Ensin olin rohkea pulloroskiksella. Heitin roskiin ison pussillisen lasiroinaa ja tein sen oikein täydellä voimalla. Yleensä rikkoutuvan lasin äänen kuulemisen odottaminen oikein kouraisee mahanpohjasta, mutta tänään vain kaadoin kaiken lasin kerralla säiliöön ja nautin kilinästä!
Sitten olin rohkea syödessäni jäätelöä. Tai oikeammin olin ahne. Istuessani Tuomiokirkon portailla, jäätelöannoksestani pilkisti musta hius ja kun nyin sitä esiin kookosjäätelöstä, se osoittautui erittäin pitkäksi mustaksi hiukseksi. Jäätelö oli kuitenkin niin hyvää, etten voinut olla yltiöhygieninen, vaan jatkoin syömistä. Jälkeenpäin ystäväni kutsui tätä rohkeimmaksi jutuksi "pitkään aikaan".
Okei, ehkä nämä asiat eivät edes rekisteröidy todellisella rohkeusasteikolla. Mutta tämä voisi olla hyvä alku. Tästä voisi jatkaa vaikka tekemällä rohkeita päätöksiä kesän suhteen, esimerkiksi päättämällä lähteä koko kesäksi Itä-Eurooppaan junailemaan, tai jotain. Katselin jopa AllBarbadosJobs.com:iakin, hahah!
Toisinaan voi oikein onnitella itseään siitä, miten on niin fiksu ja viisas ihminen, että on sattunut hankkimaan jonkin tietyn levyn. I Am Klootin BBC Sessions on juuri tällainen levy, joka aiheuttaa itseonnittelua.
Olen tiennyt manchesterilaisesta (nii-in...) I Am Klootista jo vuoden 2001 ensialbumista lähtien, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt, miten hieno yhtye onkaan kyseessä. BBC:n legendaarisen indie-DJ:n John Peelin ohjelmaa varten vuosina 2001 ja 2004 nauhoitetut live-sessiot tiristävät I Am Klootin ennestäänkin melko riisutun soundin äärimmäisen yksinkertaiseksi ja vaikuttavaksi. Savuisasti svengaavat rummut, laiskanpaksu basso ja ihanasti jopa Talk Talkista muistuttavat puhtaan jazz-sävyiset kitarat luovat lyhyille ja vähäeleisyydessään tarttuville sävellyksille täsmällisesti istuvat raamit ja nostavat laulaja John Bramwellin baaritiskinkarhean lauluäänen valloittavasti esille.
Levyn 11 kappaletta ovat I Am Klootin kahdelta ensimmäiseltä levyltä (yhtye on tämän jälkeen julkaissut vielä kaksi lisää), mutta radiosessioiden taltioima yhtenäinen äänimaailma sovittaa ne saumattomasti toisiinsa. Alun hieman bluesvaikutteiset Storm Warning ja Twist hurmaavat hauskalla synkän ja valoisan yhteispelillä ("There's blood on your legs... / I love you!"), niitä seuraava Titanic keinuu huolettomasti kuin maailman rauhallisin pelastusvene, kaunis balladi From Your Favourite Sky voisi olla 2000-luvun Yesterday ja hilpeästi helkkyvän Proofin melodia virtaa aivan täysin tyylipistein.
I Am Klootin kappaleissa on hieman samanlaista väsymyksen ja toiveikkuuden, luovuttamisen ja ponnistelun, melankolisuuden ja aurinkoisuuden sekoitusta kuin Elbow'n tuotannossa. Esimerkiksi YouTubesta löytyvässä pätkässä Bramwell esittelee keikalla Twist-kappaleen ilmoittamalla "This song is about love, insanity and disaster... we're gonna have a great night!" ja tiivistää samassa osuvasti koko I Am Klootin mustan huumorin sävyttämän olemuksen. BBC Sessions -albumilla tuo olemus tarjoillaan hienon jalostuneessa muodossa 37 minuutin aikana. Suosittelen ehdottomasti jokaista hankkimaan nämä 37 minuuttia myös itselleen ja onnittelemaan itseään viisaasta valinnastaan, sillä näin hienoa ja osuvaa musiikkia saa kuultavakseen vain harvoin.
Vaikka tämä vuosikymmen ei ole vielä aivan lopussa, voidaan jo varmuudella sanoa, että Gorillaz on ollut yksi 00-luvun mielenkiintoisimpia popkulttuurillisia ilmiöitä. Damon Albarn murtautui Jamie Hewlettin avulla Brittipop-ilmiön tylsäksi käyneistä raameista ja loi upealla pieteetillä toteutetun, sekä musikaalisia että visuaalisia rajoja rikkovan animaatiobändin.
Ainakin itse olin keväällä 2001 melko ällikällä lyöty, kun tyhjäsilmäinen piirroshahmo lauloi Blurista tutulla äänellä huuliharppuriffin ja hip hop -rytmin päälle. Gorillaz oli todella uraauurtava ja jokaista yksityiskohtaansa myöten loppuun asti mietitty projekti ja upea menestys sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Siis täydellinen pop-tuote!
Gorillazin monisäikeistä kehityskaarta voi nyt ihmetellä Bananaz-nimisen dokumenttielokuvan myötä. Ceri Levyn ohjaama, vuosien 2000 - 2006 välillä kuvattu filmi kertoo Gorillazin ihmeellisen tarinan alkaen Hewlettin ensimmäisistä alustavista piirrosluonnoksista ja päättyen livekonserttiin Harlemin legendaarisen Apollon lavalla. Elokuvan nähtyään ei voi kuin kunnioittaa Albarnin ja Hewlettin omaperäistä visiota ja haaveilla joskus olevansa mukana jossain yhtä onnistuneessa ja hauskassa projektissa.
Iloiseksi tulemiseen ei tarvita suuria asioita. Lehden lukeminen kirjastossa, hyvän teen valitseminen asiansa osaavassa kaupassa, kahvikupin nauttiminen mukavassa kahvilassa ja lyhyt kävely bussipysäkille auringonpaisteessa. Tällaiset asiat tekevät onnelliseksi.
Huomenna on vuoden viimeinen luento. Tämä lukuvuosi on mennyt ohitse todella nopeasti.
Manchesterista (mistäpäs muualtakaan?) kotoisin oleva Doves on ollut kaikessa hiljaisuudessa yksi 2000-luvun tasaisimmin laadukkaista bändeistä. Listamenestyksestä huolimatta Doves on säilynyt silti jollain lailla melko tuntemattomana, ja tuskin kovin monet ovat bändiä edes vahvasti kaipailleet edellisestä albumista kuluneiden neljän vuoden aikana.
Uudella albumillaan Kingdom of Rust Doves todistaa olevansa edelleen huippulaadukas ja viisasta musiikkia tekevä yhtye, mutta ei silti ehkä aivan yllä kirkkaimman loistonsa tasolle. Kingdom of Rust on erittäin taidokkaasti koottu, nykylevyillä jopa hyvin harvinaisen draaman kaaren virittävä albumi, mutta täydellisten täsmäosumabiisien puute estää sen nousun klassikkojen joukkoon.
Kingdom of Rustilla Doves tuo ehkä edellisiä levyjään selvemmin kuuluviin menneisyytensä klubimusiikkia tehneenä elektronisena tanssiyhtyeenä. Vaikka levyn kappaleet ovatkin kauttaaltaan perinteen mukaisia rock-sävellyksiä, sovitusratkaisuissa on tanssimusiikista lainattua instrumenttien vuorottelua ja kuin palapelinomaisesti toisiinsa limittyviä rakenteita. Parasta Kingdom or Rustissa onkin juuri se, että se on selvästi huolella mietitty ja rakennettu levy, joka onnistuu tavoittamaan eri tunnelmia hienosti. Dovesin musiikki ei pelkästään kuulosta suurelta, se myös todella onnistuu olemaan suurta. Toisinaan levyn kerroksittainen tuotanto kuulostaa tosin jostain syystä hieman ohuelta ja littanalta eikä aina tee soundeille oikeutta aivan parhaalla mahdollisella tavalla.
Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, vaikkei yhtään aivan täydellistäkään - ennen kaikkea kyse on kokonaisuudesta. Avausbiisi Jetstream on intensiivinen ja jotenkin pahaenteinen johdatus Kingdom of Rustin maailmaan, toisena seuraava nimikappale on melodinen ja hieman country-sävyinen ja Winter Hillin kertosäe on ehkä levyn tarttuvin ja kaupallisin kohta. Houkuttelevan alun jälkeen Kingdom of Rust kuitenkin kolahtaa täysillä vasta Spiritualizedista muistuttavassa kappaleessa 10:03, jonka hienosti kehittyvä tunnelma ja sielukas melodia voisivat olla vaikka jostain klasissesta soul-kappaleesta. Tämän kohokohdan jälkeen levy liukuukin miellyttävästi The Greatest Denierin kekseliään sovituksen, Birds Flew Backwardsin vähäeleisen toiveikkuuden ja Compulsionin funk-rytmin kautta kohti mieltä ylentävää lopetuskappaletta Lifelines. Kuin huomaamatta Doves tekee Kingdom of Rustilla suuren matkan Jetstreamin hämyisyydestä Lifelinesin valoon ja tarjoaa keskittyneelle kuulijalle huolitellun ja nautinnollisen elämyksen.
Levyn loputtua tekee mieli laittaa se soimaan heti uudestaan ja juuri niin kannataakin tehdä: se tuntuu parantuvan kuuntelu kuuntelulta, mikä on nykyään melko harvinaista. Aiemmilla Doves-levyillä tarttuvat hitit ovat ilostuttaneet, mutta toisaalta ehkä vieneet hieman huomiota kokonaisuudelta. Kingdom of Rust ei hittejä sisällä, mutta tekee vaikutuksen erityisesti albumimuodossa kerrottuna musiikillisena tarinana. Itse olisin tosin kelpuuttanut mukaan yhden tai kaksi vähän mehukkaampaakin lukua.
Jos joskus jälkeenpäin mietitään, mikä olisi ollut se tarkka ajankohta, jolloin koko kansan Lordi-ilmiö meni aivan liiallisuuksiin, elokuu 2006 saattaisi näyttäytyä sopivana rajana. Tuolloin Suuri Käsityölehti julkaisi villapaita- ja myssyohjeidensa lomassa kaavat, joiden avulla jokainen voi kirjoa oman Lordinsa! Se on jo liikaa.
(Löysin lehden tällä viikolla opettaessani tekstiilikäsityötä viidesluokkalaisille.)
Ankea viikko näyttää huipentuvan tähän päivään. Mikään ei tunnu hyvältä: olen kipeänä, jouduin heräämään liian aikaisin, tilaamani ruoka jäi tulematta enkä ehtinyt syödä, sähköposti on täynnä kielteisiä vastauksia kesätyöhakemuksiin ja en ole ehtinyt vielä edes alkaa lukea huomiseen tenttiin. Kaikki ärsyttää.
Eilen olin osallisena kiusallisessa tilanteessa. Vierailimme Suomen Pankissa pääjohtaja Erkki Liikasen kutsumana. Informatiivisten powerpoint-esitysten ja lyhyen nähtävyyskierroksen jälkeen ohjelmassa oli ruokailu tyylikkäästä noutopöydästä. Itse pääjohtaja Liikanen oli buffet-jonossa suoraan takanani. Ottaessani tomaattipiirakkaa hopeisella lastalla, tiputin vahingossa pari murusta lattialle, suoraan Liikasen kenkien eteen. Olin aika tiukassa paikassa: pitäisikö olla rehellinen, mutta nolo ja noukkia piirakanjämät matolta - vai yrittää olla huomaamatta koko asiaa ja vain kulkea jonossa eteenpäin? Päädyin nopean harkinnan tuloksena jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä en halunnut kiinnittää huomiota itseeni. Valinta kuitenkin osoittautui ehkä vääräksi, sillä siirtyessäni annostelemaan seuraavaa ruokalajia, Erkki Liikanen koukistui kohti lattiaa ja napsi piirakanrippeet ylös matolta. Tällaiset tilanteet tekevät minut hyvin vaivaantuneeksi. Liikanen vielä myöhemmin kehui maton mainioita äänieristeominaisuuksia muuten kaikuisassa ja korkeassa salissa. Jotenkin se teki minut vieläkin nolostuneemmaksi.
Tämä viikko ei ole ollut kovin hyvä. Välillä se on pienistä asioista kiinni. Jopa piirakanmurun kokoisista.
Kummankin iltapäivälehden lööpit kertoivat tänään Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta. Se on siis aihe, joka kiinnostaa ihmisiä ja mainostajia ja myy lehtiä. Mutta miksi? Ainakin minua nimenomaan tanssin suosio hieman hämmentää. Mistä lähtien koko Suomi on ollut niin innoissaan tanssimisesta?
Ymmärrän kyllä esimerkiksi vastaavan hömppäshow'n Idolsin menestyksen, sillä siinä sentään on kyse pop-musiikista, joka on merkityksellistä ja tärkeää monella tasolla - jopa television formaattiohjelman läpi suodatettuna. Pop-musiikki on osa ihmisten arkea ja juhlaa, sitä kulutetaan monella eri tapaa ja siihen voi suhtautua niin monesta näkökulmasta. Väitän, ettei tanssi ole eikä voi olla samalla tavalla mielenkiintoista ja oikeasti koskettavaa, joten en ymmärrä, miksi tanssiohjelma saavuttaa niin suuren suosion.
Ehkä kyse on suurten humppaikäluokkien viimeisestä ohjelmapoliittisesta kuolonkorahduksesta tai ehkä tässä maassa ei vain yksinkertaisesti tapahdu mitään mielenkiintoisempaa kuin televisioitu tanssi.
Muuta: Olen ollut jonkin aikaa Johanna Tukiaisen ystävä Facebookissa. Johannalla on yli 3500 ystävää ja minä olen yksi heistä. Ehken siis saisi levitellä ystävien välisiä asioita näinkään julkisella foorumilla kuin tällaisessa blogissa, mutta koska suurehkon lappilaiskunnan asukasmäärän laajuinen joukko ihmisiä on selvillä tällaisista aiheista jo ennestään, katson voivani referoida tässä pienen välähdyksen Johannan säihkeentäyteisestä elämästä.
Johanna voitti pari viikkoa sitten arvostetun The Most Talked Glamour Person of The Year [sic] [ja sick!] -palkinnon. Omassa blogissaan hän kirjoittaa glamoröösistä illastaan, joka alkoi limusiiniajelulla ja vei illan sankarittaren mm. "Miljonärs Club yökerhoon". Facebook-profiilissaan Johannalla on fabulöösejä kuvia tuolta illalta ja etenkin niiden kuvatekstit ovat erinomaisen mainioita; esimerkiksi tämän kuvan hän on otsikoinut "Me with my pokal". Erään ryhmäkuvan selittävänä tekstinä on puolestaan "Johanna Tukiainen 'The Most Talked Glamour Person of the Year', Julia Tukianen 'GlamStar-2005' and Henna Kalinainen 'GlamStar-2009' are all living in the same house in Helsinki, Finland". Siinä on glamouria kerrakseen yhteen kotitalouteen!
Muuta, osa 2: Jos edellisten linkkien klikkailemisen jälkeen verkkokalvot tuntuvat saastuneilta, suosittelen lopettamaan päivän YouTube-kierroksen järkyttävän hauskan, edesmenneen amerikkalaisen stand-up koomikon Mitch Hedbergin esitykseen. Vuonna 2005 heroiinin ja kokaiinin yliannostukseen kuolleen Hedbergin huumorissa on todella hämmentävän outoja kulmia. "Is a hippopotamus a hippopotamus or a really cool opotamus?"
Parin viime viikon aikana olen kuullut kahdelta aiemmin ylihehkutettuna pitämältäni artistilta uutta musiikkia, joka on saanut minut muuttamaan mielipiteitäni.
NME:n laajasti hypettämä The Horrors oli aiemmin bändi, jolla oli vain hyvät hiukset mutta käsittämättömän tyhjänpäiväistä musiikkia. Uudessa, kahdeksanminuuttisessa singlessä Sea Within A Sea on sen sijaan aivan oikeasti ideaa, rohkeutta ja sisältöä. Ehkä The Horrors on sittenkin aivan oikea bändi, eikä vain viisipäinen hiusteline.
Jack Peñate puolestaan oli aiemmin vain hölmönaamainen, lässynlässyn pastellisävykiva-indietä tekevä ärsytys. Uusi kappale Tonight's Today on kuitenkin valtava musiikillinen irtiotto ja hieman Guillemots-tyylisine pseudosambafiiliksineen jopa mahdollinen kesähitti. Pidän tästä kappaleesta erittäin paljon, se on aika jännittävä.
On aina mukavaa, jos saa syytä tarkistaa omia mielipiteitään positiivisempaan suuntaan!
Tänään olin jälleen kerran opettajansijaisena. Yläastelaisista varmasti tuntuu siltä, että jotkin säännöt ovat äärimmäisen epäoikeudenmukaisia ja huonosti perusteltuja - ja ymmärrän hyvin tätä tunnetta, vaikka joudunkin koulupäivän ajan edustamaan nimenomaan rajoitusten asettajan puolta.
Kotiin palatessani jouduin itse typerän VR:n säännön uhriksi. Matkustettaessa lähijunalla pääkaupunkiseudun YTV-alueen ulkopuoliselta paikkakunnalta Helsinkiin ei ilmeisesti ole mahdollista ostaa matkalippua vain ensimmäiselle mahdolliselle YTV-alueen sisäpuoliselle pysäkille asti ja maksaa matka siitä edespäin Matkakortilla, vaan koko matka on maksettava muilla menetelmillä alusta asti. Jos esimerkiksi haluaisin ostaa matkalipun käteisellä Siuntiosta Leppävaaraan, en saisi Leppävaarassa poistua junasta, tulla siihen takaisin ja maksaa loppumatkaa Leppävaarasta Helsinkiin matkakortilla, vaan minun pitäisi siirtyä kokonaan toiseen junaan, kuin siihen, jolla olen matkani aloittanut.
Konduktöörikin piti tätä pykälää älyttömänä, mutta selitti sen johtuvan siitä, että "Suomessa on kaikkia tällaisia sääntöjä ja VR:llä on näitä lippusääntöjä." En jaksanut alkaa valittaa hänelle maailman tyhmyydestä, koska hän oli aivan rauhallinen ja mukava. Koulupäivien jälkeen olen kuitenkin aina jostain syystä sen verran kireänä, että jos konduktööri olisi käyttätynyt hitusenkin toisin, hän ja koko VR olisivat saaneet kuulla suurannoksen kitinää ja lyttäystä. Tosin ei se tietenkään olisi mitään auttanut. Kirjoittaisiko Kafka nykyään lähijunista, jos olisi elossa?
Ehkä eniten harmittaa se, että ylipäätään joutuu vieläkin kulkemaan lähijunilla. Jotenkin olin kuvitellut, että lähes 24-vuotiaana vakiomatkustusvälineeni olisivat jo lentokone, Lontoon musta taksi, kullattu kantotuoli tai edes keskieurooppalainen luotijuna. Että en enää tässä vaiheessa eläisi lähijunien vaikutuspiirissä.
The Hours - Murder or Suicide
"Some nights I can't decide between murder or suicide"
Kaada korkean lasin pohjalle reilu loraus Limoncelloa. Heitä joukkoon sitruunasiivu ja iso kasa jäitä. Kaada päälle ananas-Fantaa ja sekoita esim. pillillä. Nauti juomasta ja keväästä!
(Huom. Limoncello on erittäin makeaa, joten sitä tarvitaan vain pieni osa suhteessa raikkaaseen Fantaan.)
Surullista, että The Crash lopettaa. Mielestäni nokkelan Teemu Brunilan johtama turkulaisyhtye oli ehdottomasti paras kotimainen bändi, todellinen valopilkku tässä iskelmähevin ja jollottelurockin luvatussa maassa.
Kymmenen vuoden ja neljän studioalbumin jälkeen The Crashilta jää perinnöksi suuri joukko aivan kansainvälisen tason pop-lauluja. Jopa äitini piti bändin ensihitistä Sugared vuonna 1999, Starsoi radioissa ulkomaita myöten vielä monta vuotta julkaisunsa jälkeen, Still Aliveteki syksyllä 2004 valtavan vaikutuksen ja poikkesi soundiltaan valtavasti kaikesta muusta tuonaikaisesta musiikista ja hengästyttävän kaunis Thorn In My Side olisi parhaimmiston joukossa millä tahansa Coldplay-albumilla.
On epäreilua, että The Crash ei tämän tasoisella kappalemateriaalilla saavuttanut suurta kansainvälistä suosiota, jonka se olisi ehdottomasti ansainnut. Itse luulen, että syynä oli se, että The Crash oli hieman liian nokkela ja liian ironinen. Esimerkiksi juuri Melodrama-albumin Van Halen -imitaatiosyntetisaattorit ja Brunilan Bowie-vaikutteinen laulutyyli vetivät kenties liikaa huomiota itseensä ja peittivät alleen sen, että The Crashin suurin vahvuus oli loistavissa biiseissä. Suuren yleisön oli ehkä hieman vaikea hahmottaa bändin todellista olemusta, kun sen tyyliskaala vaihteli Big Ass Lovesta Thorn In My Sideen.
Levyjen lisäksi The Crash oli erinomainen myös live-keikoilla. Näin bändin vuosien saatossa ehkä kolme tai neljä kertaa ja jokainen konsertti oli erittäin viihdyttävä ja koskettava. Teemu Brunila oli loistava showmies ja tarinankertoja ja loi keikoille rennon ja jännittävän tunnelman. Paras muisto on helmikuulta 2005, jolloin The Crash soitti Tavastialla lyhyen keikan keskellä levytyssessioitaan ja esitteli ensimmäistä kertaa Thorn In My Siden ja Gracen, jotka jo raakileina tekivät suuren vaikutuksen. Haluaisin olla paikalla myös The Crashin viimeisellä Helsingin-keikalla Tavastialla 15.5., jos vain onnistun saamaan liput.
The Crash jättää itsestään hienon muiston. Se teki kaiken tinkimättömällä tyylillä, ei yrittänyt muuttaa itseään miellyttääkseen ketään, vaan pyrki vain houkuttelemaan ihmisiä omalla omaperäisyydellään. Suomen musiikkikentälle jää nyt ammottava aukko: The Crashin poistuttua tässä maassa ei ole enää yhtään bändiä, jonka levyjä itse ostaisin.
1. The IT Crowd: Irlantilainen Graham Linehan on käsikirjoittanut useita suosikkisarjojani, esimerkiksi Black Booksia, Father Tediä ja The Fast Show'ta. Hänen uusin mestariteoksensa on nimeltään The IT Crowd. Se on melko perinteiselle kaavalle pohjaava tilannekomedia suururityksen nörttimäisistä IT-osaajista, mutta poikkeuksellisen hauskan siitä tekevät erinomaisen onnistuneet, huippuunsa asti viritetyt vitsit ja omintakeinen hahmokaarti, joka sisältää mm. The Mighty Booshista tutun Noel Fieldingin esittämän, IT-osaston salakomeroon suljetun melodramaattisen gootin. Englannissa Channel 4:n esittämää The IT Crowd'ia ei ainakaan toistaiseksi olla näkemässä suomalaisilla TV-kanavilla, mutta varmasti kaikki tiedämme, mistä sen voi nähdä.
2. Flight of The Conchordsin 2. tuotantokausi: Ennen The IT Crowdia edellinen uusi TV-suosikkini oli uusiseelantilainen komedia/musiikkihybridi Flight of The Conchords, jonka ensimmäinen tuotantokausi nähtiin Suomessakin YLE:n kanavilla. Toinen kausi päättyi juuri Amerikan HBO:lla ja on siten nyt nähtävissä myös internetissä. Bret McKenzien ja Jemaine Clementin esittämät sympaattiset hahmot olivat hyvin hauskassa iskussa myös kakkoskaudella, vaikka musiikillinen puoli olikin muutamaapoikkeustalukuunottamatta debyyttikautta vaisumpi. Flight of The Conchordsille täytyy nostaa hattua siitä, että se uskaltaa sekä sisällöltään että toteutukseltaan erottautua selkeästi yleisestä yhdysvaltalaisesta tilannekomediatyylistä; sarjassa on esimerkiksi paljon hahmojen välisiä vaivaannuttavia hiljaisuuksia ja väärinkäsityksiä. Sellainen on aidosti virkistävää!
3. Werthers Original Mint: Vanhaa tuttua Werthers-toffeeta saa nyt myös kermaisan mintun makuisena. Mielestäni minttu on oiva lisä lähes mihin tahansa elintarvikkeeseen ja se koristaa myös vanhaa Werthersiä oikein mainiosti. Candyfordinner.comkunnioittaa tätä uutuutta niin kiihkeästi, että kuvaa Werthers-pussin "punaisen marmorin päällä"!
4. Mövenpick-mansikkajäätelö: En yleensä ole kova mansikkajäätelön fani, se on makuna ehkä hieman liian turvallinen ja tavanomainen. Mövenpickin mansikka kuitenkin poikkeaa valtavasti kaikista muista mansikkajäätelöistä ja maistuu poikkeuksellisen raikkaalta ja omaperäiseltä. Voisin harkita lupaavani syödä tulevana kesänä pelkästään tätä jäätelöä! Älkääkä uskoko pelkästään minun sanaani: Mövenpick on sijoittunut mainiosti myös ilmeisen arvostetussa New Zealand Ice Cream Awards 2003 -kisassa!
Tänään olin kaksi kertaa rohkea.
Tekstit
