Elokuva, Helsinki, apina

Muutama satunnainen juttu.

Näin äsken elokuvan Death at a Funeral (Arvoituksia arkussa, hyvä käännös). Vaikka lukemani arvostelut olivat olleet melko nuivia, odotin kuitenkin että "musta brittikomedia" ei voisi missään tapauksessa olla huono. Eikä se ollutkaan - se ei vain ollut mitenkään kamalan hauska.

Päävitsi oli yksinkertainen: Valium-purkissa oli LSD-tabletteja ja ne joutuivat milloin kenenkin väärän henkilön suuhun. Lisänä oli myös kakkavitsi ja homokääpiö, mutta eivät nekään naurattaneet kovin paljoa. Minun perheeni -sarjasta tuttu Kris Marshall oli jälleen mukava bongata suuren kankaan elokuvasta, hän on aina hauska.

Parasta elokuvassa oli kuitenkin ehdottomasti näyttelijätär nimeltä Keeley Hawes (kuvassa ylhäällä). Hän oli erittäin kaunis ja näytteli hyvin. Voin suositella elokuvaa aivan pelkästään hänen takiaan, vaikka muuten Death at a Funeral oli taas niitä elokuvia jotka vaikuttavat trailerinsa perusteella paljon paljon paremmilta kuin sitten oikeasti ovatkaan.

Kun kävelin teatterista kohti bussipysäkkiä (oli hyvää vaihtelua käydä katsomassa leffa keskellä päivää, eikä illalla), Helsinki näytti todella hienolta. Taivas oli täynnä äärimmäisen tummanharmaita pilviä ja keskustan rakennukset näyttivät niitä vasten erittäin tyylikkäiltä. Puhuin eilen erään kaverini kanssa kaupungeista ja hän yllättyi kun väitin, että Helsinki on hienompi kaupunki kuin esimerkiksi Dublin. Mutta niin se vain on. Helsinki on parhaimmillaan todella cool.

Ja viimeinen satunnainen asia: Robbie Williamsin kappale Me And My Monkey. Se on tullut tällä viikolla iPodin satunnaissoitossa pari kertaa ja on ehdotonta kärkipäätä Williamsin muutenkin laadukkaassa tuotannossa (laadukkaassa siihen asti kun hän vielä teki yhteistyötä Guy Chambersin kanssa). Kappale kertoo siitä, kuinka Williams lähtee rilluttelureissulle Las Vegasiin samettihousuihin pukeutuvan apinansa (eli kokaiiniaddiktionsa) kanssa. Se on musiikillisesti melko ennalta-arvattava (joskin nautinnollinen), mutta sisältää monia todella hyviä rivejä, esimerkiksi:

We made tracks to the Mandalay Bay Hotel

Asked the bell boy if he'd take me and my monkey as well

He looked in the passenger seat of my car, and with a smile he said:

"If your monkey's got that kind of money, sir, then we've got a monkey a bed"

Lisäksi siinä on apinahuoria, Sheena Easton ja viittaus Nirvanan Lithiumiin. Eli kaiken kaikkiaan aivan erinomainen kappale.

Lataa MP3 tästä.

Tweet

Miten tämän unen voi tulkita?

Näin tänään päiväunilla aika hervottoman unen:

Unessa olin nukkumassa päiväunia lapsuudenkotini olohuoneessa. Kuulin, että ulkona leikkii äänekkäitä lapsia ja yhtäkkiä heräsin siihen että kaksi lasta oli juossut sisään taloon. Aloin ärjymään lapsille ja toinen heistä juoksi itkien ulos talosta, mutta toinen pysyi sisällä ja katosi jonnekin.

Pian lapsen isä tuli sisälle paavin kanssa ja alkoi etsiä lastaan. Paavi oli pukeutunut vaaleankultaiseen viittaan ja etsi kadonnutta lasta hyvin tehokkaan näköisesti. En kuitenkaan ollut arvovieraasta innoissani, vaan huusin paaville: "Mitä v***ua sä teet täällä, paavi? Mene helvettiin siitä!" Paavin poistuessa lisäsin kuitenkin kohteliaasti ja jopa hieman toiveikkaan pyytävästi: "Yksityishenkilönä olet kuitenkin aina tervetullut!"

Kun katsoin paavin loittonevan takapihamme yli, huomasin että jostain sivummalta alkoi näkyä koko ajan enemmän ja enemmän saippuakuplia. Yritin vielä huikata paaville: "Paavi, mitä noi on? Onko ne saippuakuplia?" mutta hän ei enää kuullut. Saippuakuplat vain lisääntyivät ja pian niiden keskeltä ilmestyi pihallemme suuri pahvista tehty laivan puolikas, jonka kannella seisoi kaksi köyryselkäistä hahmoa. Tunnistin heidät oitis Jumalaksi ja Jumalan vaimoksi. He näyttivät äärettömän vanhoilta ja seisoivat vaiti oudon, saippuakuplilla toimivan puolikkaan laivansa kannella.

Tässä vaiheessa minun oli pakko herätä, sillä uni alkoi mennä aika pelottavaksi. Mitä tästä nyt voisi tulkita? Ainakin se oli yksi parhaista unista ikinä. Olen erittäin ylpeä siitä, että alitajuntani keksi sellaisen hahmon kuin "Jumalan vaimo". Hän ei esiinny missään kovin usein. Lisäksi se, että käskin paavin painua helvettiin, oli melko hauskaa - vaikkakin hieman töykeää.

Muuta: Tänään illemmalla minua pyydettiin kertomaan "hauska juttu". Onneksi sellaista ei tapahdu usein, sillä "hauskan" jutun kertominen pakotettuna on todella vaikeaa. Onneksi minulla kuitenkin oli yksi juttu. Voin kertoa sen tässä - se oli keskustelu, jonka kävin kaverini kanssa Irlannissa:

- "Mulla on operaattorina Meteor"
- "Mikä on 'Operaatio Meteora'"
- "Mitä? En ole kuullutkaan sellaisesta?"
- "???"

Siinä keskustelussa ei ollut järjen häivää.

MP3: Ben Folds Five - Rockin' The Suburbs [lähde]

Tweet

Kaksi valhetta

Kuulin maanantaina kaksi valhetta. Toinen tuli omasta suustani ja oli erittäin valkoinen. Toinen tuli 12-vuotiaalta koululaiselta ja oli mustaakin mustempi (mutta onneksi vain aiheeltaan, ei vaikutuksiltaan).

Valhe 1: Maanantai-aamu, klo 5.30, vartiointifirma soittaa: "Pääsisitkö tänään töihin?" Minä, unenpöpperössä, mutta vastauksesta päätellen ilmeisen päätöksentekokykyisenä: "En valitettavasti, on muuta sovittu".

Onneksi ei ollut sovittu muuta, sillä kahta tuntia myöhemmin sain soiton koululta, jossa olen tehnyt opettajan sijaisuuksia. Nyt pääsin tuuraamaan kuudennen luokan opettajaa ja ehdin koululle juuri ja juuri yhdeksäksi.

Pienen pieni valheeni vartiointifirmalle siis pelasti minut vain pari tuntia myöhemmin ja toi yli kaksinkertaisen palkan ja 1000 kertaa mukavamman työpäivän!

Valhe 2: Kesken matematiikan tuntia huomasin, että eräs luokan tytöistä näytti itkuiselta. Kysyin häneltä mikä oli hätänä, mutta hän ei suostunut vastaamaan. Sitten oppitunnin loputtua hän tuli kertomaan minulle itkeneensä siksi, että hänen äitinsä "... On raskaana ja se oli aamulla röntgenissä ja se vauva oli delannut".

Kauhistuin kovasti ja kysyin tytöltä, haluaisiko hän lähteä kotiin kesken koulupäivän näin järkyttävän tapauksen takia. Hän ei kuitenkaan halunnut, vaan poistui vain luokasta välitunnille. Kun minuuttia myöhemmin kävelin käytävällä tyttöjen vessan ohi, sieltä kuului naurua. Aloin aavistuksen verran epäillä kuulemaani tarinaa... ja sitä paitsi, kukaan 12-vuotias ei siellä päin käytä sanaa "delannut" (ellei sitä sitten ole opittu Salkkareista?).

Ja kuinka ollakaan: syntymättömän sisaruksensa juuri menettänyt tyttö tuli kesken välituntia opettajainhuoneen ovelle paljastamaan minulle, että hänen kertomansa ei ollut totta, vaan vain onnistunut yritys huijata sijaisopettajaa. Olin helpottunut ja iloinen, mutta en kyllä käsitä miksi joku vaivautuu keksimään noin karmean tarinan vain vedätyksen vuoksi! Tyttö on nyt 12-vuotias - tuollaisella valehtelutaidolla hänestä tulee muutaman vuoden sisään varsinainen tappaja.

Kunhan vain oppii olemaan hihittelemättä lähistöllä valheidensa jälkeen.

MP3: Radiohead - Karma Police [lähde]

Tweet

Irlanti 20. - 24.8.2007

Vähiten suunniteltu matka ikinä. Olimme joskus kesän alussa kaverini Heidin kanssa puhuneet, että elokuussa kesätöiden päätyttyä olisi mukavaa lähteä jollekin lyhyelle ulkomaanmatkalle. Kesäkuun lopussa katselimme Isä Tediä, ja päätimme että Irlanti voisi olla yhtä hyvä kohde kuin mikä tahansa. Varasimme siltä istumalta lennot ja hostellin, mutta sen jälkeen matkaprojekti jäi jotenkin taka-alalle, eikä sitä ehditty kovinkaan paljon suunnitella tai hehkuttaa koko loppukesän aikana (yleensä matkoja pitää hehkuttaa etukäteen). Sain matkaoppaankin luettua vasta edellisenä iltana ja laukun pakattua vasta parikymmentä minuuttia ennen lähtöä.

Tällaisesta suunnittelemattomuudesta oli oikeastaan pelkkää hyötyä, sillä ylipäätään matkojen parhaat kohdat eivät löydy matkaoppaista, vaan ne tulevat eteen yllättäen ja luonnollisesta. On aivan turhaa tankata etukäteistietoa esimerkiksi kirkoista tai linnoista, koska käynnit niissä eivät parhaimmillaankaan voi voittaa esimerkiksi hyvää aamiaista tai satunnaisesti valittua onnistunutta kävelyreittiä.


Päivä 1: En ollut lentänyt Finnairilla muutamaan vuoteen ja olin jo päässyt unohtamaan kuinka hyvä lentoyhtiö se on. Verrattuna esimerkiksi Blue1:een, Finnairin koneet ovat tilavampia, paremmin varusteltuja ja hiljaisempia. Lento sujui siis oikein hyvin. Saavuimme Dubliniin vasta n. klo 17 paikallista aikaa, joten ensimmäinen päivä jäisi väkisinkin tyngäksi. Onneksi meillä oli sen verran ennalta suunniteltua ohjelmaa, että olimme varanneet liput Albert Hammond, Jr:n keikalle The Village -klubille. Tiputimme laukkumme nopeasti Isaacs Hosteliin aivan linja-autoaseman vieressä (hyvä sijainti, mutta muuten en voi kyseistä hostellia suositella) ja lähdimme kohti The Villagea.

Tästä alkoi koko matkan kestänyt hyvän tuurin putkemme, joka vei meidät sattumalta hyviin paikkoihin aivan etsimättäkin: matkalla The Villageen pysähdyimme Bleeding Horse -nimiseen pubiin, josta huomasimme vasta jälkeenpäin että se mainitaan James Joycen Odysseuksessa ja on merkitty joihinkin karttoihinkin tärkeänä dublinilaisena nähtävyytenä. Söimme Verta vuotavassa hevosessa paikallisen erikoisuuden "Beef & Guinness pien", joka oli lähinnä karjalanpaisti jonka päällä oli pala valkoista leipää (joka ilmeisesti oikeuttaa nimeämään annoksen "piirakaksi"). Se oli aivan kohtalaisen hyvää ja mukavan lämmittävää.

Paikkojen tason lisäksi hyvä onnemme ulottui myös ajoituksiin: saavuimme The Villageen juuri kymmenisen minuuttia ennen kuin Hammond Jr. aloitti settinsä. Siinä ajassa ehti tehdä visiitin vessaan, joka oli ehdottomasti hienoin miestenhuone jonka olen ikinä rock-klubilla nähnyt! Lavuaarien vieressä oli tiski, jonka päällä oli asiakkaiden käyttöön laaja valikoima erilaisia hajusteita. Käsiäkään ei tarvinnut kuivata itse, vaan sen teki vanha herrasmies vapaaehtoista maksua vastaan (mistä toisaalta johtui se, että lähes kukaan ei näyttänyt pesevän käsiään, koska ei halunnut maksaa kuivaajamiehelle). Todellista luxusta!

Itse konsertti oli erittäin hyvä. Hammond Jr. ei pitänyt kovinkaan paljon kontaktia yleisöön (hän vaikutti siinä mielessä ujolta), mutta pelleili sitäkin enemmän pelottavan coolien bändikavereidensa kanssa ja tuntui todella nauttivan lavalla olemisesta. Yours To Keep -levyltä soitettiin kaikki kappaleet ja niiden lisäksi pari coveria ja yksi uusikin biisi. Soundi oli levytettyjä versioita painavampi; lavalla oli parhaimmillaan kolme kitaristia! Hammond Jr. antoi kahden kitaristitoverinsa soittaa näyttävimmät soolot ja keskittyi itse lähinnä laulamiseen, pudotellen Stratocasteristaan vain satunnaisia sointuja. Yleisö vaikutti melko rauhalliselta, kukaan ei tallonut päälle tai heitellyt tuoppeja. Rauhallisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yleisö olisi ollut innoissaan, vaan se lauloi täysiä (ja hyvin!) mukana lähes kaikissa kappaleissa ja jopa joissain kitarasooloissa! Omaksi suosikkikappaleekseni nousi akustinen Blue Skies, joka ei levyllä ollut vaikuttanut kovin ihmeelliseltä mutta säkenöi livetilanteessa.

Keikka päättyi melko myöhään, emmekä ehtineet jatkaa klubilta enää minnekään muualle, sillä Irlannissa pubit menevät arkisin kiinni jo yhdentoista jälkeen. Se on itse asiassa melko järkevää, sillä se pakottaa ihmiset ajoittamaan illanvieton aikaisemmin ja takaa myös sen, että pubi-iltaa seuraavana päivänä on mahdollista nousta sängystä aiemmin aamulla. Kävelimme takaisin hostellille Temple Bar -kaupunginosan läpi, joka oli täynnä turisteja. Temple Baria oli mainostettu paljon ja se vaikutti kyllä kiinnostavalta, mutta ainakaan aitoa irkkumeininkiä sieltä ei löydä.

Päivä 2: Koska matkamme oli melko lyhyt - vain kolme kokonaista päivää - olimme suunnitelleet näkevämme kaiken "pakollisen" yhdessä päivässä, ja se päivä olisi Päivä #2. Dublin on melko pieni ja tiivis kaupunki, joten lähes kaikki tärkeimmät kohteet ovat kävelymatkan päässä. Kävelyreitit kannattaa silti ehkä suunnitella etukäteen sekä valita mukavat kengät, ettei käy kuten Heidille joka alkoi ontumaan jo toisen päivän aamuna.

Koska hostellimme nettisivuillaan lupaama aamiainen toimikin periaatteella "hae keittiöstä paahtoleipää ja syö se hostellin aulassa meluisten ranskalaisturistien (joista olimme saaneet tarpeeksemme jo edellisenä yönä!) kanssa", päätimme hankkia aamiaisemme itse. Ennen matkaa olin päättänyt, että haluan Dublinissa käydä U2:n omistamassa The Clarence -hotellissa, ja tämä vierailu oli kätevää yhdistää aamiaisen metsästykseen. Mielestäni aamiainen on parhaimmillaan kaikista paras ruoka-aika ja The Clarencen aamiainen osoittautui ehkä parhaaksi ikinä! Aamiaissalissa ei klo 11 aikoihin ollut enää ketään muita, joten saimme henkilökohtaisen tarjoilijan joka aina tarvittaessa täytti lasejamme herkullisilla tuoremehuilla ja oli jopa valmis vaihtamaan paikan musiikkia jos olisimme halunneet (nyt jälkeenpäin kaduttaa, että vaatimattomasti kieltäydyimme tästä - olisi ollut mielenkiintoista kuulla mitä tarjoilijamies olisi valinnut Mobyn ja muun chill-out -musiikin tilalle!). "Full Irish" -aamiainen alkoi järkyttävän hyvällä ja monipuolisella hedelmäsalaatilla ja kulki munakokkelien ja verimakkaroiden kautta päätös-lattéen. Hintaa elämykselle tuli n. €30, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista ja aamiainen oli niin runsas että sillä jaksoi koko loppupäivän!

Clarencesta suuntasimme Trinity Collegeen, jossa on näytillä Irlannin vanhin ja hienoin kirja, Kellsin kirja. Kellsin kirja on ilmeisesti niitä "pakollisia" Dublin-juttuja, mutta jos aivan totta puhutaan, sen olisi kyllä voinut jättää väliinkin. Hienosti kuvitettu ja vanha rukouskirja lasivitriinissä, jonka ympärillä pällistelee kymmeniä turisteja. Hoh hoijaa. Ja sitä paitsi Kellsin kirjoja oli itse asiassa kaksi. Olisi ollut kovin paljon ainutlaatuisempaa, jos niitä olisi vain yksi. Kohteen pelasti onneksi Trinity Collegen Long Room, valtavan pitkä ja korkea kirjastohuone, joka oli kattoon asti täynnä vanhoja nahkaselkäisiä opuksia, jotka tuoksuivat tiedolta ja iältä. Long Roomissa oli myös näyttely ensimmäisen maailmansodan aikaisista propagandajulisteista, jotka olivat naiviudessaan todella hauskoja. Esimerkiksi yhdessä värväytymisjulisteessa oli piirros kolmesta sotilaasta pelaamassa korttia ja teksti, joka kertoi heidän "tarvitsevan neljännen pelaajan". Hyvä syy liittyä armeijaan...

Toinen pakollinen Dublin-kohde oli Guinness Storehouse, jossa esitellään Irlannin kuuluisimman olutpanimon historiaa seitsemässä kerroksessa. Matkalle Trinity Collegesta Storehouseen käväisimme nopeasti Dublin Castlen ja Christ Church Cathedralin. Linnan pihalla kuvattiin Tudoreista kertovan tv-sarjan jaksoja ja siellä kuljeskeli paljon vanhanaikaisesti pukeutuneita näyttelijöitä. Katedraalin pihalla puolestaan lorvaili puolalaisia rakennusmiehiä remonttihommissa. Kierros itse Guinness Storehousessa oli tyylikkäästi toteutettu ja ainakin alussa melko mielenkiintoinen. Viidennen kerroksen kohdalla kaikilla vaikutti kuitenkin olevan jo jonkinmoinen hoppu ylimmän kerroksen kattobaariin nauttimaan pääsylipun hintaan kuuluva tuoppi mustaa nestettä itseään. Näkymät kattokerroksesta yli Dublinin olivat hyvät, mutta tämäkin paikka oli niin täynnä turisteja, että juomansa joutui nauttimaan seisaaltaan tungoksessa.

Guinness Storehousesta pääseminen oli siis jonkinlainen helpotus. Nyt kaikki välttämättömimmät Dublin-rysät oli nähty ja oli mahdollista toteuttaa vaihtoehtoisempia suunnitelmia. Suunnistimme Connollyn rautatieasemalle, ostimme valmiiksi liput seuraavan aamun Belfastin-junaan ja jatkoimme paikallisjunalla loppuillan retkelle Howth-nimiseen kalastajakylään.

Itse Dublin ei kaupunkiin saapuessa aiheuttanut välitöntä "Jiih, vähän siistii olla täällä!" -reaktiota, kuten jotkut toiset kaupungit (New York!), mutta Howthissa tällainen reaktio syntyi. Ajoituksemme oli jälleen loistava: aloimme kavuta Howthin kukkuloita auringon alkaessa juuri laskea ja näkymät ylhäältä kohti punertuvaa Dublinia ja sen valoja olivat kauniit. Huippu, Howth Summit, oli myös paikallisten teinien suosiossa ja ohitsemme ajoikin lukuisia tuunattuja Subaruja täynnä teknoa kuuntelevia nuoria. Taas yksi esimerkki globalisaatiosta. Hyvinkää, Howth, kaikki samaa.

Howthin Summitin huipulla teimme pienen kävelylenkin kanervien keskellä. Omasta mielestäni tämä oli ehkä matkan kohokohta. Maisemat, tuuli, majakka... kaikki vaikutti todella koehtovalta. Haluaisinkin joskus tehdä Irlantiin uuden matkan, jolla pääsisi käymään enemmän maaseudulla ja juuri Howthin kaltaisissa merenrantakylissä.

Irlannin julkinen liikenne osoitti brittiläistyylisen luotettavuutensa, kun saavuimme alas kukkulalta. Paikallisjunaverkossa oli jokin "ongelma", eikä aseman henkilökunnalla ollut mitään tietoa siitä koska tuo ongelma saataisiin mahdollisesti korjattua, jos saataisiin ollenkaan. Siispä otimme taksin takaisin kohti Dublinin keskustaa. Taksimatka oli mukava: Dublinin valot kaartuivat edessä sillan takana ja taksikuski rallatteli Travisin Sidea. Matkalla kohti hostellia nappasimme myöhään yöhön auki olevasta ns. "Kulta-Sparista" erinomaiset leivät ja pienen valikoiman karkkia. Olen hyvin iloinen siitä, että olin matkalla sellaisen kaverin kanssa joka arvostaa karkkeja. On mukavaa olla vieraassa maassa ja tehdä vertailuja ja huomioita paikallisista makeisista.

Hostelli oli määrännyt meidät vaihtamaan huonetta ensimmäisen yön jälkeen, mutta vastoin odotuksia vaihto ei ollut parempaan suuntaan. Uuden huoneemme oven ylälaidassa oli lasi-ikkuna, joka päästi läpi niin paljon valoa, että kun käytävällä joku sytytti valon, se vastasi samaa asiaa kuin valo olisi sytytetty suoraan huoneessamme. Lisäksi uuden käytävän suihkusta tuli ainoastaan tulikuumaa vettä. Päinvastaiseen olin kyllä varautunut - yleensä Euroopassa ei riitä lämmintä vettä - mutta tämä oli yllätys. Turha kuitenkaan valittaa liikaa (vaikka en tässä edes maininnut kaikkia ongelmia)... ensi kerraksi pitää säästää enemmän ja yöpyä The Clarencessa!

Päivä 3: Koska Dublinista pääsee Pohjois-Irlannin pääkaupunkiin Belfastiin junalla vain parissa tunnissa, ajattelimme että olisi hauskaa ja harvinaista käydä bongaamassa sekin paikka samalla reissulla. Heräsimme ajoissa, poimimme Kulta-Sparista evästä ja suuntasimme junaan (joka oli melkein ajallaan!). Matkalla Belfastiin ikkunoista näkyi paljon kukkuloita, lampaita ja sadepilviä.


Belfast antoi vaikutelman suuremmasta kaupungista kuin Dublin: talot olivat korkeampia ja uudempia ja kaduilla oli enemmän ihmisiä (eikä kiinni olleiden kauppojen ikkunoiden edessä ollut umpimetallisia liukuovia kuten Dublinissa, mikä on omiaan luomaan autiokaupunkitunnelmaa). Belfastilaiset vaikuttivat aidosti helpottuneilta siitä, että menneisyyden konfliktit näyttävät olevan ratkeamaan päin ja koko kaupunki oli selvästi jälleenrakennusaallon harjalla. Kiertobussin opas selitti vilpittömän innostuneesti, miten nykyään talojen julkisivuja voidaan jopa rakentaa lasista, kun ei tarvitse pelätä pommeja. Vanhat jakolinjat näkyivät silti yhä kuuluisissa seinämaalauksissa ja graffiteissa. Lojalistien kuningatar-innostus vaikutti aavistuksen naurettavalta; tuskin Englannissakaan kukaan rakastaa monarkiaa niin paljon kuin Porjois-Irlannin brittimieliset.

Belfastissa oli mukavaa se, että siellä ei ollut vielä kovin paljon turisteja. Asian laita tulee varmasti muuttumaan muutaman vuoden sisällä, mutta vielä toistaiseksi Belfast on mukavan autenttinen kaupunki. Tapasimme sattumalta Pohjois-Irlannin varmasti ainoan suomalaisen: nuoren miehen, joka oli tullut Belfastiin muutaman kuukauden projektityöhön tekemään tutkimusta paikallisesta infrastruktuurista. Tuntui hassulta keskustella langattomista nettiyhteyksistä teekkarin kanssa keskellä Belfastia!

Palatessamme Dubliniin myöhään illalla olimme jo kovin väsyneitä, mutta menimme sentään vielä lähipubiin, joka osoittautuikin todella mainioksi valinnaksi (hyvää onnea jälleen kerran!). Paikassa soitettiin kaikkia suosikkiyhtyeitämme (eikä mitään muuta!) ja palvelu oli perusirlantilaisen vekkulimaista. "Can I have a pint of Guinness and a packet of crisps, please?" "Right, a pint of Guinness and a pint of crisps!" Tiedän kyllä, että puhun epäselvästi, mutta vielä nolompaa se on kun sitä tekee vieraalla kielellä ja siitä kuittaillaan takaisin. Onneksi onnistuin melko nopeasti keksimään takaisin, että "Well, if you serve them in a pint, then that's alright as well".

Täällä tapasimme myös Irlannin kohteliaimman juopon. Hän istui kaverinsa kanssa vieruspöydässä eikä millään tapaa häirinnyt meitä, vaikka äänekkäästi keskustelikin. Kuitenkin kun hän oli lähdössä kotiin, hän näki asialliseksi tulla kättelemään meidät ja sössöttämään vilpittömästi: "I'm... I'm sorry for being drunk". Se oli todella hauskaa! Mies tulee pubissa pyytämään anteeksi sitä, että on humalassa! Sulkemisajan tultua lähdimme itsekin kohti hostellia, vaikka aivan kaikki muut asiakkaat eivät lähteneetkään. Pubista sai ilmeisesti ostettua juomaa myös mukaan, sillä jotkut näyttivät saavan tiskiltä oluttölkkejä ja pistävän niitä taskuihinsa. Kätevää.

Päivä 4: Koska pakolliset kohteet oli nähty jo päivän 2 aikana, päivä 4 oli pyhitetty satunnaiselle kiertelylle ja shoppailulle. Lähdimme etsimään hyvää aamiaspaikkaa ja löysimmekin aivan loistavan sellaisen käveltyämme ensin lenkin kaupungin vuokrataloalueen läpi. Ravintola Kingfisher tarjoili pelkkää aamiaista rehelliseen irlantilaiseen tyyliin tavallisille dublinilaisille. Tomeran tarjoilijanaisen tervehdys pöytämme luokse saapuessaan oli mukavan suora "What?" - onhan aivan turhaa esimerkiksi toivottaa hyvää huomenta tai edes sanoa hei. Kingfisherin "Full Irish" oli vielä pari astetta tuhdimpi kuin The Clarencen, mutta ei välttämättä ollenkaan kehnompi, vaikka hedelmäsalaattia oli täällä turha odottaa. Jälleen kerran erinomainen aamiainen ja osoitus siitä miten hyvä aamiainen voittaa kaiken maailman lounaat, päivälliset ja muut!

Täysin vatsoin suuntasimme ostoskierrokselle. Ensimmäinen kohde oli kirjakauppa Chapters, joka olisi aivan hyvin voinut jäädä viimeiseksikin kohteeksi, ellei sieltä olisi vääntäytynyt väkisin ulos. Chaptersin valikoimat olivat uskomattoman laajat, hyllyt selkeästi järjestetyt, henkilökunta sopivan kirjallisen oloista ja hinnat hämmästyttävän edulliset. Myynnissä oli sekä uusia että käytettyjä kirjoja ja yläkerrassa oli myös levyosasto. Tällaisista kirjakaupoista näkee unia! Euroopassa vastaavia on todella paljon, mutta Suomessa ei ainuttakaan. Enkä tiennytkään, että Royle Familyn Ricky Tomlinsonilta on ilmestynyt näin monta teosta!

Chaptersista jatkoimme kohti keskustan tavarataloja. Niistä pitää sanoa sen verran, että yksittäisenä tavaratalona mikään ei ollut ainakaan omasta mielestäni yhtä hyvä tai laaja kuin Helsingin Stockmann. Hintataso oli kuitenkin ehkä aavistuksen alhaisempi kuin Suomessa. Löysin Topmanista ihan hienot valkoiset aurinkolasit, joita käytin sisälläkin kun menimme ostosten jälkeen hienoon, vanhaan kirkkoon kunnostettuun baariin.

Lopuksi suuntasimme hostellille lähikaupan kautta, jossa lastasimme mukaan niin paljon karkkia kuin matkalaukkuun vain mahtuisi. Kassaneiti katsoi ehkä jotenkin säälivällä ilmeellä. Eikö teillä siellä ulkomailla ole suklaata? Ei ole, ei Aeroa...

Matkan viimeisen illan ohjelma koostui Temple Barissa kiertelemisestä ja stand-up -komedian seuraamisesta pubissa. Jälleen kerran ajoituksemme oli loistava ja saavuimme pubiin juuri ennen kuin se täyttyi kokonaan. Stand-up -illassa pubin yläkerrassa esiintyi viisi paikallista koomikkoa, joista etenkin kaksi olivat aivan erinomaisia. Kannattaa pistää muistiin nimi O'Reagan!

Koomikot heittivät perusjuttujen (mistä yleisö on kotoisin, mistä itse on kotoisin, mitä tekee päivätyökseen, jne.) myös jonkin verran aika rohkeaa tavaraa. Ikinä ennen en ole kuullut stand-upissa koomikon aivan suoraan kutsuvan yleisön jäsentä läskiksi! "You look like Harry Potter... And I see you've brought Hermione with you. But oh my God, what has happened to Hermione?! You're the hugest woman I've ever seen!" Olihan se kyllä hauskaa, mutta kyseisestä naisesta se varmasti tuntui pahalta.

Irlanti on koomikon kannalta siitä kätevä maa, että siellä voi heittää juttua esimerkiksi Somalian lasten nälänhädästä tai Saddam Husseinin hautajaisista (imitaatio stereotyyppisestä muslimifanaatikkojen käytöksestä, jossa mölistään käsittämättömästi, heilutellaan käsiä ja ammutaan konekiväärillä ilmaan), koska ne ovat syrjäisellä saarella melko kaukaisia asioita eikä yleisön joukossa ole todennäköisesti esimerkiksi muslimeja pahastumassa tällaisista jutuista. Yleisö ei kyllä muutenkaan tuntunut välittävän esiintyjien jutuista aivan täysiä, vaan monet jaarittelivat keskenään melko äänekkäästi, mikä on siinä mielessä ihmeellistä että sisäänpääsy kuitenkin maksoi €7.

Stand-upin jälkeen kävimme vielä kurkistamassa josko päivältä 2 tuttu hyvämusiikkinen lähipubimme olisi auki, mutta se oli jo suljettu. Siis nukkumaan ja aamulla kentälle.

Päivä 5: Lentokentällä emme aivan heti meinanneet löytää oikeaa check-in -aluetta, mutta onneksi bongasimme niin suomalaisen näköisen miehen, että häntä varjostamalla löytyi loogisesti myös Finnairin tiski. Laukkuni painoi takaisin tullessa melkein 19 kiloa, joka oli varmasti yli puolet enemmän kuin mennessä. Karkit ja kirjat ovat painavaa tavaraa.

Kaiken kaikkiaan reissu oli oikein onnistunut, rento ja hauska. Dublin ei säväyttänyt aivan odotetulla tavalla, mutta Howth vaikutti kiinnostavammalta. Olisi todellakin hauskaa päästä Irlantiin uudestaan ja kokea enemmän tuulta, lampaita, majakoita ja turistittomia pubeja.

Ja loppuun voin kumota pari irlantilaista myyttiä:

1) Irlannissa sataa koko ajan tai ainakin joka päivä. Väärin. Matkan aikana ei satanut kertaakaan (niin että olisimme olleet hereillä sitä näkemässä). Siis 4 päivää ilman sadetta, Irlannissa!

2) Jokaisella irlantilaisella on punaiset hiukset. Väärin. Laskimme vain 21 punahiuksista, joista yksi oli kiinalainen ja monet varmasti brittejä.

Lisää kuvia näkee täältä.

Albert Hammond, Jr:lta voi kuunnella biisejä:

In Transit [lähde]

101 [lähde]

Tweet

Yhtenä kappaleena

Palasin muutama tunti sitten Irlannista, yhtenä kappaleena. Nykyään olen näköjään matkalta palatessa aina hyvin energinen: tähän mennessä olen jo ehtinyt käydä lenkillä ja ruokakaupassa, purkaa matkalaukun karkeista, pestä kaksi koneellista pyykkiä ja silittää yhden. Joskus ennen muinoin vastaavaan suoritukseen olisi luultavasti kulunut kaksi viikkoa.

Irlannin-matka oli oikein mainio; oli todella mukavaa päästä täältä muutamaksi päiväksi pois. Hyvä lopetus kesälle. Täytyy huomenna kirjoittaa tarkempi matkapäiväkirja, etteivät hauskat jutut pääse unohtumaan. Ja hauskoja juttuja oli - koko matka oli todella rento. Kuviakin tulee luultavasti jossain vaiheessa, kunhan matkaseurani saa ne ulos kamerastaan (valokuvien lisäksi kuvasimme loistavan videon irlantilaisnaisen permanentista höllymässä tuulessa).

Kuten edellisenkin reissun jälkeen, taas tuntuu erittäin mukavalta palata kotiin. Oli hyvä olla poissa, mutta on hyvä tulla takaisin. Helsinki näyttää taas kerran oikein kauniilta.

Posti oli tuonut palkkakuitin sillä aikaa kun olin poissa. Huojentavaa löytää eteisestä "rahaa" matkan jälkeen, koska sitä kuluikin jonkin verran. Huomasin myös kuitista nyt ensimmäistä kertaa että "tehtävänimikkeeni" on "0". Hyvin osuvaa - nolladuuniahan se on ollut!

MP3: Snow Patrol - Run [lähde]

Tweet

Switching Off

Elbow - Switching Off (MP3)

Tweet

Kuninkaan paluu

"King Monkey" Ian Brown palaa tänä syksynä valokeilaan uuden albuminsa The World Is Yours kanssa. Albumin ensimmäinen single on kappale Illegal Attacks, joka kritisoi Britannian ja Yhdysvaltojen valtapolitiikkaa ja jolla Brownin kanssa laulaa muuan Sinead O'Connor.

Illegal Attacks saattaa olla jopa paras kappale, jonka Brown on soolourallaan julkaissut. Brown on siitä harvinainen artisti, että jokaisen uuden julkaisunsa myötä hän nostaa rimaa kunnianhimon ja laadun suhteen. Illegal Attacks sisältää Brownin aiemmasta soolotuotannosta tuttuja piirteitä, esimerkiksi hip hop -tyyliset rummut ja todella täyteen ahdetun sanoituksen sekä F.E.A.R. -hitistä muistuttavat viulut, mutta siinä on myös aivan ainutlaatuisen uudenlaisia melodioita ja harvinaisena soittimena kappaleesta voi bongata harpun!

Ian Brownilla on hyvin omaperäinen melodiantaju - en pysty nimeämään oikeastaan yhtään toista artistia, joka kuulostaisi Brownilta millään tavalla. Lisäksi pidän kovasti tavasta, jolla Brown yrittää sanoituksissaan usein olla todella vakava ja totinen, mutta päätyy välillä hieman väkinäisten riimien vuoksi kuulostamaan aavistuksen koomiselta. Mutta vain aavistuksen: apinakuninkaan itsevarmuus on sen verran kovaa luokkaa, että hän ei koskaan kompastu.

Lataa Illegal Attacks tästä ja katso video:



Illegal Attacks ilmestyy 17.9. ja The World Is Yours 24.9.

Tweet

Ajattelin lähettää tämän tekstin ensi vuoden Kevätpörriäiseen

Olin äsken kaverini kanssa ulkona leikkimässä. Kiipeilimme valtavassa laivan näköisessä kiipeilytelineessä. Keinuimme niin kovaa, että meille tuli huono olo. Sitten alkoi sataa ja piti lähteä kotiin.

MP3: The Thrills - Midnight Choir [lähde]

Tweet

Pizzasalladland

"Så här har vi en liten pizzasallad-enklav, kan man säga."

Tweet

Hänen kuninkaallinen korkeutensa Dr. Pepper Vanilja

Vielä muutama vuosi sitten hieman erikoisempia limonadeja sai Suomessa metsästää kaiken maailman tunneleista ja basaareista. Sittemmin etenkin Behnford'sin ja Kampin keskuksen K-Marketin ansiosta niiden hankkiminen on tullut aiempaa vaivattomammaksi.

Mutta tänään sain huomata, että nyt ollaan päästy jo siihen vaiheeseen, että jopa lähikaupasta on saatavilla niinkin erikoinen kokonaisuus kuin 12-pack vanilja-Dr. Pepperiä! Vanilja-Pepper on ehkä maailman kaunein limsa. Se on väriltään purppuran ja eebenpuun sekoitus ja maultaan täyteläinen, mutta ei kuitenkaan liian makea. Twelvarissa yhden tölkin hinnaksi tuli n. €1,75 mikä ei ole suunnattoman paha verotus tästä limsojen kuninkaallisesta.

Muuta: Kesän viimeiset 5 työtuntia alkoivat puolisen tuntia sitten ja vastaanottotiskin tarjoilut ovat tänään aivan käsittämättömät! Kokoushuoneista oli jäänyt ylimääräisiä lohileipiä, suolalihaleipiä, tuoretta ananasta, omenaa ja kuusi kappaletta erilaisia leivonnaisia. Näiden syöminenhän tulee käymään aivan työstä! Ehe ehe he

MP3: The Jesus And Mary Chain: Some Candy Talking [lähde]

Tweet

Lord Don't Slow Me Down

Oasis julkaisee Lord Don't Slow Me Down -kiertue-elokuvan DVD:llä viimeinkin 29.10. Elokuvaa esitettiin erikoisnäytöksissä ympäri maailmaa (Helsingissäkin) jo viime vuonna, mutta DVD:n julkaisu on sittemmin viivästynyt monta kertaa.

Hyvää on kuitenkin kannattanut odottaa, sillä julkaisu on tuplalevy joka sisältää mainion elokuvan lisäksi vielä bändin kommenttiraidan ja toisella levyllä 90-minuuttisen koosteen heinäkuun 2005 Manchesterin-konsertista. En kyllä ymmärrä sitä, miksi konserttia ei voisi julkaista aivan kokonaisuudessaankin. Ehkä siksi että Liam lauloi melko huonosti? Silti, tämä on ensimmäinen Oasis live-DVD seitsemään vuoteen, joten nyt on korkea aika!

Lisäksi kansitaide (klikkaa kuvaa yllä nähdäksesi se täydessä koossa) on ehdottomasti hienointa sitten Brian Cannonin suunnittelemien kolmen ensimmäisen levyn legendaaristen kansien. Pidän aina kuvista, joissa on paljon pientä sälää, ja tässä sellaista on oikein kaatamalla.


elokuvan traileri

"Five lads walk on the stage and fuckin' 'ave it."

Tweet

Ääh toi Meez on ärsyttävä..! (Miksi piti tehdä siitä noin ällöttävä..?) Hus! Rory Gilmore tilalle!

MP3: The Supernaturals - Pie In The Sky

Tweet

Mistä minulle maksetaan?

Tilille kilahti juuri n. 8 euroa (miinus verot) siitä että tein Meezin (mikä se sitten lieneekään... mutta jokaisella bloginpitäjällä näyttää nykyään olevan omansa). Luulin että minulla olisi tänään vapaapäivä, mutta onneksi satuin aamulla katsomaan työvuorolistaa. Olisi ollut noloa saada soitto rannalle ja kuulla, että pitäisikin olla töissä. Tosin kukakohan sellaisen puhelun olisi soittanut? En tajua, miksi täällä pitää lauantaina olla ketään "vartioimassa", kun koko talossa ei ole ristin sielua.

Yritin ensin laittaa Meezilleni kolapuollon käteen, mutta se muuttui jostain syystä näkymättömäksi. Sitten koetin laittaa sen syömään kakkua, mutta kakunsyöntianimaatio oli liian maaninen ja sisälsi liikaa polvien koukistelua. Pikselikissa ei sopinut hahmolleni lemmikiksi, koska kissansilitysanimaatio näytti liikaa kissan takapuolenkaivamisanimaatiolta (enkä muutenkaan siis pidä eläimistä). "Bootylicious arm candy" -naikkonen puolestaan olisi kustantanut 10 jotain krediittiä, mutta onneksi Jessica Alban (kuvassa) sai ilmaiseksi. Harmi vain että Jessica vaikuttaa kovin ilmeettömältä. Olisiko sitten liikaa Botoxia vai mitä? (Tai ehkä nti Alba on kauhusta kankeana, koska jäämme varmasti ennen pitkää auton alle seisoessamme keskellä Times Squarea.)

Tämä on ollut outo viikko. Tavallaan todella mukava mutta tavallaan hieman raivostuttava. Täyttä nollailua. Jos joutuisin johonkin aivosähkökäyrämittauksiin, koneet varmasti näyttäisivät vain tasaista viivaa.

Olen kyllä ehtinyt kuunnella paljon levyjä, mikä on aina hyvä juttu. Rannalla pystyy rauhassa keskittymään levykokonaisuuksiin, koska ainainen shufflen rämppääminen häiritsisi rentoilua. En ollut kuunnellut The Cranberriesin No Need To Argue -levyä kahdeksaan vuoteen, mutta se paljastuikin oikein mainioksi albumiksi. Yllättäen se myös sopi hyvin rantakuunteluun, vaikka on ehkä maailman epärantamaisin levy. Laitan siitä pian yhden biisin VaKo-sarjaan.

Enää 3,5 tuntia töitä jäljellä. Ja sen jälkeen enää 5 ja 5 ja sitten tämän kesän työt (tai "työt") ovatkin ohi.

Tweet

Pari megarentoa videota YouTubesta

Tänään ehti töissä taas katsella kaikenlaista. Aiemmin viikolla sain viimeinkin Spacedin loppuun ja sen innoittamana katsoin tänään Hot Fuzz -elokuvan, joka oli aivan tarpeeksi hauska.

Sitten löysin YouTubesta loistavia pätkiä The Strokesin kitaristin Albert Hammond, jr:n sooloesiintymisistä. Hammond, jr. vaikuttaa ehkä maailman rennoimmalta tyypiltä! Ja hänellä on pokkaa kirjoittaa yksi vuoden 2006 hienoimmista kertosäkeistä ja sitten ensin soittaa sen tilalla melodicaa ja varsinaisesti laulaa se vasta aivan kappaleen loppumetreillä. (Kannattaa etsiä 'Tubesta muitakin Hammond, jr. -pätkiä, esimerkiksi tässä olevasta In Transitista on pari muutakin hienoa versiota!)


Albert Hammond, jr. - In Transit (Live)

Hieman toisella tavalla rento oli Amy Winehousen TV-esiintyminen viime vuoden syksyllä. Mutta miten paljon tylsempää olisi, jos hän olisi laulanut tämän biisin niin että siitä olisi saanut jotain selvääkin? Sitä paitsi Charlotte Church vaikuttaa Winehousen rinnalla karismattomalta ja kireältä - joskin ammattimaiselta.


Charlotte Church & Amy Winehouse - Beat It (Live)

Tweet

Äidinkieli

Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa oli pieni juttu uudistetusta äidinkielen yo-kokeesta. Uudistuksen vaikutuksia oli seurattu ja päädytty siihen tulokseen, että tytöt ovat yhä äidinkielessä poikia parempia.

Jutun ohessa oli kommentti toimittaja Marjukka Liiteniltä. Hän kritisoi tämänhetkistä äidinkielen opetusta ja etenkin sitä, että siinä käsitellään liian vähän kielioppiasioita. "Miksi kieliopin ja normitetun yleiskielen pänttäys on niin epämuodikasta? -- Itse olen kiitollinen, ettei omana kouluaikanani tuhlattu aikaa esimerkiksi mediakritiikkiin [!!!] vaan opeteltiin suomea."

Omasta mielestäni on täysin turhaa pelätä suomen kielen rappeutumista. Suomi on joka tapauksessa melko nuori kieli, joten ei ole ollenkaan kummallista että se on muutos- ja muokkautumisvaiheessa. Sitä se on ollut koko historiansa ajan. Sama pätee aivan mihin tahansa kieleen: ei kielien tarvitse olla kiveen hakattuja, ikuisia sääntöjä. Miten hölmöä olisi jos yhä puhuisimme samanlaista suomea kuin Agricola kirjoitti joskus 1500-luvulla?

Eikä nykymaailmassa tee mitään sillä, että osaa inessiivit ja elatiivit täydellisesti, jos ei kykene ymmärtämään lukemaansa tai tekemään siitä omia johtopäätöksiä. Liitenin heitto siitä, että mediakritiikin opetteluun käytetty aika olisi tuhlausta on mielestäni erittäin vanhanaikainen, vaarallinen ja yksinkertaisesti väärä. Varsinkin Helsingin Sanomien toimittajalta!

Tweet

Vakava suhtautuminen limsaan

Tässä on Tango-limsan mainos n. vuodelta 1996. Itsellänikin on vahvoja mielipiteitä limsoista, mutta en ehkä silti puolustaisi suosikkejani näin voimakkaasti...
(Sitä paitsi Tangojen vika on siinä, että niissä on pilattu hieno, aitoa hedelmämehua sisältävä koostumus makeuttamalla se osin keinomakeutusaineilla. Eli siinä mielessä "Sebastian" oli oikeassa...)

Tweet

Babyshamblesin uusi single

Keväällä oli mielenkiintoista seurata Babyshamblesin toisen levyn äänitysprosessia bändin basistin Drew McConnellin MySpace-sivulta. Babyshambles oli studiossa mm. The Smithsiä ja Bluria tuottaneen Stephen Streetin kanssa ja ainakin McConnellin blogin mukaan sessioissa oli hyvin energinen ja luova tunnelma.

Uuden levyn ensimmäinen single Delivery ilmestyy 17.9. mutta se on jo laitettu radiosoittoon Englannissa. Ihmettelen hieman, miksi bändi valitsi johtosingleksi juuri Deliveryn kun levylle on tulossa paljon parempiakin kappaleita. Mutta ehkä tämä on sitten selvästi hiteimmän kuuloisin? Mielestäni Delivery on kuitenkin taas jälleen kerran hienoinen pettymys. Pidän kyllä kertosäkeestä erittäin paljon, mutta varsinaiset säkeistöt ovat tylsiä: laulumelodia seuraa täysin suoraan kitarariffiä, joka jo itsessään on puoliksi kierrätetty bändin debyyttilevyn Down In Albionin kappaleesta A'Rebours. Edistystä Down In Albioniin on oikeastaan vain Stephen Streetin tuotannossa, joka tekee bändistä varmemmin ja isommin soivan.

Babyshamblesille on Englannissa varattu areenakiertue ensi marras-joulukuuksi, mutta se taitaa perustua lähinnä siihen, että ihmisten odotetaan haluavan tulla paikalle ihmettelemään Pete Dohertya... tietenkin sillä ehdolla, että Doherty itse tulee paikalle. Kyseessä on mahdollisesti kevyimmillä musiikillisilla ansioilla buukattu areenakiertue ikinä (ellei 'Shambles sitten soita koko settiä The Libertinesin biisejä).

Lataa Delivery [lähde] (Tämän pätkän lopussa olevan radiojuontajan sanoman perusteella Babyshamblesin toisen albumin nimi olisi siis ilmeisesti French Dog Blues.) EDIT 9.8.: Itse asiassa albumin nimeksi onkin nyt kerrottu Shotter's Nation.

Tweet

GoodBooks - Passchendaele

Nykyään on liikkeellä niin paljon hyvää musiikkia ja sitä on niin helposti kuultavissa, että välillä on paljon sattumasta kiinni, missä ja milloin siihen tutustuu. Itse en jaksa yleensä heti käydä jonkun bändin MySpace-sivuilla vaikka joku lehti tai blogi niitä hehkuttaisikin. Tarvitsen yleensä 3-5 suositusta ja oikeanlaisen tyhjän hetken.
Puolisen tuntia sitten tällaiseen tyhjään hetkeen osui uusi brittisensaatio GoodBooks kappaleellaan Passchendaele. Olin alkanut kuulla raportteja GoodBooksin hienoudesta muutamia viikkoja sitten, mutta suhtaudun aina hieman ennakkoluuloisesti pop-yhtyeisiin joiden levyarvosteluissa korostetaan bändin älykköimagoa ja sanoitusten "kirjallisia viitteitä" ja ties mitä sellaista.
Passchendaele onkin ainakin aivan alussa jotenkin itsetarkoituksellisen tärkeältä kuulostava kappale, mutta kertosäkeeseen mennessä melodiat alkavat soljua ja rivit rimmata. Se on niin hyvä pop-kappale että se voisi kertoa perinteisesti tytöistä ja pojista, mutta se nyt vain sattuu kertomaan 1. maailmansodan taisteluista. Biisi jää päähän aivan ensikuulemalta ja lisäksi käy myös selväksi, että GoodBooksin soittajat ovat harvinaisen taitavia muusikoita. Näin tiukkaa ja näkemyksellistä bändisoittoa harvoin kuulee yhtyeiltä, jotka ovat vasta ensimmäisessä levyssään!
Viehättävää oli myös se, että Paesschendaele-pätkän YouTube -sivulla (tuplaklikatkaa ylläolevaa videokuvaa) Iron Maiden -fanit narisevat siitä, että GoodBooksin kuvaus 1. maailmansodasta antaa aivan liian kepeän vaikutelman sotimisesta.

Tweet

Levy: The Thrills - Teenager (Virgin Records, 2007)

Irlantilaisen The Thrillsin vahvuus on siinä, että bändillä on todella se oma juttunsa. Sama asia on kuitenkin myös Thrillsin heikkous, sillä heidän oma juttunsa on tehdä brittipoppia länsirannikon jenkkitunnelmilla, mikä on hyvä idea mutta ei parhaimmillaankaan voisi johtaa mihinkään maailmoja mullistavaan. Bändillä on kykyä kutoa musiikkiinsa kauniita yksityiskohtia ja hienoja koukkuja, mutta kauempaa tarkasteltuna jälki ei tee lähtemätöntä vaikutusta.

Kolmannella levyllään Teenager The Thrills jatkaa täysin samalla linjalla kuin aiemmilla albumeillaan So Much For The City (2003) ja Let's Bottle Bohemia (2004). Kolmen vuoden julkaisutauon aikana muutosta on tullut lähinnä laulaja Conor Deasyn ulkonäössä (ei enää partaa) ja rumpusoundeissa (80-lukulaisemmin napsahtavat). Muuten kaikki aiemmat elementit ovat paikallaan: akustiset kitarat, banjot, pianot ja Deasyn pehmeä ja kiihkeä lauluääni, joka kuulostaa aina siltä kuin hän olisi juuri sekunnin kuluttua menossa nukkumaan mutta haluaisi sitä ennen sanoa jonkin maailman tärkeimmän asian.

Talvella 2005 Thrills kiersi Eurooppaa R.E.M.:n lämmittelijänä ja siitä kokemuksesta ovat Teenagerille tarttuneet mukaan ilmeisesti ainakin mandoliinit. Toivottavaa kuitenkin olisi ollut, että mukaan olisi tarttunut myös hittibiisien kirjoitustaitoa, sillä valitettava totuus on, että Thrillsin kappalemateriaali on heikentynyt levy levyltä. Bändiä on todella miellyttävä kuunnella: Deasy on yksi tämän hetken persoonallisimmista poplaulajista, biisit on sovitettu todella korviahivelevästi ja niistä löytyy kiinnostavia melodianpätkiä. Mutta aivan täydellistä, kuulijaa vasaralla päähän lyövää killeribiisiä bändi ei ole tehnyt sitten ensilevyn Big Surin. Teenager on muutoin kokonaisuutena erinomainen levy, mutta se kaipaisi yhden tai kaksi todellista huippukohtaa, jotta sitä voisi pitää täysin onnistuneena. Teenagerin biiseistä ensimmäinen single Nothing Changes Around Here ja levyn erinomaisen alkupuoliskon päättävä Long Forgotten Song voisivat olla lähimpänä hittiä, mutta niistäkin puuttuu jotain rentoutta ja rehvakkuutta, jota ehkä tarvittaisiin.

The Thrills on hieno yhtye ja nyt sillä on jo kolme levyä, jotka noudattavat todella tarkasti sen itselleen asettamia tyylillisiä rajoja ja toimisivat vaikka putkeen peräkkäin soitettuinakin hienoina tunnelmanluojina. Mutta nyt olisi jo ollut aika alkaa rohkeammin rikkomaan näitä rajoja ja täyttää kaikki se potentiaali, jota bändillä ehdottomasti on. Uhkana on se, että tällä menolla The Thrills juuttuu kitarapopin kakkosdivariin, vaikka sillä olisi kaikki edellytykset taistella pääsarjassa isojen nimien kanssa.

Arvio: 2/5 (Tuntuu pahalta antaa näin alhainen arvosana, mutta en voisi oikeastaan antaa kummallekaan bändin aiemmista albumeistakaan 4/5:ä ja Teenager on lievästi heikompi kuin ne, joten se saa pisteet 2/5 vaikka ei missään nimessä huono levy olekaan.)

Midnight Choir [lähde]

Long Forgotten Song

There's Joy To Be Found

Nothing Changes Around Here

Tweet

Uskovaiset

Eilisessä NYT-liitteessä oli juttu, jossa selvitettiin ns. "pikku-uutisten" taustoja. Esim. mitä oli tapahtunut pankkiryöstön uhrille, rekan töytäisemäksi joutuneelle tytölle tai boa-käärmeen kohdanneelle ulosottomiehelle.

Artikkelissa pisti silmään se, että kahdessa tapauksessa pikku-uutisen päähenkilö oli tapahtuman jälkeen löytänyt uskon. Rekan alle hortoillut tyttö oli tullut uskoon psykiatrisesta sairaalasta päästyään ja entinen jenginuori oli löytänyt elämälleen sisältöä Jumalasta siinä vaiheessa kun katutappeleminen ei enää tuntunut oikealta.

Tällaisia kertomuksiahan kuulee aina todella usein. "Ennen olin aivan hukassa ja sekaisin, mutta sitten Jumala alkoi johdattaa minua" tms. jne. Itseäni ne arveluttavat kerta toisensa jälkeen. Jotenkin tällainen järkyttävien kriisien tai vastaavien kautta löydetty usko vaikuttaa teennäiseltä. Uskovaisten piirissä esimerkiksi parannuksen tehnyttä nuorisorikollista pidetään varmasti hienona esimerkkinä Jumalan hyvyydestä ja luultavasti ollaan myös ylpeitä siitä että entinen pahantekijä on vaihtanut tiimiä hyvien puolelle.

Mutta mitä sitten? Mikä on lopputulos? Psyykkisistä ongelmista kärsinyt, uskon löytänyt ihminen on silti pohjimmillaan aivan yhtä hukassa kuin aiemminkin - hän on vain onnistunut tilkitsemään vuotavan päänsä uudella pakkomielteellä. Sama pätee väkivallasta, alkoholista tai huumeista entisessä elämässään kicksejä saaneisiin: nyt tilalla on vain uusi tajunnanlaajentaja.

Olen totta kai hyvin onnellinen näiden ihmisten puolesta siinä mielessä, että he ovat löytäneet edes jonkinlaisen ratkaisun ongelmiinsa ja päässeet pois pimeimmästä tunnelista. Mutta silti heidän ratkaisunsa vaikuttaa liian helpolta, luovuttajan ratkaisulta. "En jaksa pyrkiä tekemään elämästäni parempaa itse; alanpa uskoa Jumalaan."

He ovat olleet menetettyjä tapauksia jo aivan alusta lähtien.

(Entä sitten "perususkovaiset", jotka eivät löydä uskoaan jonkun yksittäisen kriisin tai elämänmuutoksen kautta? Heidät luultavasti kasvatetaan uskoon pienestä pitäen. Ei sekään taida olla kovin hyvä keino.)

MP3:

Oasis - Carry Us All "Everybody's gone for a quick, sure-fire solution / But faith in any god is gonna bury us all / No-one ever fights in a ten-bob revolution / Have faith in what you've got and it will carry us all"

Crowded House - There Goes God "I'd like to believe that there is a god / Why sinful angels suffer for love / I'd like to believe / In the terrible truth, in the beautiful lie"

Tweet

Hello Saferide - Long Lost Penpal

Hello Saferide - Long Lost Penpal
... Viitaten allaolevaan kirjoitukseen: itse asiassa paras viime aikoina ensi kertaa kuulemani kappale onkin ehkä tämä. Lataa myös MP3.
P.S. Taas kerran saa olla kiitollinen siitä, että on saanut kunnian tuntea niin hienoja ihmisiä. Olen sitä mieltä, että 92% ihmisistä on tylsimyksiä - mutta loput 8% ovatkin sitten sitä parempia ja hienompia. Ja lisäksi kuulin tänään erään asian, joka tavallaan jälkikäteen pelasti koko kesän (... jos sen ajattelee tietyllä tavalla). Helpottavaa.

Tweet