Klasun Mamma

Miten helppoa on kadottaa itsensä ja oma identiteettinsä, jos ei pidä varaansa?

Kun olin pieni, naapuritaloyhtiössä asui hyvin mukava nainen, jota kutsuttiin Klasun Mammaksi. En kai ikinä saanut selville hänen omaa nimeään, mutta hänen poikansa nimi oli siis Klaus. Mutta kuka Klasun Mamma itse oli? Ja kokiko hän itsekin olevansa vain "Klasun Mamma" vai joku muu, joku itsenäinen ihminen, jolla on oma nimi ja oma minuus?

Klasun Mamman miehen nimi oli Kamreeri. En tiedä hänenkään todellista nimeään, eikä minulla sitä paitsi ole aavistustakaan siitä, mitä "kamreeri" tekee työkseen. Jotain hyvin tärkeää varmasti. Ainakin hän pyöräili ryhdikkäänä töihin joka aamu, salkku pyöränsarvesta roikkuen.

Mielestäni Klasun Mamma ja Kamreeri käyvät hyvin varoittavasta esimerkistä. Jokaisen tulisi pitää huoli siitä, ettei itsestä ikinä pääse tulemaan vain jonkun toisen mammaa tai edes ryhdikkäästi pyöräilevää kamreeria. Ei pitäisi antaa itsensä kadota.

MP3: Radiohead - Karma Police [lähde] "Phew, for a minute there I lost myself"

(Samalla sivulla on muuten myös hauska Thom Yorke -pätkä. Muistuttaako Yorke kenenkään muun mielestä ilmeiltään ja eleiltään aika ajoin Osmo Soininvaaraa, etenkin nauraessaan?)

Tweet

Sota oikeudenmukaisuudesta

Parin viime päivän aikana olen osallistunut keskusteluihin mm. armeijan tarpeesta nykyaikana sekä varallisuuseroista, luokkayhteiskunnasta ja sen sellaisesta. Nämä keskustelut ovat tavallaan yhteydessä toisiinsa.

Ensimmäisessä keskustelussa kuulin oikeustieteelliseen pyrkivältä kaveriltani, että tämänkertaiset pääsykoekirjaläpyskät maksavat yli 200 euroa ja käytännössä välttämätön valmennuskurssi (oikikseen sisään päässeistä tilastojen mukaan n. 99% on osallistunut valmennuskursseille) reilut 600 euroa. Juristiopintoihin ei siis voi päästä kiinni ilman lähes tuhannen euron satsausta.

Mutta tätä tarvittavaa tuhatta euroa ei tietenkään kaikilla ole, mikä sulkee suuren joukon nuoria kyseisen koulutusvaihtoehdon ulkopuolelle, vaikka Suomessa teoriassa pitäisikin olla kaikkien ilmaista opiskella. Toisenlaista ulossuljentaa tapahtuu siinä, että yliopistolla opiskelevien nuorten vanhemmista tai ainakin lähisukulaisista varmasti enemmistö on korkeasti koulutettuja. Lääkärien, lakinaisten, virkamiesten, opettajien, tms. muiden akateemisten ihmisten jälkikasvulle yliopistokoulutuksen hankkiminen on lähes itsestäänselvyys, mutta kouluttamattomista perheistä tuleville nuorille kynnys korkeakoulumaailman portin edessä on paljon korkeampi. Vaikka tietysti poikkeuksiakin löytyy vaikka kuinka paljon, korkeatasoinen oppineisuus keskittyy silti enemmän tai vähemmän samoihin perheisiin ja sukuihin.

Tämänkaltainen kehitys on pitkässä juoksussa erittäin valitettavaa. Vaikka erot esimerkiksi koulutuksen, varallisuuden tai asumisolosuhteiden kannalta eivät ole Suomessa niin suuria kuin monessa muussa maassa, emme ole missään nimessä immuuneja leveneville eroille yhteiskunnassa. Kaikkein idioottimaisinta on sulkea siltä silmät ja väittää, ettei näin muka olisi tapahtumassa, kuten pääministeri Matti Vanhanen näyttää tekevän moittiessaan tiedotusvälineitä siitä, että ne kertovat enemmän huonosti pärjäävien ihmisten ongelmista kuin hyvin menestyvien ihmisten onnistumisista.

Toinen keskustelu armeijasta, siviilipalveluksesta, vapautuksista ja muusta sellaisesta johti nopeasti siihen tavalliseen kysymykseen: tarvitaanko Suomessa enää nykyisenkaltaisia puolustusvoimia? Itse en ainakaan usko, että tarvitaan - eivätkä aivan tosissaan usko kovin monet muutkaan. Laajemmassakaan katsannossa en näe, että aseellisen konfliktin kehittyminen olisi länsimaissa kovinkaan todennäköistä (ellei sellaista mennä sitten väkisin itse hakemaan, kuten Irakissa kävi).

Armeijoiden varustamista paljon tärkeämpää olisi panostaa yhteiskunnallisten epäkohtien, esimerkiksi juuri taloudellisten erojen kasvun tasapainottamiseen ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisemiseen. Jo nyt useimmissa maissa (Suomessakin, esimerkiksi Espoon Westendissä!) rikkaimmat ihmiset asuvat aidattujen pihojen sisäpuolella. Miksi? Mitä he pelkäävät? Ehkä he ovat aivan aiheesta huolissaan siitä, että joku kateellinen saattaa tavoitella osaa heidän rikkauksistaan. On mahdollista, että seuraava "maailmansota" on sota oikeudenmukaisuudesta, kun alistetut, köyhtyneet ja mahdollisuutensa menettäneet kansanjoukot kyllästyvät kestämättömään tilanteeseen ja nousevat vastarintaan. Tavallaan nykyinen terrorismin aalto on jo osa tätä, mutta tyytymättömyys saattaa aivan hyvin ennemmin tai myöhemmin levitä ääriaineksista myös aivan tavallisten ihmisten keskuuteen.

Tiedän, ettei tämä ole mikään järin omaperäinen ajatus (muutenkin tämä taisi olla aika lukiotason kirjoitus - pahoittelen), eikä minulla myöskään ole siihen tietenkään mitään selkeää ratkaisua. Mutta eräs tärkeä pointti on, että on vaarallista tuudittautua tunteeseen, että se mitä näkee omassa lähiympäristössään, on kaikki mitä ylipäätään on olemassa. Jos ihmiset, jotka kasvavat Westendin ökytaloissa, pääsevät vanhempiensa esimerkin turvaamina suoraa päätä korkeakouluihin ja valmistuvat tuottoisiin ammatteihin unohtavat, että asiat saattaisivat olla myös toisin, olemme kaikki ennen pitkää pahassa pulassa.

MP3: Sigur Rós - Hoppípolla [lähde]

Tweet

Levy: Elbow - The Seldom Seen Kid (Polydor, 2008)

Manchester-gospelin mestariryhmä Elbow palaa parin vuoden tauolta kenties vahvimmalla albumillaan ikinä. Guy Garveyn tekstien vakiohahmo on yhä hieman heikon itsetunnon omaava, juopotteluun taipuva, mutta hyväsydäminen ja romanttinen aikuinen mies, jonka seikkailuista ja tunteista Garvey laulaa entistäkin sykähdyttävämmällä äänellä.

Elbow ei ole sellainen bändi, joka tekisi parin / kolmen minuutin näpsäköitä pop-kappaleita hetkellisen inspiraation varassa, vaan yhtye, joka rakentaa albuminsa hiotuiksi kokonaisuuksiksi, jotka luovat ainutlaatuisen yhtenäisen tunnelman ja draaman kaaren. The Seldom Seen Kidillä Elbow'lla on ollut levy-yhtiösotkuista johtuen tavallistakin enemmän aikaa viimeistellä ja viilata albumia, mikä myös kuuluu. Edellisten levyjen charmikas kotikutoisuus puuttuu, mutta bändin persoonallinen ote ja vastustamaton karisma ovat yhä selvästi kuultavissa. Ajankäyttö näkyykin vain positiivisena huolellisuutena esimerkiksi siinä, miten rumpukompit, torviosuudet ja jousiorkesterit on sovitettu tavallisuudesta poikkeavalla tarkkuudella pieniä yksityiskohtia myöten. Esimerkiksi Audience With The Popen bossa nova -tyylinen rytmi, Starlingsin hätkähdyttävät fanfaarit ja One Day Like Thisin sydämeenkäyvät viulut ovat sellaisia pieniä mutta olennaisia kosketuksia, joihin hyvin harvat yhtyeet pystyvät.

Edellä mainittu Starlings on ehkä yksi parhaista levyn avauskappaleista ikinä. Se alkaa rauhallisella ja kevyellä marimba-soundilla, jonka väliin pistävät trumpetit tekevät näyttäviä aksentteja, ja ennen pitkää Guy Garveyn käheän kevyt ääni lipuu mukaan uskomattomalla avauksella "How dare the premier ignore my invitations? / He'll have to go". Pian Starlings kuitenkin osoittautuu rakkauslauluksi ja sisältää mm. hienon kuvauksen "You are the only thing in any room you're ever in" ja päättyy taas torvifanfaareihin. Kappale on elämää suurempaa pop-musiikkia parhaimmillaan.

The Seldom Seen Kid sisältää monia muitakin huipputason kappaleita, jotka kaikki sopivat toistensa kanssa täydellisesti yksiin ja nimenomaan siinä järjestyksessä, johon bändi on ne asettanut. Levyn ensimmäinen single Grounds For Divorce (melko nokkelan synkästi "I've been working on a cocktail called Grounds For Divorce"!), tunnelmallinen An Audience With The Pope (hauskasti "I have an audience with the Pope / And I'm saving the world at eight / But if she says she needs me / Everybody's gonna have to wait") ja Richard Hawleyn kanssa duettona esitetty salamyhkäinen The Fix ovat kaikki A-tason sävellyksiä ja esityksiä. Levyn kohokohta on kuitenkin vaikuttavan kerroksittainen One Day Like This, jossa Garvey viimein vapautuu yleisestä melankoliastaan ja vetää verhot syrjään auringonpaisteen tieltä kekseliään orkesterisovituksen säestyksellä. One Day Like This on sellainen kappale, jollaisia Coldplay tai Keane tekisivät, jos ne vain teknisesti osaisivat ja ennen kaikkea sisällöllisesti tarkoittaisivat sitä, mitä sanovat.

Elbow siis poikkeaa valtavirrasta sillä, että se ei pelkää musiikissaan yllättäviä ja rohkeita ratkaisuja. The Seldom Seen Kid on selvästi Suuri Albumi, jota ei ole tehty miellytystarkoituksessa vaan nimenomaan toimivana taiteellisena kokonaisuutena. Levyn tyylikästä kansivihkosta myöten Elbow'n omaperäinen kädenjälki tulee selvästi esille ja kuulija voi todella kokea saavansa The Seldom Seen Kid'istä tavallista suurempia kokemuksia. Ainoaksi kritiikin sanaksi voi marista hieman siitä, että parissa kappaleessa Garveyn laulumelodiat eivät joka kohdassa lähde täysin lentoon, vaan toimivat enemmän sanoituksen ehdoilla. Tämä on kuitenkin vain hyvin ohimenevää, ja kokonaisuutena The Seldom Seen Kid on jokaiselle kunnianhimoisesta pop-musiikista pitävälle täysin ohittamaton levy.

Arvio: 4/5

(Antaisin täydet 5, jos olisin itse 35-vuotias ja voisin täysin samastua Guy Garveyn laulujen hahmoihin.)

MP3:

Starlings [lähde]
Grounds For Divorce [lähde]
An Audience With The Pope [lähde]

(Ai niin, vielä Antti E:lle, jos luet: levy sisältää myös kappaleen The Loneliness Of A Tower Crane Driver [lähde], ajattelin että se on aika sun tyylinen kappaleen nimi jotenkin.)

Tweet

Kaksi tapaa

On monta tapaa elää elämää, mutta kaksi tapaa käyttää Facebookia. Siitä, kumpaa tyyliä suosii, voi luultavasti päätellä ihmisestä paljon.

Facebookin asetuksissa on kaksi listaa: "More about these friends" ja "Less about these friends", joissa kummassakin on 20 paikkaa. More-listalle ihmisiä lisäämällä saa heiltä useammin uutispäivityksiä, jotta voi käydä kurkkaamassa, mitä heille kuuluu. Less-listalla taas päinvastoin: sille laitetut yhteystiedot nousevat Facebookin etusivulle "vain jos mitään muuta ei ole tarjolla".

Keskustelin tästä kerran erään ystäväni kanssa. Hänen More-listansa oli melkein täynnä eikä Less-listassa ollut nimen nimeä. Itselläni on täysin päinvastoin; Less-palstasta loppuu pian tila ja More-sarake ammottaa tyhjyyttään. Totta kai koko Facebookin idea on päästä seuraamaan tuttavien "elämiä", mutta omalla Facebook-ystävälistallani on ainakin kovin paljon sellaisia 3/4-tuntemattomia huononpäiväntuttavuuksia, joita olen ehkä kerran elämässäni tervehtinyt kaksi vuotta sitten ja joiden kanssa emme muuten pidä mitään yhteyttä.

Hyvin paljon kiinnostaa heidän nimipäiväjuhlansa, ihmissuhteensa, vampyyri-pelinsä tai se, ketä hip hop -artistia he muistuttavat eniten.

MP3: Tungg - The Pioneers [lähde] Hieno cover-versio Bloc Partyn kappaleesta. Alkuperäistä aavistuksen verran vähemmän maaninen tunnelma avaa kappaleen melodisuutta uudelta kantilta.

Tweet

Äänet päässä

Kuulen joskus ääniä päässäni. Luulen, että ne eivät ole "ääniä päässä) samalla tavalla kuin hullut ihmiset kuulevat ääniä, mutta silti ne ovat joskus vähän yllättäviä. Ne ovat kuin otteita ohikuulluista keskusteluista.

Tänään aamulla makasin valveilla sängyssä ja kuulin yhtäkkiä ohimenevästi lauseen "Määritellä vanhus geometrisesti". En tiedä, mitä se tarkoittaa, ja ihmettelen kovasti, mistä se oikein tuli.

Luulen kuitenkin, että kaikki on kohtalaisen hyvin vielä niin kauan, kun en ala vastata äänille tai totella niitä. Koska mitähän siitäkin tulisi, jos alkaisin päänsisäisen äänen kehottamana määritellä vanhusta geometrisesti?

MP3: Lily Allen - Everybody's Changing (Keane cover) [lähde]

Tweet

Go-to guy

Elämässä on luultavasti pidemmän päälle hyvä pyrkiä erikoistumaan. Ja välillä on yllättävää huomata, mihin oikein onkaan erikoistunut. Itse olen ilmeisesti erikoistunut Babyshamblesiin ja semi-ironiseen paavikrääsään, ainakin viime päivien tapahtumien perusteella.

Muutama päivä sitten eräs kaverini, jota en näe kovin usein, lähetti minulle Facebookissa viestin, jossa hän kysyi, mistä olisi mahdollista ladata Babyshamblesin kappale The Man Who Came To Stay. Etsin hänelle netistä linkin kyseiseen kappaleeseen. En edes tiennyt, että kaverini ylipäätään kuunteli tämän tyylistä musiikkia, ja olin hyvin iloinen, että olin ensimmäinen henkilö, joka hänelle tuli mieleen Babyshambles-tiedustelun suhteen.

Eilen illalla eräs toinen kaverini palasi Rooman-matkaltaan ja toi tuliaisia. Hän kertoi, että oli Vatikaanissa paavi-fanituotekaupassa nähnyt häiritsevällä tavalla övereitä paavi-hologrammitarroja ja miettinyt, että ne ovat aika kiehtovia, mutta kenelleköhän sellaisia voisi oikein antaa. Ja hän oli päätynyt minuun. Olin tästäkin erittäin mielissäni, sillä pidän tavallaan paavi-instituutiosta ja niistä maallistuneen pohjoismaalaisen silmään hyvin eriskummallisilta vaikuttavista piirteistä, joita siihen liittyy. Laitoin paavi-tarroja rairuohon sekaan ja etuoveen.

Babyshambles ja paavirihkama ovat ehkä melko marginaalisia ja joidenkin mielestä jopa turhanpäiväisiä erikoistumisaloja, mutta minua se ei haittaa lainkaan. Voisin olla paljon huonompienkin aihepiirien go-to guy.


Babyshambles - The Man Who Came To Stay (Live)

+ Täältä löytää upean tunnelmallisen videotaltioinnin Pete Dohertyn toissapäiväisestä pubikeikasta. Ilmapiiri vaikuttaa erittäin intiimiltä ja Doherty ottaa yleisön hallintaan jo ensimmäisestä kappaleesta Back From The Dead lähtien. En ollut ikinä ajatellut, että mikään konsertti kannattaisi aloittaa Back From The Deadin kaltaisella melko synkällä kappaleella, mutta Doherty saa sen totta kai toimimaan loistavasti.

+ Jos kuolen, haluaisin kuulla hautajaisissani Guillemotsin kappaleen São Paolo [lähde]. Se olisi kyseisen kaltaiseen tilaisuuteen mitä sopivin; alussa melko melankolinen, mutta lopussa riemukas. Ja se kestää yli 11 minuuttia.

Tweet

Mistä on lupa pitää?

The Guardianissa oli tänään mainio artikkeli Englannin konservatiivipuolueen puheenjohtaja David Cameronin musiikkimausta. Cameron on jo aiemmin kertonut pitävänsä mm. U2:sta ja The Jamistä, mutta hänen uusin musiikkiin liittyvä temppunsa oli yritys päästä valokuvaan The Smithsin maailmankuuluksi tekemän Salford Lads Club -nuorisotalon eteen. Salfordin paikallinen työväenpuolueen osasto kuitenkin esti Cameronin kuvaustilanteen pienimuotoisella häirinnällä.

Cameronin väitetyt suosikkibändit kuten The Jam ja The Smiths olivat valtavan antikonservatistisia. Kummaltakin bändiltä löytyy tukuittain kappaleita, jotka ovat suoria ja peittelemättömiä hyökkäyksiä konservatiivista puoluetta ja etenkin Margaret Thatcheria vastaan ja kumpikin osallistui thatcherinvastaiseen toimintaan myös pelkän musiikin ulkopuolella.

Mutta tarkoittaako se sitä, että konservatiivien nykyinen puheenjohtaja ei saisi pitää näiden yhtyeiden musiikista? Eikö ole hieman epäreilua, että David Cameronin ei annettaisi nauttia The Jamista tai The Smithsistä vain sen takia, että nämä edustavat täysin päinvastaista poliittista aatemaailmaa?

Toisaalta voisi ajatella niinkin, että jos nuori Cameron on kerran pitänyt vaikkapa The Jamista niin paljon kuin väittää, eikö hänen olisi siis pitänyt valita poliittiseksi kodikseen työväenpuolue eikä konservatiiveja? Miten on ollut mahdollista kuunnella kappaleita, jotka kertovat siitä, miten Margaret Thatcher on vienyt maan turmiolle, ja sitten ajatella, että "No, ei kai se nyt noin paha voi olla"?

Lisäksi koko tilanne on tavallaan huvittava osoitus siitä, miten maailma on muutamassa vuosikymmenessä pirstaloitunut kulttuurisesti ja miten ihmiset voivat rakentaa identiteettinsä melko yhteensopimattomiltakin vaikuttavista osasista. Esimerkiksi tulla konservatiivipuolueen puheenjohtajaksi kuuntelemalla punkkia.

The Jam - Eton Rifles (Live, 1979)

Aivan loistava video, kiehtovaa aggressiivista energiaa. En ole nähnyt vasta teattereihin tullutta suomalaisen punkin historiasta kertovaa elokuvaa, mutta mattivanhasmaisesti teosta näkemättä voisin veikata, ettei mikään suomalainen punk-bändi ole ikinä yltänyt The Jamin tasolle. Etenkään ei musiikillisesti, mutta ei varmasti sanomaltakaan. Mistä täällä oli mahdollista olla edes 1970-luvun lopussa niin vihainen, että siitä olisi syntynyt hyvää punkkia? (Lisäksi Paul Weller tajusi, että on mahdollista olla punk ja näyttää silti tyylikkäältä.)

Tweet

eBay-yliannostus

Viimeöisessä unessa tilasin eBaystä keltaiset hanskat, koska niitä mainostettiin sillä, että John Lennon oli käyttänyt keltaisia hanskoja. Ei siis edes juuri niitä keltaisia hanskoja, joita olin tilaamassa, vaan keltaisia hanskoja ihan ylipäätään.

Se oli tavallaan painajainen. Olin herätessä ihan kohtalaisen tyytyväinen, etten ollut tuhlannut rahoja moiseen.

Enkä ota vastaan väitteitä, että esim. aivan oikeasti tilaamani piippu olisi ollut rahojen tuhlausta. Okei, en polta enkä aio alkaa, mutta voihan piippua käyttää polttamattakin. ... Eikö?

MP3: The Beatles - Here, There And Everywhere [lähde]

Tweet

Abandontunes: OMD - Walking On The Milky Way

OMD eli Orchestral Manoeuvres in the Dark oli 1980-luvulla erittäin suosittu elektroninen pop-yhtye. jonka vuoden 1981 albumi Architecture & Morality (bändi taisi pitää aika mahtipontisista nimistä, huomaatteko?) myi maailmalla yli 3 miljoonaa kappaletta.

Vuonna 1996 OMD:n kirkkaimmat kulta-ajat olivat kuitenkin jo kaukana ja bändissä oli enää yksi alkuperäisjäsen, laulaja Andy McCluskey. Tuolloin McCluskey julkaisi OMD:n nimellä albumin Universal, joka sisälsi kappaleen Walking On The Milky Way.

Itse en ole perehtynyt OMD:n muuhun tuotantoon oikeastaan lähes ollenkaan, mutta käsittääkseni Walking On The Milky Way ei oikeastaan edusta bändin yleistä linjaa, etenkin jo siksi että se kuulostaa keskivaiheen Blurilta eikä 80-luvun elektropopilta. Mutta juuri Blur-samankaltaisuus oli mielestäni Walking On The Milky Way'ssä parasta joskus aikoinaan, kun kuulin sen ensi kertaa radiosta. Luulin silloin, että se oli Blurin uusi single - se olisi ollut vuonna 1996 luontaista jatkoa The Great Escape -tyylille.

Walking On The Milky Way menestyi brittilistalla aivan kohtalaisesti, mutta Universal-albumi ei ollut kovin suosittu ja McCluskey pisti OMD:n pillit pussiin pian sen jälkeen. Nyttemmin OMD on taas kasannut itsensä uudestaan alkuperäiskokoonpanossaan (kuten lähes kaikki bändit näyttävät tällä hetkellä tekevän), mutta korostaa nostalgiakeikoillaan enimmäkseen 1980-luvun klassikkotuotantoaan.

Se on sääli, sillä Walking On The Milky Way ansaitsisi paljon, paljon enemmän huomiota. Lataa se tästä.


OMD - Walking On The Milky Way

(Myös video on aika hieno. Tai aika tyylitön. Mutta myös hieno. + Kannattaa huomata kappaleessa väistämätön Final Countdown -laina "seen us / Venus")

(Ai niin, ja Walking On The Milky Way oli ensimmäinen mp3-tiedosto, jonka olen ikinä ladannut. Se on aika outoa. Siihen meni silloin varmasti kaksi tuntia, tai jotain. Mutta oli se sen arvoista.)

Tweet

Ike 2020

Ulkoministeri Ilkka Kanervan tekstiviestirumba on puhuttanut viime päivinä paljon.

Kanerva ja hänen kaltaisensa (mies)poliitikot saavat olla erittäin tyytyväisiä siitä, että sattuvat toimimaan juuri Suomessa eivätkä esimerkiksi Britanniassa tai USA:ssa. Niissä maissa sekä poliittinen kulttuuri että etenkin media ovat sen verran julmia, että Kanervakin jo luultavasti siivoaisi työpöytänsä lipastoja muuttolaatikoihin.

Tavallaan on tietysti aivan mukavan inhimillistä, että Suomessa iltapäivälehdistö ei tuomitse päättäjiä jokaisesta pikkuvirheestä ja tuhoa ehkä muuten aivan asiallisia työuria. Ehkä se antaa poliitikoillekin mahdollisuuden toimia julkisuudessa enemmän omina itsenään niin, ettei heidän tarvitse joka hetki varoa kaikkia tekemisiään mahdollisen häpeän pelossa.

Mutta toisaalta on suuri sääli, että Suomessa julkinen mielipide näyttää toimivan tämänkaltaisissa tapauksissa jopa täysin päinvastoin: Ike on äijä / Se on Ike vaan /Saahan sitä nyt ministerikin tyttösiä jahdata, jne. Ehkä Ranska on lähin esimerkki vastaavan tyylisestä macho-kulttuurista, jossa miespoliitikot ovat oikeastaan vain sitä suositumpia, mitä enemmän he tekevät yksityiselämässään jotain tällaista.

Ja se, mikä Ilkka Kanervassakin eniten harmittaa ja tuskastuttaa, onkin juuri se, että Kanerva ei näytä tajuavan, minkälaisen kuvan hän itsestään antaa. Ottamatta kantaa siihen, onko kahden sadan tekstiviestin lähettäminen stripparille oikein vai väärin, on se ainakin joka tapauksessa typerää, lapsellista ja säälittävää. Ennen kaikkea säälittävää.

Kanerva varmasti pääsee tälläkin kertaa kuin koira veräjästä ja luultavasti vain nostaa kannatustaan ensi vaaleissa äijä-maineellaan. Mutta on aivan turha luulla, että Kanerva-tyylinen käytös ja totaalinen välinpitämättömyys julkisuuskuvan suhteen tulisi loppumaan tulevaisuudessa seuraavan sukupolven poliitikkojen myötä.

Opiskelen valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja tunnen monia ihmisiä, joista on aivan selvää, että heistä tulee vielä lähitulevaisuudessa poliitikkoja ja muita päättäjiä - jossain vaiheessa aivan varmasti ministerejäkin. Näistä nuorista tulevaisuuden toivoista yllättävän monelta puuttuu selvä hahmotus siitä, millainen käytös on toivottavaa ja tyylikästä. Totta kai nuorena täytyykin hieman säheltää ja rellestää, jne., mutta säheltämällä ja rellestämällä ei anneta ulospäin kovin uskottavaa kuvaa, jos toimitaan erilaisissa luottamustehtävissä. Itse en ainakaan voi enää ottaa lainkaan vakavasti esimerkiksi sellaisia ainejärjestötoimijoita, jotka lähettelevät vodkanhuuruisia viestejä Latvian-reissuiltaan yleiselle sähköpostilistalle keskellä yötä. En, vaikka päivänvalossa he puhuisivatkin täyttä asiaa.

Joten vuoden 2020 pikku-Iket ovat hyvää vauhtia valmistumassa. Ja tulevaisuudessa media muuttuu aivan varmasti pisteliäämmäksi ja pahantahtoisemmaksi, joten näiden ihmisten kannattaisi olla varuillaan, ettei säälittävän toilailun perinteinen kulttuuri pääse muodostumaan sisäänrakennetuksi osaksi heidän toimintaansa. Haluaisin itse kovasti auttaa tässä asiassa, sillä en tietenkään toivo, että muutoin hyvien tyyppien ulkoinen kuva tahraantuu epätoivottavan harkitsemattomuuden myötä. Olisinkin valmis toimimaan vaikkapa opiskelijapolitiikasta laajemmille areenoille tähtäävien ihmisten mainekonsulttina jo varhaisesta vaiheesta alkaen.

Voisin vaikka aloittaa urakan kertomalla siitä, että kannattaisi pysyä poissa kameran edestä silloin kun on tällaisessa tilassa.

MP3: Cat Stevens - Wild World [lähde]

Tweet

Kevätsoittolista

Kevään kunniaksi kevätsoittolista. Tämä on tarkoitettu sellaisiin varhaisiin kevätpäiviin, kun aurinko jo paistaa, mutta ei aivan kesäisen täysiä.

Sisältää 19 kappaletta. Voit ladata ne kaikki pakattuna tästä tai erikseen tästä:

01: Morrissey - First Of The Gang To Die Morrissey on onnistunut hienosti purkittamaan kevään tähän kappaleeseen ja kuulostaa mukavan optimistiselta vaikka laulaakin ehkä aavistuksen verran synkästä aiheesta.

02: The Stone Roses - Bye Bye Badman Koko soittolista on oikeastaan tehty tämän takia. Sopii täydellisesti maalis-huhtikuiseen kevätpäivään... tai oikeastaan mihin tahansa!

03: Travis - Driftwood Kohdassa 1:32 voi kuulla, miten talvi vaihtuu kevääksi.

04: Guillemots - Trains To Brazil No, laitan tämän varmaan joka soittolistalle, mutta se kuuluu myös tähän. Etenkin tähän.

05: Manic Street Preachers & Nina Persson - Your Love Alone Is Not Enough Jotenkin tämä assosioitui viime keväänä kevääseen ja siten kuulostaa yhä keväiseltä. Tämä oli Manicsille sama kuin lakaisukone on kaduille.

06: The Divine Comedy - Songs Of Love Äärimmäinen kevätbiisi. Ihmettelen kovasti, jos Neil Hannon on kirjoittanut tämän jonain muuna vuodenaikana!

07: Mark Ronson & Amy Winehouse - Valerie Kevät olisi varmasti mukavinta aikaa vapautua vankilasta.

08: Cajun Dance Party - Amylase Hieno kappale nousee vielä hienommalle tasolle ajassa 2:15 ja sen jälkeen. Cajun Dance Partyn jäsenet pääsevät tänä keväänä koulusta!

09: Bishop Allen - Click, Click, Click, Click Tämä on soittolistan kannalta erittäin olennaisessa paikassa. Huomaat, jos lataat kaikki kappaleet.

10: The Thrills - Tell Me Something I Don't Know Kevätvertausten keksiminen vaikeutuu. Mutta The Thrills on silti ehdottomasti yksi parhaista bändeistä ikinä.

11: Pulp - Something Changed Tässä kappaleessa on aika nokkelat sanat, kekseliäs aikaperspektiivi.

12: Teenage Fanclub - Verisimilitude Sanakirja kertoo, että "verisimilitude" tarkoittaa "todellisuuden tuntua". Päivän fakta. (Ja tässä lauletaan "I hate verisimilitude", hahhah!)

13: The Supremes - Can't Hurry Love Olisi hienoa, jos The Supremesin olisi ollut mahdollista tehdä yhteislevy Teenage Fanclubin kanssa. Mutta toimii se näinkin!

14: Oasis - Digsy's Dinner Joskus ala-asteella olin kävelemässä koulusta kotiin, kun tämä alkoi postilaatikon kohdalla soida päässä. Silloin oli kevät. Yksi maailman harvoista mansikoista ja lasagnesta kertovista pop-kappaleista.

15: The Libertines - What Katie Did Tämä kuulostaa täydellisesti keväältä. Sanoinko jo jostain muustakin biisistä näin? On se totta silti.

16: Bernard Butler - Not Alone Bernard Butlerin soolotuotanto jäi ehdottomasti liian vähälle huomiolle. Not Alone on yksi Butlerin parhaista ja keväisimmistä kappaleista.

17: The Clash - Train In Vain (Stand By Me) Maailmassa ei ole kovin montaa huonoa Stand By Me -nimistä biisiä, eikä The Clash tee tässä poikkeusta. Koko London Calling on oikeastaan kevätlevy (siinähän on tulviakin ja kaikkea!).

18: Suede - The Chemistry Between Us Oikeasti, ei kannata ladata näitä kappaleita erikseen, vaan ennemmin koko lista! Siinä alkaa olla näillä kohdilla mitä suurinta järkeä.

19: Albert Hammond, Jr. - Back To The 101 ... Ja kun on päässyt tänne asti, voi aloittaa taas alusta.

Tweet

Tuoksuja

Kevään tuoksu: Tänään oli ensimmäinen päivä tänä vuonna, kun ulkona tuoksui keväältä. Sellaiselta lämpimältä, vähän multaiselta, uudelta.

Päivällä aurinko paistoi kuten se paistaa keväällä, eikä illemmalla sadekaan ollut niin kylmää kuin aiemmin. Eli nyt on kevät, väitän niin. Lumivyöry minut haudatkoon, jos ei ole!

Bussipysäkkituoksu: Aamulla bussipysäkillä oli ehkä hieman yli 60-vuotias mies, joka oli luultavasti käyttänyt samaa -- mitä se on, eivät miehet käytä "parfyymiä"? Hmm... -- no samaa manfyymiä, kuin mitä käytän itse. Olin jo muutenkin aiemmin miettinyt, että onkohan se kovin tyylikäs tuoksu ja nyt varmistui, ettei se luultavasti ole, jos se on myös vanhusten suosiossa.

Hyvä tuoksu / paha tuoksu: Ja sitten bussissa eteeni istuivat mies ja nainen. Nainen levitti ympärilleen hyvää ja puhdasta tuoksua, luultavasti shampoota. Mutta hänen vieressään istunut mies haiskahti vähän pahalle, pelkälle poolle.

Aaaaasinsilta: Asia, joka ei luultavasti tuoksu kovin hyvälle, on Oolannin lihapulla- & prinssinakkipannu. Sitä mainostettiin bussin selkänojissa. Ja vieläpä melko ankeasti, tyyliin: "Tämä bussi rokkaa. Ja tässä pussissa on uutta Oolannin lihapulla- & prinssinakkipannua!" tai jotain siihen suuntaan. Mutta mainos varmasti toimii - sitä en epäile lainkaan. Ja koko maan 3-12 -vuotiaat sekä lukemattomat opiskelijataloudet luultavasti elävät tästä lähtien suurimmaksi osin Oolannin lihapulla- & prinssinakkipannusta.

Itse en usko, että prinssit ovat ikinä syöneet nakkeja.

MP3: The Beatles - Here Comes The Sun [lähde]


Ai niin, ihan muuta vielä: Mikä siinä oikein on, että aina pitää puhua liian totta? Sain tänään puhelun viime kesän vartiointifirmasta; siellä oli joku uusi työvuorosuunnittelija (tms. titteli), joka ilmeisesti soitti läpi kaikki vanhat työntekijät. "Olit täällä viime kesänä? Mitäs oot miettinyt nyt tämän kesän suhteen?" - "No, ihan rehellisesti: yritän hinnalla millä hyvänsä löytää ihan mitä tahansa muuta täksi kesäksi, vartioiminen on sitten vasta aivan viimeinen vaihtoehto." Jos olisin yhtään miettinyt, en ehkä olisi vastannut aivan noilla sanoilla, vaikka juuri niitä tarkoitinkin. Sain kyllä vastaukseksi "Aha, okei. No soitellaan!", mutta olisi ollut hauska nähdä, mitä vastapuoli kirjoitti papereihinsa!

Tweet

Videokimara

En pysty nyt keskittymään sen vertaa, että keksisin tälle mitään järkevää pointtia, mutta tässä kolme äärimmäisen erinomaista videota YouTuben syövereistä:


The Libertines - What Katie Did

Mielestäni tässä kiteytyy hyvin pitkälti se, mikä The Libertinesissä oli niin ainutlaatuista.



Glasvegas - Daddy's Gone

Glasvegasissa vuonna 2008 on jotain samaa kuin Oasiksessa vuonna 1994. Kumpikin kuulostaa omalle ajalleen melko epätyypilliseltä.



Arctic Monkeys - 505

Arctic Monkeys saa nerokkuuden näyttämään aina niin vaivattomalta. Ja kai se onkin, jos on nero.

Eräs kaverini luuli melko pitkään, että tämän kappaleen nimi on "SOS" - levyn kannen fontti on sen verran epäselvä.

Tweet

Pelkoja

On mahdollista pelätä hyvin monenlaisia asioita.

Pelkään mm. sitä, että yöpöydälläni oleva lamppu vielä joku ilta ylikuumenee ja räjähtää ja lennättää lasinsiruja silmiini ja sokeudun.

En sitten tiedä, miten todennäköistä se on, mutta kai se on aina mahdollista.

MP3: Elbow - Grounds For Divorce (radiokaappaus) [lähde] Uusi Elbow on joka kerta tervetullut yllätys! Bändi kuulostaa yhä samanaikaisesti helpolta ja vaikealta, uhmakkaalta ja alakuloiselta, tuoreelta ja vanhanaikaiselta. Ja Guy Garvey näyttää yhä turhautuneelta historianopettajalta, kts. video!

Tweet

+/- 2

Päivän parhaat hetket ovat:

• ne kaksi tuntia, ennen kuin herää
• ja ne kaksi tuntia, ennen kuin nukahtaa

(Muutkin saattaisivat olla hyviä, mutta ainakin tällä hetkellä ne tuntuvat menevän ihan hukkaan.)
MP3: The Stone Roses - Breaking Into Heaven [lähde]

Tweet

Muistivaikeuksia #2

Miten voi oikein olla mahdollista, etten tunnu muistavan yhtään mitään?

Tänään juttelin entisen työkaverini kanssa ja hän pohti tulevaa kämppistään, joka on kosmetologi. Tähän liittyen hän kertoi kaveristaan, joka myös on kosmetologi: "Muistat varmaan mun kaverin XXXX:n? Sen, joka kysyi sun puhelinnumeroa, mutta sä et halunnut antaa sitä?"

En muista. Luulin, etten elä maailmassa, jossa tytöt pyytävät puhelinnumeroani. (Mutta ilmeisesti luulin väärin. Elän sellaisessa maailmassa mutta en edes anna numeroa, hahaha!)

MP3: The Clash - Wrong 'Em Boyo [lähde]

Muuta: Pari hienoa ja outoa Coca-Cola Zero -televisiomainosta, etenkin jälkimmäinen on aivan mahtava, aivo on todella vaikuttava!

Tweet

Tarinoita toisesta ajasta

Kärsin jonkinlaisesta muistinmenetyksestä yläaste- ja lukioaikojen suhteen. Muistan kyllä "suuret linjat", mutta en oikeastaan ollenkaan tarkkoja yksityiskohtia. Siksi on aina jännittävää kuulla toisten muisteluja siitä, mitä itse on tullut tehtyä.

Tänään kuulin, että joskus aivan yläasteen alussa meille oli järjestetty sosiaalinen harjoitus, jonka tarkoituksena oli tutustua uusiin luokkatovereihin. Tehtävänä oli valita itselleen pari ja sopia parin kanssa jokin yksilöllinen merkkiääni. Sitten kaikki parit erotettiin eri puolille huonetta ja kaikkien silmät sidottiin, ja oma pari piti löytää sovitun merkkiäänen perusteella.

Muut parit olivat valinneet tunnistusäänikseen jotain melko vaatimatonta, esimerkiksi jonkinlaista pirinää tai kädellä omaan poskeen taputtelua, mutta minä ja parini olimme sopineet, että huudamme kumpikin aivan täysiä "Aaaaaaaaaaaaaaaaaarrrrhhhh!!!!!" Muiden parien äänet olivat peittyneet metelimme alle ja olimme löytäneet toisemme todella vaivattomasti.

En siis itse muista tapausta lainkaan, mutta tällaista on kuulemma tehty. Melko nerokasta ja hauskan röyhkeää, vaikka itse sanonkin. Tämä vahvistaa edelleen käsitystäni siitä, että olin todellakin parhaimmillani 13-vuotiaana.

Muuta: Ei olisi ehkä pitänyt lähteä ulos kipeänä. Eilinen kuume on nyt vaihtunut alilämmöksi, aika kummallinen olo. Vesimeloni maistuu ihan lihapiirakalta.

MP3: Glasvegas - Geraldine [lähde]

Tweet