Tämäniltainen konsertti pienessä kellariklubissa avasi mysteeriä ehkä jonkin verran, mutta ei missään nimessä paljastanut kaikkia kortteja. Selvää on ainakin se, että James Allan on muuttunut mies: mustat farkut ja nahkatakki ovat vaihtuneet valkoisiin farmarihousuihin ja valkoiseen "wifebeater"-paitaan, ja kaulassa roikkuva kitara on vaihtunut led-valoissa kimaltelevaan mikrofonitelineeseen. Kun kitarointivastuu on nyt kokonaan siirretty serkkupoika Rab Allanille, James voi keskittyä dramaattisiin sivuprofiiliposeerauksiin, mikrofonijohdon heilutteluun ja äärimmilleen venytettyyn laulutulkintaan. James Allanin muutoksen lisäksi selvää on myös bändin rytmiosaston muutos: sinänsä sympaattisen Caroline McKayn vaihduttua Jonna Löfgreniin bändillä on yhä naisrumpali, joka soittaa rumpusettiään pystyssä seisten, mutta itse rumpukompit ovat nyt paljon vahvempia, vakaampia ja monipuolisempia. Vuoden 2011 Glasvegas siis kuulostaa varmemmalta ja ammattimaisemmalta bändiltä kuin vuoden 2009 hieman horjuva amatööriryhmä. Rumpalinvaihdoksen lisäksi myös kahden vuoden tauoton kiertäminen on tietysti tehnyt tehtävänsä.
Musiikillista mysteeriä torstain konsertti ei kuitenkaan avannut käytännössä lainkaan: 12 kappaleen setissä oli tulevan levyn biisejä vain kolme. Esitys alkoi World Is Yoursilla ja Euphoria, Take My Hand kuultiin noin puolessavälissä. Näiden lisäksi uudelta levyltä soitettiin Shine Like Stars, josta ei jäänyt kovin paljon mieleen, mutta Glasvegas-biisit eivät joitain poikkeuksia lukuunottamatta ehkä yleensäkään tee suurta vaikutusta aivan ensikuulemalta. Esimerkiksi jokunen viikko sitten melko laimealta vaikuttanut Euphoria, Take My Hand on ehtinyt kasvaa jo sellaisiin mittoihin, että se kuulostaa aivan yhtä hyvältä kuin vaikkapa Polmont On My Mind tai S.A.D. Light, jotka myös kuultiin tänään. Tutuista biiseistä It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry oli uuden rumpalin ohjaamana suorastaan valtava, Ice Cream Van kirkollisen harras ja setin päättänyt Daddy's Gone niin reipas ja hilpeä kuin tällaisesta aiheesta kertova kappale nyt vain olla voi. Henkilökohtaisesti suurimman vaikutuksen teki kuitenkin encoren ensimmäisenä kuultu Flowers & Football Tops, joka oli sovitettu uudestaan pelkille kosketinsoittimille ja oli hyvin kaunis ja koskettava.
Vaikka uuden Glasvegasin mysteeri ei tänään vielä ratkennutkaan, on bändi tällä hetkellä todella kiehtovassa tilassa. Toisin kuin useimmat yhtyeet, jotka pyrkivät kakkoslevyllään vain toistamaan onnistuneen ja suositun debyyttinsä tylsemmällä ja varmistelevammalla tavalla, Glasvegas on selkeästi valinnut itselleen rohkeamman tien. James Allan on omituisella käytöksellään luomassa itsestään elämää suurempaa hahmoa ja rakentamassa bändilleen tarinaa, jossa on tavallista monipuolisempi sisältö. Juuri tällä tavalla omien suosikkibändien toivoisikin muuttuvan ja kehittyvän uusien levyjen myötä: samalla tavalla esimerkiksi Oasis meni eteenpäin Definitely Mayben ja Morning Gloryn välissä. Glasvegasilla on siis draaman taju hallussa, ja kontrasti sen välillä, että bändi laulaa sosiaalityöntekijöistä ja heroiiniongelmasta, mutta laulaja näyttää valkoisissa releissään jonkinlaiselta indie-Elvikseltä, on viihdyttävä. Pian julkaistava levy ratkaisee tietysti paljon; toivotaan, että se sisältää niin hyviä kappaleita, kuin tällainen show ansaitsisi tuekseen. Vielä nyt luotettiin debyyttilevyn biiseihin.
Henkilökohtaisena keikkakokemuksena tämä ei ollut aivan yhtä täräyttävä kuin eturivissä katseltu levykauppaesitys New Yorkissa pari vuotta sitten, mutta hyvin lähelle päästiin tänäänkin. Glasvegas on ehdottomasti yksi parhaista livebändeistä tällä hetkellä. Pientä epämukavuutta aiheutti vieressäni heilunut semiaggressiivinen piripää, joka lauloi kappaleiden mukana väärissä kohdissa väärillä sanoilla ja huusi aina oudoissa paikoissa "GO!" tai "YES!" kuin hän olisi toisinaan yrittänyt ohjailla ja toisinaan kommentoida keikkaa. "... You know it's just the prescription talkin'" -"YES!" Eräässä vaiheessa hän hihkaisi "Come on, Jesus!" ilmeisesti James Allanin olemukseen viitaten. Tavallaan hän kuitenkin osui hyvin oikeaan: Glasvegasin ensilevy oli melkoinen evankeliumi, joten odotukset valkoisiin pukeutuneen miehen toisen tulemisen suhteen ovat nyt korkealla.
Tekstit
1 kommentti:
Oi, miten hieno teksti! Itse en edes osannut pelätä yhtyeen nykymenoa ennen kuin huomasin, että kaikki muut tuntuivat olevan siitä huolissaan. Tämä teksti nyt onneksi rauhoitti mieltä :) Ja olen kyllävähän kade tuosta keikkakokemuksesta :) Niistä Suedeista nyt puhumattakaan...
Lähetä kommentti