Eilisessä NYT-liitteessä oli juttu, jossa selvitettiin ns. "pikku-uutisten" taustoja. Esim. mitä oli tapahtunut pankkiryöstön uhrille, rekan töytäisemäksi joutuneelle tytölle tai boa-käärmeen kohdanneelle ulosottomiehelle.
Artikkelissa pisti silmään se, että kahdessa tapauksessa pikku-uutisen päähenkilö oli tapahtuman jälkeen löytänyt uskon. Rekan alle hortoillut tyttö oli tullut uskoon psykiatrisesta sairaalasta päästyään ja entinen jenginuori oli löytänyt elämälleen sisältöä Jumalasta siinä vaiheessa kun katutappeleminen ei enää tuntunut oikealta.
Tällaisia kertomuksiahan kuulee aina todella usein. "Ennen olin aivan hukassa ja sekaisin, mutta sitten Jumala alkoi johdattaa minua" tms. jne. Itseäni ne arveluttavat kerta toisensa jälkeen. Jotenkin tällainen järkyttävien kriisien tai vastaavien kautta löydetty usko vaikuttaa teennäiseltä. Uskovaisten piirissä esimerkiksi parannuksen tehnyttä nuorisorikollista pidetään varmasti hienona esimerkkinä Jumalan hyvyydestä ja luultavasti ollaan myös ylpeitä siitä että entinen pahantekijä on vaihtanut tiimiä hyvien puolelle.
Mutta mitä sitten? Mikä on lopputulos? Psyykkisistä ongelmista kärsinyt, uskon löytänyt ihminen on silti pohjimmillaan aivan yhtä hukassa kuin aiemminkin - hän on vain onnistunut tilkitsemään vuotavan päänsä uudella pakkomielteellä. Sama pätee väkivallasta, alkoholista tai huumeista entisessä elämässään kicksejä saaneisiin: nyt tilalla on vain uusi tajunnanlaajentaja.
Olen totta kai hyvin onnellinen näiden ihmisten puolesta siinä mielessä, että he ovat löytäneet edes jonkinlaisen ratkaisun ongelmiinsa ja päässeet pois pimeimmästä tunnelista. Mutta silti heidän ratkaisunsa vaikuttaa liian helpolta, luovuttajan ratkaisulta. "En jaksa pyrkiä tekemään elämästäni parempaa itse; alanpa uskoa Jumalaan."
He ovat olleet menetettyjä tapauksia jo aivan alusta lähtien.
(Entä sitten "perususkovaiset", jotka eivät löydä uskoaan jonkun yksittäisen kriisin tai elämänmuutoksen kautta? Heidät luultavasti kasvatetaan uskoon pienestä pitäen. Ei sekään taida olla kovin hyvä keino.)
MP3:
Oasis - Carry Us All "Everybody's gone for a quick, sure-fire solution / But faith in any god is gonna bury us all / No-one ever fights in a ten-bob revolution / Have faith in what you've got and it will carry us all"
Crowded House - There Goes God "I'd like to believe that there is a god / Why sinful angels suffer for love / I'd like to believe / In the terrible truth, in the beautiful lie"
Tekstit
4 kommenttia:
mä en jaksa/osaa kommneotoida mitään tuohon alkuun, mutta tuosta uskoon kasvattamisesta voisin sanoa jotain. tuskin kukaan tai ainakaan kovin moni kasvaa uskoon joutumatta jossain vaiheessa kun on tarpeeksi kypsä siihen kohtaamaan niitä kysymyksiä ja käsittelemään omaa uskoaan, pohtimaan että miksi mä uskon, mihin mä uskon ja uskonko mä ylipäänsä? toiset selvittää tän asian, toiset pohtii sitä loppuikänsä. muttei ihmistä voi ainakaan kovin helposti, ainakaan sellaisissa ollosuhteissa joissa yhteydet ulkomaailmaan ovat sallittuja, aivopestä uskoon. kyllä se täytyy omakohtaisesti läpikäydä.
toisaalta tuosta uskoon pamahtamisesta. mäkin vierastan ajatusta. tai ainakin sitä että sitä nyt niin hehkutetaan. osittain koska epäilen. osittain koska silloin oman uskon uskottavuus alkaa hjeiketä. alkaa tuntua epäuskoiselta siultä että uskoo vain koska haluaa uskoa johonkin satuun.
eräs ystäväni sanoi ettei usko että usko joka pamahtaa jostain voisi kestää. itse en ymmärrä logiikkaa tämän ajatuksen takana.
ja kyllähän se itselleenkin aina välillä kirkastuu yhtä-äkkiä jostain, tulee sellainen tunne, että he tää on näin. ai niin. tältä se tuntuu. siksi mä oon tässä.
musta kuulostaa pahalta että uskominen olisi luovuttamista. kyllähän uskovan ihmisenkin pitää ja silloin kun usko on voimakas ehkä tuntuu että vielä enemmän pitää ja kannattaa ja viitsii ja jaksaa ponnistella oman itsensä ja elämänsä kanssa.
sulla on kyllä nyt blogissa ihan pikkasen tasokkaampaa pohdiskelua kuin mulla.
Hmm, joo, tavallaan ne jotka kasvaa uskonnollisessa perheessä joutuu oikeastaan pohtimaan sitä asiaa "poispäin" kun taas muut joutuvat miettimään sitä toiseen suuntaan, jos haluavat nähdä sen vaivan.
Maailman uskonnoista yksi kiinnostavimmista on Carl Barksin vanhassa Aku Ankka -tarinassa esitetty "höpsismi".
Itse vierastan kirkkoon liittymistä aktiivisen mainoskampanjan seurauksena. Ei ole kauaakaan, kun seurakunnat keräsivät jäseniä BOB Helsingin kyhäämän Armo-kampanjan avulla.
Ajatus siitä, että uskonnosta tehdään brändi, jota voidaan myydä ihmisille on jotenkin... kummallinen (ainakin minulle).
Toisaalta, kyllähän hyväntekeväisyydestäkin on hyvää vauhtia kehkeytymässä tuote, jota feissarit markkinoivat kaduilla ja toreilla. Miksei kirkko asettuisi samalle viivalle ja vetäisi mainostoimistoa hihasta?
Suomen luterilainen kirkko ainakin on brändinä melko vaikeassa tilanteessa. Sen pitäisi keskittyä uusien jäsenien hankkimisen sijaan enemmän siihen, miten vanhat saataisiin pysymään jäseninä. Tai siihen, että olemassaolevat jäsenet saataisiin käyttämään tuotetta aktiivisesti!
Lähetä kommentti