, todellisuudessa en ole katsonutkaan graduuni päin maaliskuun (!) jälkeen ja nyt tenttirutistus siirtää hommaan käsiksi käymistä taas muutamalla viikolla.
Vaikka kesä on ollut erittäin mukava (ja sitä on vielä paljon jäljelläkin), pelkään taas, että olen käyttänyt sen väärin. En ole ollut töissä tienaamassa rahaa enkä ole toisaalta edistänyt graduasiaani. Olen kyllä katsonut kaikki jaksot The Officen amerikkalaisversiosta, mutta se ei ehkä ole sellaista henkistä pääomaa, jota arvostetaan oikein missään.
Olo on luuserimainen ja itseluottamus alamaissa. Pitäisi saada jotain aikaan.
Yksi hauskimmista puolista lomassa on se, että voi keskittyä tekemään pelkästään hauskoja asioita ja tehdä niitä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Kun joka päivä on samanlainen aurinkoinen ja lämmin sää, voi täydellistä päivää toistaa vaikka kuinka monta kertaa.
Parin viime viikon toistuvia teemoja ovat olleet mm. nukkuminen parvekkeen ovi auki, vadelma-banaani -smoothien syöminen rannalla aamupalaksi, Guardianin MM-futisliveblogin seuraaminen sekä romaanien ahmiminen.
Olen lukenut hyviä teoksia Roddy Doylelta (ns. Barrytown-trilogian tunnetuin osa on totta kai The Commitments, mutta tasapainoisimmin rakennettu ja hauskin The Van. Irlannin 1900-luvun historiaan keskittyvän The Last Roundup -sarjan tuore päätösosa The Dead Republic oli tälle trilogialle tasokas ja arvokas loppu, mutta ei tietenkään yltänyt klassikkosarjassa kamppailevan ykkösosa A Star Called Henryn korkeuksiin.), Hanif Kureishilta sekä aina varmalta Nick Hornbylta (Juliet, Nakedin aihepiiri oli hauska, mutta jostain syystä hornbyt vaikuttavat nykyisin vähän liian paljon elokuvasommitelmilta kuin romaaneilta).
Musiikissa olen jäänyt kiinni ex-Beta Band -solisti Steve Masonin uuteen levyyn Boys Outside ja etenkin sen nimikappaleeseen. Se sopii saumattomasti helteisten rantapäivien ja futismatsien jälkeisiin yöchillailuhetkiin. Aion kirjoittaa Boys Outside -levystä laajemman arvion myöhemmin. The Drumsin albumikin tuli vihdoin hankittua (en ollut jaksanut lähteä täältä rannoilta keskustaan ja levykauppoihin ennen tätä viikkoa), mutta sitä täytyy vielä vähän sulatella ja pohdiskella ennen kuin siitä uskaltaa sanoa sen varmemmin mitään.
Takaraivossa kolkuttelevat totta kai jo loman jälkeisetkin asiat... mutta jos sää jatkuu vielä ensi viikonkin näin täydellisenä, jatkan rannalla asumista.
Kesäloman merkittäviä tapauksia on aina se hetki, kun ensimmäistä kertaa unohtaa, mikä viikonpäivä on meneillään. Tämä tapahtui minulle tänä kesänä ensimmäistä kertaa viime viikolla, ja jouduin rannalla maatessani aivan tosissani miettimään, oliko päivä keskiviikko vai perjantai vai mikä. Se on aina hyvä ja rentouttava tunne.
Kesään kuuluvat olennaisesti myös kesäjuomat ja -ruoat. Viime kesän hittidrinkkejä olivat ananas-Fanta-limoncello sekä pastis, jotka toimivat edelleen, mutta olen myös kehitellyt pari uutta juomasekoitusta:
Ensimmäinen on Pommac-Pimm's. Pimm's on perinteikäs englantilainen kesäjuoma, jota ilman esimerkiksi Ascotin laukkakisat tai Wimbledonin tennisturnaus olisivat suoranaisia mahdottomuuksia. Englantilaiset kasaavat kesä-Pimm'sinsä perinteisesti sitruunalimonadin pohjalle (netin keskustelupalstoilla puhutaan myös Spritesta tai ginger alesta), mutta itse olen kokeilujen myötä havainnut parhaimmaksi mikseriksi kotimaisen Pommacin. Jo väriltään Pimm'sin kanssa luontaisesti yhteensopiva Pommac on mainion raikas ja hedelmäinen valinta Pimm's-cocktailin perustaksi.
Englannissa Pimm'siin lisätään usein myös sitruunoita, mintunlehtiä, mansikoita, kurkkuviipaileita tai oikeastaan mitä tahansa puutarhan antimia (joskus Pimm'siä kutsutaankin alkoholilliseksi hedelmäsalaatiksi). Itse en ole vielä päässyt aivan kurkkutasolle asti, mutta voin vakuuttaa, että sitruunat, limet ja mansikat sopivat Pommac-Pimm'siin erinomaisesti. Tärkeintä on muistaa täyttää lasi reilusti jääpaloilla.
Toinen kesäjuomani on kookos-Pepsi. Tämä on hyvin yksinkertainen ja trooppisen kesäinen juoma: lasi täytetään jääpaloilla, niiden päälle lorautetaan pikkuriikkinen määrä kookossiirappia (esim. Monin-merkkistä löytyy Stockmannilta. Makusiirappeja voi usein ostaa myös kahviloista, esim. Robert's Coffeesta.) ja sitten päälle jääkaappikylmää Pepsiä. Makusiirapin kanssa kannattaa olla melko varovainen, sillä se on käytännössä pelkästään huippumakeaa sokerilientä.
Juomisen lisäksi kesällä (ja muulloinkin) on tärkeää myös syödä. Helteisinä päivinä ei usein jaksa kokkailla mitään kovin monimutkaista, mutta suomalainen kesäklassikko, uudet perunat, toimii aina. Olen tänä kesänä keksinyt virittää perinteistä tilliä + voisulaa -reseptiä raastamalla kuumien perunoiden päälle muutaman ripauksen parmesan-juustoa. Tällä tavoin suomalaiset uudet perunat saavat tavallaan italialaisvivahteisen kuorrutuksen. Todellankin "om nom nom nom", kuten sanotaan.
(Loppuun vielä keksiaiheesta sellainen huomio, että Rainbow'n "Keksinautin täytekeksit" ovat yllättävän herkullisia.)
Kolmisen viikkoa sitten, kun saksalainen ystäväni vieraili täällä, äänitimme yhdessä kappaleen, jonka hän oli kirjoittanut. Macin GarageBand-ohjelma pätki nauhoituspäivänä melko pahasti, ja vanhat kuulokkeet murenivat käsiin, mutta pienen Hannoverissa tapahtuneen jälkikorjailun myötä Better Days on nyt kuultavissa MySpacessa tai ladattavissa täältä. Minä soitan kitaraa ja toverini laulaa. Lopputulos on mielestäni aika mukava ja kesäinen, pidän erityisesti väliosasta.
Old Spice taitaa todellisuudessa olla melko tunkkaisen hajuista, mutta ainakin nämä mainokset ovat raikkaita ja hauskoja. Pidän kovasti tällaisesta huumorista, jossa uusia vitsejä tykitetään kahden kappaleen sekuntivauhdilla ja kaikki vedetään täysin överiksi. I'm on a horse!
.jpg)
Tekstit
