Satunnaisen musiikin viehätys

Mistäköhän johtuu, että hyvä musiikki kuulostaa vielä paremmalta, jos sitä kuulee yllättävässä tilanteessa?

Sain alkuillasta Oasis-gurultani tekstiviestin, jossa hän kertoi pysähtyneensä paikoilleen City-käytävään, kun Let There Be Love oli alkanut soida kauppakujan kaiuttimista. Sellaiset ovat hienoja hetkiä! Muistan itsekin, miten kasvoilleni nousi pari vuotta sitten Stockmannilla leveä hymy, kun tavaratalossa alkoi kuulua She's Electric.

Mutta miksi suosikkimusiikistaan pitää vielä tavallistakin enemmän, jos kuulee sitä oudossa paikassa? Miksi She's Electric on Stockmannin keskusradiosta kuultuna nautinnollisempi, kuin omasta iPodista valittuna?

Ehkä siinä on taustalla jonkinlainen toiveikas omahyväisyys: "Nyt koko Stockmann kuulee Oasista! Ullanlinnan turkismummotkin saavat Gallagher-annoksen!", voi ajatella mielessään. Tai sitten ilahtuu siitä, että jossain on joku toinen, joka myös pitää hyvästä musiikista ja on vaikutusvallallaan valinnut sen soitettavaksi esimerkiksi tavaratalossa. Jonkinlainen palvelus: joku jossain on laittanut Oasiksen soimaan ja tuo sinulle iloa ilman, että sinun itse tarvitsee tehdä sitä. Joka tapauksessa koko maailma on hetken aikaa parempi, kun suuri yleisö tulee altistetuksi hyvälle musiikille.

Nykyisin hyviä biisejä voi saada korviinsa hyvinkin satunnaisissa paikoissa: eilen kuulin bussissa Dodgya ja Supergrassia, joista etenkin Dodgy on nykyisellään jo niin kulttibändi, että sen kuuleminen edes omalta iPodilta olisi jo melko yllättävää! Kaikkein hämmentävin kuulokokemus sattui kuitenkin pari viikkoa sitten, kun odottelin Pasilan alkamista: TV2:n Homeloukku-ohjelman (!) taustalla soi The Good, The Bad & The Queenin loistava Herculean. Haluaisin todella tietää, kuka keksi yhdistää Damon Albarnin hienon Lontoo/Irak-hymnin homeisiin omakotitaloihin - jostain syystä se toimi aivan täydellisesti!

Tweet

Amishien takat

Muistin vasta nyt hyvin erikoisen ja hämmentävän mainoksen, jonka näin televisiossa Amerikassa tammikuussa. Pätkässä mainostettiin amishien valmistamia sähkötakkoja, jotka ilmeisesti ovat paljon laadukkaampia, tyylikkäämpiä ja energiasäästäväisempiä kuin mitkään muut takat.

Mielestäni tämä oli mahtavan yllättävä tulokulma takka-aiheeseen: aivan kuin esimoderneja elämäntapoja noudattavilla uskonlahkolaisilla olisi takanvalmistukseen (miksi juuri takkojen?!) joitain todella erityisiä taikavoimia!

Ehkä kyse on kulttuurieroista. Kenties Amishien asema ja kuva Yhdysvalloissa todella jotenkin perustuu käsityömaineelle ja perinteiden noudattamiselle, jotka puolestaan saattaisivat takanteossakin olla haluttuja ominaisuuksia. Silti olisi vaikeaa kuvitella, että Suomessa hihkuttaisiin vaikkapa körttien nikkaroimien saunankiukaiden perään!

Joka tapauksessa, kun tällaista näkee televisiosta kahdelta yöllä, kaikki tuntuu jokseenkin järkevältä ja alkaa ehkä itsekin vakuuttua Amish-takan tarpeellisuudesta:



(Ihanaa, miten amishit puuhastelevat juontajan taustalla kuin ahkerat tontut taikapajassaan!)

Muuta: Facebook-ystävieni joukossa on muutamia vanhoja luokkakavereitani, joita en ole edes tavannut vuosikausiin, mutta joiden vaiheita tulee silloin tällöin seurattua Facebookin kautta, jos on muuten oikein tylsää. Eräät tällaiset tapaukset ovat kuitenkin osoittautuneet hieman arveluttaviksi: huomasin esimerkiksi Facebookin sivupalkin mainoksesta, että "Simo Häyhä, nicknamed 'White Death' was a Finnish soldier and is one of the most successful snipers in history. Kaksi ystävääsi on faneja."! Klikkasin linkkiä nähdäkseni, ketkä "kaksi ystävääni" ovat kyseessä ja huomasin, että kumpikin oli vanhoja yläaste- ja lukiotuttujani. Jotenkin en olisi uskonut, että olin lukiossa tarkka-ampujafanien kanssa. Toinen näistä näkyi lisäksi vielä olevan surullisenkuuluisan "Lähetetään somaliystävämme takaisin kotiin" (tms.) -ryhmän jäsen. Pitäisi ehkä itse poistaa tuollaisen ajatusmaailman omaavat henkilöt omalta ystävälistalta.

Muuta 2: Löysin tämän blogin vasta tänään, mutta jo pienellä katsauksella kyseessä vaikuttaisi olevan sekä aihepiiriltään mielenkiintoinen että erittäin hauskalla ja lennokkaalla tyylillä kirjoitettu blogi. Juuri tuollaisen haluaisin omankin blogini olevan. Britpopsurvivor olkoon uusi esikuvani!

Tweet

Viimeinen nyky-Conan

Subtv esittää tänään klo 00.05 alkaen viimeisen jakson Late Night With Conan O'Brien -show'sta. Kyseessä on keskusteluohjelman 2725. jakso ja se esitettiin USA:ssa alunperin viime perjantaina.

Vaikka monet ovat ehtineet jo ehkä vähän kyllästyäkin Conaniin vuosien 2005-2006 Suomi-huuman jälkeen, itse nautin ohjelmasta kovasti aina, kun vain ehdin sen näkemään. Mielestäni Conanin yllättävä, Monty Python -vaikutteinen sketsihuumori on ollut jatkuvasti hauskaa. Suosikkijuttujani vuosien varrelta ovat olleet mm. The Interrupter, gorillahoitsu vanhanaikaisessa kuntoilulaitteessa, "oksentavat" jar barfs -purkit sekä espanjankieliset Conando-seikkailut (valitettavasti NBC on siivonnut monet näistä sketseistä tehokkaasti pois YouTubesta). Erittäin arvostettavaa Conanin show'ssa onkin ollut juuri se, miten Conan käsikirjoittajatiimeineen on kyennyt keksiä joka päivälle hyviä juttuja!

Nyt Late Night siis loppuu, mutta Conan siirtyy kesäkuussa Jay Lenon tilalle Tonight Show'n isännäksi. Jää nähtäväksi, vaikuttaako varhaisempi lähetysaika ja uusi sijainti jotenkin Conanin juttujen vauhdikkuuteen. Late Nightia on esitetty USA:ssa puoli yhdeltä yöllä, kun taas Tonight pusketaan eetteriin jo ennen puoltayötä. Vaikka jenkki-TV:n virallinen varoraja onkin klo 22:ssa, epäsovinnaisimmat ohjelmat esitetään silti yleensä vasta vuorokauden vaihduttua. En ole itse asiassa päässyt Lenon ohjelmaa kovinkaan paljoa näkemään, mutta jotenkin luulisin, että Conanin jutut ovat oudompia, kuin mihin Lenon lähetysajan katsojat ovat ehkä tottuneet. Onneksi vertailu vanhan ja uuden Conanin välillä on kuitenkin mahdollista, sillä Sub seuraa Conania ja alkaa esittää Tonight Show'ta kesäkuusta lähtien.

Viimeinen Late Night With Conan O'Brien siis tänään klo 00.05. Mukana mm. White Stripes ensimmäisessä yhteisessä esiintymisessään sitten vuoden 2007 peruutetun kiertueen!

Tweet

Pasila

Pasilan ensimmäinen tuotantokausi oli sen verran loistokas, että olin toisen kauden osalta jo varautunut jonkinlaiseen pettymykseen; samaa tasoa olisi varmasti vaikea pitää yllä. Mutta käsikirjoittaja Atte Järvinen joukkoineen on osoittanut kaikki huolet täysin turhiksi: Pasilan uudet jaksot ovat hämmästyttävän hauskoja ja tuntuvat vain parantavan juoksuaan viikko viikolta!

Mielestäni Pasilan suurin viehätys on nerokkaan oudoissa yksityiskohdissa. Esimerkiksi siinä, miten syytökseen "Sä olet ihan hirvee jätkä!" vastataan vihaisesti "Hei, mä olen Plan-kummi!" Tällaiset jutut tulevat myöhemmin katsottuina luomaan oivaltavaa ajankuvaa ja tarjoamaan kiehtovan näkemyksen Suomesta 00-luvun lopulla!

Sarjassa on myös paljon aivan oikeasti aika syvällisiäkin juttuja. Päähenkilö Kyösti Pöystin elämää ja olemusta analysoivat niin seurustelukumppanit, satunnaiset spurgut, kollegat kuin psykiatritkin ja esittävät usein melko tarkkanäköisiä ja yleispäteviä totuuksia, jotka pätevät moniin meistä! "Et mene elämässäsi minnekään, mutta mieluummin ahdistut siitä, kuin otat jonkun suunnan. Et tiedä, mitä haluat, mutta tiedät helvetin tarkkaan, mitä et halua. Pidät kaikkia muita tylsinä, mutta kadehdit niitä samalla. --" Ainakin itse pidän esimerkiksi edelläolevaa katsausta hyvinkin todenperäisenä ja koen samastuvani Pöystiin.

Pasilan toisen kauden hienoja piirteitä on myös se, että sarjan hahmot kehittyvät selkeästi ja heidän piirteitään viedään käsikirjoituksessa uusille urille. Esimerkiksi tuoreimmassa jaksossa kohtaus, jossa Repomies viimein hermostui Routalemmen iänikuiseen jännäilyyn, oli melko kohahduttava!

Pidän myös siitä, että Pasilassa mainitaan aika-ajoin Wikipedia.

Tweet

Sekalaista, osa #8763

Väitän, että take away -pizzan herkullisesta tuoksusta vähintään 50%:n ansio kuuluu itse asiassa pahviselle pizzalaatikolle. Joskus esimerkiksi bussissa oikein huumaantuu kanssamatkustajan pizzan tuoksusta, mutta kun alkaa tarkemmin pohtia (tai ehkä tämä ei oikein ole pohtimisen arvoinen asia?), onko kyseessä esimerkiksi tonnikalan vai herkkusienten tuoksu, päätyy siihen tulokseen, että tuoksu lähteekin lämpimästä pahvista.

Jos siis haluaa kotiinsakin joskus pizzeriatuoksua, kannattaa hieman kuumennella satunnaisia pahvilaatikoita.

Pizzaan liittyen: olin eilen kestittävänä uudistuneessa ravintola Vespassa ja voin lämpimästi suositella kellariosaston pizzoja. Paikan uusi sisustus oli moderni mutta lämminhenkinen, henkilökunta oli miellyttävää ja ruoka erittäin maittavaa. Golosina-pizzassa oli mm. herkullisen pehmeänkirpeää artisokkaa ja jättikokoisesta piiraasta riitti reilusti kahdelle. Hintakin jäi jaetun annoksen myötä alle kymppiin per aterioitsija.

Supermarket-kurssitilanteen käyrälle voisi taas lisätä uuden kuopan; nyt eletään jälleen sellaisia aikoja, että hintojen vertaileminen kaupassa on välttämätöntä. Ehkä ärsyttävintä nuukailemisessa on se, että hintapränttejä plärätessä kuluu aina rutkasti aikaa, ja kauppareissu kestää pitkään. Mielestäni marketissa ei ole koskaan muutoinkaan kovin hauskaa, joten säästeliäisyys yhdistettynä ajanhukkaan on tuplatylsää.

Pitäisi siis löytää töitä, jotta ei tarvitsisi enää käyttää aikaa juustopakettien vertailemiseen. Kirjoittelin viime perjantaina kai ainakin viisi työhakemusta. Urakan loppupuolella olin jo sen verran sekaisin, etten enää edes muistanut, minne kaikkialle olin hakenut töihin! Myös se on todella ärsyttävää, kun kaikkiin hakemuksiin joutuu toistamaan samat asiat esimerkiksi entisistä työpaikoistaan, opiskeluistaan ja muista perusfaktoista. "Kesällä 2006 tarkistelin pyydettäessä miesasiakkaiden alushousujen kokolappuja kurjassa pohjoismaisessa vaatemyymälässä..." Sellaisten kertomusten toistaminen uudestaan ja uudestaan alkaa jossain vaiheessa masentaa.

Mutta ärsytyksen ja masennuksen keskellä voi vaikkapa kuunnella hyvää musiikkia ja unelmoida, kuten Badly Drawn Boy hauskassa kappaleessaan You Were Right:


Badly Drawn Boy - You Were Right

"And I just had a dream the other night: / I was married to the Queen / And Madonna lived next door / I think she took a shine to me / And her kids were all grown up / But I had to turn her down 'cause I was still in love with you"

Lopuksi vielä muistutus mainiosta TV-sarjasta: YLE:n ykköskanavalla alkoi viime tiistaina lahjakkaan James Nesbittin tähdittämä Jekyll (ja Hyde). Tämä klassikkoromaanin uusversio vaikutti ainakin ensimmäisen jakson perusteella erittäin jännittävältä ja fiksusti kirjoitetulta. Sarjan käsikirjoittajana onkin loistavasta ja älykkäästä Paritellen-sitcomista tuttu Steven Moffat. Jekyll (ja Hyde) siis Ykköseltä tiistaina klo 21!

Tweet

"Mieti vähän"

Viime päivinä on tuntunut siltä, että maailma ei ole menossa kovin hyvään suuntaan. Näin yöllä unta, jossa luin lehdestä, että 3-vuotias lapsi oli tehnyt päiväkodissaan Jokela-tyylisen joukkomurhan aseen kanssa. Vaikka se ei onneksi ollut totta, se jäi mietityttämään, sillä jotenkin tuntuu valitettavasti siltä, ettei sellainen olisi täysin mahdotontakaan.

Häiriintyneen unen taustalla oli luultavasti viikonlopun brittilehdissä tilaa saanut uutinen 13-vuotiaana isäksi tuleesta Alfie-pojasta. Vaikka teiniraskaudet eivät tietenkään ole missään nimessä uusi ilmiö, Alfien ja hänen 15-vuotiaan tyttöystävänsä Chantellen tapaus edustaa silti juuri tätä päivää: aivan kuka tahansa voi tehdä elämällään aivan mitä tahansa, seurauksia ajattelematta. Voi vaikka hankkia vauvan yläasteikäisenä, jos se sattuu tuntumaan kivalta ja suloiselta. Vastuukysymykset ovat sitten myöhemmän ajan asioita: kaipa kunta tai valtio tai iltapäivälehdet sitten huolehtivat vauvasta ja kustantavat kasvavan ihmisen elätyksen.

Alfien tapauksessa toinen hurja puoli onkin juuri medialla. Kuten sanottua, teini-isiä on Britanniassa varmasti kuin mantelihiutaleita laskiaispullassa, mutta Alfien tapaus on nostettu esille etenkin ulkonäkösyistä: 13-vuotias isukki kun näyttää enimmillään 9-vuotiaalta. Sellainen herättää kiinnostusta ja pahennusta ja blogikirjoituksia joissa povataan maailmanloppua! Teinivanhempien elämä on muutenkin jo varmasti aivan tarpeeksi sekaisin ilman kämpillä ympäripäiväisesti pyörivää The Sunin toimittajaakin, mutta kansan tirkistely-, paheksumis- ja voivottelutarpeen tyydyttämisellä varmasti kustantaa muutamat vaipat, joten Alfien omat vanhemmat tuskin panevat pientä mediasirkusta lainkaan pahakseen.

Mielestäni tapaus Alfien paheksumista ja voivottelua ei kuitenkaan kannattaisi ohittaa vain olankohautuksella, vaan koettaa nähdä se ajatusleikin kautta jonkinlaisena yhteiskunnan peilinä, kysymyksenä valinnoista ja niiden seurauksista. Mitä, jos kaikki teinit tekisivät kuten Alfie ja Chantelle? Mitä, jos ylipäätään kaikki ihmiset, jotka voivat ja haluavat hankkia lapsen, hankkisivat lapsen? Mitä, jos kaikki, jotka voivat ja haluavat tehdä minkä tahansa asian, tekisivät sen?

Se ei tietenkään toimisi, mutta silti hyvin monet tekevät niin; seurauksia ajattelematta, luottaen siihen, että viime kädessä "joku" tulee pelastamaan. Mielestäni toimittaja Riku Siivonen esitti viime perjantain Pressiklubi-ohjelmassa YLE2:lla juuri oikean pointin peräänkuuluttaessaan ihmisten omaa vastuuta elämiensä suhteen: miksi kenenkään pitäisi ottaa suuri asuntolaina, ostaa asunto kaukana kaupungista, hankkia neljä lasta ja kaksi autoa, ja sitten valittaa, kun työmatka on pitkä, bensa on kallista, asuntolainan korot kovat ja lasten elättäminen kallista? Itsekin täytyy ottaa elämästään jonkinlainen vastuu ja tehdä valintoja. Eri valinnoilla on eri seurauksia - niitä kannattaa miettiä jo etukäteen. Muuten toimii niin kuin teinivanhempi.

Tällaisiin asioihin liittyvistä kysymyksistä riittäisi varmasti useampaankin blogikirjoitukseen. Yhä lisää kysymyksiä esittää Flight of The Conchords:


Flight of The Conchords - Think About It (Issues)

Tweet

Uutta musiikkia

Lisäsin tänään MySpace-sivulleni uuden kappaleen. Sen nimi on Promise Me This ja nauhoitimme sen juuri ennen joulua multilahjakkaan ystäväni Juliuksen kanssa hänen kotistudiossaan.

Itse soitan kappaleessa vain kitaraa ja yritän parhaani mukaan laulaa, kaikki muu on Juliuksen aikaansaannosta; hänellä oli todella monia erinomaisia ideoita ja hän toteutti ne taitavasti. Pidän paljon esimerkiksi urkusoundeista ja Mellotron-kuorokin kuulostaa hyvältä!

Promise Me This on toistaiseksi paras tänä vuonna missään julkaistu kappale. Kuuntele se siis MySpacesta tai lataa suoraan tästä.

Kaikenlaiset kommentit ovat hyvin tervetulleita, kiitos!

Tweet

Super Bowl -mainokset

Urheilun kaupallisuutta sadatellaan ja harmitellaan usein, mutta amerikkalaisen jalkapallon NFL-liigan jokavuotinen loppuottelu Super Bowl on outo esimerkki täysin päinvastaisesta näkemyksestä. Super Bowlissa kaikki oheisohjelma on vähintään yhtä tärkeää kuin itse ottelu, ja myös pelin väliajalla esitettäviä mainoksia odotetaan joka vuosi innolla. Mainostajilta veloitetaan puolen minuutin promootiopätkästä $3 miljoonaa!

Esimerkiksi tänä vuonna DreamWorks-elokuvastudio jakoi amerikkalaiskoteihin 125 miljoonaa kappaletta erityisiä 3D-laseja, jotta Super Bowl -tv-yleisö pystyisi näkemään uuden Aliens VS. Monsters -elokuvan mainoksen kolmiulotteisena. Ja tällaiseen ei siis suhtauduta minkäänlaisena tungetteluna tai liiallisena kaupallisuutena, vaan otetaan ilmaiset kolmedeelasit kiitollisina vastaan ja asetutaan odottamaan mainosta.

Super Bowl -mainosten jännääminen ei kuitenkaan missään nimessä ole mitään texasbushjenkkityhmyyttä, vaan monet spotit ovat aivan oikeasti odottamisen arvoisia; riemukkaita ja kekseliäitä, jopa taiteellisia elämyksiä. Oma suosikkini tältä vuodelta oli Careerbuilder.com:in näppärän absurdi mainos:



Mielestäni hauskinta tässä on kohta 0:46, jossa rikkaan miehen hovimestari tekee kultaharkoista pirtelöä. Myös koalan lyöminen ja delfiinillä ratsastaminen ovat kekseliäästi toteutettuja.

Lisää tämän vuoden Super Bowl -mainoksia löytää tietenkin esim. YouTubesta. Niistä voi tehdä ainakin sen johtopäätöksen, että aivan oikeasti hauskaa ja kekseliästä tv-mainontaa voidaan yhä tehdä, kunhan vain budjetti on kohdallaan. Jos yhtiöllä on varaa maksaa pelkästään yhdestä esityskerrasta kolme miljoonaa dollaria, voi vain miettiä, kuinka paljon itse mainoksen ideointiin ja tuotantoon onkaan panostettu. Suomessa Aku Louhimies Aleksi Mäkelä tekisi moisella rahalla luultavasti kaksi pitkää teatterielokuvaa. Ainakin itse kuitenkin katson mieluummin 30 sekunnin humoristisen ja taitavasti tehdyn televisiomainoksen kuin Aku Louhimies Aleksi Mäkelä -elokuvan.

Tweet

Visa

Olen yhä hieman taikauskoinen, vaikka olenkin yrittänyt päästä tästä piirteestä eroon. Jollain tasolla olen vakuuttunut esimerkiksi siitä, että alkoholistit näkevät jotenkin muiden ihmisten läpi ja että heidän puheissaan on paljon totta. Eli tavallaan puistojen ja bussipysäkkien spurgut ovat jonkinlaisia ennustajaukkoja.

Tänään kohtasin bussissa Karhun-metsästäjän nimeltä Visa. Visa teki melkoisen sisääntulon, sillä hänen puhelimensa soitti ärsyttävää rokkia varmasti ainakin minuutin ajan sillä välin, kun hän maksoi lippuaan. Kun hän lopulta oli saanut aseteltua itsensä ja suuren Stockmannin muovikassinsa minua vastapäätä ja puhuttua lyhyen puhelunsa, hän pyysi kohteliaasti anteeksi. Kohautin olkapäitäni ja muodostin suullani äänettömät sanat "Ei se mitään."

Tämän jälkeen Visa risti ruskeat buutsinsa mukavaan asentoon ja aloitti kommentointinsa. Hän katsoi käytävän toisella puolella istuvia kahta Viron-matkalta palannutta melko vanhaa bisnesmiestä ja kysyi sarkastisesti mutta pehmeästi, "Tuleeko teistä ikinä rikkaita?" Liikemiehet eivät vastanneet mitään, joten Visa päätteli, että "Ei tule." Sitten hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Mutta susta tulee." Juomariennustukset vakavasti ottavana henkilönä olin tästä syväanalyysistä jopa melko mielissäni ja nyökkäsin Visalle itsevarmasti.

Olisi tosin pitänyt arvata, että Visalla oli vielä muutakin asiaa. "Raha. Onko se elämässä tärkein asia? Sitä on aika helppo saada. Mutta ei se ole tärkeetä. Ihmissuhteet. Ne on tärkeimpiä. Mullakin meni se ihmissuhde ihan piloille. Ootko sä ikinä ollut rakastunut? Mä olin vähän rakastunut. Mutta sillä muijalla oli toinen. Se lähti. Sen jälkeen mä oon juonut. Kaks kuukautta oon juonut. Ei mua kiinnosta enää. Otin töistä loparit, bbbrrrlllhhhrrppp [yhdentekevää haistattelua kuvaava päristys], olin hyvässä asemassa. Mutta ei sillä oo väliä. Sanoin, että pitäkää hommanne. Kämppä mulla sentään vielä on - tai kolmekin oikeestaan, mutta mitä vittua sillä on väliä. Katselen neljää seinää ja juon. Mä täytin 50 - vaikka varmasti näytänkin ihan 106-vuotiaalta, enkö? Aion juoda loppuelämän." Ja niin edespäin.

Itse asiassa Visa ei näyttänyt 106-vuotiaalta, eikä oikeastaan edes 50-vuotiaaltakaan. Visa oli jonkinlainen luxus-spuge. Olen tavannut vaikka minkälaisia graafisia suunnittelijoita ja mediamanagereita, joilla on vähemmän trendikkäät trendisilmälasit kuin Visalla. Visan oluetkin olivat tosiaan Stockmannin kassissa, ja ärsyttävää rokkia soittanut Nokia oli lähes uusinta mallia. Asuntojakin Visalla oli jostain syystä kolme?! Jotenkin minulle tuli sellainen tunne, että tämäkin Visa oli vain luottokriisin uhri ja että hänen kurssinsa voisi lähteä nousuun hyvinkin pian. Ehkä olisi pitänyt vaikkapa pyytää Visaa toimimaan Spuget-yhtyeen A&R-scouttina nyt kevään ajan ja voisimme sitten syksyllä lanseerata konseptin Asko Kalloselle..?

Kun poistuin bussista, yritinkin siis piristää Visaa ja muistutin häntä mm. siitä, että kevät on pian tulossa ja että nyt on vain pidettävä leuka pystyssä ja niin edelleen. Visa lupasi yrittää. Toivotaan, että hän onnistuu. Mielestäni Visan tilanne on jotenkin vertauskuvallinen koko maailmalle tällä hetkellä. Kaikki ovat nyt ottaneet vähän takkiin, mutta eiköhän se kevät sieltä tule vielä.

Tweet

"The expletive-strewn nervous breakdown you can dance to!"

Viime aikoina Batmanina tutuksi tullut näyttelijä Christian Bale suuttui uusimman elokuvansa kuvauksissa valoteknikolle ja menetti hermonsa täydellisesti. Kiehtovalla aksentilla kohtalaisen painokelvotonta tekstiä suoltavan Balen raivokohtauksesta on ehditty tehdä jo monenlaista analyysia ja pilaakin, mutta toistaiseksi paras on ehdottomasti Balen vihan teknobiittiin liittävä klubiremix.

Kuten The Guardian sen osuvasti sanoo: "It's the expletive-strewn nervous breakdown you can dance to!"

Henkilökohtaisesti arvostan kunnollisia raivoromahduksia erittäin kovasti. Ne ovat parhaimmillaan oikeutettuja, informatiivisia, tyylikkäitä ja viihdyttäviä. Tai oikeastaan aivan parhaimmillaan niistä saadaan vielä tarttuvia laulujakin! Kaikki yhdessä: "What don't you FUCKIN' understand?"!

Muuta: Viime yön unessa huomasin Facebook-profiilikuvastani hiustyylini alkaneen muistuttaa Glasvegasin laulajan James Allanin kampausta. Hiusteni väri oli muuttunut tummaksi ja malli otsan lähes kokonaan paljastavaksi, mutta aivan Allanin tyylistä töyhtöä minulla ei kuitenkaan ollut. Katsoin kuvaa ja hämmästelin sitä, miten olen aivan yhtäkkiä voinut vanhentua niin paljon. En kuitenkaan joutunut paniikkiin, koska näytin silti aivan kohtalaiselta.

On melko säälittävää, että käytän unissani Facebookia.

Tweet

Kiinnostavia asioita

Onneksi en mennyt graduryhmään vielä tänä keväänä. Tarvitsen aikaa aiheen kehittelyyn, enkä pysty keksimään aiheita suunnitelmallisesti, vaan niiden täytyy vain poksahdella mieleen satunnaisesti. Parin viime viikon aikana olen ollut melko tuottelias ja keksinyt monia kiinnostavia ideoita, joista tosin kaikki eivät liity opiskeluihini mitenkään.

Eräs graduideani olisi, että haluaisin tehdä jotain YouTubeen liittyvää, jotta voisin tehdä tutkimusta lähinnä videopätkien perusteella. Tässä huolettaa lähinnä vain se, että joku ehtii tehdä jotain vastaavaa jo ennen ensi syksyä.

Toisen tutkimusaiheen keksin tänään iltapäivän luennolla, kun nuokahtelin unen ja valveen rajamailla (olen tänään herännyt klo 5.30 aamulla!). Olisi mielenkiintoista tutkia sitä, miten valtiomiehet ovat esiintyneet julkisuudessa päihteiden vaikutuksen alaisina ja miten nämä esiintymiset ovat vaikuttaneet heidän ulkoiseen kuvaansa. Ehkä sen voisi yhdistää YouTube-aiheeseen ja katsella videoita Boris Jeltsinistä? Toisaalta ehkä tällaistakin on jo tehty?

Tähän väliin varoituksen sana kaikille lukijoille: jos varastat yllä olevan kaltaisia teemoja omaan käyttöösi, tulen ja viillän kaulasi auki nukkuessasi.

Omaan alaan liittyvien kehitelmien lisäksi olen ollut mukana myös muunlaisissa ajatusriihissä. Tukholman-matkalla keksimme ystävieni kanssa maailman typerimmän, mutta toisaalta myös mahdollisesti myyvimmän T-paidan. En uskalla puhua tästä sen enempää, koska aiomme ehkä aivan oikeasti yrittää toteuttaa sitä ensi kesänä.

Toinen matkalla keksitty idea oli Il Divo -tyylinen lauluryhmä Spuget. Helsingin kaduilta kerättäisiin karismaattisia alan miehiä laulamaan elämänmakuisia cover-biisejä viinapalkalla. Kansa tykkäisi aidosta renttumeiningistä ja koko konseptin kyseenalaisuus varmistaisi sille maksimijulkisuuden. Suomen-valloituksen jälkeen formaatin voisi lisensoida Simon Cowellille.

Myös tämä on tästedes tekijänoikeuksien alainen idea, ja nahkurin orsilla tavataan, jos yrität pihistää sen!

Lopuksi haluaisin vielä tutkia tai ainakin lukea tutkimuksen unista. Mietin tänään aamulla sitä, miten ammatti vaikuttaa uniin. Voinko itse nähdä unia bussin ajamisesta, jos en ole koskaan linja-autoa kuljettanut? Näkeekö bussikuski itse usein bussiunia? Millaisia unia teurastaja näkee?

Aamuisin maailma on hyvin outo. Todellisuus on hiuskarvan varassa, kun kaikki ovat vielä puoliunessa.

Kofeiinipillereiden, kahvin ja halpisenergiajuoman (hämmentävä tilanne: Battery ja Red Bull ovat aivan oikeasti tällä hetkellä liian hintavia minulle..!) pitäisi jaksaa vielä lukea parikymmentä sivua MLG-teoriasta ja referoida lukemaansa niin, että uskaltaa esittää ideoitaan EU-hallinnosta väitelleelle tohtorille. Jihuu.

Lopuksi vielä vähän Boris Jeltsin -tyylistä fiilistelyä:

Tweet

Levy: Franz Ferdinand - Tonight: Franz Ferdinand (Domino, 2009)

Franz Ferdinand on erittäin tärkeä yhtye. Juuri sen ansiota oli 2000-luvun alkupuolella nu-metalin ja muiden vastaavien, nolojen ja sisällöttömien musiikkityylien syrjäyttäminen listojen kärjestä ja melodisen ja kekseliään kitaramusiikin palauttaminen valtavirran valtiaaksi. Keväällä 2004 kuuntelin radiota jotenkin voitonriemuisissa tunnelmissa, kun viimeiseksi jääneen ankean Limp Bizkit -hitin jälkeen eetterissä soi Franzin Take Me Out. Silloin todella tuntui, että jotain merkittävää ja oikeaa on tapahtumassa. Näinhän sen pitikin mennä: pukinpartaiset, skeittarisortsiset kolmikymppiset teinipellet sivuun ja tyylikäshiuksiset, linjakashousuiset taidekouluälyköt tilalle!

Siitä alkoikin Franz Ferdinandin n. puolitoistavuotinen ylivertaisuuden aika: ensilevyn huippuhitit kuten Take Me Out ja The Dark Of The Matineé saivat heti seuraavan vuoden syksyllä jatkokseen kakkosalbumi You Could Have It So Much Betterin kiehtovan täydelliset popsävellykset, kuten esimerkiksi The Fallen ja Eleanor Put Your Boots Back On. Franz Ferdinandilta pukkasi loistobiisiä helpon tuntuisesti yksi toisensa perään. Jäljittelijöitä riitti, mutta kaiken maailman Futureheadsit ja muut tippuivat kyydistä melko nopeasti. Vaikutti siltä, että Franz Ferdinand tulisi määrittelemään kitaramusiikin suunnan 2000-luvulla.

... Kunnes tapahtuikin jotain outoa. Franz katosi pitkille kiertueille ja sen jälkeen studioon lähes kolmeksi vuodeksi ja kärkkäästi mahdollisuuttaan odottanut seuraava sukupolvi levy-yhtiökollega Arctic Monkeysin johdolla varasti kaiken huomion. Franzin mystiikka kasvoi kasvamistaan bändin poissaollessa, kun yhtyeen luova johtaja Alex Kapranos kumppaneineen antoi kuulla itsestään vain harvoin ja silloinkin mitä ihmeellisimpiä juoruja: ensin Franz levyttää Xenomanian kanssa, sitten suuntana onkin afrobeat, seuraavaksi ripustellaankin mikrofoneja kattoon ja paukutellaan luurankoja rytmisoittimina..! Näin pitkän poissaolon ja näin eriskummallisten "uusia suuntia" luvanneiden juorujen jälkeen Franz Ferdinandilta olisi voinut siis odottaa täysin mullistavaa ja järisyttävän nerokasta uutta albumia.

Valitettavasti Tonight: Franz Ferdinand on kuitenkin lievä pettymys eikä missään nimessä ennakkosuitsutuksen arvoinen. Xenomanian kanssa tehdyt sessiot on hylätty studion pölyisimpään nurkkaan, afrobeatia saa hakea stetoskoopin kanssa, eivätkä luurankorummutkaan oikein erotu muiden soittimien keskeltä. Enimmäkseen soundi on jo kahdelta aiemmalta levyltä tuttua perus-Franzia: diskokomppia, riffitteleviä kitaroita, Kapranosin leuhakkaa laulua ja isoja, simppeleitä kertosäkeitä. Bändi kuitenkin soittaa tyylikkäämmin kuin koskaan aiemmin: rytmiosasto on todella tiukka ja etenkin basisti Bob Hardy on saanut instrumenttiinsa aivan uudella tavalla jykevää kosketusta. Toisaalta Tonight kuulostaa vähän liiankin hiotulta ja ammattimaiselta, jopa tunteettomalta. Tietenkin tunteiden vähäeleisyys ja tyylin viileys ovat Franz Ferdinandin peruspalikoita, jotka kuuluvat bändin olemukseen jo lähtökohtaisesti, mutta paikoin moinen kylmyys muodostuu jo hieman liialliseksi.

Pahin ongelma Tonightissa on kuitenkin kappalemateriaalin heikkous. Turn It Onissa on kyllä aivan kelvollisen menevä meininki, Bite Hardissa alussa hauska shufflekomppi ja lopussa hieman niitä afrobeat-vaikutteitakin, What She Came Forissa cool bassokuvio, ja niin edelleen - mutta silti ne ovat kaikki aivan selviä täytekappaleita, eikä sellaisia todellisuudessa pitäisi olla mukana 12 kappaleen levyllä, jota on valmisteltu kolme vuotta. Levy on tyylillisesti ehkä yhtenäisin Franz Ferdinand -albumi tähän mennessä, mutta edellisten levyjen kaltaisia yksittäisiä täysosumia sillä ei ole. Useimmissa biiseissä pelastavana elementtinä toimiikin lähinnä Alex Kapranosin komea ja omaperäinen ääni, joka varsinkin puhtaammin lauletuissa osissa on erittäin kiinnostavaa kuultavaa. Myös singlebiisi Ulyssesin kuiskailut ovat Kapranosilta hauska tehokeino.

Ei siis niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Eikä Franz Ferdinand onneksi ole tälläkään kertaa aivan täysin epäonnistunut sävellystenkään suhteen: Twilight Omens on banjoineen, tanssikomppeineen ja outoine sointuineen erittäin älykäs popkappale, levyn päättävä pienimuotoinen balladi Katherine Kiss Me on kierolla tavalla kaunis, Dream Againin kertosäkeessä on miellyttävä Tohtori Sykerö -tunnelma ja Lucid Dreams on indierock-biisi, joka yhtäkkiä muuttuu minimalistiseksi Ranska-elektroksi. Itse asiassa Lucid Dreams on juuri sellainen kappale, jonka tyylisillä Franz Ferdinandin olisi pitänyt täyttää koko albumi vallatakseen takaisin paikkansa kitarapopin ykkösliigassa ja vakuuttaakseen sekä vanhat että uudet kuulijansa yhtyeen relevanssista vuonna 2009.

Jos Lucid Dreamsissa kuultava kekseliäisyys, melodiantaju, kokeellisuus ja hauskuus olisi tarttunut muuhunkin levyyn, kyseessä olisi varmasti yksi tämän vuoden kovimpia levyjä ja Franz Ferdinandin arvolle sopiva paluu. Nyt Tonight jää kuitenkin vain hieman väkinäisen kuuloiseksi ja etäiseksi levyksi, jolla on kohokohtansa, mutta joka ei tavoita vanhan Franz Ferdinandin letkeyttä ja rentoutta.

Arvio: 3/5

Nimensä mukaisesti albumi muuten kuulostaa paljon paremmalta pimeässä kuin päivänvalossa. Kylmä ja kliininen tunnelma sopii kuun ja yölampun kajoon istuvammin kuin auringonpaisteeseen.

Lucid Dreams
Twilight Omens

Tweet

Omituinen puhelu

Välillä huomaa joutuneensa todella omituisiin tilanteisiin. Esimerkiksi puhumaan runokirjoista, Erkosta ja köyhyydestä alusvaatteisillaan tukholmalaisen saunahuoneen vessaan.

Yövyimme Oasis-reissulla ruotsalaisen ystäväni Mikaelin luona. Mikaelin luona yöpymisessä on erikoista se, että hänen kotirakennuksensa kellarissa on erillinen, vieraille varattu huone, joka on oikeastaan saunan pukuhuone, jossa on kaksi kerrossänkyä. Tässä kuvailemassani vierashuoneessa nukuin hyvin ansaittua Oasis-konsertin jälkeistä unta, kun puhelimeni pärähti soimaan. Vastatessani puheluun haaleassa ruotsalaisessa tammikuun keskipäivän kajossa, olin valmistautunut lähinnä väärään numeroon, pilapuheluun tai sijaisuuspyyntöön, mutta puhelun luonne yllätti sekavasti unenpöpperöiset aivoni täysin.

- [naisen ääni] Se-ja-se täällä, huomenta. Muistatko osallistuneesi syksyllä 2007 tällaiseen Hesarin runokilpailuun, jossa oli aiheena köyhyys?

- [k-köh] Huomenta... Muistan, joo...

- No, me ollaan nyt julkaisemassa niistä runoista parhaita kirjana, ja sun runo on siinä mukana!

- Okei...

- Joo, me julkistetaan tää kirja Tampereella ystävänpäivänä. Tästä otetaan 1000 kappaleen painos ja tätä myydään €14:n hintaan.

[tässä vaiheessa alan olla ehkä jo 33-prosenttisesti hereillä]

- Ai jaa? No, tästä on varmasti sitten jokin pieni tekijänpalkkio luvassa?

- Mitä?!

- Niin, kai olette maksamassa julkaisemistanne teksteistä jonkinlaisen korvauksen niiden tekijöille? Tuhat kertaa neljätoista euroa on kuitenkin neljätoista tonnia, että kai tässä jonkinlainen raha liikkuu.

- Ei, ei... Siis ei... Siinähän luki, kun sä osallistuit siihen kilpailuun, että annetaan lupa julkaista Helsingin Sanomissa ja ehkä kirjana.

- Joo, tiedän, mutta ajattelin silti, että julkaisun ehdoista varmasti neuvoteltaisiin ja luvassa olisi edes jonkinlainen korvaus. Pidin jo silloin 2007 vähän nolona sitä, että joku minuutissa kirjoitettu runo julkaistiin Hesarissa omalla nimellä.

- Niin, no, mutta tälleen tää nyt menee. Ei me itsekään saada tästä mitään...

- Hmm, teillä oli kuitenkin Hesari tässä yhteistyökumppanina, ja sen takana on kuitenkin Suomen vaikutusvaltaisin ja varakkain mediatalo. Ja te ootte teidän kilpailulla vaan tuottaneet niiden lehteen ilmaista sisältöä.

- Hömm, joo-o, mutta... [aivan kuin soittaja olisi itsekin tässä vaiheessa tajunnut, että Helsingin Sanomien kanssa olisi ehkä kannattanut sopia hieman toisin] Siis tätä tekee tällainen Köyhien Yhdistys ry. (tms.?) ja siis mekin jäädään tästä tappiolle.

- Oottekste ihan tyhmiä? Miksi te teette tolleen?

- No, tota... Me saadaan tälle asialle julkisuutta tälleen, keskustelua.

- Vai niin.

- Mutta haluutko silti vielä, että se sun runo julkaistaan?

- Ihan sama. Laittakaa nyt vaan. Ilmaisen kyllä vastalauseeni teidän toimintatapoja kohtaan.

- No tälleen tää nyt kuitenkin vaan tehdään. Minkä nimimerkin sä haluat siihen?

- Aivan sama. En mä halua käyttää tällaiseen enää yhtään aikaa, jos tästä ei oo mulle luvassa yhtään mitään. Laittakaa vaikka Kari Keravalta tai jotain, ihan mitä tahansa.

- Tuota... Meillä on tällainen ehdotus, että [aivan kuin olisi sanomassa jotain todella yllättävää ja jännittävää] laitetaan "Nimetön" siihen nimimerkiksi.

- Toihan on tosi hyvä, hei. Kelpaa mulle.

- Okei. No, tota... Sulla on nyt mun numero kuitenkin niin jos tulee vielä jotain kysyttävää tai jotain niin.

- Okei. Kiitos soitosta ja kaikkea hyvää joka tapauksessa. Moikka!

- Kiitos joo samoin, moi.

__________

Tämä oli ehdottomasti yksi oudoimmista mahdollisista tavoista herätä. Pääsisipä joka aamu hieman kinastelemaan jonkun semiviattoman runonkerääjätädin kanssa! Puhelun jälkeen selitin oudon tilanteen kavereilleni. Eräs heistä oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt ehdottaa hänen nimeään nimimerkiksi, jotta hän voisi kehuskella baareissa tytöille olevansa julkaistu runoilija. Itse en kyllä kehuskelisi paljon millään, koska olen lukenut (ja siis kirjoittanutkin) kyseisen runon. Tein sen vain palkinnon toivossa; luulin, että köyhyysrunokisassa köyhiä runonrustaajia nimenomaan lohdutettaisiin mammonalla.

No, ei kai Shakespearekaan rikastunut vielä eläessään.

Tweet