Taidelauantai

Lontoon perjantainen Beady Eye -klubi oli jonkinasteinen pettymys. Olen 100% varma, että Liam & Patsy Recreation Club hoiti homman Helsingissä paljon taidokkaammin.

Semiturhan perjantai-illan jälkeen päätin, että lauantaina olisi hyvä tehdä jotain mieltä ylentävää. The Guardianissa oli ollut edellisenä päivänä artikkeli japanilaisesta valokuvataiteilijasta, joka tekee maailman eri kaupungeista valtavan suuritöisiä kollaaseja. Hyppäsin siis Chelsean-bussiin ja pääsin toteamaan, että Sohei Nishinon työt olivat todella upeita: harmaasävyisten dioraamakarttojen hienous ei aivan täysin välity tietokoneen ruudulta, mutta paikan päällä Nishinon kuvarykelmistä sai bongata paljon hauskoja ja oivaltavia yksityiskohtia. Vinot ja kiemurtelevat kollaasit muistuttavat hieman vanhanaikaisia karttoja, jotka oikeastaan ennemminkin kertoivat tarinoita kuin varsinaisesti auttoivat suunnistamaan tarkasti.

Paikallista reittiopasta selatessani hoksasin, että aivan kävelymatkan päässä Nishinon töitä esittelevästä galleriasta sijaitsee myös Saatchi Gallery, joka keskittyy nykytaiteeseen. Saatchi Gallery oli varsin erinomainen, eikä vähiten siitä syystä, että sen etupihalla oli käynnissä kansainväliset ruokamarkkinat, joilla tarjoiltiin mm. ihanan rusahtelevia portugalilaisia makkara-rucola-tomaattikastike -sämpylöitä. Saatavilla olisi ollut myös mm. brasilialaista ja korealaista ruokaa sekä kaikenlaisia englantilaisia luomuelintarvikkeita. Harmi, ettei yhtenä hetkenä voi olla nälkäinen kuin yhden kerran!

Saatchilla oli esillä mm. puoliksi huvittava ja puoliksi vaikuttava teos nicaraguan sandinistisisseistä...

... parfyymipulloon juuttunut vuohi...

... sekä Editorsin levynkannesta tuttu teos.

Pidin myös ikkunasta avautuneesta maisemasta helmikuisine auringonlaskuineen.

Kaikkein vaikuttavin työ oli silti gallerian pohjakerroksessa sijainnut Richard Wilsonin installaatio 20:50. Se oli suuri huone, joka oli täytetty öljyllä. Kiiltäväpintainen öljyhuone todella sekoittaa aivojen näkökeskuksen, ja sitä on melko mahdotonta saada välittymään valokuvassa, sillä myös öljyn tuoksu (haju?) oli mielestäni olennainen osa kokonaisuutta. Huoneessa oli hyvin hiljaista ja rauhallista, vaikka siellä oli paljon ihmisiä. Öljy vetää hiljaiseksi: se on ehkä jollain tavalla pelottavaa kaikkine öljyyn liitettyine ilmiöineen. Tästä videosta saa ehkä jonkinlaista ideaa.

Tweet

Helsingin energiaa

Pikku-Gallagher on päässyt kertomaan oman näkökantansa sähköyhtiön toiminnasta. Kuva on Helsingin Energian Helen-asiakaslehdestä 1/2011. (Kiitos, J!)

Tweet

Beady Eye -ennakkokuuntelu huomenna Helsingissä!

Kaikille Helsingissä olijoille tiedoksi, että upouuden Beady Eye -levyn voi kuulla ennakkoon jo huomenna Wall St. Barissa!

Tweet

The Local

(Tämä teksti on alun perin julkaistu eräässä toisessa blogissa, joten se on kenties tyyliltään lievästi erilainen kuin oman blogini tavallinen sisältö. Pahoittelut myös sekavasta asettelusta ja fontista.)

Olen sitä mieltä, että jokaisella aidolla britillä (jollaiseksi siis yhden lyhyen kevään aikana olen pyrkimässä) tulee olla oma vakiopubi, the local. “I’ll just nip down to the local for a pint with Gaz and Terry, love!”, voisin hihkaista käsipelillä teemukeja tiskaavalle vaimolleni, jos olisin karskin karismaattinen hahmo jossain TV:n semirealistisessa brittisarjassa. Koska en kuitenkaan valitettavasti (vielä) ole fiktiivinen hahmo eikä minulla ole sen koommin vaimoa kuin Gazia tai Terryäkään, kipaisen omaan the localiini hihkaisematta yhtään kenellekään yhtään mitään.


The localin valitsemisessa on syytä käyttää suurta (tai ainakin keskikokoista) harkintaa: vakiopubin tulisi vakioitujen pubiominaisuuksien lisäksi myös jotenkin kuvastaa sinua ihmisenä. Oma kaiken maailman S-ketjuja ja bonuskortteja syvästi vihaava luonteeni ei anna minun valita kantapubikseni mihinkään suureen ketjuun kuuluvaa kuppilaa, mikä rajoittaa valinnanvaraa jopa yllättävän paljon: Lontoossa kohtalaisen suuri osa kaikista pubeista on parin panimon hallussa, ja vaikka nämä pubit eivät olekaan keskenään tyystin identtisiä, ovat ne silti melko yhdenmukaisia ja keskinkertaisia.


Tammikuun kestäneen kiertelyn, kaartelun, tutkiskelun ja hutkiskelun jälkeen omaksi the localikseni valikoitui pubi nimeltä The Hope. Ominaisuuksiltaan The Hope on melko ihanteellinen. Ensinnäkin se sijaitsee melko lähellä asuntoani – mutta ei kuitenkaan liian lähellä. Mielestäni on nimittäin tärkeää, että matkalla kodista pubiin ja pubista kotiin ehtii kuunnella iPodista parin kappaleen verran tunnelmannostatus- / tunnelmantasoitusmusiikkia. The Hope on aivan Tottenham Court Roadin tuntumassa; Tottenham Streetin ja Whitefield Streetin kulmassa. Se on siis juuri sen verran syrjässä, että se ei ole Tottenham Court Roadia pitkin laahustaville suurille massoille se kaikkein ilmeisin valinta kurkunkostutusareenaksi, vaan sen löytäminen vaatii hieman erityistä vaivannäköä ja seikkailuhenkeä (mm. juuri tällä tavalla The Hope kuvastaa minua ihmisenä). Toiseksi The Hope on ns. “free house” eli se ei kuulu mihinkään suureen pubiketjuun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että The Hopen juoma- ja ruokavalikoima on hieman vaihtelevampi ja erikoisempi kuin ketjupubeissa. Kolmanneksi The Hope on kooltaan mukavan pieni ja muodoltaan sopivan selkeä. Pubin alakerrassa on yksi huone ja yläkerrassa toinen; ei sokkeloisia käytäviä tai ahtaita nurkkia. Sisustukseltaan The Hope on klassinen brittipubi: lattiat tummaa lankkua, istuimet vihreää tekonahkaa ja seinillä kelmeitä lamppuja sekä pölyisiä tikkatauluja. Melko monet pubit varsinkin Lontoossa pyrkivät nykyisin jonkinlaiseen trendikkyyteen interiööriensä kanssa, mutta The Hope on onneksi pysynyt nuhruisen traditionaalisella linjalla.


Brittiläisessä pubikulttuurissa mitä mainiointa on se, että pubi ei missään nimessä ole pelkkä humaltumispiste niin kuin suomalainen baari, vaan pubi on yhteisön jaettu olohuone: the localiin mennään töiden jälkeen turisemaan kavereiden kanssa, ja tuoppien kumoaminen on laajassa kuvassa vain sivuseikka. Koska minulla ei kuitenkaan ole töitä eikä kavereita, oma käyttöfunktioni vakiopubille on lähinnä jalkapallo-otteluiden seuraaminen televisiosta ja hampurilaisten mässyttäminen. Onneksi The Hope tarjoaa näille aktiviteeteille pätevät puitteet, sillä sen televisioista on nähtävissä kaikki tärkeimmät jalkapallo-ottelut (sekä tietysti myös krikettiä ja rugbya, mutta aivan niin britti en vielä ole, että moiset jaksaisivat minua kiinnostaa!) ja sen keittiö tarjoilee erinomaisia hampurilaisia. Tavoitteeni on kevään aikana saada testattua The Hopen ruokalistan kaikki kahdeksan erilaista hampurilaista, mutta haasteesta tullee vaikea, sillä viimeiltainen possu/chorizo -möhkäle oli sen verran maistuva pakkaus, että houkutus tilata jatkossa pelkästään sitä on suurehko. Perushampurilaista ei muuten kutsuta Britanniassa pelkäksi “burgeriksi”, vaan tilatessa on aina syytä tarkentaa haluavansa “beef burgerin”, jos mieli tekee klassista nautapurilaista.


Jalkapalloidentiteetiltään The Hope on ilmeisesti Tottenhamin pubi. Paikallinen Camden New Journal raportoi tasapuolisesti niin Arsenalin kuin Tottenhaminkin edesottamuksista, mutta The Hopessa Tottenham on kovempaa valuuttaa. Tottenhamin pelien aikaan The Hope on tupaten täynnä tyylikkään karuja herrasmiehiä (arkisin puvut päällä suoraan töistä tulleina) ryystämässä rusehtavia tynnyrioluitaan ja murahtelemassa “Come on ye Spurs!” pienimpienkin onnistumisten johdosta. Arsenalin otteluiden kohdalla The Hopen puolestaan valloittavat älypuhelimiaan näpräilevät kiinalaiset opiskelijaporukat, jotka innostuvat kannustamaan joukkuettaan kimein äänin vasta silloin, jos maaleja syntyy. Eri joukkueiden iltoina tunnelma The Hopessa on siis hyvin erilainen!




The localin valitseminen ja valloittaminen on siis olennainen askel matkalla syvemmälle aitoon brittikulttuuriin. Seuraava harppaus voisi olla, jos pystyisi tekemään itsestään pubin henkilökunnan keskuudessa niin tunnetun, että kykenisi aina tilaamaan “sen tavallisen”. “The usual, please, love.” (Brittimielikuvituksessani ilmeisesti puhuttelen kaikkia naishenkilöitä tittelillä “love”.) Tähän on silti luultavasti vielä matkaa, sillä Helsingissäkin saan “tavallisen” ainoastaan Eerikinkadun Nanking-kiinalaisravintolassa. Lupaan silti jatkaa yrittämistä ja raportoida asiasta kevään mittaan tässä blogissa.


Lontoo kuittaa.

Tweet

Glasvegas-video

Glasvegasin uusi video kappaleeseen Euphoria, Take My Hand sai ensi-iltansa hieman epätyylikkäästi roskalehti The Sunin nettisivuilla, eikä video itsessäänkään ole mikään mestariteos. Kappale on silti kuuntelukertojen myötä muuttunut jo kohtalaisen hyväksi ja odotukset ensi viikon keikan suhteen ovat hyvin korkealla.

Toivon todella, todella kovasti, että Glasvegas ei putoa ykköslevyllään säväyttäneiden mutta kakkoslevyllään epäonnistuneiden mamisbändien kuten Dirty Pretty Thingsin tai Hard-Fi:n kategoriaan - mutta jos niin tulee tapahtumaan, niin ainakin se tapahtuu ylevän sekopäisessä sotkussa.

Tweet

Children of Boredom

Tämä viikko oli hyvä: tein paljon asiallista ja paljon kivaa. Luin esseitä varten British Museumin kirjastossa, kirjoitin yhden esseen kokonaan valmiiksi, kävin kahtena iltana pubissa katsomassa jalkapalloa ja yhtenä iltana stand-upia, näin Guillemotsin livenä ja söin susheja ja hampurilaisia. 

Asiat eivät siis oikeastaan voisi olla paremmin. Paitsi... Paitsi että tällaisesta superhyvästäkin viikosta jäi ainakin osittain tyhjä olo. Lauantai-illan stand-upissa tuntui hyvin yksinäiseltä, kun koko muu yleisö koostui kaveriporukoista tai pareista. Hetken aina epäilee, onko minussa ihmisenä jotain vikaa, jos olen yksin. Sitten tietysti muistaa, että olosuhteet ovat hankalat: olen asunut vieraassa maassa vähän yli kuukauden, joten on ihan loogista, etten ole ehtinyt vielä koota laajalti tuttavuuksia.

Mutta: asian ydin onkin siinä, että yksin oleminen on joskus aiemmin tuntunut erittäin hyvältä. Yläaste- ja lukioikäisenä olin paljonkin yksin, ja nautin siitä silloin kovasti ja keksin aina itselleni jotain mielekästä tekemistä. Miksi yksin oleminen (joka on ehdottomasti eri asia kuin yksinäisyys) tuntuu nyt sitten haastavalta?  

Kun luennot päättyvät maaliskuun lopussa ja huhti- ja toukokuun ohjelmassa on vain yksi kurssikoe, täytyy yrittää kehitellä itselleen jotain järkevää tekemistä; jotain kehittävää ja innostavaa. Ei voi pelkästään vain harhailla kaupungilla bageleiden perässä, tai klikkailla kotona netissä samoja suosikkisivuja uudestaan ja uudestaan. On sellainen tunne, että täytyisi olla aktiivisempi: tulisi luoda, eikä pelkästään kuluttaa. 

Viime vuosina on jotenkin tottunut siihen, että koko ajan on ollut enemmän tai vähemmän kiire. Ei ole (muka) ollut aikaa ajatella syvällisesti tai olla luova. Ja niinä hetkinä, kun kiire on tauonnut, on vain odottanut, että jotain viihdykettä ilmaantuisi jostain. Joskus nuorempana kehitti viihdykettä aivan itse, vaikka vain päänsisäisesti. Juuri tylsyydestä syntyi monesti parhaita juttuja ja ideoita.

Joten jos tänä keväänä joinain hetkinä tuntuu yksinäiseltä tai merkityksettömältä, täytyy muistuttaa itselleen, että ne hetket kannattaa nähdä mahdollisuuksina. Nyt voisi kerrankin olla aikaa kehitellä jotain uutta.

(Hmm, tästä tuli nyt hyvin erilainen kirjoitus kuin mitä alun perin piti. Toivottavasti tämä ei kuulostanut mitenkään synkältä? Lähinnä tämä on vain muistutus itselle.)

Tweet

Live: Guillemots - The Bath House, Lontoo, 17.2.2011

kuva Flickr-käyttäjältä queen_evie

Guillemots on ollut kadoksissa ainakin pari vuotta. Toinen albumi Red julkaistiin kesällä 2008, ja vaikka se sisälsikin muutaman erittäin hyvän kappaleen, se ei edustanut bändiä yhtä persoonallisesti ja kiinnostavasti kuin debyytti Through The Windowpane vuonna 2006. Bändi on julkaisemassa kolmannen albuminsa Walk The River huhtikuussa, ja levystä saatiin reilusti esimakua eilisellä hyväntekeväisyyskeikalla.

Bishopsgatessa sijaitseva The Bath House on keikkapaikkana hyvin omaperäinen: maan alla sijaitseva klubi oli alun alkujaan turkkilainen sauna ja sen seiniä koristavat yhä tyylikkäät kaakelit ja mosaiikit. Hienostuneisuudestaan huolimatta Bath House oli konserttimiljöönä kuitenkin hieman haastava, sillä varsinainen sali oli hyvin ahdas ja esiintymislava oli niin matala, että bändin soittajia oli enimmäkseen mahdoton nähdä ollenkaan. Visuaalisen ulottuvuuden puute kuitenkin pakotti keskittymään ennen kaikkea musiikkiin, ja mikäs oli keskittyessä, kun Guillemots soitti tulevasta albumistaan suurin piirtein puolet, ehkä kuutisen biisiä.

Uudet sävellykset olivat jossain Through The Windowpanen ja Redin välimaastossa: ne eivät olleet aivan yhtä suoraviivaisen pop-uskollisia kuin Redin ehkä hieman vajaiksi jääneet yritykset hätyytellä radioihin sopivaa tyyliä, mutta eivät myöskään yhtä poukkoilevan vapaasieluisia kuin Windowpanen jazz-vaikutteiset vedot. Päällimmäisenä uusista kappaleista jäi mieleen niiden melankolisuus: vallitseva tunnelma oli surumielinen, ajoittain jopa painostava. Monet kappaleet alkoivat melko vähäeleisesti, mutta niitä paisuteltiin loppua kohden hieman U2-maisiin mittoihin asti. Tämä oli mielestäni ehkä lievästi tarpeetonta, sillä mahtipontisuus kadottaa hieman tehoaan, jos sitä käytetään kikkana kovin usein - monesti vähäeleisyydellä voi tehdä suuremman vaikutuksen. Nimibiisi Walk The River oli todella tarttuva ja toi melodisuudessaan mieleen Crowded Housen. Saa nähdä, miltä uudet kappaleet kuulostavat levyllä, mutta ainakin livenä niissä oli hyvin painokkaat ja voimakkaat rummut: en ollutkaan koskaan ennen tajunnut, että rummut voisivat olla tärkeä tekijä Guillemots-kappaleissa. Muutenkin bändi kuulosti siltä kuin se olisi treenannut muskeleitaan viimeisten kahden vuoden aikana: kitarat olivat ajoittain jopa melko raskaita, ainakin Guillemots-mittakaavassa.

Red-albumilta bändi ei soittanut eilen ainuttakaan kappaletta: kenties levyn keveähköt tunnelmat eivät olisi sopineet illan melko tiheätehoiseen kokonaisuuteen, tai sitten Guillemots yrittää sanoa itsensä irti edellisestä tuotoksestaan, kuten niin monet bändit niin usein tekevät. Windowpanelta kuultiin todella hieno tulkinta Samba In The Snowy Rainista yhdistettynä nimibiisiin, hellyyttävä Made-Up Love Song #43, ensiluokkainen Trains To Brazil sekä encorena Fyfe Dangerfieldin yksinään akustisella kitaralla soittama, äärimmäisen kaunis If The World Ends. Viimeksimainittu toimi tällaisena riisuttuna versiona todella, todella upeasti. 

Kaiken kaikkiaan eilinen ilta nosti odotuksia Guillemotsin tulevaa levyä kohtaan: uusien biisien joukossa ei ollut kuin ehkä yksi heikko tai tylsänkuuloinen kappale, mikä on yhden livekuuntelun perusteella todella hyvä saldo. Through The Windowpanen aikoihin ei kai kuitenkaan ole paluuta: sillä levyllä Guillemots näyttäytyi todella omaperäisenä ja jopa edistyksellisenä yhtyeenä. Nyt se on enemmän kiinni indien valtavirrassa, mutta erottuu onneksi yhä vahvoilla sävellyksillään, teknisesti todella monipuolisella soitollaan sekä Dangerfieldin äänellä ja karismalla.

Seuraavan kerran olen menossa katsomaan Guillemotsia ensi kuun alussa, joten silloin on mahdollisuus päivittää alustavia kantoja uusista biiseistä ja katsastaa, ovatko mielipiteet muuttuneet.

Muuta:


Parasta juuri tänään:

• Radioheadin Codex - Millainen biisi! Huh huh!
• Waitrosen "Cranberry Jewelled White Belgian Chocolate Cookies" -keksit: tämä kuulostaa varmasti liioittelulta, mutta nämä ovat todennäköisesti parhaita keksejä ikinä. Aijaiai.
• Alan Partidge Mid Morning Matters -nettisarjan jakso nro. 9: lähetyksen kohderyhmänä alle 6-vuotiaat, ja studiovieraana armeijan erikoisjoukkojen mies puhumassa sissitappamistekniikoista - täydellistä!

Tweet

Uusi Elbow-video

Elbow julkaisee uuden singlensä Neat Little Rows tämän kuun lopussa, ja biisin videon voi nähdä yllä. Tuntuu siltä, kuin Neat Little Rows olisi tavallaan paluu Cast Of Thousandsin tai Leaders Of The Free Worldin tunnelmiin: tässä Elbow kuulostaa synkemmältä ja sisäänpäin kääntyneemmältä kuin melko vapautuneella The Seldom Seen Kidillä. Omasta mielestäni kappale ei ole aivan yhtä hyvä kuin toinen uudelta levyltä julkaistu maistiainen, Lippy Kids, mutta Elbow'ssa on aina kyse ennen kaikkea kokonaisista albumeista eikä yksittäisistä biiseistä.

Edit 18:10: Hoksasin vasta nyt, että Neat Little Rows on kuin hidastettu ja elbow'tettu versio Kula Shakerin kappaleesta S.O.S.!

Minulla on tällä hetkellä liput 10:een tulevaan konserttiin Lontoossa, mm. Peter Dohertyyn ja Beady Eye'hin, mutta se, jota odotan kaikkein eniten, on ehdottomasti Elbow.

Muuta:


Jos joskus tuntuu siltä, ettei ole saanut elämässään oikein mitään aikaiseksi, kannattaa lohduttautua esimerkiksi sillä, että Vladimir Putin ei vielä kolmikymppiseksikään asti näyttänyt käytännössä minkäänlaisia merkkejä siitä, että hänestä vielä joskus tulisi dikt... eh, presidentti. Luin eilen kirjaa, joka kertoo Putinin noususta, ja siinä sanottiin näin:

"Life in East Germany with his growing family was easy -- Putin regularly ordered kegs of beer and put on 25 pounds. 'He didn't look like a man who had highly ambitious plans for the future.' --"

Ehkä me muutkin voimme siis ottaa aivan rauhassa.

Lopuksi:

Tässä on nerokas blogi: Someone Else Will Put It Back. Blogiin on kerätty valokuvia vääriin hyllyihin päätyneistä tavaroista mm. englantilaisissa supermarketeissa, ja kuvia tukevat useimmiten melko nokkelat tai absurdit kuvatekstit. Pidän aina siitä, kun arkisista asioista löydetään jotain kummallista.

Tweet

Sitoutumiskammo, osa #318: munakas

Joskus jos miettii arkisia asioita hieman laajemmassa perspektiivissä, ne voivat paljastaa itsestä syviä totuuksia.

Eilen aamulla olin keittiössä valmistamassa munakasta. Minulla on täällä melko pieni pannu, joten munakkaaseen ei mahdu kovin paljon täytteitä, vaan on pakko tehdä valintoja. En kuitenkaan ilmeisesti halua elämässäni - enkä munakkaissani - tehdä sitovia valintoja, vaan yritän vältellä päätöksiä viimeiseen asti. Niinpä otin esille kinkkupaketin, juustonpalan, herkkusienirasian ja wokkivihannespussin, vaikka tiesin, että näistä korkeintaan vain kahta täytettä mahtuisi munakkaaseen. Juusto oli onneksi alkanut jo homehtua, joten se oli helppo pudottaa pois vaihtoehdoista. Hieman myöhemmin havahduin siihen, että olin ajatuksissani jo pilkkonut sienet munakkaaseen sopiviksi siivuiksi, joten ne olisi siis pakko valita.

Kun tässä vaiheessa vasta lämmittelin pannua, huomasin onnittelevani itseäni helppottuneena siitä, että onneksi kaikki muut vaihtoehdot sienten lisäksi ovat vielä auki. Tiedättekö ne hetket, kun saa itsensä kiinni omista ajatuksistaan? Silloin voi kummastella, miksi ihmeessä pitää hyvänä asiana sitä, että ei ole munakkaanteossa sitoutunut muuhun kuin sieniin.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat 25 ikävuoteen mennessä tehneet jo hieman suurempiakin sitoumuksia.

Tweet

Ihmisiä

Tapasin ihmisiä. Yliopisto ei ole järjestänyt uusille vaihto-opiskelijoille minkäänlaisia tutustumistilaisuuksia, mutta eräs singaporelainen opiskelija oli aktiivisesti ottanut omaksi tehtäväkseen koota ihmisiä yhteen. Hyvä niin, sillä en ole ensimmäisen kuukauden aikana vielä muutoin tutustunut kovinkaan moneen opiskelijakollegaani.

Väkeä on kaikenlaista. Oma suosikkini on sarkastinen virolainen, joka pitää Englantia kehitysmaana ja joka haluaisi tulevaisuudessa tehdä töitä ainoastaan tiistaisin ja torstaisin. Hänen asenteensa oli mielestäni kohdillaan! Toista laitaa edustivat USA:ssa opiskelevat aasialaiset, jotka olivat hyvin määrätietoisia ja totisia. "I like financial markets." Huh! Viimeistään nyt tajusin, että tällaisia tyyppejä vastaan ei ole mitään jakoa perinteisillä työmarkkinoilla. Pitää enemmin keksiä jotain omaa ja erilaista, kuin kilpailla näiden megasuorittajien kanssa samoilla apajilla. "In the USA, money is their religion... and I like that.", sanoi yksikin.

Venäläinen rahoitusopiskelija lauloi karaokessa todella hyvin ja karismaattisesti Coldplaytä.

Erittäin mukavaa täällä on se, että iltamenoistakin kotiutuu jo yhdentoista kieppeillä. Sen jälkeen ehtii vielä hyvin kokkailla iltapalaa ja käydä lähikadulla sijaitsevassa 24/7-marketissa limsanhakureissulla.

Tweet

Crème caramel

Olen aina pitänyt valtavasti crème caramelista. Miedon, pehmeän vaniljan sulavuus ja lievästi kipakamman, jopa hieman palaneen makuisen sokeriliemien purevuus on yhdistelmänä aivan omaa luokkaansa. Crème caramel pyörii ilmeisesti alitajunnassani niin paljon, että näen siitä joskus jopa unia.

Suomessa crème caramelista saakin enimmäkseen vain uneksia, mutta täällä Englannissa kyseinen vanukas kuuluu arkipäivään. Jokaisella supermarketketjulla on omat purkkiversionsa tästä herkusta - Sainsbury'sillä jopa kaksi: edullisempi Basics ja jokusen pencen hintavampi normaaliversio. Mielestäni on aivan upeaa, että crème caramel on täällä sellaisessa asemassa, että siitä tehdään paikallista Rainbow-versiota!

Olin muutaman viikon mutustellut hyvin tyytyväisenä Tescon ja Sainsbury'sin vanukkaita, mutta maanantainen käynti Waitrosella toi crème caramel -kentälle uuden kuninkaan. Waitrosen Essential Crème Caramel (tässäkin on hienoa, että crème caramel on essential: välttämätön tai elintärkeä! Haluaisin, että Suomessakin esimerkiksi Jacky-makupalat korotettaisiin essentialiin asemaan!) vie koko vanukaspelin aivan uudelle tasolle. Waitrosen crème caramelin vaniljaisuus on syvempää ja sokerikastike lämpimämpää kuin kilpailijamerkkien versioissa. Myös koostumus on jotenkin jämäkämpi ja tukevampi, mutta silti crème caramelille ominaisella tavalla höllyvä. Kaiken kaikkiaan Waitrosen crème caramel on käytännössä täydellinen vanukas.

Ahh.

Tweet

Pasilan ongelma

Pasilan kolmas tuotantokausi on ollut hyvin vaisu. Suurin ongelma on siinä, että kun sarja aiemmin perustui laajojen ilmiöiden (esim. suomalainen alkoholikulttuuri, poliittinen korruptio, ex-urheilusankarien pyhittäminen) tai ryhmien (roolipelaajat, koiranomistajat, hömppäjulkkikset) kritisoimiseen satiirin kautta, tällä kaudella jaksojen pohjana ovat päähahmojen kohtalot ja tunteet. Sarjasta siis puuttuu tällä hetkellä se kriittinen irvailu, joka aiemmin sai katsojan suorastaan pompahtamaan tuolistaan ylös ja hihkaisemaan "Ha! Juuri noin!". 

Pasila ei enää nosta paljastavaa peiliä Suomen kasvojen eteen, vaan puuhailee vain omassa fiktiivisessä maailmassaan, joka ei itsessään ole kovin kiinnostava tai hauska. Koska Pasilan hahmoista ei ole aiempien kahden kauden aikana rakennettu kovin syviä tai monitahoisia, ei niiden päälle ole nyt mahdollista ripustaa hahmojen persoonallisuuksista kumpuavia juoniketjuja. Miksi katsojan pitäisi välittää Rauno Repomiehen ihastuksista tai Kyösti Pöystin tylsistymisistä, kun hahmot näyttäytyvät enimmäkseen vain omia hokemiaan toistavilta karikatyyreiltä? Sitä paitsi Pöystin eksistentiaalista kriisiä ollaan käsitelty paljon oivaltavammin esimerkiksi jo toisen kauden jaksossa, jossa Pöysti päätti Madventuresin innoittamana muuttaa Goalle. Kolmannen kauden kirjailijajakso oli oikeastaan vain tämän laimeaa toistoa.

Ehkä Pasila siis käytti jo kaikki paukkunsa kahden ensimmäisen kauden aikana? Ehkä se on jo vinoillut kaikille mahdollisille ilmiöille ja ihmisryhmille, joten kolmannelle kaudelle ei enää jäänyt jäljelle muuta kuin yrittää kehittää huumoria hahmoista itsestään? On aivan ymmärrettävää, jos näin on käynyt. On myöskin aivan ymmärrettävää, jos sarjan tekijät ovat silti halunneet kokeilla vielä kerran (tai itse asiassa vielä toisenkin kerran: neljäs kausi on ilmeisesti tulossa vielä syksyllä) kun Ylekin on näyttänyt nostaneen sarjan suorastaan lippulaivakseen. On silti suuri sääli, että vaisu kolmoskausi on hyvää vauhtia tahraamassa Pasilan kahden ensimmäisen kauden legendaarista mainetta.

Muuta: Lopetetaan tämä postaus silti positiivisempiin tunnelmiin. En tiedä, paistaako Suomessa tällä hetkellä aurinko, mutta tämän kappaleen kuuntelemisen jälkeen toivottavasti alkaa paistaa!

Tweet

Odotellaan Glasvegasia

Tänään julkaistiin digitaalisesti ensimmäinen varsinainen single Glasvegasin kakkosalbumilta. Viime kuussa kuultu The World Is Yours ei jyrännyt ylitseni aivan sellaisella tavalla kuin olisin uskaltanut toivoa, eikä Euphoria, Take My Hand muuta tilannetta mitenkään ratkaisevasti. Vaikka biisistä löytyykin mahtipontinen koukku ja jopa tarttuva kitarariffi, ei siinä ole samankaltaista rehellisen tyrmäävää paloa kuin edellisen levyn klassikkobiiseissä kuten esimerkiksi Geraldinessa tai It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cryssa.

Uudet Glasvegas-biisit eivät kuitenkaan silti missään nimessä kuulosta tylsiltä tai yhdentekeviltä. Ehkä olen vain jotenkin poissa Glasvegas-moodista tällä hetkellä? Uskon nimittäin edelleen vahvasti, että tuleva albumi on varmasti erinomainen ja että Glasvegasilla on vielä jotain todella yllättävää hihassaan. Odottelen siis edelleen seuraavaa täydellistä Glasvegas-annosta ja olen varma, että sellainen on vielä tulossa. Euphoria, Take My Hand ja The World Is Yours käyvät sillä mainiosti odottelun soundtrackiksi.

Muuta:


Palautin tänään ensimmäisen esseeni. Kokemus oli suoranaista byrokratian juhlaa! Kun Suomessa esseet yleensä lähetetään sähköpostin liitetiedostona tai parhaimmillaan palautetaan paperiversiona kurssin lopuksi, täällä asiat eivät ole lainkaan niin yksinkertaisia. Yksi versio täytyy palauttaa sähköisesti plagioinnintunnistusjärjestelmään, joka laskee, miten suuri prosentti esseestäsi on muualta lainattua. Oma prosenttini oli tällä kertaa 7, mikä on melko alhainen - mutta alhainen numero ei silti välttämättä tarkoita, että kyseessä olisi hyvä essee. Ehkä olen kirjoittanut vain suoraan omasta päästä tulevaa roskaa, joka ei lainkaan pidä paikkaansa, mutta joka ei ainakaan ole muualta kopioitua? Sähköisen version lisäksi piti myös käydä sujauttamassa kaksi erilaisin kansisivulomakkein varustettua paperiversiota suureen mustaan postilaatikkoon. Prosessi oli siis monimutkainen ja aika juhlava kaikkine eri osasineen! Tosin tein itsestäni toimistohenkilökunnan silmissä hölmön, kun kysyin "Is this where you return your essays?", johon minulle vastattiin "You mean 'submit' your essays?" Mmmh...

Kauppareissulla kävin tällä kertaa Waitrosella. Englannissa on siis omat supermarketketjut jokaiselle tuloluokalle: Asda ja Lidl ovat superhalpoja, Tesco ja Sainsbury's keskivertoja, ja Waitrose kallis luksusmarketti; hieman kuin Stockmannin Herkku, mutta laajempana ketjuna. En tuskin ala ostaa perusruokia Waitroselta, mutta erinomaiseksi jogurttikaupaksi se ainakin osoittautui. Kaikenlaisia jogurtteja ja vanukkaita oli lukemattomia erilaisia ja ne olivat Suomen hintoihin verrattuna jopa edullisia. Myös limsaosasto vaikutti hyvältä lukuisine erilaisine luomulimsoineen ja lasipulloversioineen, mutta en jaksanut tällä kertaa alkaa raahata juomia niin kaukaa.

Ehkä pitäisi nyt täällä Englannissa kirjoittaa uusi osa Supermarketmuistelmiin? Uudessa maassa tavallinen kaupassakäyntikin on ainakin aluksi aina hauskaa, koska löytää kaikkea erilaista ja yllättävää. Asia, jossa suomalaiset marketit kuitenkin vievät voiton, on kassojen toiminta. Täällä suurin osa ihmisistä yritetään ajaa käyttämään automaattisia itsepalvelukassoja, sillä tavallisten kassojen henkilökunta on useimmiten ääääärettömän hidasta. Kassapojat ja -tytöt juttelevat keskenään, saattavat poistua jonnekin muualle pitkiksi ajoiksi lainkaan ilmoittamatta asiasta, eivätkä aina osaa täysin käyttää kassakoneita. Lisäksi se, että täällä kassahenkilön tehtäviin kuuluu ostosten pakkaaminen, tekee jonoista aina pitkiä ja hitaita. Tosin eivät itsepalvelukassatkaan kaikkia näitä ongelmia ratkaise: viivakoodiskannerien toimiminen on aina vähän niin ja näin ja välillä paketteja joutuu kääntelemään vaikka miten päin, että koodin saisi luettua.

Tweet

Kameleita, bageleita, ja 3D-futista

Tänään kävin ensimmäistä kertaa lenkillä Regent's Parkissa. Pakkasin Suomesta lähtiessäni lenkkivaatteet mukaan, sillä ajattelin, että on kai jonkinlainen velvollisuus alkaa juoksennella Regent's Parkissa, jos asuu n. kilometrin päässä tästä kuuluisasta puistosta. Regent's Park oli kohtalainen lenkkeily-ympäristö: puitteet olivat komeat, polkuvenelammessa elelevät hanhet ja muut linnut olivat piristäviä, ja ohitin jopa kamelinkin (Regent's Parkin reunalla sijaitsee Lontoon eläintarha). Heikompia puolia olivat se, että puiston polut olivat enimmäkseen asfalttipinnoitteisia ja siksi aika raskaita juosta, sekä se, että puisto oli tietenkin täynnä muita lenkkeilijöitä ja sunnuntaikävelijöitä, joten täytyi koko ajan olla aika tarkkana ettei törmäisi kehenkään. Pitkän liikuntatauon jälkeen kuntoni vaikutti myös melko heikolta, joten meno ei senkään puolesta ollut ehkä aivan niin nautinnollista kuin mitä se olisi voinut olla. Täytyy siis jatkaa puistokirmailua tiheämpään tahtiin, ja ehkä alkaa juosta nurmikoiden puolella, niin kuin edistyneen näköiset lenkkeilijät näyttivät tekevän.

Liikunnan jälkeen lähdin hakemaan aamupalaa East Endistä. Tarkoitus oli mennä mutustelemaan bagelia jo aiemmin hyväksi havaittuun Brick Lane Beigel Bakeen. Jos minun pitäisi suositella Lontoon-kävijöille yhtä ehdotonta kohdetta, kehottaisin aivan kaikkia tekemään retken Brick Lane Beigel Bakeen ja maistamaan paikan suolalihabagelia! Rinkelileipomo on auki yötä päivää ja sen salaisuus on ennen paistamista keitetyssä bageltaikinassa, hauskan yrmeässä tätihenkilökunnassa sekä kaikin puolin aidon yksinkertaisessa ja jopa rujossa meiningissä. Bagel-fanina on suorastaan henkeäsalpaavaa katsoa, miten paikan henkilökunta leikkaa mahtavan paksuja siivuja höyryävän kuumasta suolalihasta, länttää ne pehmeän bagelin väliin ja sivelee päälle hulauksen sinappia, joka on niin tulista, että se polttelee sieraimissa ja silmissä.

Beigel Baken merkityksen ymmärtävät monet muutkin. Arkisinkin puodissa pyörii paljon asiakkaita, mutta tilanne on näköjään viikonloppuisin aivan hulvaton: tänään jonot leipomon edustalla olivat niin pitkät, että en jaksanut nälkäisenä jäädä odottamaan, vaan astelin sisään viereisen bagelpaikan ovesta. Beigel Baken vieressä nimittäin sijaitsee Beigel Shop, joka selvästikin yrittää ratsastaa legendaarisen naapurinsa maineella. En ollut aiemmin käynyt Beigel Shopissa, eikä se aivan huono ollutkaan, mutta ei missään nimessä bussimatkan väärti. Muistakaa siis, että jos (ja toivottavasti kun) menette Brick Lanelle hakemaan bagelia, valitkaa valkokylttinen Beigel Bake eikä keltakylttistä Beigel Shopia.

Itse asiassa nyt Beigel Baken ruoasta kirjoittaessani iski aikamoinen nälkä... ja koska paikka on tosiaan auki vuorokauden ympäri, olisi aikamoinen kiusaus lähteä takaisin Brick Lanelle. Yöllä ei varmaan ainakaan olisi jonoja? Hmm...

No, ehkä ennen sitä vielä sananen 3D-jalkapallosta. Lenkin ja East End -reissun (nappasin vielä torikojusta huikean hyvän minijuustokakun!) jälkeen palasin kotikulmille ja menin pubiin katsomaan Chelsean ja Liverpoolin välistä ottelua. Englannissa uusin villitys on 3D-urheilu: maksukanava Sky Sports näyttää tietyt ottelut kolmiulotteisina. Rising Sun -pubissa homma toimi niin, että £5:n panttia vastaan sai baaritiskin takaa 3D-lasit, joilla sitten tuijoteltiin 3D-TV:tä. Oli aika huvittavan näköistä, kun koko pubiväellä oli nenillään hieman Wayfarer-vaikutteiset rillit! Mielestäni 3D on aina parhaimmillaan "realistisissa" sisällöissä - siis ennemmin kuin piirretyissä animaatioissa. Siksi myös 3D-futis näytti aivan erinomaiselta: ottelu oli kuvattu melko matalasta kamerakulmasta suoraan keskiviivan kohdalta, ja pelaajat oli mahdollista erottaa jännittävästi syvyyssuunnassa. Esimerkiksi kulmapotkut ja kaikenlaiset laitakamppailut näyttivät todella hienoilta. Laajempi taktinen kokonaisuus jää kuitenkin havaitsematta johtuen kameran matalasta sijoittelusta. 3D on siis aivan toisenlainen tapa seurata ottelua kuin perinteinen TV-lähetys. Jokainen varmasti itse kallistuu oman suosikkityylinsä kannalle.

Koska saavuin pubiin vasta varttitunti ennen aloituspotkua, en enää saanut istumapaikkaa. Ensimmäisen puoliajan jaksoin seistä baaritiskin vieressä ja väistellä vessaan kulkevia tai juomia tilaamaan tulevia asiakkaita. Pidemmän päälle tämä osoittautui kuitenkin aika rankaksi, joten toista puoliaikaa varten siirryin pubin nurkasta vapautuneen pöydän ääreen, jossa sai istua rauhassa, mutta josta ei nähnyt 3D-televisiota, vaan vain tavallisen ruudun. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että rauhallinen istumapaikka perustelevision ääressä oli parempi kuin ruuhkainen seisomapaikka kolmiulotteisen ruudun ulottuvilla. Laajensin tästä yleispätevän kaavan:
rauhallinen > jännä. Vaikka pidän jännistä asioista ja kaikenlaisten uusien ilmiöiden kokeilemisesta, loppujen lopuksi taidan kuitenkin arvostaa rauhallisuutta ja helppoutta yli kaiken. Jännä tuo useimmiten mukanaan myös stressiä, joka käytännössä kumoaa jännän aiheuttaman hauskuuden. Tosin: täytyy muistaa, että 'jännä' ja 'rauhallinen' eivät ole saman janan eri päissä sijaitsevia pisteitä, vaan ne löytyvät pikemminkin jonkinlaiselta neliulotteiselta asteikolta, jossa muita tekijöitä niiden lisäksi ovat myös 'tohina' ja 'tylsyys'.

Tweet

Paremmin

Ainakin juuri nyt asiat ovat jo paremmin. Sain ensimmäisen esseen valmiiksi viime yönä, söin lähikahvilassa aamupalaksi Full Englishin, luin The Guardiania ja kävelin aurinkoisessa ilmassa Dr. Pepper -tölkin kanssa kotia kohti puiston läpi, jossa kukat jo kukkivat (kuva yllä). Ostin myös eilen uuden semi-kevättakin, joka on juuri sopiva tällaiseen 10 asteen kieppeillä pyörivään keliin (tai... juuri nyt takki on vielä vähän liian kevyt, sillä asteita ei ole kuin 8). Rotsismipaussi kesti yli 2 vuotta, joten olin jo melkein unohtanut, kuinka hyvältä uusi takki voi tuntua! Yhteenveto: asiat ovat aina hyvin, kun saa käyttää hienoa takkia ja syödä hyviä ruokia (no, Full Englishin hyvyydestä voi olla montaa mieltä, mutta tiettyihin hetkiin se sopii hienosti).

Torstai on opiskelupäivänä kaikkein kiireisin, mutta myös paras. Tänään on kolme luentoa, jotka kaikki ovat huippuhyviä (etenkin verrattuna tiistaisin koettaviin horinahetkiin). Venäjän politiikasta luennoiva professori muistuttaa vanhan lukioni fysiikanopettajaa: mies heittää joka väliin ironista vitsiä pokerinaamalla. Demokratiaa käsittelevän kurssin vetäjän seuraaminen on puolestaan kuin TV-sarjaa katsoisi: professorilla on hauska maneeri, jossa hän ähkii ja puhisee kuin yrittäisi turhautuneena miettiä oikeita ilmaisumuotoja, vaikka tosiasiassa hallitsee ne täydellisesti. Myös tältä professorilta tulee hyviä, kuivia vitsejä.

Kolmen luennon jälkeen on ainakin teoriassa sen verran väsynyt, että voi hyvällä omallatunnolla olla opiskelematta samana päivänä enää enempää, ja keksiä illaksi jotain muuta tekemistä. Kiinalainen uusi vuosi alkaa tänään, joten voisi olla jopa paikallaan käydä pyörähtämässä Chinatownissa katsomassa, miten Jäniksen vuoden alku näkyy Lontoossa? (Varsinainen Lontoon Chinatownin uudenvuodenjuhla on tosin vasta sunnuntaina.)

Muuta: Latasin puhelimeeni GameBoy Advance -emulaattorin. Voin suositella kaikille! Jotenkin hullua, että puhelimen ruudulla pystyy pelaamaan täydellisiä versioita konsolipeleistä. Tosin MarioKart-tekniikkani vaatii vielä totuttelua: aivan samanlaiseen suoritukseen ei kosketusnäytöllä pysty, kuin mihin analogisella ohjaimella on tottunut.

Tweet