Käänne kiireisempään

Työasiat kääntyivät eilen kiireisempään ja siten parempaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Firman väki tunnusti vihdoinkin, ettei minulle oikein ole mitään järkeviä hommia, joten pomo ilmoitti konsernin muille yrityksille, että olen käytettävissä. Nyt hommia onkin sitten riittänyt monelta suunnalta ja ne ovat olleet paljon hauskempia, kuin ne harvat projektit, joihin alkukesästä pääsin mukaan. Tänäänkin olin puolitoista tuntia yliaikaa, koska oli sen verran mukavaa.

Ainoa harmittava puoli on se, että lievästi typerä olo vainoaa edelleen. Miksi en voi vain olla normaali ihminen, joka hakee töitä, saa työpaikan, ja tekee siellä töitä? Miksi pitää aina olla jotain ylimääräistä sähläystä?

Muuta: Eilisessä Saksa - Turkki -ottelussa kansainväliset kuvayhteydet pätkivät ukkosmyrskyn takia. YLE:n oma äänisignaali kuitenkin toimi, joten miksi selostusta ei jatkettu heti, vaan lähetys siirrettiin studioon, jossa Tapsa ja Mursu-Ana horisivat olemattomia? Sain onneksi kuitenkin radion nopeasti päälle, mutta sielläkin toiminta oli ylemäisen vaisua: tasaisella äänenpainolla hymisty lause "... Ja Klose nousee, Klose nousee muita korkeammalle." tarkoittaa ilmeisesti sitä, että Saksa siirtyy huippujännittävässä EM-välierässä 2-1 -johtoon puskumaalilla. Mitä sitä turhaan hehkuttamaan tai fiilistelemään.

Muuta 2: The Verven paluusingle Love Is Noise on nettikeskusteluissa herättänyt melko ristiriitaisia tunteita. Jotkut juhlivat sitä kuin Messiaan paluuta, mutta toiset pitävät sitä erittäin ärsyttävänä ja turhanpäiväisenä. Itse olen näiden ääripäiden välissä, mutta kuitenkin reilusti ensinmainitun suunnalla. Kappaleen taustan laulu-looppi on ehkä hieman rasittava, mutta toisaalta se on erittäin tarttuva ja mieleenjäävä. Uskon, että elokuussa ilmestyvä neljäs albumi tulee olemaan erittäin hieno.

Muuta 3: Glasvegasin Geraldine-single saapui tänään postissa. Ja se kuulostaa hy-väl-tä! Glasvegasissa vain on se jokin nimeämätön ominaisuus, joka erottaa loisteliaat bändit hyvistä bändeistä. "My name is Geraldine, I'm your social worker"!?! [video]

MP3: The Verve - Love Is Noise [lähde]

Tweet

Oasis-levyn päivämäärä varmistunut!

Kuulkaa, maailman Oasis-fanit: kuin salamana kirkkaalta taivaalta tulee ilmoitus uuden Oasis-levyn julkaisupäivämäärästä! Suosikkibändini seitsemäs studioalbumi Dig Out Your Soul (tämän täytyy niiiin varmasti olla Liamin keksimä nimi!) ilmestyy vihdoin 6.10. ja sitä edeltää single The Shock Of The Lightning 29.9. Vielä siis melkein kolmen kuukauden odotus..!

Noel kuvailee The Shock Of The Lightningia groovaavaksi ja intensiiviseksi kappaleeksi. Hänen kertomuksensa julkaisemattomista kappaleista ovat pitäneet paikkansa vain hyvin harvoin, mutta ainahan saa spekuloida.

Ja nyt voi odotella, milloin koko biisilista julkaistaan... Onko Stop The Clocks mukana? Montako biisiä Liam jättää Noelin laulettavaksi? Onko albumilla Dig Out Your Soul -nimistä laulua?

Ylhäällä oleva kuva on muuten NME.com:in mukaan otettu tänä tiistaina.

MP3: Oasis - Live Forever [lähde]

Muuta: Myös toinen 1990-luvun legenda, The Verve, on ilmoittanut uudest albumistaan. Kohtalaisen mielenkiintoiselta vaikuttava paluusingle Love Is Noise on kuultavissa bändin MySpacessa.

Tweet

Live: MGMT - Tavastia, 23.6.2008

Sellainen on uskomatonta, mutta näemmä mahdollista. Se lukion ärsyttävä nörttihippipoika (pyjamahousut päällä paljain jaloin kouluun) keksii perustaa bändin ja pyytää siihen mukaan isoveljensä coolin kaverin soittamaan syntetisaattoria, paikallisen indie-levykaupan myyjän soittamaan bassoa, naapurin hevarinörtin soittamaan soolokitaraa ja sen hyperaktiivisen kaksoisveljen soittamaan rumpuja. Sitten kirjoitetaan mainio albumillinen melodisia, mutta outoja pop-kappaleita, jotka kertovat mm. sähköankeriaista, koti-ikävästä ja rocktähtiunelmasta. Ja sitten herätetään rocktähtifantasia henkiin ja tuodaan se Tavastian lavalle.

Jotenkin tällaiseksi voisi kuvitella MGMT:n taustatarinan, vaikkei se ehkä sellainen aivan todellisuudessa olekaan. Bändin laulaja Andrew VanWyngarden todella vaikuttaa fantasiaroolipeleistä, pössyttelystä ja 70-luvun rokista pitävältä lukiolaispojalta ja hänen aisaparinsa Ben Goldwasser astetta vanhemmalta ja piirun verran hienostuneemmalta hepulta. Heidän duona studiossa luomansa MGMT:n debyyttilevy Oracular Spectacular on pätevä kokoelma 2000-lukuista särmikkyyttä 90-lukulaiseen kitarapoppiin ja hippiaikojen häröilyyn sekoittavia, monipuolisia ja tarttuvia kappaleita. Livenä bändi kuitenkin soittaa viiden nuoren miehen voimalla ja kuulostaa siten täyteläisemmältä, lihaksikkaammalta ja perinteisemmältä rock-yhtyeeltä - joskin aavistuksen verran epävarmalta ja horjuvalta.

Tavastian-keikalla Goldwasserin kosketinsoittimet jäivät enemmän sivuosaan, kun VanWyngarden ja hänen apukitaristinsa repivät kitaroistaan pitkiä ja ulvovia sooloja, jotka lähes tuplasivat jokaisen kappaleen keston. Monesti tällainen vinguttelu saattaisi haitata ja ärsyttää kovasti, mutta MGMT:n tapauksessa se oli pelkästään mielenkiintoista ja viihdyttävää. Bändi todella halusi tehdä live-keikasta ainutlaatuisen elämyksen ja heittäyti jokaiseen kappaleeseen virkistävällä innolla. Hetkittäin soitto hieman haparoi ja VanWyngardenin laulu upposi kitarahälyn sekaan, mutta bändin loistavien biisien hienot melodiat, sointuvaihdokset ja harmoniat loistivat silti kirkkaina kaiken keskellä.

Yleisö oli eniten pähkinöinä Time To Pretend -hitistä, mutta myös muut kappaleet tekivät suuren vaikutuksen. Esimerkiksi aloitusbiisinä kuultu hypnoottinen Weekend Wars, intensiivinen The Handshake ja melankolinen Pieces Of What kuulostivat melkein jopa paremmilta, kuin levyllä. Bändi tykitti arsenaalistaan kaikki Oracular Spectacularin kappaleet, jakoi yleisölle takahuoneesta tuodun hedelmäkorin ja loppuvetona esitti kappaleen Kids hieman hämmentävänä, mutta yllättävän toimivana karaoke-versiona playbackin avustuksella.

Jokainen Tavastialla eilen ollut poistui sateenjälkeiseen kesäiltaan varmasti tietoisena siitä, että sai todistaa mahdollisesti vuoden parasta keikkaa. Seuraava mahdollisuus nähdä MGMT livenä saattaakin sitten olla jo jossain Hartwall Areenan tyylisessä suuremmassa paikassa. Itse en ainakaan usko, että mikään estäisi näin hyviä levyjä tekevää ja näin hienoja keikkoja soittavaa bändiä nousemasta todella valtavaan suosioon.

4/5

MP3:

Kids [lähde]
Time To Pretend [sama]

Tweet

Levy: Coldplay - Viva La Vida or Death And All His Friends (EMI, 2008)

Viimeisten viiden vuoden aikana on käynyt selväksi, että Coldplay on planeetan suurin ja suosituin rock-yhtye tällä vuosituhannella. Edellisellä albumillaan X&Y se lisäsi melankoliseen ja yleispätevään brittipoppiinsa U2-tyylisiä äänimaailmoja, valloitti maailman stadionit ja myi yli 10 000 000 levyä.

Coldplaytä on sittemmin syytetty liiasta laimeudesta, Chris Martinin sanoituksia on kritisoitu hölynpölyksi ja brittiläisen motelliketjun tutkimuksen mukaan bändin kappaleet ovat suosituinta nukahtamismusiikkia. Näistä lähtökohdista sisuuntuneena yhtye on pyrkinyt tekemään neljännestä albumistaan aiempia rohkeamman, kokeilevamman ja yllättävämmän.

Ja tulos on enemmän tai vähemmän onnistunut. Läkähdyttävästi nimetty Viva La Vida or Death And All His Friends on oikeastaan niin kokeileva ja yllättävä levy, kuin kymmeniä miljoonia myyvältä mainstream-rockbändiltä on ylipäätään mahdollista odottaa. Se ei ole achtungbabymäinen uudelleensuuntaus ja pankinräjäytys, mutta se on rohkea rajanavaaja Coldplayn oman kykypaletin sisällä.

Chris Martin kirjoittaa yhä kertosäkeitä stadionyleisöjen laulettaviksi – ja mikäs siinä. Coldplayn melodiat ovat edelleen vahvoja ja kiinnostavia ja uudenlaiset soundimaailmat vain esittävät ne hieman erilaisessa valossa kuin aiemmilla levyillä. Lähinnä tämä tarkoittaa tuottajana toimineen Brian Enon iänikuisia syntetisaattorimattoja, mutta myös esimerkiksi Yes-kappaleen itämaisia viuluja ja Strawberry Swingin länsiafrikkalaisen rennonkuulaita kitaroita. Myös bändi itse soittaa hieman eri tavalla kuin ennen: rummut ja rytmit on tuotu entistä enemmän etualalle ja useimpien kappaleiden taustoissa on miellyttävää potkua. Esimerkiksi singlebiisissä Violet Hill rummut ovat hyvin painokkaat ja Lost!:ista saisi vaikkapa Timbalandin avustuksella melkeinpä r'n'b:tä.

Suurin muutos on kuitenkin itse asiassa kappalerakenteissa: ne eivät noudata perinteistä kaavaa, vaan useampikin biisi levyllä sisältää itse asiassa kaksi kappaletta yhdessä. Pohjimmillaan ne ovat edelleen melankolisia keskitempoisia pianoballadeja, mutta melko kekseliäät sovitukset tuovat niihin uudenlaista puhtia ja lisäävät niiden kiinnostavuutta. Ja mikä tärkeintä, levy sisältää yhden päivänselvän klassikobiisin: nimikappale Viva La Vidasta voi odottaa tulevan samanlaisen "itsestäänselvän" yleisklassikon kuin vaikkapa Where The Streets Have No Name tai Wonderwall.

Itselleni pahin ongelmakohta missä tahansa Coldplayn levyssä on kuitenkin Chris Martinin laulutyyli. Viva La Vida or Death And All His Friendsillä Martin ei puhkea kiusalliseen tekoempaattiseen falsettiinsa yhtä usein kuin aiemmin, mutta hänen äänessään on yhä jotain vaikeasti määriteltävää ärsyttävää maireutta ja teennäisyyttä. Itse laulusuorituksissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa – tunteellisissa rockbiiseissä kuulijan olisi vain mukavaa päästä osalliseksi illuusioon, että laulaja todella tarkoittaa sanojansa, mutta Coldplayn levyillä tämä ei ainakaan itseltäni oikein onnistu.

Viva La Vida or Death And All His Friends siis uusii Coldplayn menestyksekästä tyyliä melko miellyttävällä tavalla. Uudistus ei ole kovin raju, mutta ei kai sellaista pitäisi edes vaatiakaan. Tältä kuulostaa moderni listarock vuonna 2008 – ja täytyy sanoa, että se kuulostaa erittäin hyvältä.

3/5

MP3: Strawberry Swing [lähde]

Tweet

Pepsi-pohdintaa

Olisikohan mahdollista saada kotiin Pepsi-hana - ja mitäköhän sellainen kustantaisi? Se olisi niin kätevää... Pitäisi melkein ehkä soittaa Pepsille ja kysyä.

MP3: Coldplay - Lost! [lähde]

Edit: Kokeiltu on – ei ilmeisesti saa. Hartwall uhkasi, että "se tulisi kalliiksi" ja kehotti juomaan limsan "jatkossakin pullosta". Heheh.

Tweet

Työpettymys

Olen tällä hetkellä aavistuksen verran pettynyt työhöni. Se johtuu monestakin syystä, mutta enimmäkseen ehkä siitä, että työ ei ole aivan vastannut melko kovia odotuksiani.

Luulin, että mainosalalla vallitsee rento ja riehakas meininki luovien ja ennakkoluulottomien ihmisten kesken. Ehkä sellaista jossain onkin, mutta ei ainakaan tässä firmassa. Eilenkin olin varmasti ainoa koko toimistossa, jonka työpöydällä oli Matti Vanhasen pyöräilykypärällä peitettyä päätä alastoman vauvan vartaloon liitettynä esittävä postikortti.

Kaikki vain istuvat kohtalaisen apaattisina näppäimistöjensä ääressä ja miettivät, miten monta kännykän kuvaa voidaan ahtaa yhden operaattorin lehti-ilmoitukseen tai miten ihmiset saataisiin syömään enemmän täysjyväisiä välipalakeksejä. Innostavat, uhkarohkeat ja hätkähdyttävät ihmiset puuttuvat – täällä työskentelee enimmäkseen vain varman päälle pelaavia keskinkertaisuuksia (tietysti muutama poikkeuskin onneksi on).

Lisäksi minua ei oikein tunnuta päästettävän mukaan edes vähäpätöisemmiltä vaikuttaviin projekteihin. On hieman vaikea oppia hyväksi työssä, jos ei saa tehdä sitä kunnolla. Nyt saattaa käydä niin, että syksyllä harjoittelun päätyttyä minulle tullaan sanomaan, etten ole tehnyt tarpeeksi. Mutta miten voi tehdä, kun ei anneta tehdä?

Tai ehkä minulta ei edes vaadita yhtään enempää. Ehkä minut on otettu töihin minimipalkalla sen vuoksi, että toimistossa olisi yksi sellainenkin henkilö, joka käyttää päivässä kahdeksan tuntia nettilehtien (Hesari, The Guardian, Pravda!) selailuun, ylipitkillä ruokatauoilla lorvimiseen ja toimettomuuden tuskailemiseen?

Ainoa, mikä töiden suhteen piristää, on se, että ulkoiset puitteet ovat mukavasti kunnossa. Työsuhdekarkkia, -jäätelöä ja -limsaa riittää, toimisto näyttää ihan hauskalta ja Macin saa viedä kotiin.

Kotiin. Kehtaisikohan jo kohta lähteä... vähän etuajassa? (Hmmm... toivottavasti kukaan ei lue tätä. Ilmoitin kuitenkin blogini osoitteen aikoinaan työhakemuksessani...)

MP3: The Smiths - Pretty Girls Make Graves [lähde]

Tweet

Odotan Batmania

Joistain asioista yksinkertaisesti tulee yhtäkkiä jonkinlaisia pakkomielteitä, ilman sen kummempaa syytä. Ne vain alkavat pulpahdella mieleen epäsatunnaisin, mutta toistuvin väliajoin. Noin kuukausi sitten aloin jostain syystä odottaa Helsinki Cupia. Ja jo keväästä lähtien olen kerta toisensa jälkeen ajatellut uutta Batman-elokuvaa, vaikka en oikein tiedä, miksi.

Christopher Nolanin ohjaama ja Christian Balen tähdittämä The Dark Knight saa Suomen-ensi-iltansa 25.7. Edellinen Batman-pätkä Batman Begins oli Lepakkomiehestä kertovista elokuvista selvästi kaikkein paras, joten odotukset The Dark Knightia kohtaan ovat kovat. Batman Begins teki Batman-leffoille saman kuin Casino Royale teki James Bond -elokuville: se vei sarjaa synkempään, jännittävämpään ja genren rajoissa realistisempaan suuntaan. Etenkin kivikasvoinen Christian Bale oli ennakkoluuloistani huolimatta nappivalinta Batmaniksi, hän veti roolin läpi aivan uudenlaisella vakavuudella ja intensiteetillä (tosin vertailukohdat eivät olleet kovin hääppoiset: esim. George Clooney?!).

En ole mitenkään hillittömän kova sarjakuva- tai supersankarifani, mutta Batman on siis häilynyt päässäni jo kuukausien ajan. Asiantila varmasti ratkeaa parempaan suuntaan, kunhan pääsen näkemään The Dark Knightin, mutta sitten saakin jo taas ihmetellä, mikä epäolennainen aivotakiainen seuraavaksi tarrautuu päähän.

MP3: Spiritualized - The Straight And The Narrow [lähde]

Tweet

Tekovohveli

Useimmiten aito on tietysti aina parempi kuin epäaito, mutta jäätelövohvelin kanssa asia on mielestäni toisin.

Itse otan aina jäätelökioskilta irtojäätelöä hankkiessani tötteröön mieluummin ohuen ja semimauttoman "tekovohvelin" kuin rapean, paksun ja makean aidon vohvelin. Aito vohveli on esimerkiksi raikkaan mango-meloni- tai minttusuklaajäätelön päälle aivan tarpeettoman tunkkainen makumöykky. "Pahvivohveli" puolestaan on sopivan olematon ja kevyt jälkihuokaus.

Olenko tämän asian suhteen vähemmistössä, vai löytyykö muitakin aidon vohvelin vieroksujia?

MP3: MGMT - Electric Feel [lähde] MGMT:n Electric Feel -video on myös erinomainen, kuin kesäisen psykedeelinen energiajuomamainos!

Tweet

Firman juhlat

Palasin puolisen tuntia sitten elämäni ensimmäisistä firman juhlista. En ole aiemmin työskennellyt paikassa, joka järjestää juhlia - tai työskennellyt niissä silloin, kun juhlia järjstetään. Opettajansijaisuuksia ja koulun joulujuhlia ei lasketa.

Puitteet olivat erinomaisessa kunnossa, kuten tämänkaltaisissa yritysjuhlissa mielestäni pitääkin olla. Kemut olivat hienossa kartanossa, pihalla oli ohjelmaa (mm. miekkailua), löytyi ilmaisia juomia ja tikkukaramelleja, pääruoka oli erinomaista ja kakku hyvin maittavaa.

Ainoa ongelma oikeastaan oli, etten vain kovin paljon pidä juhlista ylipäätään. Esimerkiksi yliopiston sitsit ovat vaikeita, vaikka niillä useimmiten tunnen ison osan paikallaolijoista. Mutta tällaiset tapaukset, kun on itse uusi tulokas ja kaikki muut ovat lähes täysin tuntemattomia, ovat extranihkeitä.

Olen varmasti kirjoittanut tätä aihetta liippaavasti ennenkin. En ole mitenkään epäsosiaalinen ihminen, mutta en vain tutustu ihmisiin helposti eikä minuun ole helppo tutustua. Suuri syy tähän on se, että en sosiaalisissakaan tilanteissa - kuten elämän missään muillakaan osa-alueilla - haluaisi nähdä asian eteen kovin paljon vaivaa, vaan antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. En halua työskennellä sen eteen, että minusta pidettäisiin, enkä sen eteen, että pitäisin toisista. Jos pitävät, hyvä niin; jos pidän, hyvä niin.

Tylsästi mutta helpottavasti alkoholi avittaa välittömän tunnelman aikaansaamisessa ja pääsinkin mm. juttelemaan EM-kisoista futisfanin kanssa, Guillemotsista Beatles-fanin kanssa, quadra-core -prosessoreista IT-henkilön kanssa (tässä olin lähinnä kuunteluoppilaana) ja vankiloista turkulaisen opiskelijan kanssa. Otin myös kohteliaisuussyistä huikan pullosta, jota kantoi niin isokokoinen mies, että hänen käsissään normaalikokoiset viinipullot näyttivät minibaarin minipulloilta.

Lisäksi onnistuin vaihtamaan nimeämättömän rannehikinauhani, joka kuului juhlien teeman mukaiseen rekvisiittaan, koko konsernin pääjohtajan hikinauhaan, kun pyysin häntä ystävällisesti suostumaan vaihtokauppoihin sillä perusteella, että meillä on sama nimi. Toivottavasti tämä ei jää suurimmaksi saavutuksekseni tällä alalla.

Miksi muuten aina 80-luku-teemajuhlissa (hohhoijaa...) kaikki laittavat aina päälleen kyseisen vuosikymmenen äärihirveimmät kamppeet (mukaironisesti)? Kyllä 1980-luvullakin varmasti pystyi olemaan tyylikäs - niitä aikoja ei vain muisteta siitä. Esimerkiksi näissä kyseisissä pippaloissa, joiden teema oli tarkasti "1988", olisi voinut ottaa huomioon esimerkiksi sen, että vuonna 1988 The Smiths oli jo julkaissut kaikki loisteliaat albuminsa, New Order aloitteli tyylikästä ekstaasieuforista kauttaan, The Stone Roses allekirjoitti levytyssopimuksen Silvertonen kanssa ja Happy Mondays seikkaili omissa vähä-älyisissä maailmoissaan levyllä Bummed. Kaikki hyvin hienoa. Mutta ei, 1988 olikin kai pelkkää Kylietä, Madonnaa, George Michaelia ja A-ha'ta...

MP3: The Stone Roses - Elephant Stone [lähde]

Tweet

MGMT

Eilen keskusteltiin siitä, miten kahta ihmistä voi sanoa keskenään samannäköisiksi, vaikka he eivät ensivilkaisulla muistuta toisiaan lähes lainkaan. Esimerkkeinä olivat Italian jalkapallomaajoukkueen Massimo Ambrosini ja action-veteraani Bruce Willis. Miehissä on jotain samaa, mutta ei ilmiselvällä tavalla.

Vastaavasti jotkin melko erilaisetkin biisit tai bändit voivat muistuttaa toisiaan. Esimerkiksi MGMT:n mega-anthem Time To Pretend tuo mieleeni Sueden ensialbumin biisit, kuten Animal Nitrate tai The Drowners, vaikka suoranaisesti ne ovatkin erityylisiä. MGMT on tietysti elektrompi ja post-modernin 2000-lukulaisesti ironisempi kuin vuoden 1993 glam-brittipoppaava Suede, mutta biiseissä on samanlaista vapautuneisuutta, välttämättömältä tuntuvaa tarkoituksenmukaisuutta ja sähköisen kineettistä energiaa.

Esimerkiksi Time To Pretendin kohokohtahuudahdus "We'll find some more models, everything must run its course!" on ylilyövässä rehvakkuudessaan jotenkin samalla tavalla järkyttävä mutta riemastuttava kuin The Drownersin "Won't someone give me a gun? Oh, well, it's for my brother!" Ja maailmaan mahtuu aina lisää kappaleita, joiden lopussa kieutaan "I said 'Yeah, yeah, yeah'!"

MGMT on siis tavallaan Massimo Ambrosini Sueden Bruce Willisille. Vuonna 1993 Suede erottui muiden kitarayhtyeiden harmaasta massasta räiskyvällä kunnianhimollaan ja kukkoilevalla innokkuudellaan. Vuonna 2008 MGMT on hieman samaan tyyliin musiikin outolintu. Koko Oracular Spectacular -levy on vaihtelevissa tyyleissään erittäin mainio ja Tavastian-keikka 23.6. varmasti räjäyttää pankin täydellisesti!

MP3:

MGMT - Time To Pretend [lähde]
MGMT - The Handshake [lähde]
Suede - The Drowners (Live) [lähde]
Suede - Metal Mickey (Live) [ibid.]

Tweet

Ulkopuolella

Välillä on vaikea sanoa, onko parempi olla elämässä sisä- vai ulkopuolella. Joistain asioista nauttii enemmän, jos niihin pääsee uppoutumaan ja osallistumaan täydellisesti, mutta joitakin toisia osa-alueita on mukavampi tarkkailla ulkopuolelta, hieman sivullisena. Aina ei tietenkään ole mahdollista valita.

En ole ikinä pystynyt olemaan missään töissä täysin sisällä, innostumaan mistään sataprosenttisesti ja sitoutumaan työhön intohimoisesti. Enkä tiedä, olisiko se edes kovin toivottavaa - mutta hyvin suuri osa ihmisistä näyttää kuitenkin niin tekevän.

Viime viikolla mietin taas, mitä teen täällä. Vakituiset työntekijät eivät oikein tiputtele minulle hommia, joten arvokas työkokemus jää ainakin toistaiseksi vain tyhjäksi fraasiksi. Mietin kyllä, mitä muutkin ylipäätään tekevät. Perjantaina katsoin ympärilleni: meitä oli neljä kohtalaisen nuorta miestä, kaikilla oli lyhyt parransänki ja kaikki naputtelivat Maccejä - kaksi pöytämallista ja kaksi kannettavaa. Ja mitä se on? Sen pitäisi kai olla työtä.

Hieno ulkopuolisuuden tunne tuli myös tänään aamubussissa matkalla töihin, kun bussin ikkunan takaa näki aamun haalean auringon ja sen, miten Kampin tuulisilla kaduilla voikukkien haituvat ja muiden kasvien osat ja lehdet pyörivät satunnaisesti mutta harmonisesti voimakkaan tuulen kourissa. Jos nämä pyörteet olisi hidastettu puoleen nopeuteen, ne olisivat hyvin voineet olla jostakin kesäisestä mutta melankolisesta musiikkivideosta.

Vaikka tästä:

MP3: Kent - Palace & Main [lähde - tästä A Plague Of Angels -blogista voi ladata muutakin Kentiä]

Tweet

Käsittämätön kissa

Entisaikoihin, joskus 10 vuotta sitten, Internet ei todellakaan ollut kärsimättömille. Piti odotella modeemin piippausta, hitaita kuvien latauksia ja ehkä ylipäätään jopa vuoroa tietokoneelle pääsyyn. Nykyään netissä ei koskaan tarvitse odotella yhtään mitään: yhteydet ovat niin nopeita, että kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä.

Mutta Rapidshare-tiedostojenjakopalvelu on tehnyt paluun menneisyyteen ja kiusaa äärimmäisen piinaavalla tavalla kaikkia meitä, jotka eivät kestä odottelua. Ei siinä mitään, että Rapidshare vaatii rekisteröitymättömiltä käyttäjiltä minuutin / parin countdownin jaksamista, mutta uudet turvakoodit ovat aivan infernaaliset. Ennen piti vain syöttää ruutuun neljän kirjaimen tai numeron sarja, mikä ei ollut kovinkaan vaikeaa. Mutta nyt pitää syöttää kuudesta merkistä vain ne neljä, joissa on kissoja! Ja katsokaapa kuvaa yllä: missä h*lvetissä noista oikein on kissa? Ei edes se, että kissattomat merkit olisivat täysin tyhjiä, mutta niissä on kai koira! Miten voi erottaa epäselvän kissan epäselvästä koirasta?

Eilen illalla yritin ladata Gordon Ramsayn The F Word -julkkiskokkausohjelman jaksoa, jossa Liam Gallagher antaa rehvakkaalle Ramsaylle tylyn tuomion tämän kokkauksesta: "Your cooking is bobbins", mutta kissaeston takia en onnistunut lataamaan sitä. Ja jos nuori, terveet silmät omaava mies, joka on käyttänyt tietokoneita 9-vuotiaasta lähtien, ei osaa suorittaa niinkin tavallista toimenpidettä kuin tiedoston lataamista verkosta, jotain täytyy kyllä olla vialla toisessa päässä. No, Rapidshare tuskin lukee tätä, mutta toivottavasti järjettömästä kissakokeilusta luovutaan mahdollisimman pian.

Onneksi juuri nyt palvelussa sattui olemaan "happy hour", jolloin rekisteröitymättömätkin käyttäjät voivat ladata tiedostoja ilman kissakoodeja. Liam näyttää virkeältä ja puhuu hauskoja, vaikka silmänympäryksistä kyllä huomaa hänen vanhentuneen.

Muuta: Tulin juuri viisaudenhammasleikkauksesta YTHS:ltä. Lääkäri oli todella asiantunteva, rauhallisen oloinen ja varmakätinen. Ei sattunut laisinkaan, kuulosti vain hirveältä kun pora surisee ja möyrii suussa. Tällä hetkellä puudutus vaikuttaa yhä, mutta pian varmasti alkaa infernaalinen kipu. Sain mukaan kolmiolääkkeitä ja kehotuksen syödä tänään vain helppoja ruokia "kuten esimerkiksi jäätelöä". Eiköhän se onnistu!

Muuta 2: Kun tulin hammaslääkäristä Töölöstä takaisin kohti keskustaa, kuulin erään teinitytön puhuvan kaverilleen puhelimessa. Kaveri ilmeisesti kysyi tytöltä, missä tämä on, mutta tyttö ei osannut vastata. "Mä oon ratikassa täällä... emmä osaa selittää..." Vaikka kyseessä olikin vain tietämätön teini, ei kai kukaan voi olla niin hölmö, ettei osaa vastata sijaintitiedusteluun esimerkiksi sellaisia jonkin verran tunnettuja paikkoja kuin vaikkapa Mannerheimintie, Oopperatalo tai Finlandia-talo? Teini myös möllötti ärsyttävästi suu auki, vihaan sitäkin. Suuta voi kyllä pitää ajoittain auki, mutta se, että se on koko ajan auki ja vielä yhdistettynä tyhjään, tietämättömään katseeseen, on ärsyttävintä mitä voi olla olemassa.

Muuta 3: Oli taas ihan hauskaa olla pööpöilemässä kaupungilla kesken arkipäivää. Vaikka olenkin ollut "yhdeksästä viiteen" -töissä vasta kolmisen viikkoa, keskipäivän päämäärätöntä vaeltelua on jo lievä ikävä (tosin nyt se ei ollut päämäärätöntä: piti päästä nopeasti apteekkiin jääpussi poskella).

MP3: MGMT - Weekend Wars [lähde]

Tweet

"Kylmän rauhallisesti"

Uusimmassa Kevätpörriäisessä on koululaisten kirjoituksia aiheesta "tulevaisuuden ravintola". Eräs futuristisista fiktioista alkaa johdatuksella "Tiedättekö, millainen on tulevaisuuden tarjoilija? Tämä on niin hauska juttu, että ette voi olla nauramatta. No minäpä kerron: --". Mielestäni se on ehkä hienoin tapa ikinä aloittaa tarina (varsinkin kun se jatkuu "sillä on kissan pää") - haluaisin aina aloittaa kaikki tarinat juuri tuolla tavalla.

En kuitenkaan voi aloittaa jokaista tarinaa niin, eikä tämänkertainen tarina ehkä moista huippualoitusta ansaitsekaan. Kunhan vain kerron miehestä, jota tarkkailin viime viikolla Hotelli Tornin kattobaarissa. Tässä n. 50-vuotiaassa miehessä oli monta mielenkiintoista piirrettä, mm. seura, catchphrase ja juomavalinta.

Mies - ehkä jonkinlainen keskitasoa menestyvämpi aluemyyntipäällikkö Itä-Uudeltamaalta - oli matkalla Tornin Ateljee-baariin kolmen itseään ehkä parikymmentä vuotta nuoremman naisen kanssa. Kenties kyseessä oli jonkinlainen asiakastilaisuus. Mies halusi tehdä vaikutuksen seuralaisiinsa ja johdatti heitä 14. kerrokseen vievään hissiin. Hän kehotti naisia astumaan hissiin "Kylmän rauhallisesti". Hän myös sanoi painavansa hissin nappia kylmän rauhallisesti. Vaikka meitä oli hississä yksi sallittua määrää enemmän, kylmän rauhallinen johtajamme tunsi hissin ominaisuudet ja piti miniesitelmän siitä, miten kyseinen hissimalli tunnistaa itse automaattisesti sisässään olevan painon, eikä suostu liikkumaan ylipainoisena.

Hissistä päästyämme hän johdatti naiset kohti baariin vieviä jyrkkiä portaita, jälleen kylmän rauhallisesti. Perillä myös takit oli hyvä laittaa naulakkoon kylmän rauhallisesti, sekä asettua jonottamaan... kyllä, kylmän rauhallisesti. Jonottaessaan vuoroaan mies kertoili seuralaisilleen siitä, miten hänen kaikkien aikojen ensimmäinen muistonsa on presidentti Kennedyn murha. Eräs seuralaisista ilmoitti hieman kuivasti "Mä en ollut syntynytkään silloin", mutta moinen verhottu viittaus pienoiseen ikäeroon ei lannistanut charmanttia sankaria, joka oli päässyt 1960-lukunostalgian syövereihin.

Tiskille päästyään mies yllätti jälleen. Hän tilasi (ei kylmän rauhallisesti) neljä absinttia! En käy baareissa mitenkään kovinkaan paljoa, mutta luulisin silti, että kovin monet eivät tilaa absinttia. Eikö absintti ole enemmänkin taiteelliseen mielenvikaisuuteen ja psykedeeliseen aggressioon pyrkivien kokeilijaboheemien juoma? Ainakaan se ei ole naulakoihin kylmän rauhallisesti suhtautuvan, hissien elektroniikan hallitsevan keski-ikäisen miehen juoma. Baarimikkokin yllättyi: "Absinttia?" Mies kuitenkin vastasi hilpeästi "Neljä!" ja heilutti kyseistä määrää keski-ikäisiä sormia.

Ja... siinä se. Tämä tarina loppuu nyt vähän töksähtäen - mutta yksinkertaisesti vain siitä syystä, etten tiedä, miten se jatkuu. Olisi ollut hauskaa nähdä, millaisiin tunnelmiin tuo outo joukko pääsi absintin voimalla, mutta en enää nähnyt heitä loppuillan aikana.

MP3: Elbow - The Fix [lähde]

Muuta: "Kirjava joukko" eli Black Books on palannyt Ylen kanaville. Uusintakierros käynnistyi viime sunnuntaina Teemalla. Kyseessä on siis omasta mielestäni kaikkien aikojen paras tilannekomedia. Mikään muu ei ole yhtä äkkinäinen, outo, pahantuulinen ja kiehtovan epälooginen kuin Black Books. Suosittelen kaikille: Yle Teema sunnuntaisin klo 21.50.

Tweet

Niin oli käytävä

Viime viikolla oli töissä joinain päivinä hieman hiljaista, mutta halusin tietenkin tunnollisena työntekijänä ainakin esittää ahkeraa ja naputella tietokonettani keskittyneen näköisenä. Joten kirjoitin omaksi viihdykkeekseni pienen tarinan. Paremman kerrottavan puutteessa voisin postata sen tähänkin. Tarinan nimi on vaikkapa... "Niin oli käytävä".

Tämä maanantaiaamu tuntui valtion virkamies N. Kososesta täysin samalta kuin kaikki muutkin maanantai-aamut maanantaiaamujen historian alkuhämäristä lähtien.

Valtion virkamies Kosonen oli saapunut työpisteelleen, hoitanut muutaman kiireisimmän lomakkeen alta pois, siirtynyt viraston keittonurkkaukseen nauttimaan pienen kupin äärimmäisen pahaa kahvia ja sitten palannut taas pöytänsä ääreen käsittelemään lisää loppumattomissa pinoissaan huojuvia lomakkeita.

Tämä aamu oli valtion virkamies N. Kososelle siis aivan kuin mikä tahansa maailman miljardeista muista maanantai-aamuista. Mikään ei poikennut tavallisesta, mikään ei viitannut siihen, että jo lounasaikaan mennessä valtion virkamies N. Kososen elämä ei tulisi enää ikinä olemaan entisensä.

Kaikki alkoi viattomasta ja tavanomaisesta lauseesta. "Kosonen, teille on aulassa vieras." Tämän lauseen lähde oli valtion viraston virastoapulainen L. Heikkilä. Valtion virkamies N. Kosonen oli tottunut ottamaan vastaan valtion viraston palveluihin tyytymättömiä asiakkaita, joten ilmoitus aulassa odottavasta vieraasta ei yllättänyt häntä. Ei, vaikka hän kalenterinsa tarkistettuuan havaitsikin, ettei hän ollut sopinut tälle päivälle yhtäkään tapaamista.

Valtion virkamies N. Kosonen aloitti matkansa pitkin loisteputkilampuin valaistua pitkää käytävää, kohti viraston aulaa. Hän ohitti nuutuneen viherkasvin, nyökkäsi tervehdyksen vesiautomaatin vieressä norkoilevalle työtoverilleen, osastopäällikkö K. Vienmaalle, kiersi tottuneesti toppatakkeja täynnä notkuvan naulakon ja saapui lopulta viraston aulaan.

"Valtion virkamies N. Kosonen?", vieras kysyi. "Minä olen", vastasi valtion virkamies N. Kosonen. "Ette ole -", määräsi vieras, "- minä olen. Te voitte lähteä kotiinne.". "No, niin kai minun on sitten tehtävä, jos kerran sanotte niin.", myönsi entinen valtion virkamies, entinen N. Kosonen, astui hissiin ja katosi näkyvistä.

Uusi valtion virkamies N. Kosonen vilkutti vähäeleisesti hissin ovien sulkeutuessa, kääntyi kannoillaan ja alkoi kävellä rauhallisesti pitkin loisteputkivalaistua käytävää kohti työpistettään. Hän kiersi toppatakkeja pursuavan vaatetelineen, heilautti päätään tervehtiäkseen juoma-automaatilla seisoskelevaa kollegaansa, osastopäällikkö K. Vienmaata, kulki huonokuntoisen Yucca-palmun ohitse ja saapui lomakepinojen painosta natisevalle työpöydälleen.

Hän tiesi, että tästä tulisi taas työntäyteinen viikko.

MP3: Guillemots - Trains To Brazil [lähde] "It's one o'clock on a Friday morning / One hundred telephones shake and ring / One of them's from someone who knew you..."

Tweet