Uusi Coldplay kuultavissa

Coldplay julkaisi noin pari tuntia sitten verkkosivuillaan uuden singlensä Violet Hill. Kappaleen voi ladata virallista kautta tästä tai helpommin suoraan esimerkiksi tästä (klikkaa vasemmalla hiiren napilla) taikka tästä.

Violet Hill antaa lupauksen hieman uudenlaisesta, muttei silti kovin erilaisesta Coldplaystä. Kappale on aavistuksen verran synkempi ja raskaampi, kuin mihin yhtyeeltä on totuttu, mutta pohjimmiltaan se on silti tutunlainen melankolinen pianoballadi - se voisi helposti olla vaikka Travisin uusimmalta levyltä.

Rummut ovat mukavan painavat ja sanoitus on itse asiassa erittäin hyvä, sopivalla tavalla mahtipontinen ja epämääräinen olematta silti sisällötön. Chris Martin kuulostaa tällä kertaa ehkä aavistuksen verran vähemmän teennäiseltä kuin pahimmillaan. Kitarasoolo on jotenkin liian hilpeä, tähän olisi sopinut vähemmän selkeärakenteinen maalailu.

Toivon, että Coldplayn tuleva albumi Viva La Vida Or Death And All His Friends sisältäisi hieman rohkeammin kokeilevaa materiaalia. Ainakin albumin nimestä päätellen jotain vähän oudompaa voisi olla luvassa. Chris Martin osaa kyllä säveltää hyviä kappaleita, mutta bändi yleensä sovittaa ne turhan mielikuvituksettomasti. Violet Hill on erittäin varovainen askel piirun verran mielenkiintoisempaan suuntaan.

Tweet

Dracula-auto

Tämän vuoden Kevätpörriäinen sisältää muiden, kohtalaisen hauskojen ja viihdyttävien juttujen lisäksi erään maailmankaikkeuden kaikkien aikojen parhaista vitseistä.

Ei, en liioittele lainkaan. Mietipä itse seuraavaa:

Mitä dracula-auto sanoi, kun näki paljon autoja?
- Bensaa bensaa!

Tämän nerokkaan naurupommin on luonut Ismael Hilowie 4 A -luokalta. Itse pidän absurdeja juttuja kaikkein parhaina, joten juuri näin vitsejä pitäisi mielestäni yleensäkin rakentaa! Yllättävä uusi käsite (dracula-auto) ja todella odottamaton ja perustelematon punchline ("Bensaa, bensaa!"). Tajutonta!

MP3: The Raveonettes - The Christmas Song [lähde]

Muuta: Glasvegasin debyyttilevy ilmestyy näillä näkymin elo- tai syyskuussa. Ennen sitä on odotettavissa single juhannuksen paikkeilla. Tulossa on varmasti vuoden kovin ensialbumi! MP3: Daddy's Gone [lähde]

Tweet

Kevään merkki #1

Eräs varma kevään merkki västäräkkien ja muiden ötököiden ilmestymisen lisäksi on t-paitavaraston päivitysprojekti. Olen yrittänyt muutaman viime vuoden aikana kehitellä uusia omatekoisia perinteitä, ja yksi niistä on tuoreiden t-paitojen hankkiminen lämpeneviä ilmoja varten.

Tilasin viime yönä eBaystä enemmän kuin puolinukuksissa pari ihan kohtalaisen hienoa t-paitaa ja niiden lisäksi löysin vielä tänään kaupasta omasta mielestäni yhden tyylikkäimmistä paidoista ikinä: Kapteeni Haddockin kuvalla varustetun t-paidan. Kapteeni Haddock on suuri idolini, koska hän on tunnetun maailman ehdottomasti paras kiroilija. Turha väittää vastaan, sinä senkin nilkkimäinen rotanpoikanen sirkus-mussolini vätys!

MP3: The Last Shadow Puppets - My Mistakes Were Made For You (Live on Later... with Jools Holland, 15.4.2008) [lähde] Jälleen jääkylmä klassikkobiisi Alex Turnerin kynästä! Kirjoitan The Last Shadow Puppetsin levystä pian tarkemmin.

Tweet

Elokuva: The Darjeeling Limited

Jotkut elokuvat vaikuttavat upeilta juuri sillä hetkellä, kun on pimeässä teatterissa katsomassa niitä. Mutta seuraavana päivänä niistä ei ehkä muistakaan enää mitään. Toisaalta on elokuvia, jotka tuntuvat katsomishetkellä ehkä hieman yhdentekeviltä, mutta valtaavat katsojan mielen vasta seuraavana päivänä ja alkavat elää täysin omaa elämäänsä. Eräs tällainen elokuva on Wes Andersonin ohjaama The Darjeeling Limited.

The Darjeeling Limited kertoo kolmesta amerikkalaisveljeksestä (esittäjinään Adrien Brody, Owen Wilson ja Jason Schwartzman), jotka lähtevät junamatkalle Intian halki The Darjeeling Limited -nimisellä junalla löytääkseen kadonneen veljesyhteytensä, luostariin karanneen äitinsä sekä hieman henkisyyttä ja uusia kokemuksia. Matkan varrella sattuu monia kommelluksia mm. konduktöörien, käärmeiden ja kenkävarkaiden kanssa, mutta lopussa jokainen on löytänyt jotain - vaikkakaan ei välttämättä juuri sitä, mitä oli etsimässä.

Mutta kuten Andersonin edellisessä elokuvassa, mainiossa The Life Aquatic with Steve Zissoussa, The Darjeeling Limitedissäkään tärkeintä ei ole tarina tai sen hahmojen tavoitteet. Etusijalla on oudon loogisella tavalla kaoottinen ja surumielisen hilpeä tunnelma. The Darjeeling Limitedissä yksityiskohdat, värit, musiikki, hahmojen asusteet, pienet eleet, luovat eriskummallisen kokonaisilmapiirin ja tekevät elokuvasta jotain syvempää kuin pelkkää tarinankerrontaa tai teemojen käsittelyä. Tämä elokuva on oma maailmansa, joka on eittämättä olemassa, vaikka kukaan ei olisi elokuvaa ikinä nähnytkään - tai jos sitä ei olisi edes tehty.

Arvio: 3/5

Erinomaisen pikanttia The Darjeeling Limitedissä on musiikki. Ohjaaja Wes Anderson osaa aina löytää elokuviinsa tunnelman kannalta juuri olennaiset ja tarinaan sopivat kappaleet. Tässä ladattaviksi elokuvan avainbiisit, alkufilmin avaava Peter Sarstedin hölmöhkö mutta vastustamaton Where Do You Go To (My Lovely) [lähde] ja lopputekstien alla kuultava Joe Dassinin hilpeä Champs Elysees [lähde].

(Elokuvan ensimmäinen kohtaus - huomatkaa Adrien Brodyn megatyylikkäät aurinkolasit!)

Tweet

Kahvilan Kelis

Olen aina arvostanut pop-musiikkia sen viihdyttävyyden ja kauneuden lisäksi myös sen opettavaisuuden takia. Pop-kappaleista opituilla käyttäytymis- ja ilmaisumalleilla voi halutessaan tyylitellä koko elämänsä. Koin tästä osoituksen jälleen eilen.

Unioninkadun Neuhaus-suklaapuotikahvilassa oli sanalla sanoen sekasortoinen tunnelma. Ja toisella sanalla hermostuttava. Ja kolmannella absurdi.

Kahvilan vetovuorossa olivat eilen keski-ikäinen mies, joka ei puhunut suomea ja nuori nainen joka varmasti olisi sekä puhunut että ymmärtänyt suomea, jos vain olisi halunnut. Mutta naisen ja miehen välillä oli ilmeisesti jonkinlainen kriisitilanne meneillään, ja kun siihen lisää vielä sunnuntairyntäyksessä sinnittelevän minikahvilan, tulos oli hyvin outo. Tilaukset menivät väärille asiakkaille, kymmenen neliömetrin kokoiselle lattia-alalle oli muodostunut kaksi jonorykelmää nokkahuilumaisteritätejä ("Eikö se meidän palvelija tuokaan näitä pöytiin?!") ja kaiken aikaa miehen ja naisen välillä kihisi kummallinen, hiljainen vihanpito. Itselle tuli sama tunne kuin joskus lapsena, kun huomasi, että vanhemmat selvästi halusivat riidellä keskenään, mutta eivät voineet tehdä sitä täydellä volyymillä, koska tiesivät jälkikasvunsa olevan läsnä.

Kaikki oli kohtalaisen hyvin vielä niin kauan kuin kahvila oli täynnä asiakkaita, mutta kun kaikki olivat poistuneet, mies ja nainen aloittivat kiihtyneen supattelun takahuonetilassa. Mies ei vaikuttanut olevan oikein millänsäkään, hän ei ehkä pitänyt tilannetta kovin vakavana. Nainen oli ärtyneempi, mutta vaikutti samalla jotenkin todella väsyneeltä ja poissaolevalta - kuin hänen täytyisi sättiä miestä vain tavan vuoksi.

Kahvilanpitäjäpari hoiti neuvottelukuiskailunsa englanniksi. Eräässä suvantokohdassa (oikeastaan koko riita oli yhtä suvantoa) nainen totesi miehelle hyvin lakonisesti ja rauhallisesti, aivan kuin pyytäisi makaronilaatikkoon lisää ketsuppia: "I hate you." Tähän hän lisäsi vielä: "... I hate you so much right now." Kyseinen rivihän on siis Kelisin ensihitistä Caught Out There! Mutta kun Kelis ärisee vihaisena "I! Hate! You! So! Much! Right! Now!", kahvilanaisen tönkkö tyyli oli riemastuttavan rauhallinen kontrasti.

En tiedä, tajusiko hänen kritiikkinsä kohde kyseisen Kelis-viittauksen, mutta ainakin yleisöön se puri. Ihmisten pitäisi vielä enemmän tiputella pop-kappaleiden sanoja arkipäiväisen kanssakäymisensä lomaan!

Kelis - Caught Out There

Tweet

Sikasatsi

Kaverini Teemu Tapanainen kirjoitti lukion äidinkielen tunnilla syksyllä 2003 yhden kaikkien aikojen hauskimmista kirjoitelmista, Sikasatsin. Lukion päätyttyä heitin roskiin kaikki kolmen vuoden aikana kerääntyneet monisteet, kansiot, paperit ja muut oppimismateriaalit - mutta Teemu Tapanaisen Sikasatsin säästin, sillä se oli ainoa säästämisen arvoinen asia. Aina välillä unohdan sen, mutta sitten muistan sen uudestaan ja palaan jälleen sen kiehtovasti vinksallaan olevaan tuokiokuvaan.

Jotta mahdollisimman moni muukin pääsisi nauttimaan Sikasatsin erinomaisuudesta, julkaisen sen nyt tässä ilman kirjoittajan lupaa lyhentämättömänä ja muuttamattomana. Jos olet Teemu Tapanainen ja haluat minun poistavan tämän tekstin, kerro. Jos olet esimerkiksi elokuvatuottaja, joka haluaa palkata Teemu Tapanaisen kirjoittamaan sinulle menestysfilmin, ota yhteyttä, niin välitän kontaktitietosi eteenpäin.

Enemmittä selittelyittä, hyvät naiset ja herrat, Sikasatsi:

Polkupyörä ylitti sillan, renkaat rahisivat hiekkaisella tiellä ja pöly nousi pistävänä ilmaan. Pieni sika tärisi pelosta pyörän keulassa olevassa ostoskorissa. Kun korissa olleet eväät oli syöty, pelotti pientä sikaa entistä enemmän. Tuli alamäki ja pyörän vauhti kiihtyi ja kiihtyi. Kylmä tuuli suhisi ja sialla oli kylmä, edes emännän kutoma vihreä villanuttu ei auttanut.

Sika peitti korvilla silmänsä, käpertyi mahdollisimman pieneksi ja ajatteli mukavia asioita: Sika ajatteli kesäistä päivää isännän kanssa niityllä. Sika jahtasi perhosia ja isäntä loikoili puun alla piippua polttaen. Isännän jalkojen juuressa odotti sikaa olkinen eväskori täynnä herkkuja. Kori oli täynnä lihapasteijoita, lihapihvejä ja liharuokaa. Kesän ja erityisesti ruuan ajattelu toi sialle hyvän olon ja se sanoi "RÖH". Isäntä tunsi sian ja sen röhähdykset kuin omat taskunsa. Isäntä tiesi mitä sika halusi, kääntyi ruokakauppaa kohti ja taputti sian päätä merkitsevästi, niin oli tapana ilmoittaa, kun sika oli saanut tahtonsa läpi.

Röh röh rööh rö rö röh. Sika ja sen isäntä saapuivat kaupan pihaan. Isänti lukitsi pyörän Abloyn-teräslukolla. Lukko oli ostettu sian aloitteesta, koska se ei pitänyt ihmisrotua järin luotettavana. Isäntä haki ostoskärryn ja nosti sian siihen.

Isäntä: No mitä sitä saisi olla arvon herralle, miten olisi soijapihvi.
Sika: Röh!
Isäntä: Mutta sinähän pidät soijapihveistä.
Sika: Röh röh rööh.
Isäntä: Meidän perheessähän ei lihaa syödä.
Sika: (alakuloinen) Rööih.
Isäntä: Ei, jostain arvoista täytyy sentään pitää kiinni.
Sika: Röhn!

Isäntä ja sika eivät puhuneet kotimatkan aikana sanaakaan. Kotiin tultuaan sika meni omaan huoneeseensa, sulki oven ja piirsi kuvia lihapihveistä, lihajuomista ja liharuuista.

"Tuosta siasta on tullut todella röyhkeä, ei mitään käytöstapoja eettisistä arvoista puhumattakaan. Kyllä se sitten tulee matelemalla kerjäämään ruokaa, kun sen vatsa herää nokosiltaan." Isäntä tuumi. Mutta isäntä oli väärässä. Sisällä sydämessään sika oli lihansyöjäsika. Isäntä ja emäntä olivat luonnonvastaisella käyttäytymisellään sotkeneet sian pään jo sen ollessa hyvin pieni - sylisika. Silloin pienenä sika oli itkenyt paljon. Itse asiassa se teki sitä vieläkin, sängyssä myöhään yöllä ja yksin. Sika oli aina itkenyt, kun sillä paha ja levoton olo, miettimättä yhtään miksi. Sillä oli ollut paha olla jo niin kauan, että se piti sitä jo luonnollisena osana elämää. "Sianelämää, sitä sen täytyi olla" Sika ajatteli. Mutta totuus oli, että kyseessä oli hyvin masentunut sika. Toki se oli aina pitänyt rehujenkin mussuttamisestakin, mutta nyt se oli löytänyt elämänsä suurimman intohimon.

Kaupassa sika ja sen isäntä olivat kulkeneet lihatiskin ohitse ja sika oli naudan t-luupihvin nähdessään löytänyt sen asian mikä sen pienestä sian elämästä oli aina puuttunut, se oli löytänyt rakkauden, ja tämä rakkaus tulee roihuamaan kulovalkean tavoin sian elämän loppuun asti.

Teemu Tapanainen ©2003

MP3: The Beatles - Piggies [lähde]

Tweet

Pieni hetki

Olimme tänään vanhimpien ja parhaimpien opiskelukavereideni kanssa teatterissa ja lasillisilla. Jotenkin nykyään tuntuu, että kaikki ovat tavallaan ajautuneet eri suuntiin - aivan kirjaimellisestikin. Jokainen käy täysin eri kursseilla kuin toiset, osa on työharjoittelussa, osa tekee kandia ja osa on saanut sen jo valmiiksi, on vaihtoonlähtijöitä ja vaikka mitä. Kaikilla on eri puheenaiheet ja kenelläkään ei oikein mitään sanottavaa toisille. Minä sitä, minä tätä - eikä melkein mistään löydy enää yhteisymmärrystä.

Mutta yhdestä asiasta löytyi. Kun kävelimme Fredrikinkatua pitkin, pyysin kaikkia kiinnittämään huomionsa Fredan ja Kansakoulukadun kulmassa olevan rakennuksen katon alareunaan. Siinä on hienoja keltaisia kuvioita tummansinisellä pohjalla ja se on valaistu tyylikkään näköisesti. Muut eivät olleet huomanneet sitä aiemmin ja vaikuttivat aivan oikeasti iloisilta sen pienen hetken ajan, kun kurotimme kaulojamme kohti Freda 55:n räystäskoristeita.

Juuri silloin kaikki tuntui taas helpolta ja yksinkertaiselta vanhojen kavereiden kesken.

MP3: The Libertines - The Good Old Days [lähde] Totta puhuen en oikein kannata nostalgiaa. Kuten tässä kappaleessa sanotaan: "There were no good old days - these are the good old days".

Tweet

Millä todennäköisyydellä..?

Tänään koin jälleen kerran hyödyllisen esimerkin siitä, miten aina kannattaisi miettiä tarkasti - ja vielä uudelleen - ennen kuin avaa suunsa.

Olin UniCafessa lounastamassa vanhan työtoverini kanssa. Hän kertoili tapailleensa syksyllä nuorta miestä, joka "nopeasti osoittautui aivan vääränlaiseksi tyypiksi". Lisäsin tähän heti: "... Siksi, koska sait selville, että sillä oli kolme nänniä!"

Seurasi hyvin vaivautunut ja hämmentävä hiljaisuus.

Kävi ilmi että keskustelukumppanillani itsellään oli kolme nänniä. Ja hän luuli, että olin kuullut tämän asian jostain ja yritin ehkä jotenkin vinoilla sen suhteen.

Mutta ei: minulla ei ollut aavistustakaan kaverini kolminännisyydestä. Mikä on todennäköisyys sille, että kun heittää vain jonkin täysin satunnaisen jutun, se onnistuu jotenkin osumaan juuri siihen henkilöön, johon sen ei missään nimessä pitänyt osua?

(Itse asiassa vastaus on "1/18". Wikipedian mukaan joka kahdeksannellatoista ihmisellä on useampi kuin kaksi nänniä. Tosin tällä kertaa suhtautuisin Wikipedian artikkeliin hieman varauksella: jos sen ohessa olevaan kuvaan on luottamista, itselläni on ainakin kahdeksan nänniä.)

MP3: Babyshambles - The Blinding [lähde]

Tweet

Totuus kuolemasta

Tämä tulee nyt aavistuksen verran myöhässä, sillä ehdin lukea Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen huhtikuun numeron vasta eilen, vaikka se ilmestyi jo viikko sitten.

Kaikkien ruokaohjeiden, uutuusmekkojen ja sontaötökkätutkijoiden joukossa tämänkertainen Kuukausiliite sisälsi yhden parhaista, hätkähdyttävimmistä ja aidoimmista lehtiartikkeleista pitkiin aikoihin. Toimittaja Minna Lindgren kirjoittaa otsikolla "Isän kuolema" 81-vuotiaan isänsä hankalasta rimpuilusta palvelutalojen, pakkolääkityksien, vaipanvaihtojen ja saattokotien kautta kohti itse toivomaansa kuolemaa.

Lindgrenin artikkeli on siitä hieno, että se yhdistää henkilökohtaisen kokemuksen yleisempään yhteiskunnalliseen ongelmaan jopa lamaannuttavan koskettavalla tavalla. Sen lisäksi, että se kertoo siitä, miten vaikeaa vanhan ihmisen on saada kuolla, jos tämä haluaa kuolla, se kertoo myös siitä, millaista kuolema aivan todellisuudessa on. Yleensä kohtaamme mediassa lähinnä väkivaltaisia tai yllättäviä kuolemia; onnettomuuksia, ampumisia, outoja sairauksia tai jotain vastaavaa. Mutta todellisuudessa kuolema on paljastavaa ja nöyräksi tekevää. Tietyn pisteen jälkeen se on aina väistämätöntä ja tällöin aina liian hidasta. Lindgrenin artikkelissa hitaan ja paljaan kuoleman kohtaa 81-vuotias vanhus, mutta kuolema tekee vanhuksia nopeasti myös nuoremmista ihmisistä. Piinaavin vaihe on se, kun ihminen on jo menettänyt kontrollin elämästään ja olemisestaan, mutta ei ole vielä kuollut, vaan voimattomana ja tahdottomana muiden armoilla.

Helsingin Sanomien verkkosivuilta voi ainakin toistaiseksi lukea Kuukausiliitteen huhtikuun numeron. Minna Lindgrenin kirjoitus alkaa sivulta 44. Jutun pointti on sekä kokonaisuudessa että pienissä yksityiskohdissa. Suosittelen lukemaan, vaikka se ei ehkä olekaan helppoa.

Muuta: Tein Facebookissa "Which figure from history are you?" -testin ja tuloksena oli Lev Trotski: "You are eccentric and with bold ideas - unfortunately, this will probably lead to your death"!

MP3: Radiohead - Videotape [lähde]

Tweet

Oasis - Let's All Make Belive

Yksi syy siihen, miksi Oasis on ehdottomasti maailman kaikkien aikojen paras bändi, on se, että monen monta sen aivan hienoimmista kappaleista on julkaistu singlejen B-puolilla. Esimerkiksi Acquiesce, The Masterplan, Half The World Away tai Talk Tonight ovat sellaisia klassikkobiisejä, jotka mikä tahansa toinen bändi julkaisisi singleinä, mutta Oasis ei laita moisia edes albumeille, vaan jättää ne kääntöpuoliksi.

Tämän hienouden heikkous on kuitenkin se, että monesti upeita Oasis-kappaleita pääsee unohtumaan pitkäksi aikaa - singlejä kun kuuntelee jotenkin harvemmin kuin albumeita. Viime päivinä mieleen pulpahti Let's All Make Believe vuodelta 2000, Go Let It Out -singleltä. Let's All Make Believe olisi ollut kyseisen vuoden Standing On The Shoulder Of Giants -albumilla kirkkaasti paras sävellys, ja sitä se olisi ollut vielä vuoden 2002 Heathen Chemistrylläkin. Oikeastaan ehkä uusimmalla Don't Believe The Truth -levylläkin.

Voitaisiin siis sanoa, että Let's All Make Believe on paras kappale, jonka Oasis on 2000-luvulla julkaissut. Siinä on hyvin omaperäinen tunnelma, hienon polveileva melodia, joka vaihtuu säkeistöstä kertosäkeeseen tunteikkaasti ja sulavasti, Oasis-biisille epätyypillisen syvälliset sanat sekä kaiken huippuna yksi Liam Gallagherin koko uran parhaista laulusuorituksista. Siis ohittamaton kombinaatio.

Lataa Let's All Make Believe tästä, tai jos olet mp3-rajoitteinen / laiska, kuuntele se YouTubesta.
Muuta: Olen siksi valveilla näin myöhään, että kirjoitin erään kaverini toimeksiannosta lyhyen esseen hänen pakollista englannin-kurssiaan varten: deadline oli nyt yöllä, eikä mitään kannata tehdä kuin juuri ennen deadlinea. En pidä tällaista toimintaa mitenkään moraalittomana: tiedän oikein hyvin, että kyseinen kaveri osaa englantia erinomaisesti ja voisi kyllä tehdä esseensä itsekin, mutta autan erittäin mielelläni, koska hänellä on juuri tällä hetkellä niin paljon muita opiskelukiireitä. Ja lisäksi sain siitä erittäin kohtalaisen maksun. Muutenkin oli mukavaa kirjoittaa lyhyessä ajassa vain puolitutusta aiheesta, se oli hauska. Ja totta kai se, että minua edes pyydettiin tekemään moinen juttu, imarteli tietyllä tavalla.

Tweet

Ruokien vakiovärit

Oletteko koskaan miettineet sitä, miten tietyille ruoille tai mauille on lähes aina koodattu tietyt vakiovärit?

Esimerkiksi kananmakuiset einekset on useimmiten pakattu keltaiseen tai oranssiin pakkaukseen ja katkaravunmakuiset jostain kumman syystä violettiin. Tunnistaisimmeko kaupan hyllystä kanaliemikuution tai katkarapunuudelit, jos ne olisivatkin jonkin muun värisiä?

Muuta:

MTV näytti äsken yhdysvaltalaisen uutuusbändin Black Kidsin musiikkivideon I'm Not Gonna Teach Your Boyfriend How To Dance With You. Vaikka novellien mittaisten nimien antaminen pop-kappaleille onkin mielestäni mennyt viime vuosina jo aika pahasti ylimitoitetuksi, itse biisi on kuitenkin mainio: samanaikainen reippaus ja lievä melankolisuus ovat jotenkin todella vangitsevia. Ainoa ärsyttävä kohta on kertosäettä reunustava cheerleader-huudahtelu. Plussaa vielä siitä, että basso on miksattu rohkeasti todella etualalle ja siitä, että rumpukomppi muistuttaa vähän The Stone Rosesista.


Black Kids - I'm Not Gonna Teach Your Boyfriend How To Dance With You


The Stone Roses - Elephant Stone

Vielä muuta:

Äärikoukuttavassa Overheard in New Yorkissa oli viime viikolla eräs kaikkien aikojen hauskimmista jutuista, tämä vain jotenkin tipautti:

Angry woman to friend: I have a contention with the way people pronounce my
daughter's name. I did not name my daughter 'Lady Nasty'! I named my baby girl
'La Dynasty'.

+ Vieläkin muuta:

Pari keikkauutista: Manic Street Preachers ja The Ting Tings tulevat piakkoin Suomeen. The Ting Tings soittaa Tavastialla vappupäivänä 1.5. ja Manics Oulun Qstock-festivaalilla 25.7.

Koen lievää houkutusta lähteä katsomaan Manicsia. Missasin bändin vuoden 1999 Helsingin areenakeikan ja vuoden 2001 esiintyminen peruuntui. Uusin albumi Send Away The Tigers oli mielestäni erittäin hyvä ja bändi on varmasti kovimmassa iskussa vuosiin. Oulu on silti vähän liian kaukana, enkä pidä festivaaleista laisinkaan. Toivottavasti Manics pistäytyisi samalla Suomen visiitillä tänne eteläänkin ja mieluusti ei-festivaalimaisiin oloihin. Bändi itsekään ei taida pitää ulkoilmafestivaaleista mitenkään rajattoman paljoa, onhan se kuuluisa ns. Toiletgatesta vuonna 1999, jolloin se toi Glastonburyn festivaaleille omat vessansa ja liimasi niiden oveen tarrat "These facilities are exclusively reserved for the Manic Street Preachers. Please respect this. Thank you." Se vei ehkä loputkin bändin punk-uskottavuudesta, mutta omasta mielestäni se oli hyvin järkevää toimintaa.

The Ting Tings on nouseva englantilainen bändi, joka oli alkukeväästä mukana NME:n uusien bändien kiertueella, mikä on yleensä merkki ainakin jonkinlaisesta laadusta. En ole perehtynyt The Ting Tingsin tuotantoon, mutta pikakatsauksessa yhtye vaikuttaa eräänlaiselta sukupuolirooleiltaan käänteiseltä, electro-indietä soittavalta White Stripesilta. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä, miten homma toimii livenä. Ja Vappu on niin tylsä, että piristävä konsertti vappupäivän iltana voisi olla oikein hyvä silaus. Katso The Ting Tingsin tuoreimman singlen Great DJ video tästä.

MP3:

Black Kids - I'm Not Gonna Teach Your Boyfriend How To Dance With You [lähde]

The Stone Roses - Elephant Stone [lähde]

Tweet

Asioiden tila

USA:n presidentti pitää kerran vuodessa tärkeän puheen, jonka nimi on State of The Nation, kansakunnan tila. Vaikka tämä blogi ei olekaan kansakunta, enkä itse ole Yhdysvaltain presidentti, koen olevan tarpeellista luoda pieni katsaus tämän blogin tilaan - ja asioiden tilaan muutenkin.

Jotkut ovat ehkä huomanneetkin, että en ole viime aikoina kirjoittanut kovin usein. Siihen on monia syitä, on ollut opiskelukiireitä ja niin edelleen. Sitä tavallista. Mutta on myös suurempia syitä.

Aloitin tämän blogin pitämisen hieman yli kaksi vuotta sitten lähinnä siksi, että minulla oli tylsää ja usein melko huono olo. Juuri siihen tarkoitukseen blogin pitäminen onkin ollut erinomainen apuväline: on voinut valittaa tylsyyttä ja huonoja hetkiä sekä pohtia kaiken turhuutta ja näköalattomuutta ja muutenkin velloa yleisessä, vähintään semi-masentuneessa tilassa. Enimmäkseen tämä blogi on siis ollut pakopaikka huonoista hetkistä (toki välillä esimerkiksi esitellään uutta musiikkia tai jotain vastaavaa, mikä ei ole niin henkilökohtaista, eikä siten liity suoraan yleiseen olotilaan).

Mutta nyt asiat ovat muuttuneet ja muuttumassa monella tavalla, eikä huonoja hetkiä, joista tarvitsisi paeta blogiin, oikeastaan ole. Luettelen muutamia viimeaikojen positiivisia asioita käänteisessä parhausjärjestyksessä, vähimmän tärkeimmästä tärkeimpään:

Sain proseminaarityön valmiiksi. Se ei ollutkaan mikään ylitsepääsemättömän suuri urakka. Nyt se täytyy enää hioa kandidaatintutkielmaksi, mutta se ei välttämättä tarkoita käytännössä lainkaan ylimääräistä puurtamista.

Löysin Hulluilta Päiviltä hyviä levyjä (mm. Elvis Costellon klassikoita hintaan €6,90) ja eBaystä tuli myös lisää hopeanvärisiä muovikiekkoja. The Jesus And Mary Chainin kokoelmalevyn kansivihkon viimeisellä sivulla lukee "thejesusandmarychain - greatestfuckinhits".

Paikallinen ompelimo palautti kevättakkini viimein korjauksesta. Kevät ja syksy ovat rotsistille parhaita aikoja, ja olen oikein tyytyväinen kyseiseen takkiin. (Täytyy joskus kirjoittaa rotsismista enemmän, se on hyvin tärkeää.)

Sain kesäksi (ja vähän pitemmäksikin aikaa) töitä. Juuri sellaisia, kuin kaikkein eniten halusinkin. Ensimmäistä kertaa pääsee tekemään työtä, jota oikeasti haluaa tehdä ja johon varmasti sen takia tulee panostamaan kunnolla. Se on oikeasti aika ihmeellistä, olen erittäin onnekas. Tässä hommassa en halua mennä sieltä, missä aita on matalin.

Ja viimeiseksi, ja kaikista parhaimmaksi: tapasin eräänä maaliskuisena iltana maailman mukavimman, kauneimman, hauskimman ja viisaimman tytön. Siis yhden henkilön, ei neljää erillistä. Ks. edellisen kohdan kaksi viimeistä lausetta. Nykyään uskon sattumaan melko paljon. Ja siihen, että pitkässä juoksussa kannattaa vain pitää oma linjansa, eikä yrittää tavoitella jonkun muun unelmia.

Joten mm. näiden edellämainittujen syiden takia minun täytyy hieman kalibroida tätä blogia uudestaan. Ainakaan valittamisen aiheita ei ole samalla tavalla kuin vielä vaikkapa pari kuukautta sitten. Tai aina voi tietenkin valittaa jostain, esimerkiksi se harmitti tässä eräänä päivänä, että en syönyt vielä toista croissanttia, kun sellainen oli tarjolla. Mutta se on hyvin triviaalia. Tosin niin taisi olla suurin osa muustakin valituksesta.

Tässä blogissa on siis luultavasti luvassa "huippuaikoja" harvempi päivitystahti sekä paljon vähemmän ns. henkilökohtaisia juttuja. Blogin laadun kannalta sekin varmasti osoittautuu vain hyväksi asiaksi.

Bloc Party - Two More Years [lähde]

Elvis Costello & The Attractions - (I Don't Want To Go To) Chelsea [lähde]

The Jesus And Mary Chain - Just Like Honey [lähde]

Tweet

Vielä yksi juttu Ilkka Kanervasta...

... sitten aihetta on varmasti käsitelty jo aivan tarpeeksi.

Tekstiviestit olivat siis selvä osoitus Ilkka Kanervan arvostelukyvyn puutteesta, mutta mielestäni kyseisistä viesteistä kaikkein selvimmin sen osoitti seuraava:

"-- Olet jumanklauta kaiken lisäksi vielä fiksukin! Entistä parempi!"

Missä oikein ollaan menossa, jos Kanerva pitää tällaisia haastatteluita antavaa naista fiksuna? "You can't help spoiled milk, kuten sanotaan... mun kaverit sanoo USA:ssa."

Muuta:

Kula Shaker ansaitsisi täydellisen maineenpalautuksen! Erinomaista kevätmusiikkia. Ja Crispian Mills on aika cool, vaikka näyttääkin tulevan suoraan Austin Powersista.


Kula Shaker - Shower Your Love

Tweet