26 maaliskuuta 2011

Levy: Elbow - Build A Rocket Boys! (Fiction, 2011)

Musiikin maailma on harvoin oikeudenmukainen. Kaikenlaiset rebeccablackit voivat saavuttaa suurta huomiota ja kaupallista menestystä heti ensimmäisillä julkaisuillaan, kun taas toiset eivät saa tunnustusta koskaan, vaikka heillä olisi vahvempia perusteita sitä ansaita. Ja sitten on Elbow: manchesterilainen bändi ehti olla koossa melkein 20 vuotta ja tehdä 3 hienoa, haastavaa ja kunnianhimoista levyä ilman merkittävää menestystä ennen kuin vuoden 2008 nelosalbumi The Seldom Seen Kid räjäytti pankin ja toi yhtyeen perus- "Ostan yhden CD:n vuodessa ja kuuntelen sitä tila-autossani matkalla töihin" -kansaan. Hienointa koko hommassa oli ennen kaikkea se, että jopa Elbow'n kovatasoisella mittapuulla arvioituna Seldom Seen Kid oli yhtyeen ehdottomasti paras levy, joten kerrankin korkea laatu ja kova kaupallinen menestys osuivat yhteen.

Näistä lähtökohdista Elbow'n olisi ollut siis kohtalaisen helppoa tehdä Seldom Seen Kid, osa 2, ja toistaa itseään suosiota saavuttaneella reseptillä. Toisaalta olisi ollut mahdollista, että bändi olisi voinut yrittää "kouluttaa" laajentunutta kuulijakuntaansa ja palata tyylillisesti esimerkiksi debyyttilevynsä Asleep In The Backin painostavan tiheisiin soundimaailmoihin mentaliteetilla "Kuunnelkaa nyt, mitä missasitte 2001!" Onneksi karismaattisen Guy Garveyn johtama yhtye on kuitenkin sen verran fiksu, että se ei valinnut edelläolevista helpoista vaihtoehdoista kumpaakaan, vaan teki taas kerran täysin erilaisen levyn.

Selvää on silti se, että soundien osalta Build A Rocket Boys! jatkaa Seldom Seen Kidin selkeän puhtailla ja tyylikkään vähäeleisellä linjalla. Tuotannon osalta bändi on löytänyt itselleen hienon tyylin, jossa kappaleisiin ei yritetä ahtaa liikaa kaikenlaista kikkailukamaa, vaan annetaan sävellysten ja tunnelmien hengittää. Tunnelmat ovat Build A Rocketilla kuitenkin hyvin erilaiset kuin Seldom Seen Kidillä: siinä missä edeltäjän syvimmän sydämen muodostivat yöllisen tummat ja hämyisät kappaleet kuten The Fix tai An Audience With The Pope, uuden levyn kappaleista huokuu ennemminkin valoisten aamupäivien tunnelma. Videobiisi Lippy Kids perustuu kuulaan kirkkaalle pianoriffille ja sydäntäsärkevän oivaltavalle sanoitukselle, Jesus Is A Rochdale Girl on hieman amerikkalaisvaikutteinen, rullaavan folk-tyylinen kappale, With Lovessa kuullaan Garveyn lähes särkyvää falsettia ja komeaa taustakuoroa, ja levyn loppupuolella The River on minimalistisen kaunis balladi.

Parasta levyssä on juuri se, että vaikka kappaleet olisi helppoa sovittaa massiivisiksi yhteislauluanthemeiksi, tätä helppoa ratkaisua on vältetty ja kaikenlainen paisuttelu on minimissä. Ainoa varsinainen myönnytys radiosoittolistoille ja festariyleisöille on ehkä hieman liian suoraviivaisen simppeli Open Arms, jonka Garvey kuitenkin tulkitsee niin vilpittömästi, ettei sävellyksen sokerisuus nouse vaivaannuttavalle tasolle. Suosikkikappaleeni levyltä on silti ehdottomasti avausbiisi The Birds, jossa on lieviä häivähdyksiä Elbow'n varhaisemmasta, voisiko sanoa groovaavammasta tyylistä, ja jonka väliosa (n. 4:00-5:10) nostattaa jostain syystä hymyn huulille, joka kerta kun sen kuulee.

Build A Rocket Boys! ei missään nimessä ole samanlainen mestariteos ja autiosaarelle mukaan otettava levy kuin The Seldom Seen Kid, mutta se on silti Elbow'n levy, mikä tarkoittaa sitä, että se on erinomaisen fiksusti toteutettua, tunteikasta ja kaunista musiikkia, joka ei kuitenkaan sorru paatoksen puolelle, niin kuin kovin monet muut hieman samoilla suunnilla pyörivät yhtyeet tuppaavat tekemään. Viiden albumin matkalla Elbow ei ole vielä tehnyt yhtään hutia, mikä on melkoinen saavutus.

25 maaliskuuta 2011

Thames

Yksi asia, jota Suomesta ja Helsingistä kaipaan kovasti, on meri. Eilen sain hieman merenkorviketta, kun kävimme opiskelukaverini kanssa Thames Barrier Parkissa, joka on siis puisto Thamesin tulvasulkujen välittömässä läheisyydessä. Itse puisto oli hyvin rauhallinen ja siisti ja siellä oleva kahvila oli jopa yllättävän edullinen. Thames kimmelteli kevätpäivän auringossa kauniisti ja futuristisen näköiset sulkuportitkin liikkuivat aina välillä ylös ja alas. Veden äärellä oleminen oli rauhoittavaa ja nousuveden katseleminen mielenkiintoista. Thames Barrier Park ei luultavasti ole turistien ykköskohde Lontoossa, mutta voin suositella sitä ehdottomasti kaikille, joita jokitunnelma kiinnostaa ja jotka haluavat nähdä jotain hieman epätavallista.

Menomatkalla puistoon näimme myös Black Booksin. Puodin ovi tosin oli lukossa; Bernard taisi olla vielä sängyn pohjalla puoli yhdentoista aikoihin aamulla.


24 maaliskuuta 2011

Kiitoshyvääyötä

Harvoin sattuu niin, että pystyy kertomaan täydellisen vitsin täydelliseen aikaan - mutta tänään kävi niin. Pubin ulkopuolella sulkemisajan jälkeen; ihmiset ovat hyvästelemässä toisiaan; MEGAPUNCHLINE ja kiitoshyvääyötä; poistuminen suoraan kotia kohti.

(Mikä parasta: en todennäköisesti tapaa suurinta osaa näistä ihmisistä enää koskaan, joten nyt heille jää sellainen kuva, että olisin hauska tyyppi.)

21 maaliskuuta 2011

Android-kitara



En pakannut kitaraani mukaan tänne Englantiin ja olen ikävöinyt sitä välillä melko kovastikin. Tänään kokeilin korvikkeeksi ladata puhelimeeni ohjelman, joka simuloi kitaraa. Kuten YouTubesta löytyneestä videosta näkyy, Solo Guitar Lite on kohtalaisen hauska lelu, vaikka varsinaisen kitaran kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä. Beady Eyen The Roller sujui kuitenkin puhelinkitaralla aivan mukavasti!

Voisin kuvitella, että lähitulevaisuudessa tämän kaltaisilla ohjelmilla voisi saada aikaan vaikka mitä hauskaa. Ehkä pitäisi kokeilla piano-ohjelmaa seuraavaksi?



Muuta: Vaikuttaa siltä, että poptähdet käyvät tällä hetkellä yhä nuoremmiksi ja nuoremmiksi. Viime aikojen sensaatioita ovat olleet tietysti Justin Bieber ja Willow Smith, ja tätä kaksikkoa seuraa nyt Rebecca Black. Kaikkia tämän hetken esiteiniartisteja yhdistää se, että heidän musiikkinsa on aivan kamalaa (teinimusiikkimarkkinat taitavat toimia niin, että yleisölle menee läpi aivan mikä tahansa, koska se ei ole koskaan saanut kuullakseen mitään parempaa - tässä olisi vanhemmilla kasvattamisen paikka: Beatles autoradioon soimaan koulukyytimatkoilla, tms!). Rebecca Black pääsee kamaluudessa kuitenkin tavallaan melko innovatiiviselle tasolle: Friday-hitin (YouTubessa tällä hetkellä reilut 30 miljoonaa katselukertaa) sanoitus on niin epäsanoitusmainen, että se on oikeastaan jo aika hieno:

Yesterday was Thursday, Thursday
Today is Friday, Friday (Partyin’)
We so excited
We so excited
We gonna have a ball today

Tomorrow is Saturday
And Sunday comes afterwards
I don’t want this weekend to end



Pidän siitä, että sanoituksessa ei ole käytännössä lainkaan perinteisiä riimejä. Aivan kuin olisi vain kirjoitettu jonkinlainen mindmap käsitteen 'perjantai' ympärille ja laitettu se suoraan biisin sanoitukseksi. "Tomorrow is Saturday / And Sunday comes afterwards" - eipä siinä voi väittää vastaan! 


Ja kuten Willow Smithiä jokunen aika sitten coveroi "Neil Young" ja Bruce Springsteen, Rebecca Blackin hittiin on nyt tarttunut "Bob Dylan"!

19 maaliskuuta 2011

Täysikuu



Taivaalla voi tänään nähdä täysikuun suurempana kuin koskaan: kuu ei ole ollut näin lähellä maata sitten vuoden 1992 (eli silloin, kun aloitin koulun - ensimmäinen asia pitkään aikaan, joka saa olon tuntumaan ennemmin nuorelta kuin vanhalta!).

Täysikuun kunniaksi video loistobiisiin, jonka meinaa monesti unohtaa. The Waterboysin superhitti The Whole Of The Moon on totta kai hyvin kahdeksankymmentälukulainen (sen lopussa tulee tietysti saksofonisoolo), mutta pop-sävellyksenä se on aivan omaa luokkaansa. Coldplayn kaltaiset bändit voivat vain uneksia näin luontevan kuuloisten anthemien kirjoittamisesta. Pitäisi kenties tutkiskella tätä biisiä tarkemmin: tässä on luultavasti ehkä 4 sointua, mutta ne ovat juuri ne oikeat neljä!

Lisäksi Mike Scottin hiukset ovat videossa aika coolit, ja koskettimia soittamasta voi bongata Karl Wallingerin, joka myöhemmin julkaisi erinomaista musiikkia nimellä World Party (ja sävelsi She's The Onen, josta Robbie Williams teki tunnetun). YouTubessa on Whole Of The Moonista myös jotenkin todella sympaattinen versio, jossa Mike Scott soittaa biisin ilmeisesti peruskoulun aamunavauksessa. Siistiä - olisinpa ollut tuolla sijaisena!

Hurraa Kuulle!

17 maaliskuuta 2011

Manchester-väsymys


Huh huh: Manchesterin-keikan jälkeinen väsymys on ollut sitä luokkaa, että alan olla kunnolla elävien kirjoissa vasta nyt. Melkein kuusituntinen bussireissu vei voimat jo alussa, ja heti kaupunkiin saapumisesta eteenpäin koko viikonloppu oli yhtä kaaosta. Hauskaa kaaosta, toki. Koko settiä on mahdotonta tiivistää yhteen blogipostaukseen, mutta kerron nyt muutamia tunnelmavälähdyksiä.

Ensinnäkin: hotellimme oli aivan uskomaton. Sanoisin, ettei se ollut varsinaisesti hotelli lainkaan, tai jos oli, ainakin se meni hotellina yli juuri siitä, mistä aita on matalin. Saavuin ensimmäisenä iltana hotellillemme ennen kuin Suomesta tullut loppuseurue ehti paikalle. Hotellin vastaanottovirkailija saapui vartin odottelun ja ovikellonsoiton jälkeen viereisestä pubista tiskausvuorosta ja ilmoitti, että toiseen huoneeseen varaamaamme lisävuodetta ei ollut olemassa. Hänellä oli kuitenkin suunnitelma: eräässä toisessa huoneessa olisi kuulemma yksi ylimääräinen sänky. Huoneessa asui ilmeisesti kaksi suomalaista miestä, joten voisimme mennä herättämään heidät nyt keskellä yötä, ja kysymään yhtä sänkyä lainaksi; minun olisi hyvä tulla mukaan, jotta voisin selittää tilanteen suomeksi. No, huoneesta tosiaan löytyi yksi hyvin pöllämystynyt mies, joka kyllä kuunteli pitkän ja kohteliaan pyyntöni suomeksi, mutta ilmoitti heti repliikkini päätyttyä itäeurooppalaisittain murtavalla aksentilla, ettei ymmärtänyt yhtikäs mitään. Taisi olla Venäjältä tai mistä lie. Emmekä siis saaneet sänkyä. Onneksi käytävältä siivousämpärin vierestä kuitenkin löytyi seinään nojaamasta yksi nuhjuinen patja, jonka sain tehtäväkseni kantaa huoneeseen sillä välin, kun vastaanottomies hakisi varastosta lakanat ja tyynyliinat. En ole tavallisesti tottunut kanniskelemaan hotelleissa sänkyjä, mutta tilanne oli niin absurdi, että koko jutulle ei voinut kuin nauraa. Kun sitten olimme hotellin miehen kanssa yhdessä levittäneet lakanat pedille, jäin odottelemaan ystäviäni lentokentältä ja tutkailemaan, millaiset huoneet oikein olimme saaneet. Hyvin pian selvisi, että shampoo ei kuulunut tämän hotellin tarjoamiin lisävarusteisiin ja että luvattu "mannermainen aamiainen" koostui huoneen pöydälle sijoitetuista myslipatukoista, pillimehuista ja teepusseista. Hyvänä puolena oli kuitenkin se, että patteri hönkäsi aivan täysillä, eikä huoneessa ollut laisinkaan kylmä.

Lauantaipäivän ohjelmassa oli vierailu Leedsiin, jossa näimme jalkapallo-ottelun Leeds - Ipswich. Peli oli heikkotasoista divariräimimistä ja Leeds oli kaupunkina ehkä roskaisin loukko, jossa olen ikinä ollut. Neuvosto-Ukrainakin oli luultavasti viihtyisämpi paikka. Kaiken kukkuraksi hukkasin menopaluujunalippuni paluuosion ja jouduin hankkimaan uuden yksisuuntaisen, joka oli yhtä kallis kuin alkuperäinen menopaluu. Onneksi Manchesteriin palattuamme pääsimme rentoutumaan seurueemme toisen osan hotellissa, joka oli omaamme 1000 kertaa viihtyisämpi. Hotellihuoneillanistujaisten jälkeen muu porukka lähti vielä puolen yön aikoihin klubeille, mutta itse lähdin takeaway-nuudelipaikan kautta takaisin omalle hotellillemme Salfordiin (pad thai oli itse asiassa todella hyvää). Muut olivat kuulemma löytäneet karaokepaikan, mikä kuulosti aivan kauhealta.

Sunnuntaina kiertelimme hieman Manchesterin keskustassa ennen kuin lähdimme reissun varsinaista päätapahtumaa, eli Manchester City - Reading -ottelua kohti. City of Manchester -stadionilla oli loistava tunnelma, peli oli enimmäkseen viihdyttävää ja ihmiset olivat voittoisan ottelun jälkeen hyvin iloisia. Välierässä City kohtaa paikallisvastustaja Unitedin täällä Lontoossa, Wembleyllä! Siitä tulee varmasti uskomaton peli... täytyy tarkkailla, jos sinne olisi mahdollista saada lippuja.

Sunnuntai-illan vietimme miellyttävässä baarissa. Olisimme tuskin löytäneet sitä itse, mutta satuimme alkaa juttusille paikallisen pariskunnan kanssa, jotka osasivat johdattaa meidät oikeaan paikkaan. Kuppilassa juttelin mm. öljynporauslautalla työskentelevän miehen kanssa, joka oli saman ikäinen kuin Liam Gallagher ja oli ostanut tältä nuorempana säännöllisesti huumeita. Pöydässämme pyöri muitakin ihan mielenkiintoisia tyyppejä, ja sunnuntai-ilta oli oikein hauska, vaikkakin se venyi ehkä hieman liiaksi maanantain puolelle.

Maanantaina muun porukan olikin aika lähteä takaisin Suomea kohti, mutta itselleni jäi vielä muutama tunti aikaa tutkiskella Manchesteriä. Olin jo hyvin lähellä ottaa bussin Burnageen, mutta lopulta tyydyin vain katselemaan kaupunkia maailmanpyörästä (kuva yllä) ja käymään sushilla. Olo oli kuitenkin viikonlopun jälkeen jo niin vetämätön, että en nauttinut turistipäivästäni kovinkaan paljon. Bussimatka takaisin Lontooseen tuntui äärettömän pitkältä, vaikka olikin n. tunnin lyhyempi kuin menomatka, sillä kuski ajoi hyvin reippaasti ja jätti koukkaamatta Milton Keynesin kautta.

Näin lyhyen reissun perusteella on vaikea sanoa Manchesteristä mitään kovin definitiivistä (Leedsistä sen sijaan voi sanoa, että se on Jumalan hylkäämä takapajula). Päällimmäiseksi jäi kuitenkin sellainen ajatus, että Manchester ei tuntunut yhtä oikealta kuin Lontoo. Kysymys on kenties kakkoskaupunkisyndroomasta, jonka voi havaita missä tahansa: esimerkiksi Suomessa Helsingin ja Turun tai Tampereen tai minkä tahansa muun kaupungin välillä. Helsinki on ainoa oikea, vakavasti otettava kaupunki, ja kaikki muut tuntuvat jotenkin hölmöiltä. Kakkoskaupungit ovat omina itseinään varmasti aivan mukavia ja sinällään toimivia, mutta ne häviävät silti vertailussa ykköskaupungille lähes kaikin tavoin. Olen tietysti nyt kahden ykköskaupungin asukkaana hyvin puolueellinen tässä väittämässäni, mutta kuulisin mielelläni näkökantoja myös kakkoskaupunkien asukkailta?

11 maaliskuuta 2011

Oh Manchester, so much to answer for

Istun bussissa matkalla Manchesteriin. Ihme, että istun: sähläsin metromatkalla vaihtojen kanssa sen verran, että myöhästyin bussin lähtöajasta viitisen minuuttia, mutta onneksi bussikin oli myöhässä aikataulustaan.
Matka-aika Koillis-Englantiin on noin viisi tuntia. Perillä ollaan siis juuri ennen puoltayötä. Toivottavasti matkalla tehdään huoltoasemapysähdys, sillä ehdin kehittää metrosta bussille rynnätessäni melkoisen janon, joka vaatisi kiireellisesti Pepsiä.
Nuorisohintainen bussilippu Lontoosta Manchesteriin kustansi vain 12 puntaa, mikä on mielestäni hyvin edullista. Tosin - kuten aina - sitä saa, mistä maksaa: bussin vessan ovi renksottaa takanani puoliksi auki ilahduttaen raikkailla tuoksuilla, matkustajat eivät osaa laittaa puhelimiensa näppäinääniä pois päältä räpeltäessään tauotta tekstiviestejä... ja eturivissä matkaava vauva alkoi tietysti juuri nyt itkeä.
Perillä odottaa kuitenkin hauska viikonloppu: näen kotimaisia kavereitani ja huomenna Man Cityn FA Cup -ottelun.
Ellen sitten kuukahda janoon ennen sitä. Olemme yhä vieläkin vasta Hampsteadissa.

08 maaliskuuta 2011

Karkkipäivä

Eräs viehättävä keski- / eteläeurooppalainen piirre Englannissa on se, että kaduilla on paljon erilaisia myyntikojuja. Miettikääpä asiaa: Suomessa on kesäisin ehkä joku mansikanmyyjä jossain kulmalla ja ympäri vuoden muutama hodarinkäristäjä hytisemässä Aleksanterinkadulla, mutta muuten katumyyntikulttuuri on olematonta - johtuuko sitten ilmastosta vai lainsäädännöstä vai mistä.

Rasittavien turistikojujen (piraatti-jalkapallopaitoja, muovisia bobby-kypäriä, My Sister Went To London And All I Got Was This Lousy T-Shirt -paitoja, jne.) Lontoon kaduilla voi nähdä myös mm. sateenvarjokaupustelijoita, hedelmäkärryjä, pizzanpaistajia ja ties mitä. Oma suosikkini on Tottenham Court Roadilla, Goodge Streetin metroaseman sisäänkäynnin vieressä seisova karkkikoju (kuvassa). Aluksi luulin, että makeismyyjä on paikalla vain perjantai-iltapäivisin - silloin kun ihmisillä on karkkipäivä. Myöhemmin olen bongannut karkkikauppiaan toki myös muina viikonpäivinä, mutta ajatus herkkukopperosta keskellä iltapäiväruuhkaa on joka tapauksessa ilostuttava.

Harmi vain, että Britannian karkkitarjonta on melko heikkoa. Karkkivalikoiman laajuudessa ja laadussa Suomi on aivan maailman kärkiluokkaa - tästä isänmaallisesta faktasta voimme olla syystä ylpeitä!

Aurinkoisen päivän ja valmiiksi saadun esseen kunniaksi en suunnannut palkitsemaan itseäni Goodge Streetin karkkikojulle, vaan kävin sushilla (peruslaadukasta sushia liukuhihnoilla pyörittävä Yo!Sushi-ketju tarjoaa Blue Mondays -konseptilla alehintaisia annoksia aina maanantaisin) sekä hieman ostoksilla. En ole toistaiseksi vielä ostanut Lontoosta paljon vaatteita, mutta suosikkiliikkeekseni on ehdottomasti valikoitunut japanilaislähtöinen Uniqlo-ketju. Uniqlon vaatteet ovat enimmäkseen hyvin yksinkertaisia, selkeitä ja siistejä niin kuin japanilaiseen taustaan sopii, ja ennen kaikkea ne on valmistettu hyvistä materiaaleista ja ne istuvat päälle erittäin hyvin. Lisäksi ne ovat kohtuuhintaisia. Jostain syystä Uniqlon takeista ja paidoista itselleni paras koko on XS. Vaikka olenkin keskivertojapanilaista ja myös -brittiä kookkaampi, extrapieni koko on yllättäen aivan täydellinen.

Kävin myös Selfridgesillä kurkistelemassa mm. Paul Smithin takkeja, mutta taas kerran täytyi hieman tinkiä rotsismin periaatteista ja jättää 400 punnan sadetakki naulaan... Voisipa edes perustella itselleen, että olisi kuitenkin menossa pian jonnekin töihin ja tienaisi sitten takkirahat takaisin, mutta kun ei ole. Perinteinen maaliskuu siinä mielessä, että kesätyöasiat huolettavat. Ja muutkin työasiat: kesän jälkeenhän pitäisi jo valmistua, ja sen jälkeen kai sitten löytää "oikeita" töitä - mutta mitä ja mistä?

No, ilmeisesti asia ei huoleta niin paljon, että jaksaisin miettiä sitä kovin syvällisesti aurinkoisena iltapäivänä Lontoossa.

Nyt uusi Elbow ensikuunteluun ja sitten unia katselemaan!

04 maaliskuuta 2011

Live: Glasvegas - Heaven, Lontoo, 3.3.2011

Glasvegasin toinen tuleminen on tähän mennessä ollut hieman mystinen. James Allan on esiintynyt NME:n kannessa ilman paitaa yläruumis tussattuna Blade Runner -sitaateilla ja kertonut vieneensä lemmikkikultakalansa Amerikassa baariin ja laulaneensa tälle herkän serenadin. Miten alun perin melko tiiviisti karuun arkirealismiin kiinnittynyt yhtyen on nyt yhtäkkiä näin sci-feillä laduilla? Onko kyseessä jonkinlainen taitavasti viritetty vitsi, aito hermoromahdus, vai mikä?

Tämäniltainen konsertti pienessä kellariklubissa avasi mysteeriä ehkä jonkin verran, mutta ei missään nimessä paljastanut kaikkia kortteja. Selvää on ainakin se, että James Allan on muuttunut mies: mustat farkut ja nahkatakki ovat vaihtuneet valkoisiin farmarihousuihin ja valkoiseen "wifebeater"-paitaan, ja kaulassa roikkuva kitara on vaihtunut led-valoissa kimaltelevaan mikrofonitelineeseen. Kun kitarointivastuu on nyt kokonaan siirretty serkkupoika Rab Allanille, James voi keskittyä dramaattisiin sivuprofiiliposeerauksiin, mikrofonijohdon heilutteluun ja äärimmilleen venytettyyn laulutulkintaan. James Allanin muutoksen lisäksi selvää on myös bändin rytmiosaston muutos: sinänsä sympaattisen Caroline McKayn vaihduttua Jonna Löfgreniin bändillä on yhä naisrumpali, joka soittaa rumpusettiään pystyssä seisten, mutta itse rumpukompit ovat nyt paljon vahvempia, vakaampia ja monipuolisempia. Vuoden 2011 Glasvegas siis kuulostaa varmemmalta ja ammattimaisemmalta bändiltä kuin vuoden 2009 hieman horjuva amatööriryhmä. Rumpalinvaihdoksen lisäksi myös kahden vuoden tauoton kiertäminen on tietysti tehnyt tehtävänsä.

Musiikillista mysteeriä torstain konsertti ei kuitenkaan avannut käytännössä lainkaan: 12 kappaleen setissä oli tulevan levyn biisejä vain kolme. Esitys alkoi World Is Yoursilla ja Euphoria, Take My Hand kuultiin noin puolessavälissä. Näiden lisäksi uudelta levyltä soitettiin Shine Like Stars, josta ei jäänyt kovin paljon mieleen, mutta Glasvegas-biisit eivät joitain poikkeuksia lukuunottamatta ehkä yleensäkään tee suurta vaikutusta aivan ensikuulemalta. Esimerkiksi jokunen viikko sitten melko laimealta vaikuttanut Euphoria, Take My Hand on ehtinyt kasvaa jo sellaisiin mittoihin, että se kuulostaa aivan yhtä hyvältä kuin vaikkapa Polmont On My Mind tai S.A.D. Light, jotka myös kuultiin tänään. Tutuista biiseistä It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry oli uuden rumpalin ohjaamana suorastaan valtava, Ice Cream Van kirkollisen harras ja setin päättänyt Daddy's Gone niin reipas ja hilpeä kuin tällaisesta aiheesta kertova kappale nyt vain olla voi. Henkilökohtaisesti suurimman vaikutuksen teki kuitenkin encoren ensimmäisenä kuultu Flowers & Football Tops, joka oli sovitettu uudestaan pelkille kosketinsoittimille ja oli hyvin kaunis ja koskettava.

Vaikka uuden Glasvegasin mysteeri ei tänään vielä ratkennutkaan, on bändi tällä hetkellä todella kiehtovassa tilassa. Toisin kuin useimmat yhtyeet, jotka pyrkivät kakkoslevyllään vain toistamaan onnistuneen ja suositun debyyttinsä tylsemmällä ja varmistelevammalla tavalla, Glasvegas on selkeästi valinnut itselleen rohkeamman tien. James Allan on omituisella käytöksellään luomassa itsestään elämää suurempaa hahmoa ja rakentamassa bändilleen tarinaa, jossa on tavallista monipuolisempi sisältö. Juuri tällä tavalla omien suosikkibändien toivoisikin muuttuvan ja kehittyvän uusien levyjen myötä: samalla tavalla esimerkiksi Oasis meni eteenpäin Definitely Mayben ja Morning Gloryn välissä. Glasvegasilla on siis draaman taju hallussa, ja kontrasti sen välillä, että bändi laulaa sosiaalityöntekijöistä ja heroiiniongelmasta, mutta laulaja näyttää valkoisissa releissään jonkinlaiselta indie-Elvikseltä, on viihdyttävä. Pian julkaistava levy ratkaisee tietysti paljon; toivotaan, että se sisältää niin hyviä kappaleita, kuin tällainen show ansaitsisi tuekseen. Vielä nyt luotettiin debyyttilevyn biiseihin.

Henkilökohtaisena keikkakokemuksena tämä ei ollut aivan yhtä täräyttävä kuin eturivissä katseltu levykauppaesitys New Yorkissa pari vuotta sitten, mutta hyvin lähelle päästiin tänäänkin. Glasvegas on ehdottomasti yksi parhaista livebändeistä tällä hetkellä. Pientä epämukavuutta aiheutti vieressäni heilunut semiaggressiivinen piripää, joka lauloi kappaleiden mukana väärissä kohdissa väärillä sanoilla ja huusi aina oudoissa paikoissa "GO!" tai "YES!" kuin hän olisi toisinaan yrittänyt ohjailla ja toisinaan kommentoida keikkaa. "... You know it's just the prescription talkin'" -"YES!" Eräässä vaiheessa hän hihkaisi "Come on, Jesus!" ilmeisesti James Allanin olemukseen viitaten. Tavallaan hän kuitenkin osui hyvin oikeaan: Glasvegasin ensilevy oli melkoinen evankeliumi, joten odotukset valkoisiin pukeutuneen miehen toisen tulemisen suhteen ovat nyt korkealla.



03 maaliskuuta 2011

Live: Guillemots - The Tabernacle, Lontoo, 2.3.2011

kuva Flickr-käyttäjältä martindudley

Jos parin viikon takainen konsertti ei oikein saanut vakuuttumaan Guillemotsin uusista kappaleista, eilinen korjasi tilanteen täydellisesti. Osasyynsä oli tietysti sillä, että viime keikka oli maanalaisessa saunassa, jossa ei  nähnyt lavalle oikeastaan ollenkaan, mutta tällä kertaa esiintymispaikkana oli tunnelmallinen seurakuntasali, jonka sivuparvelta näkyvyys oli hyvä. Toinen merkittävä seikka oli se, että Guillemots oli uudistanut settilistansa rohkealla tavalla: biisit soitettiin nyt käytännössä täysin päinvastaisessa järjestyksessä kuin helmikuussa. Uusi järjestys toimi jostain syystä paljon paremmin, ja viimeksi hieman vaisummiltakin vaikuttaneet biisit tuntuivat nyt suorastaan upeilta. Etenkin vakuuttivat tulevan levyn nimibiisi Walk The River sekä herkkä Dancing In The Devil's Shoes. Ristiriitaisesti ensimmäiseksi singleksi valittu The Basket oli ehkä setin heikoin kappale. Toivottavasti Guillemotsin menestys ei kaadu huonoon singlevalintaan, sillä bändi todella ansaitsisi "tehdä elbow't" ja nousta puolikulttisuosiosta kirkkaimpaan mainstreamiin.

Livebändinä Guillemots on aivan lyömätön: yhtyeen neljä muusikkoa ovat teknisesti huipputaitavia ja heidän soitostaan huokuu musiikin tekemisen ilo, mikä ei nykyisessä läpikaupallisessa indieympäristössä ole mitenkään itsestäänselvyys. Bändiä on hauska katsella, kun rumpali ilveilee, kitaristi riehuu ja basisti hymyilee kauniisti. Tämä lämmin tunnelma välittyy myös yleisöön, ja eilinen konsertti tuntui hieman kuin ala-asteen joulujuhlalta hyvällä tavalla: yleisö on täysine sydämineen esiintyjien puolella ja esiintyjät haluavat tehdä yleisöön suuren vaikutuksen. 

Konsertissa oli ehkä noin 20 minuutin pätkä, jolloin ajattelin, että tämä on paras konsertti ikinä. Ensin bändi soitti jonkin uuden, todella pitkän kappaleen, jossa oli ainakin kolme erilaista lopetusta - yksi niistä kovasti Björkin Army of Me'ltä kuulostava, trip hop -tyylisen, tukevan biitin säestämä kuiskailuosuus. Sen jälkeen Guillemots siirtyi suoraan lennosta Trains To Braziliin, jossa yleisö lauloi riehakkaasti mukana. Huippuhetki jatkui vielä siten, että muu bändi poistui lavalta jättäen Fyfe Dangerfieldin seisomaan yksinään pianojakkaralle minikokoisen lelukosketinsoittimen kanssa ja laulamaan Blues Would Still Be Bluen ilman mikrofonia pelkän leluinstrumentin säestyksellä! Aivan uskomatonta.

Ja aivan kuin tämä ei olisi vielä ollut tarpeeksi; perinteisen encoren sijaan bändi yllätti konserttisalista poistujat soittamalla kolme lisäkappaletta keikkapaikan aulan flyygelillä! Tässä setissä kuultiin Falling Out Of Reach (ainoa Red-albumilta soitettu kappale koko iltana - kuten viimeksikin, Guillemots välttelee nyt kakkoslevyään jostain syystä), ihana Made-Up Love Song #43 sekä loistelias Sao Paulo (kappale, jonka haluaisin kuulla hautajaisissani, jos olisin silloin elossa). Guillemots tarjosi yleisölle aivan unohtumattoman illan tekemällä jotain tavallisesta poikkeavaa ja antamalla itsestään enemmän kuin kukaan olisi odottanut. Omista keikkakokemuksista viimeiltainen nousee varmasti TOP5:een.

Jos Guillemots ei ole vielä joillekin tuttu, suosittelen siirtymistä Play.com:iin ja Through The Window Pane -levyn tilaamista alle seitsemällä eurolla. Uusi levy Walk The River ilmestyy 18.4.

01 maaliskuuta 2011

Levy: Beady Eye - Different Gear, Still Speeding (Beady Eye Records, 2011)

Tämä tarina olisi voinut päättyä huonosti. Oasis ilman Noel Gallagherin sävellyksiä on yhtä turha kuin bensa-asema ilman polttoainetta: jotkut tietysti voivat sanoa käyvänsä ABC:llä ruoan ja tunnelman takia, mutta todellisuudessa he vain pettävät itseään. Onneksi Beady Eye ei edes yritä olla Oasis, vaan Liam kumppaneineen tekee selvän eron vanhaan yhtyeeseensä. Altavastaajan asema yllättäen sopii Liamille, joka selvästi nauttii haasteesta ja tekee parhaansa näyttääkseen maailmalle pärjäävänsä ilman isoveljensä sävellyksiä.

Jo rennon hilpeästä kansikuvastaan ja itseironisesta nimestään lähtien Different Gear, Still Speeding on konstailematon ja hyväntuulinen retrorock-levy. Noelittomuus ei ole johtanut väkisin puristamiseen, vaan Beady Eyen soitosta suorastaan kuuluu paineettomuus ja vapautuneisuus. Esimerkiksi Millionaire, For Anyone ja Wigwam kuulostavat suorastaan... aurinkoisilta - sana, jota ei ole ollut tapana yhdistää Liam Gallagheriin! Perinteisen tylyilmeistä Liamia kuullaan oikeastaan ainoastaan levyn avaavassa Four Letter Wordissä. Wind Up Dreamissa Liam jopa huudahtaa rempseästi "Whooo!" Olisiko Liam aina halunnut huutaa "Whooo!", mutta Noel ei vain antanut?

Mitään omaperäistä tai edistyksellistä Different Gearissa ei tietenkään ole - eikä sellaista pitäisi odottaakaan. Beady Eye on valinnut itselleen genren, jossa ei ole tarkoitus luoda jotain uutta ja ennenkuulematonta, vaan vain kehitellä perinteisistä 60-luvun ainesosista mahdollisimman maukkaita uusia sekoituksia. Yllättävintä on ehkä se, että Beatles-vaikutteet ovat tällä kertaa 1967-psykedelia-Beatlesin (Wigwam, The Beat Goes On, Morning Son) lisäksi myös 1964-5 keveästi helisevältä folk-pop-Beatlesiltä (Millionaire, For Anyone). Lisäksi mukana on 1970-luvun mm. glamrockia (Standing On The Edge Of The Noise) ja 1950-luvun piano-rock'n'rollia (Bring The Light, Beatles And Stones). Ehkä eniten Oasikselta kuulostavat kappaleet ovat nimensä mukaisesti rullaava The Roller ja etenkin viuluilla paisutteleva balladi Kill For A Dream.

Rento vanhanaikaisuus on Different Gearin vahvuus, mutta se tuo mukanaan myös levyn heikon puolen: liiallisen pituuden. Tuntuu siltä, että bändi on ollut niin innoissaan omasta musiikistaan ja sen tekeminen on ollut niin hauskaa, että käytännössä kaikki studiossa syntynyt materiaali on tehnyt mieli laittaa levylle. 13 kappaleen kokoisena Different Gear on kestoltaan pitkähkö, joten se olisi kestänyt helposti parin kappaleen pudottamisen. Esimerkiksi Three Ring Circus on täytemateriaalitasoa ja sopisi siksi paremmin jonkin singlen B-puoleksi. Parin kappaleen poistaminen helpottaisi myös sitä ongelmaa, että levyllä on liikaa keskenään hieman liian samanlaisia kappaleita: esimerkiksi Wigwam, The Beat Goes On ja Morning Son ovat kaikki hyviä, mutta ne kaikki sopisivat kategoriaan "levyn päättävä, unenomainen balladi", jota toteuttamaan ei kuitenkaan mahdu kuin yksi kappale kerrallaan.

Different Gear, Still Speeding on lievistä vajavaisuuksistaan huolimatta kuitenkin erinomainen todiste siitä, että Beady Eye'ta tarvitaan, eikä bändi ole pelkkä Oasis-kangastus. Etenkin Liamin rooli tällä levyllä on niin väkevä, että jo pelkästään albumilla kuultavan uuden, rennomman Liamin esilletuonti riittäisi oikeuttamaan levyn olemassaolon. Beady Eyen helpot ja hauskat kappaleet tulevat varmasti toimimaan kesän festivaalikeikoilla juuri sellaisissa sloteissa, joita bändi luultavasti saa soitettavakseen: tällä levyllä ei voi ottaa haltuun illan viimeistä päälavan settiä - siihen tarvittaisiin Don't Look Back In Anger ja Champagne Supernova - mutta myöhäisen iltapäivän auringonpaisteessa Different Gear, Still Speedingin rentous ja keveys tulevat olemaan lyömätön ase.

(Omat suosikit: Four Letter Word, The Roller, Millionaire, For Anyone, Kill For A Dream / Heikommat suoritukset: Bring The Light, Wind Up Dream, Three Ring Circus)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...