Olen muka ollut Lontoosta paluun jälkeen niin kiireinen, etten ole konserttiarvostelujen lisäksi ehtinyt kertoa matkasta mitään muuta. En oikeasti
usko kiireeseen, joten vihaan aina itseäni, kun muka imeydyn siihen mukaan. Tässä kuitenkin lyhyt, kuvilla höystetty kertomus maaliskuun lopun Lontoon-matkasta.
Saavuin Lontooseen keskiviikkoiltapäivänä muutamaa tuntia ennen
Sueden konserttia. Kärsin jos en nyt suoranaisesta lentopelosta niin ainakin jonkinasteisesta nousu- ja laskujännityksestä, jota helpottamaan keksin tällä kertaa uuden strategian: seurasin nousun ja laskun ajan tiiviisti ainoastaan sanomalehteä enkä antanut katseeni tai ajatusteni harhailla lainkaan lehden ulkopuolelle, esimerkiksi ulos ikkunoista tai siihen, miten kasa metallia voi lentää ilmassa. Kuljettuani kilometrien verran Heathrow'n liukuhihnakävelyreittejä pitkin pääsin viimein lentokentän metroasemalle hankkimaan Oyster Cardia, paikallista matkakorttia. Sain ladattua korttiin sopivan summan sisältöä, mutta ensimmäinen käyttöyritykseni epäonnistui silti ja intialaistaustainen metrovahti ilmoitti minulle ystävällisesti:
"You didn't press hard
enough." Selvä homma.
EasyJet-lentoyhtiön tytäryhtiön, EasyHotelin pyörittämä budjettihotelli oli kaupungin halvin ja sopivasti Heathrow'lta saapuvan metrolinjan varrella Earl's Courtilla. Nukkumapaikka kustansi ainoastaan n. £40 / yö, mikä on Lontoossa edullinen hinta omasta huoneesta, mutta tuolla hinnalla ei tosiaan saa kovin paljoa: oranssi huoneeni oli niin pieni, ettei se itse asiassa mahtunut kokonaan edes valokuvaan! Huone oli kuin puolikas Ruotsin-laivan pienimmästä hytistä - ja tietysti ilman ikkunaa. Lakanat oli kyllä pesty, mutta se ei tarkoittanut sitä, että ne olisivat tahrattomat. Joka tapauksessa olin matkustamisesta sen verran väsynyt, että mutustettuani Tescosta hankitun muhkean klubileivän ja minttu-Aero -suklaapatukan vaivuin vastoin tapojani päiväunille.
Tunnin kuluttua herättyäni oloni oli melko sekava. Lähdin vaeltamaan Earl's Courtilta kohti Royal Albert Hallia ja yritin piristää itseäni klassisella Lucozade-energiajuomalla. Olin kuitenkin sen verran tokkurassa, että harhailin vahingossa täysin vastakkaiseen suuntaan ja pyörin jossain Chelsean ja Fulhamin raja-alueilla ennen kuin tajusin suunnistusvirheeni ja pääsin vihdoin bussi- ja metro-yhdistelmän kautta perille Albert Hallin laitamille. Erheellinen suunnistaminen tuli olemaan Lontoon-matkani toistuva teema myös jatkossa.
Tyylikkäästi valaistun konserttisalin edustalla parveili joukoittain mustan pörssin lipunmyyjiä, joilla tuntui olevan kova kiire saada Suede-liput pois käsistään. Kuulin myöhemmin, että juuri ennen konserttia lippuja oli jopa jaettu ilmaiseksi!
Väisteltyäni trokarilaumat ja päästyäni sisään Albert Halliin ihastuin rakennuksen kauneudesta. Paikka huokui vanhan maailman glamouria jopa portaikkojensa osalta. Huomasin olevani konsertin suhteen hyvin etuajassa, joten suuntasin oman katsomokerrokseni baariin ja tilasin oluen, joka yllättäen helpotti sekavaa oloani kovasti ja sai aistini normaalin teräviksi. Albert Hallissa myytiin olutta tietysti tavanomaisissa muovimukikarsinajonoissa, mutta myös muutamassa hyvin tunnelmallisessa baarissa, jossa saattoi istua alas mukaville tuoleille ja katsella tuoppinsa suojista muita konserttikävijöitä. Havaitsin konseptin erinomaisen onnistuneeksi ja palasin apajille viikon muissakin konserteissa.
Royal Albert Hallilla oli myös oma, "ihastuttavan kuplaton" mineraalivetensä
Oli upeaa nähdä Suede ainutlaatuisessa konsertissa, vaikka osittain tyhjähkö sali ja tekstiviesteihinsä keskittynyt yleisö hieman madalsivatkin innostusta. Tarkemman konserttiarvion voi lukea täältä.
Konsertin päätyttyä suuntasin takaisin oranssille hotellilleni miellyttävän sumuisessa illassa ja havaitsin, että ilman eksymisiä Albert Hall oli vain pienen kävelymatkan päässä Earl's Courtilta.
Kun on matkalla aivan yksinään, vastuu järkevän tekemisen keksimisestä on täysin omilla harteilla. Olin asettanut itselleni torstaipäivän tavoitteeksi ennen illan Noel Gallagher -konserttia suorittaa minikokoisen Brittipop-pyhiinvaelluksen, jolla tarkastaisin muutaman etenkin 1990-luvun klassikkobiiseistä tutun maamerkin.
Päivän ensimmäinen kohde oli Bar Italia, josta
Jarvis Cocker lauloi kiehtovasti Pulpin
Different Class -albumilla vuonna 1995. Ajattelin, että kyseessä olisi jotenkin tökerö tai ankea paikka, mutta itse asiassa Bar Italia oli yksi koko matkan parhaimmista kohteista. Kyseessä oli tosiaankin italialaisten pitämä pieni kahvila, jossa espressokupit kilisivät ja rahapeliautomaatit kolisivat. Tunnelma oli aito, kun tarjoilijat tarinoivat kanta-asiakkaille hauskoilla italialaisaksenteilla (
"You know, I used-a be a hard-a guy...") ja caffe latté höyrysi kupissa. Tosin bagel-intoilijana minun pitäisi tajuta, ettei italialaisilta kannattaisi tilata bagelia.
Täydellisestä päivän aloituksesta innostuneena päätin seuraavaksi suunnata Camdeniin, joka on etenkin Blurin historian kannalta merkittävä kaupunginosa.
Camdenin-retki tuotti sekä ilon että lievän epätoivon tunteita. Pääkohteeni oli Primrose Hill, joka on yksi Lontoon keskustaa reunustavista kukkuloista. Paikka on ikuistettu Blurin kappaleeseen
For Tomorrow (
"... It's windy there and the view's so nice" Joku oli omistanut asialle jopa graffitin.) Tarkoitukseni oli viettää muutama rauhallinen hetki Primrose Hillin huipulla ja kenties lukea päivän lehti, mutta perinteinen Lontoon sade teki suunnitelmasta selvää ja pakotti suuntaamaan sisätiloihin.
Hienoa oli se, että Primrose Hill näytti ja tuntui kuvitelmissani juuri tältä. Huipulla tosiaankin tuuli ja maisemat olivat mukavat.
Sade pakotti sisälle kahvilaan, mistä seurasi yksi koko matkan huippukohdista. Pitäisi vain useammin pysähtyä ja kahvitella ja rauhoittua, eikä koko ajan kulkea ja etsiskellä. (Yritin teroittaa tätä mieleeni, mutta unohdin sen jo seuraavana päivänä.) Croissant oli yksi mehevimmistä ikinä ja pidän siitä, miten teetä tilatessa saa kokonaisen pienen pannullisen, eikä vain yhtä haaleaa kupillista. Tarjoilija läikytti hieman teetä lehdelleni, mutta sanoin, ettei se haittaa lainkaan, sillä aviisi oli jo kastunut joka tapauksessa sateessa.
Pitkä teehetki ei ollut niin pitkä, että sade olisi sen aikana loppunut, mutta päätin silti lähteä liikkeelle ja takaisin kohti Camdenin keskustaa. Osuin sattumalta The Good Mixer -pubin kohdalle, joka oli / on Blurin
Graham Coxonin vakipaikka. Tällainen nähtävyys oli tietysti pakko käydä tarkastamassa, vaikka muuten pubireissu keskellä iltapäivää ei oikein houkuttanut. Good Mixerin koettuani on pakko ihailla Coxonin kieroa huumorintajua: tuskin kukaan muu keksisi luoda kokonaisen musiikkityylin ydintä
näin ankeaan ja luotaantyöntävään paikkaan. Kun bänditoverinsa
Alex James on hengaillut showbusiness-kavereidensa kanssa keskustan eliittiklubeilla, Coxon on viettänyt aikaansa Camdenin vakiojuoppojen kanssa biljardia pelaillen. Hulluina Brittipop-vuosina The Good Mixer on kuulemma ollut tupaten täynnä japanilaisia teinityttöjä, jotka ovat räpsineet paikasta kuvia ja toivoneet löytävänsä Coxonin jostain nurkasta. Liityin omine kameroineni tähän säälittävään joukkoon. Lisäksi en uskaltanut tilata pelkkää Pepsiä, joten huomasin yhtäkkiä nauttivani tuopillista Stellaa kello kolmelta sateisena iltapäivänä. Tästä seurannut unelias olotila ei oikein sopinut yhteen Camdenin pääkadun räikeän torimeiningin kanssa, ja halusin nopeasti pois paikalta. Siis takaisin hotellille ja pääsylippu taskuun Noelin keikkaa varten.
Gallagherin konsertti oli tasokas, mutta istumapaikkani sijainti oli hieman outo: hieman takaviistossa lavaan nähden ja aavistuksen verran reunakaiteen takana. Konserttiarvion voi lukea tästä.
Noelin nähdäkseni minun täytyi kurotella oikein urakalla, mutta innoissaan mukana eläneen yleisön seuraaminen oli helpompaa ja hauskempaa. Vieressäni seisoneet ja hyppineet nuoret pojat hehkuttivat olevansa kaukaa 180 mailin päästä, "From the middle of England!" ja hämmästyivät kovasti kuullessaan, että itse tulen kaukaisesta Suomesta asti. Kavereiden suunnitelmissa oli konsertin jälkeen "totally hammered" -olotila ja sitten suoraan kotimatka ilman yöunia. Harkitsin hetken liittyväni heidän seuraansa, mutta lopulta väsymys vei voiton.
Paluumatka hotellille sujui kuun valaistessa. Reitin varrella pysähdyin ensin Sainbury'sillä ostamassa tuoreen hedelmäsalaatin (siis klo 23.30 illalla!) ja sen jälkeen NH-luksushotellin baarissa nauttimassa kannullisen teetä, vaikka minulle ei ensin meinattu tarjoilla, sillä en ollut hotellin asukas.
Torstai oli Brittipop-retkineen ja Gallagher-konsertteineen siis melkoinen täysosuma, joten toivoin jatkavani samoilla onnistuneilla linjoilla myös perjantaina, vaikka illaksi ei ollutkaan luvassa konserttia. Aamu alkoikin oikein mainiosti, sillä tapasin Lontoossa vaihto-opiskelijana olevan ystäväni brunssilla ranskalaisessa kahvilassa ja kävimme sen jälkeen vielä kiertelemässä British Museumissa ja Bloomsburyn kaupunginosassa University College Londonin kampuksilla.
Britit ovat nyysineet museoonsa kreikkalaisilta mm. antiikkisen heppaveistoksen.
Museo- ja opinahjokierrosten jälkeen suuntasin omille teilleni. Pääsuunnitelmani oli matkustaa kohti itää ja Brick Lanea, josta löytyisi opaskirjani mukaan maaginen bagel-paikka. En kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ottaa selville yhtään tarkemmin, mistä päätä Brick Lanea bagelin löytäisi, joten kävelin alueen ympäristössä monta tuntia muita erilaisia mielenkiintoisia paikkoja tutkaillen. Matkalleni osui mm.
ritari,
moskeija ja
odottavien äitien golfkerho.
Tuntikausien kiertelyn jälkeen aurinko alkoi lopulta paistaa...
... ja tarunhohtoinen bagel-leipomokin löytyi!
Tuhdilla suolalihakinoksella ja viiltävän mausteisella sinapilla täytetty tuore bagel oli yksi parhaista koskaan nauttimistani. Kävelystä nälkiintyneenä hotkin sen kuitenkin suihini supernopeasti ja nyt jälkeenpäin olen kovasti kaihonnut rauhallisempaa tilaisuutta kokea tuon autenttisen bagelin ihanuus uudemman kerran. Henkilökohtaisen Graalin-maljani (no, itse asiassa se oli 7Upia) saavutettuani en kuitenkaan ymmärtänyt jäädä nauttimaan menestyksestäni, vaan jatkoin jo loputtomalta tuntuvaa kävelyä Thamesin rannalle ja siitä joen eteläpuolelle Tower Bridgen yli.
Thames näytti ilta-auringon loisteessa suorastaan satumaiselta.
Canary Wharfin alueella ja sen liepeillä (kuva 1, kuva 2, kuva 3) oli hyvin ihmeellistä ja hauskaa arkkitehtuuria.
Nyt jälkeenpäin kuvia katsoessa on helppo ajatella, että perjantaikin oli hyvä ja hieno päivä, mutta tuolloin illalla minusta tuntui siltä, kuin jalkani olisivat rispaantuneet kaikesta kävelemisestä. Lontoossa näki monien paikallisten jaloissa käytännöllisen oloisia kävelylenkkareita - tällaisia käyttivät jopa jakkupukuihin sonnustautuneet bisnesnaiset - mutta itselläni oli vain tasapohjaiset loaferit, jotka eivät olleet aivan paras varustus tuntikausien kävelyurakkaan. Lisäksi muutama pieni karttaongelma (eksyminen) johti siihen, että kun saavuin päivän lopuksi takaisin kotikulmilleni Earl's Courtiin, en enää jaksanut edes mennä syömään mihinkään kunnon ravintolaan, vaan hain vain marketista pari pussia sipsejä ja sammahdin huoneeseeni jo iltakymmenen jälkeen. Maatessani koomassa piskuisessa oranssissa kotelossani, mieleeni ponnahti väkisinkin
Samuel Johnsonin klassinen kommentti ja häpesin hieman sitä, että olin perjantai-iltana eräässä maailman jännittävimmistä kaupungeista, mutta en jaksanut tehdä mitään hauskaa. En kuitenkaan ruoskinut itseäni asian suhteen pitkään, sillä menetin pian tajuntani ja heräsin vasta seuraavana aamuna.
Aikainen nukkumaanmeno tarkoitti onneksi sitä, että lauantaiaamun sarastaessa olin jo varhain hereillä. Perjantai-illan tekemättömyyshäpeä kolkutti aavistuksen verran takaraivossani, joten lupasin itselleni, että lauantaina tekisin enemmän jotain, josta saisin itse nautintoa. Ja jos se ei onnistuisi, illalla olisi luvassa joka tapauksessa
Arctic Monkeysin konsertti. Uuden puhtini ensimmäinen kohde tulisi olemaan Portobello Roadin markkinakatu, jota kohti lähdin taivaltamaan kauniin Holland Parkin läpi.
Keväinen sää oli upea ja vaikka eksyin taas matkalla jonkin verran, tunnelmat pysyivät korkealla.
Itse Portobello Road oli
hieman tökerö turistirysä (Camdenin tavoin tämäkään muisto ei vastannut 12-vuotiaana saamiani edellisiä Lontoo-mielikuvia), joten livahdin nopeasti siltä sivuun ja astuin hauskaan kellarikahvilaan nauttimaan kevyttä aamiaista.
Japanilaisen ja kiinalaisen henkilökunnan miehittämä perinteinen englantilaiskahvila pursusi maailmansodan jälkeistä pop-antiikkia ja tarjosi oikein mainioita teeleipiä.
Teen ja auringon piristämänä kapusin ensimmäisen satunnaisen bussin yläkertaan ja istahdin lepuuttamaan edellisenä päivänä kärsineitä jalkojani linja-auton määränpäästä suuremmin välittämättä. Tämä osoittautuikin erittäin mainioksi tavaksi tarkkailla Lontoota: vaikka bussi ei ole yhtä nopea kuin metro, näkymät ovat aina hauskoja ja meno joka tapauksessa joutuisaa. Jokusen hetken kuluttua löysin itseni Knightsbridgesta, joten poikkesin Harrodsin tavarataloon kauhistelemaan hintoja ja kuvaamaan mautonta
Diana & Dodi -muistoalttaria.
Turhuuden markkinoiden vastapainoksi koin tarvitsevani myös poliittista painoarvoa, joten otin metron Westminsteriin, parlamenttitalon ja
Big Benin liepeille. Täällä Thamesin rannalla oli myös melko mielenkiintoinen muistomerkki toisen maailmansodan ilmataistelujen sankareille sekä tietysti valtava ja arvokkaaseen ympäristöönsä ehkä hieman huonosti sopiva
London Eye -maailmanpyörä. Turistijoukkojen tiheys ahdisti taas, joten oli jälleen aika nousta sattumalta valittuun bussiin ja antaa sen viedä mihin tahansa.
Matkustettuani ehkä reilut puolisen tuntia
koiran vierustoverina, saavuin lopulta bussin päätepysäkille Hampsteadin vauraaseen kaupunginosaan. Sisälläni asuva keski-ikäinen piti paikan arvokkaasta rauhallisuudesta kovasti ja kiertelin tätä omavaraisen ja -hyväisen oloista pientä kylää hyvin pitkään.
Lapsikatraan kutreja leikellyt ja samalla toisella silmällä viikonlopun jalkapallotuloksia televisiosta vilkuillut välimerellinen mies lupasi hoitaa hiukseni, jos jaksaisin ensin odotella jokusen hetken. Koska sade jatkui jatkumistaan, asetuin tyytyväisenä salongin nurkkaan selailemaan vanhoja aikakauslehtiä ja kurkkimaan Arsenalin ottelua ruudulta. Kun vuoroni lopulta tuli, pyysin Liam Gallagher -tyylisiä hiuksia. Ajattelin, että tällaista täytyy ehdottaa parturille Englannissa, sillä Suomessa nimi tuskin herättäisi useimmissa partureissa minkäänlaisia mielikuvia. Saksien viuhuessa odotin jännittyneenä, miltä lopputulos tulisi näyttämään enkä oikein osannut keskustella parturin kanssa, vaikka sellainen ehkä olisikin tapana.
Kun suojaviitta oli lopulta poistettu, ylimääräiset haituvat harjattu pois olkapäiltä ja maksu suoritettu, parturi ilmoitti, että "You know, I used to cut his hair. Liam Gallagher's. When he lived here in Hampstead." Vaikka tiedän, että Liam Gallagher on tosiaan asunut Hampsteadissa, pidin väitettä silti todennäköisenä huuhaana, joten suhtauduin siihen melko välinpitämättömästi. Otin kuitenkin paikan käyntikortin mukaani, sillä vaikka jokainen parturi Hampsteadissa tarinoisikin katkoneensa Gallagherin hiukset, pidin omasta uudesta tukastani ja aion uskotella niin itselleni kuin jokaiselle vastaantulijallekin, että olen käynyt Liam Gallagherin parturilla.
Hampstead-retken jälkeen huomasinkin olevani jälleen hieman kiireessä, sillä Arctic Monkeys -konserttiliput olivat ainoat, joita en ollut saanut suoraan postissa koti-Suomeen, joten joutuisin noutamaan ne itse Albert Hallin lippukassalta määrättynä aikana. Viikonlopun ruuhkametro vei minut hieman kiertäen taas Albert Hallin hujakoille ja pienen perinteisen eksymisen jälkeen (tosin esimerkiksi
tämä umpikuja oli hyvin kaunis) pääsin ajoissa perille noutamaan lippujani. Liput taskussani lähdin etsimään ruokaa ja "Prinsessa Dianan suosikkipizzeriassa" nautitun kohtalaisen kinkku-herkkusieni -luomuksen jälkeen palasin konserttiareenalle ja viimeistä kertaa neljännen kerroksen baariin. Virkistävää colaa nauttiessani viereisessä pöydässä istunut mies aloitti kanssani keskustelun. Puhuimme pitkät pätkät Arctic Monkeysista,
Bloc Partysta, tietotekniikasta, kylmästä sodasta, opiskelusta ja kaikesta mahdollisesta. Keskustelu olikin oikeastaan melkein koko illan kohokohta, sillä itse konserttikokemus kärsi hieman hankalasta seisomapaikastani ylälehtereillä. Koko keikka-arvio
tästä.
Matkan viimeisen konsertin ja viimeisen illan päätteeksi olisin voinut tehdä jotain repäisevää, mutta paikallinen pubi- ja klubimeininki ei sittenkään houkutellut tarpeeksi paljon, joten palasin hotellilleni kokeilemaan luomu-limsoja ja Arctic Monkeysin kunniaksi humbug-karkkeja. Katselin myös televisiosta jokusen hetken Dave-kanavaa, joka esittää pelkkää komediaa.
Sunnuntaiaamuna pakkasin tavarani, heitin hyvästit jo melkein miellyttäväksi muodostuneelle minikopilleni ja kiertelin vielä Kensingtonissa parin tunnin ja parin aamiaisen verran (ensin munakokkelia ja lohta yhdessä kahvilassa, sitten muffinsia ja smoothieta toisessa) ennen metromatkaa Heathrow'lle. Lontoossa kevät oli jo pitkällä, mutta Suomeen palatessani maasto oli täynnä lunta. Olin onnistunut kuluttamaan koko lentomatkan keskittymällä herkeämättä The Observeriin ja palasin täysin maan pinnalle oikeastaan vasta lentokenttäbussissa. Kevät ja Lontoo olivat nopeasti vain mennyt muisto, mutta onneksi kevät tulee pian uudestaan ja niin tulee toivottavasti Lontookin.
Kaikki matkakuvat Flickrissä. Sain napsittua muutaman aivan hyvännäköisen otoksen.
Tekstit
